Asumisolot

Savupirtti

Savupirtti, niin kuin yleensä kaikki muukin, on kehityksen tulos.  Täällä pohjolassa, kylmän talven kourissa, on tarvittu paljon lämpöä.  Sitä lämpöä on antanut nurkkaan kyhätty kivikiuas.

Savupirtin perustus tehtiin ympäristöstä löytyneistä luonnonkivistä.  Niistä muodostettiin jalusta.  Jalusta tiivistettiin sisäpuolelta maalla ja sammalella.  Päällimmäiseksi laitettiin tuohikerros eristeeksi seinähirsille.  Savupirtin pohjakuvio oli neliömäinen.

Kehittyneemmässä muodossa savupirtti rakennettiin suurista pyöreistä hirsistä.  Päällekkäinen sovitettujen hirsikerrosten välit tiivistettiin sammalella.  Seinät tehtiin korkeiksi, Ne varustettiin aukoilla valon saantia varten.  Aukot suljettiin luukuilla.  Kylmänä aikana käytettiin aukoissa läpikuultavia eläinkalvoja.  Ovi tehtiin matalaksi ja kynnys korkeaksi.  Näin estettiin petojen pääsy tupaan.  Laipiorakenne oli sivuseinien viereltä matalampi ja nousi keskelle harjaa kohti.  Harjan kohdalla, lähellä peräseinää oli avattava savuräppänä.  Luonnonkivistä kyhätty kiuas oli savuräppänän alapuolella.  Lämmityksen aikana räppänä avattiin.  Siitä meni enin savu ulos.

Savupirtin vesikattona oli pyöreiden riukujen päälle suomukseen ladotut tuohikerrokset, jotka katettiin turpeilla.

Lattiana oli alun perin tiivistetty maa.  Kehityksen myötä alettiin lattiat tehdä puusta.  Puunrungot halkaistiin kirveellä.  Ne veistettiin ja asetettiin lattiaksi niskojen päälle.

Tuvan lämmityksen aika oli vaikea, varsinkin talvella.  Oli mentävä ulos savun seasta, koska muita huoneita ei ollut.  Lämmityksen jälkeen pirtissä oli leppoisan raukea olo.  Ruoka kypsennettiin kiukaan hiilloksella.  Tuvan vieressä saattoi olla kota ruuan valmistusta ja veden lämmitystä varten.

Edellä selostetussa muodossa savupirtti toimi usein myös saunana ja riihenä, kovilla pakkasilla myös eläintensuojana.

Savupirtti on tehnyt mahdolliseksi Suomen kiinteän asuttamisen.  Savutuvan suojissa on voitu elää ja askarrella päre- ja rasvalampun valossa silloinkin, kun ulkona on ollut viima ja pakkanen.

Asumisolojen kehittyessä rakennettiin savupirtin viereen toinen tupa tai muita lisähuoneita omille nurkilleen.  Syntyi ns. junamalli.

Savupirttien aika kesti Suomessa pitkään.  Vielä 1900-luvun alkupuolella oli Kiuruvedellä käytössä muutamia savupirttejä köyhimpien ihmisten asumuksina.

Tulisijojen varustaminen suoralla savuhormilla on ollut käytössä jo pitkään vauraammissa paikoissa.  Tällaisen tulisijan lämmitysteho jää kovin heikoksi.  Puita tätyy polttaa kylmällä säällä melkein jatkuvasti.

Pohjois-Savossa nämä kiertokanavauunit alkoivat yleistyä 1800-luvun puolivälistä alkaen.

Savupirttiajasta on kulunut vasta vähän aikaa, mutta nykyajan uudet sukupolvet eivät tiedä tuon ajan elämästä mitään, elleivät satu lukemaan sitä historiasta.  Meidän ajallamme museot esittelevät savupirttejä ja niissä elämisen muotoja.

Savupirtistä uloslämpiäväksi

Väliahon päärakennus

Piirrokset esittävät Väliahon asuinrakennusta, jonka alkuperäinen savupirttiosa rakennettiin 1860-luvulla.  Siihen kuului tuvan (8 m x 9 m) lisäksi keittiö ja kylmä porstua.  Rakennuksen jatkoksi on myöhemmin tehty omille nurkilleen kaksi kamaria.  Samassa yhteydessä savupirttikin on laitettu uloslämpiäväksi ja koko rakennus katettu päreillä.  Savupirttiosa oli rakennettu suurikokoisista puista, joita silloin löytyi lähiympäristöstä riittävästi.

Mainittakoon, että pärekatot vanhetessaan tulivat herkästi syttyviksi.  Kuivina aikoina tulipalonvaara oli suuri.  Uunien savuhormit olivat läpimitaltaan suuria ja usein suoravetoisia.  Katolle johtavien tikkaiden juurella tai katolla oli oltava vesitynnyri ja sanko katon syttymisen varalta.

 

Tuvan sisustus

Tuvan seinät olivat savupirtin jäljeltä veistetyt, joten mustaa hiiltä näkyi vähemmän.  Laipio ja paksut kannatinorret olivat hiilenmustat, samoin räppänä lakeisessa.  Savupirtit rakennettiin korkeiksi, jotta savulla olisi enemmän tilaa.  Lattialankut olivat muutamat jopa 40 cm leveät.  Kuusiruutuiset pienet ikkunat olivat jokaisella ulkoseinällä, tietenkin yksinkertaiset, joten veden valumista riitti talvisin.

Leivinuuni

Uuni oli muurattu suurista kivistä.  Se oli kuin pieni talo suuren tuvan sisällä.  Savupirtin jälkeen uloslämpiävän uunin veto oli suora.  Vasta kokemus opetti kiertovedon, jolloin lämpö varastoituu muuraukseen.

Uunin nurkkauksessa sijaitsi pyörökivi, johon kannettiin noin metrin mittaiset halot pystyasentoon.

Uunin lämmittyä vedettiin hiilet etualalla olevaan syvennykseen.  Uuniin mahtui kymmenen isoa leipää.

Hiillos oli suurena apuna ruuanlaitossa.  Kahvipannuja oli kaksi.  Ne olivat kuparisia.  Sumppi pannulla keitettiin sumppi, joka oli sikurivettä.  Sikurivesi kaadettiin pahvipannuun, johon lisättiin mausteeksi kahvia, jos sitä oli.  Päiväkahvi keitettiin hiilloksella, samoin päiväruoka.  Talossa oli haahla.  Sen sai lyhyemmäksi tai pidemmäksi väkäsien avulla.  Haahlaan laitettiin vesi- ja lihapadat hiillokselle kiehumaan.  Hiillos lisäsi runsaasti lämmintä ja kodikkuutta ankeaan tupaan.

Uunin päällys toimi ”kerhohuoneena”.  Iltaisin siellä hyrräsi mummun rukki.  Villoja karatattiin.  Sukkia ja lapasia neulottiin.  Koululaiset tekivät siellä läksynsä.  Valona toimi pieni tuiju tai öljylamppu.  Siellä laulettiin ja veisattiin, naurettiin ja rupateltiin, luettiin jopa iltarukouskin mummun johdolla.  Uunilla viihdyttiin, koska se oli lämmin ja kotoisa paikka.  Lattiarajassa saattoi kylmä ahdistaa.  Uuninpäällys palveli useasti myöskin makuuhuoneena.  Märät halot kuivattiin uunin päällä.  Uunin edustalla olivat leveät uuninpankot.  Vanhukset ja kissat istuivat niillä mielellään.

Porraspenkki

Uunin seunustalla oli porraspenkki.  Sillä oli leveyttä yli 50 cm.  Sen toisessa päässä oli reikä.  Siinä seisotettiin pieniä lapsia.  Ehkä se toimi myös WC-pönttönä.  Porraspenkiltä johtivat tikkaat uunille.  Leveä porraspenkki lämpimän uunin kupeessa tarjosi hyvän paikan ruokalevon viettäjälle tai vaikkapa yön yli nukkujalle.

Tuvan muu sisustus

Penkit toimivat tuvassa istuimina.  Ne kiersivät pitkin seinustoja.  Tuvan pöytä oli komea ilmestys.  Pituutta sillä oli kolme metriä.  Siihen oli mahduttava syömään isäntää, emäntää, lasta, piikaa, renkiä, torpparia, päiväläistä ym.

Tuvassa oli omatekoisia puusänkyjä.  Sängyistä löytyivät olkipatjat, höyhentyynyt ja lammasnahkaset.  Päiväpeitot olivat kotona kudottuja.

Tuvan yleiskuva oli riisuttu.  Tekstiilit ym. pehmikkeet puuttuivat.

Tupa työhuoneena

Tupa toimi työhuoneena moneen lähtöön.  Kangaspuut seisoivat melkein jatkuvasti peränurkassa.  Kangasta laitettaessa luomapuut pyörivät keskellä lattiaa.  Rukki, kartat, villavasut, puolauslaitteet, pirrat, sukkulat, lankavyyhdet, leikkelyskerät ym. olivat jatkuvasti esillä.  Piikko-, matto-, verho-, pyyheliina-, lakana- ja naisten pukukankaat kudottiin kotona.

Tilaa riitti jopa reen jalasten painamiseen.  Siihen pungerrukseen tarvittiin koko talon väki.  Reen ja kelkan jalakset kuivattiin laipion rajassa suurten orsien päällä.

Tupa oli myös päreiden kiskomis- ja kuivauspaikka.  Päreistä valmistettiin pyykki- ja villavasut.  Päre toimi valaisimena paremman puutteessa.

Kovilla pakkasilla miehet toivat hevosen tuvan ovensuuhun kengitettäväksi.

Keittiö

Keittiö oli yhtä alaston kuin tupa.  Avonainen puuhella toi runsaasti savua sisätiloihin.  Kahvipannut olivat suuret ja kupariset.  Keittoastioina toimivat kaksi suurta, mustaa pataa.  Ruokailuastioina olivat kivikupit, peltiset ”korttelit”, mukit ja alumiiniset lusikat.  Joissakin paikoin olivat vielä käytössä puukupit ja puulusikat.

Keittiössä oli myös iso pöytä.  Siellä syötiin varsinkin illallinen. Ruokailuja oli vuorokaudessa kolme, samoin kahvitaukoja. Ruuanlaittajalle riitti ruuantekoa sekä tiskiä.  Huomioon on otettava huono, savuava hella ja useasti märät polttopuut.

Ikkunoita oli yksi, samanlainen kuin tuvassa.

Talon astiasto

Talon kaikki muu astiasto oli puusta: voipytyt, maitokiulut, vesiämpärit, vesi-, liha-, ja marjasaavit, jauhotynnyrit, pyykkipunkat, suolahakkurit, tupakkahakkurit, lehmien juottoämpärit ym.

 

Kylmä porstua

Kylmä porstua oli hyytävä paikka.  Ulko-ovi oli vaakatasossa keskeltä poikki, kaksiosainen.  Sitä ei koskaan lukittu.  Lukkoja oli yksi ainoa koko talossa.  Se oli vilja-aitassa.  Porstuan ovi suljettiin yöksi pyörivällä salvalla.  Talvisin kovilla pyryillä lumi peitti porstuan lattian.  Porstuasta aukeni ulkovintti.  Sinne ei ollut minkäänlaista väliseinää.  Ulkovintissä oli paljon vanhoja, jo käytöstä poistettuja, puisia tarve-esineitä.

Kammarit

Kammareissa tuntui jo tekstiilien pehmeys.  Siellä oli mattoja, ikkunaverhoja ja sängyn päiväpeittoja.  Seiniä verhosivat eräänlaiset kuviotapetit.

Talon ympäristö

Kuten mallipiirroksemme (piirrokset 1 ja 2) osoittavat, ei talon ympärillä näy yhtään puuta.  Ajan malli oli, että taloa rakennettaessa pantiin ensimmäiseksi puut mataliksi.  Vasta sen jälkeen alettiin touhuta jotakin muuta.  Ehkä kaskiajan henki teetätti tätä.  Toinen syy puiden kaatoon oli, että jokainen neliömetri talon ympäriltä oli saata pelloksi.

Edellä oleva selostus on tehty Väliahon asunto-oloista tämän vuosisadan alkupuolelta.  Tämä kuvaus sopii kaikkiin tuon ajan maaseudun asumisoloihin kautta koko Pohjois-Savon.

Savusauna

Savusauna oli rakennettu kauaksi muista rakennuksista tulipalon vaaran vuoksi.  Eteistä ei saunassa ollut, vaan ovi aukesi suoraan ulos.  Lattiaa oli ulko-ovelta ensimmäisen alalauteen tasolle.  Lauteiden alla oli maalattia veden imeytymisen vuoksi.  Ikkuna oli yksi pieni ruutu.  Kiuas oli kyhätty suuresta kivimärästä ja valloitti näin ollen puolet koko saunan pinta-alasta.  Valona oli päre tai öljytuiju, myöhemmin kynttilä ja lyhty.

Saunan lämmittäminen

Saunan lämmittäminen oli ahkeran ihmisen hommaa varsinkin talvella.  Pihasta oli saunalle pitkä matka.  Tie oli lapioitava.  Puut vietiin sinne tavallisesti hevosella. samoin vesi.  Myöhemmin laitettiin vesitynnyri kiukaan kylkeen.  Nämä yhdistettiin toisiinsa rautaputkella.  Näin saatiin kuumaa vettä.

Saunasta palaaminen pimeässä, syvässä lumessa ja kovassa pakkasessa pienten lasten ja vanhusten kanssa vaati tekijöiltä kärsivällisyyttä ja kovaa uurastusta.  Sauna toimi ainoana peseytymispaikkana.  Pää- ja karjarakennuksissa ei ollut vielä sellaista.

Savusauna ”monitoimitilana”

Savusauna oli ihmisille ikään kuin ihmepaikka, ”monitoimitila” nykykielellä sanottuna.

”Terveyskeskuksena” se oli hyvin tärkeä.  Kupparit ja hierojat tekivät siellä parhaansa, jotta ihmiset olisivat terveempiä.  Syntyvä parkaisi siellä ensimmäiset sävelensä maailmaan.  Kulkutautien riehuessa sairaan vaatteet sekä makuuvaatteet vietiin savusaunaan, jotta bakteerit kuolisivat.

Savusaunaan kuului ehdottomasti pihkainen, yrteille tuoksuva pehmeä vasta.  Sitä käytettiin paljon.  Kilpailtiin, kuka istuu viimeisenä lauteilla kovassa löylyssä.  Sanottiin, että kova kylpy vastan kanssa kiihottaa pintaverenkiertoa.  Ennen juhannusta oli vastojen tekoaika.  Ne taiteltiin, pannoitettiin ja laitettiin pareittain aitan orrelle kuivumaan.  Rauduskoivusta tehty vasta oli kaikkein mieluisin.

Lihojen savustaminen tapahtui syksyllä, jolloin taloissa suoritettiin syysteurastus.  Teuraseläin saattoi olla sonni, lehmä tai suuri sika.  Lihojen savustaminen tapahtui savusaunassa.  Sen suorittamiseen etsittiin tavallisesti taitava henkilö.  Lihojen savustaminen oli yksi sen ajan säilömismuoto, toinen oli suolaaminen.

Savusaunassa tapahtui myöskin pellavan ja hampun puhdistaminen.

Savusauna kelpasi myös juopoille.  Siellä laskettiin sisälle viinat ja kiljut, mutta siellä selvitettiin myöskin seuraavan päivän huono olo.

Jos menemme ajassa yhä taaksepäin, on savusauna ollut maakuoppien ja kotien jälkeen asuntona.  Niinpä Jukolan veljesten Impivaaran tupa toimi asuntona, mutta sen ohessa myöskin saunana, riihenä ja eläinten suojana.  Yksisilmäinen Valko sekä koirat Killi ja Kiiski asuivat samassa huoneessa veljesten kanssa.

Moninainen oli savun. lämmön, tervan ja viinan teho.

”Jos ei sauna, terva ja viina auta, niin on edessä hauta.”

Suomalainen sananlasku 

Savusaunan historiaa

Sauna -sana tulee sanasta sakna.  Se on ollut suomalaisten ja suomensukuisten kansojen pyhättö vuosituhansien ajan.  Saunan terveellinen vaikutus on ollut ihmisten tiedossa.  Yrttikylvyt ovat olleet suosittuja kautta aikojen.  Vasta ja sen käyttö on tavallaan yrttikylpyjen eräs haarauma.

Suomalaisen saunan historian arvellaan olevan peräti 2000 vuotta vanhan.

Ensimmäinen kuvaus saunasta on lähtöisin tutkimusmatkailija sheikki Ihn Dastan kynästä vuodelta 912.  Hänen kuvauksensa koskee Moskovan seudulla asuneiden suomensukuisten mordvalaisten saunaa.

Mikael Agricola puhuu Rucous -kirjassaan vuodelta 1544 suomalaisesta saunasta ensimmäisen kerran.

Pohjoismaissa Norja ja Ruotsi ovat ylistäneet suomalaista saunaa.

Tänä päivänä rakennetaan savusaunoja, mutta niiden palovakuutus on neljä kertaa suurempi kuin tavallisen saunan.

Savusauna on nautiskelijan paikka.

 

1800-luvulla tai sitä ennen käytössä olleet asuinpaikat                               Turhala-Oravamäki alueella                                                                                               (Vanhimmat asiat perustuvat muistitietoon) 

 

1. Karikumpu, Remeskylän RN:o 3:100

(Paaran torppa 1870-luvulta)

Turhalan torpassa on asunut 1800-luvun lopulla Hilarius Forss perheineen.  Forssin jälkeen tulivat Roivaiset Lepistön torpasta Verttilästä, asuen täällä 1900-1918 välisen ajan.

Roivaisten jälkeen Turhalan torpan asuttivat Styrmannit.  He tulivat tänne Väliahon Oksakorvesta, jossa he olivat mäkitupalaisina.

Lunastettuaan torpan itsenäiseksi 1920-luvulla, Fabian Styrman myi Kiuruveden kunnalle päärakennuksen ja osan Turhalan torpan maista.  Kunta kunnosti torpan, jossa koulu toimi alkuun vuosina 1925-1929.  Uusi koulu rakennettiin samalle tontille toiselle puolen Lapinsaloon johtaa vietä.  Koulu valmistui vuonna 1929.

”Vanha koulu” oli välillä Kiuruveden Työväen Osuukaupan palveluksessa ja taas vuorostaan koulun luokkahuoneena, kun koulu muuttui kolmeopettajaiseksi 1945-1956.

Nykyään tällä samalla paikalla on uusi asuinrakennus.  Vanha on purettu.  Kunta on myynyt paikan yksityiselle.  Nykyiset omistajat ovat Irma ja Toivo Karikumpu.

Turhala -nimen historiaa

Paaran isäntä aitasi pellot, etteivät luupuveteläisten karjat pääsisi vanhingon tekoon.  Ihmiset sanoivat: ”Turhan työn teit ukko”, koska lehmät eivät tulleet tänne saakka ja koska hän ei itse laiduntanut.

 

 

 

 

 

2. Rasila syntyy, Remeskylä RN:o 3:108Myytyään Turhalan torpasta tontin ja päärakennuksen Styrman mutti Turhalan torpasta tähteeksi jääneelle maaosuudelle ja risti paikan Rasilaksi.  Turhalan torpasta hän toi mukanaan riihen ja rakensi siitä päärakennuksen.  Tämä tapahtui vuonna 1925.

Fabian Styrmanille tuli taloudellisia vaikeuksia.  Kauppias Antti Salosta, kotoisin Lapinsalosta, tuli Rasilan uusi isäntä.  Antti Salo piti täällä kauppaa.  Kauppahuoneen hän sai jatkamalla tallirakennusta.  Komeroissa näkyy vieläkin vuosiluku 1926.

Fabian Styrman sai asutushallituksen lainalla maksetuksi Salolle toisen puolen Rasilan hinnasta.  Toisen puolen hinnasta lunasti Kalle Hiltunen (Johannan poika) olemalla renkinä Salolla kokonaisen vuoden.

Johanna ja Fabian Styrmanin kuoleman jälkeen tilan omisti Kalle Hiltunen.  Irja ja Aarne Kärkkäinen ostivat Rasilan Hiltusen perikunnalta.  Uusi rakennus valmistui vuonna 1970.  Rasila on otettu mukaan vanhojen asumusten ryhmään, koska se on rakennettu alkuperäisen Paaran torpan maalle ja koska tämä alue liittyy historiallisesti koulun vaiheisiin.

Rasilan nykyiset omistajat ovat Tiina Niskanen ja Jari Kärkkäinen.  Sukupolvenvaihdos on tehty vuonna 1995.

 

3. Verttilä, Remeskylä RN:o 15:24 (Lepistön torppa)

Verttilä on Lepistön torppa.  Vanhat rakennukset, joista päärakennus on vielä jollain tavalla tolpillaan, ovat 1850-luvulta tai vielä aikaisemmalta ajalta.  Alunperin siinä on ollut ainoastaan savupirtti, jonka yhteyteen myöhemmin on rakennettu eteinen, keittiö ja kamari.  Verttilässä ovat muistitietojen mukaan asuneet monet perheet.

Johan Kaurala, synt. Kiuruvedellä vuonna 1831, muutti Iisalmeen vuonna 1852 ja avioitui Maria Pöksyläisen  (s. 1834) kanssa vuonna 1856.  Tässä vaiheessa he tulivat Lepistön torppaan, koska ensimmäinen lapsi Robert (s. 1856) on syntynyt täällä.  Paikan nimeksi tuli myöhemmin Verttilä.

Kärkkäiset, jotka ovat peräisin Lepistöstä, ovat asuneet tällä paikalla 1860 – 1890-luvuilla.
Seuraavat asukkaat ovat olleet Roivaiset.  Matti Roivainen (Ketolan Matti, s. 15.3.1897) ja hänen sisarensa Hilma Vartiainen (s. 26.12.1894) e Roivainen ovat syntyneet täällä.  Roivaiset asuivat Lepistön torpassa ajalla 1890-1900.

Johanna ja Fabian Styrman asuivat Lepistön torpassa Roivaisten jälkeen.  He muuttivat pian pois mäkitupalaiiksi Väliahoon Oksakorpeen.  Styrmanit tulivat Oksakorpeen mäkitupalasien Heikki Långan jälkeen vuonna 1907, jolloin Lång osti Käkimäen Yläpihan (Pien-Käkimäki) Ruuskilta.

Paikan seuraava asukas oli Rikki Kaikkonen.  Hän oli Kusti Kaikkosen ”Roijan Kustin” poika.  Kusti Kaikkonen asui Oravamäessä ennen Huttusia,  Rikki Kaikkonen ehti asua tällä paikalla 10 vuotta.

Jussi Mykkänen tuli Lepistön torppaan vuonna 1917, koska vanhin tytär Tyyne syntyi tuona vuonna ja koska kaikki lapset ovat syntyneet tällä paikalla.

Jussi lunasti torpan itsenäiseksi 1920-luvulla.  Näin päättyi ihmisten kiertolaisuus Lepistön torpan kohdalla.

Verttilän nimi

Milloin paikalle on annettu nimeksi Verttilä?

Torpan itsenäistyessä 1920-luvulla, sai paikka viralliseksi nimekseen Pien-Muuraismäki.  Oravamäen tien varrella olevan Muuraismäen virallinen nimi on Muuraislahti.

Jussi Mykkäsen isän Vertti Mykkäsen kunniaksi alettiin paikkaa nimittää Verttiläksi, mutta virallinen nimi se ei ole.

Jussi Mykkänen toimi Verttilän isäntänä kuolemaansa (v. 1995) saakka.  Jussin kuoltua perikunta myi pellot Rasilan Kärkkäisille ja metsät Seppo Mykkäselle.

Koko tämän Turhalanmäen historian kertoi Aarne Kärkkäinen.  Hänelle sen on kertonut Jussi Mykkänen (Verttilän Jussi).

 

4. Kallio, Remeskylä RN:o 15:38

Muistitieto kertoo, että Heikki Kaikkonen ja hänen vanhempansa ovat asuneet Murtomäellä. Paikka on ollut nimeltään Kaikkosen-Haka.  Mökki on ollut pieni, nähtävästi jonkun talon torppa.

Kaikkosen-Haasta Heikki Kaikkonen muutti Kalliolle, Lepistön torppaan vuosisadan vaihteessa.  Rakennus, joka oli paikalla hänen sinne tullessaan, oli savupirtti.  Myöhemmin siihen murattiin uuni.  Tämä alkuperäinen pirtti purettiin uuden asuinrakennuksen tieltä.  Alkuperäisiä rakennuksia ei enää ole.

Heikki Kaikkosen jälkeen tilanhoito siirtyi Alfred ja Olga Kaikkoselle.  Heidän aikanaan rakennettiin uusi päärakennus (v. 1951) sekä navetta (v. 1949), ns. pölkkynavetta, joka purettiin 1960-luvun lopulla.

Sukupolvenvaihdossa vuonna 1965 Kallion omistus siirtyi heidän pojalleen Juho Kaikkoselle.  Juhon kuollessa vuonna 1979 perikunta myi Kallion tilan Viljo Lappalaiselle.  Kallio ehti olla Kaikkosen suvulla noin 80 vuotta.

Tässä yhteydessä ei malta olla kertomatta Kaikkosen kallioista.  Nämä puristuvat koulun, Verttilän ja Kallion väliseen maastoon, mutta ovat Kallion omistuksessa.  Kallion talon syntyjä oleva Irma Karikumpu muisteli lapsuuttaan ja kouluaikojaan.  Hän kertoo, miten kalliot houkuttelivat lapsia mäenlaskuun ja miten ne tuntuivat suurilta ja mahtavilta.  Aikuisen silmin niiden suuruus on kovasti madaltunut. eivätkä koululaisetkaan sinne enää kovin usein tule.

Kaikkosen kallioille osasivat aikuisetkin, varsinkin mustikka-aikana.  ”Mennään mustikkaan Kaikkosen kallioille” oli yleisenä sanontana.  Mustikoita saatiin paljon.  Yksi ikävyys kuitenkin vaivasi marjamiehiä.  Se oli käärmepelko.  Yleisesti puhuttiin Kaikkosen kallion käärmeistä, mutta lieneekö noita todellisuudessa ollut yhtään.

 

1. Oksakorpi,  Luupuvesi RN:o 14:25

Ales Ruuska myi Kuistilan, Remeskylä RN:o 7:43, Nelma ja Väinö Turpeiselle vuonna 1936.  Hän osti Oksakorpi -nimisen paikan Kalle Nissiseltä.  Paikka on ollut asuttu jo 1800-luvulla.

Aleksin jälkeen Oksakorven isännyys siirtyi Viljo ja Maire Ruuskalle.  Viljon kuollessa vuonna 1975 tilan omistus siirtyi pojalle, Pertti Ruuskalle.

Edellinen rakennus valmistui vuonna 1953 ja nykyinen vuonna 1987.

Suontausta, Luupuvesi RN:o 14:21

Suontaus oli Savonniemen torppa 1800-luvulla.  Alkuperäinen rakennus on ollut savupirtti ja rakennettu jo 1850-luvulla.  Muistitieto ei kerro, ketkä olivat Suontauksen asukkaat viime vuosisadalla.

Vuosisadan vaihessa rakennusta jatkettiin.  Tuvan lisäksi saatiin keittiö, kaksi kamaria ja eteinen.  Kuka suoritti rakennuksen jatkamisen?  Oliko se Otto Lappalainen vai häntä aikaisemmin paikalla asunut?  Ei tiedetä.

Kuvioihin tuli Otto Lappalainen vuonna 1902.  Hän teki torpasta vuokrasopimuksen 15 vuoden ajaksi.  Savonniemen omistaja Kalle Kämäräinen purki vuokrasopimuksen ja myi tilan Pekka Vartiaiselle vuonna 1906.  Vartiainen sai lainhuudon Suontauksen tilaan vuonna 1933.

 

 

 

 

 

 

 

 

Vartiaiset tulivat Suontaukseen Konolanmäestä.  Otto Lappalainen siirtyi Lapinsalon Mäkelään.

Vartiainen rakensi uuden navetan vuonna 1906.

Suontauksen omistus siirtyi sukupolven vaihdossa vuonna 1965 Hilma ja Pekka Vartiaisen pojan perheelle, Väinö ja Bertta Vartiaiselle.  Nykyinen isäntäväki on Veli-Matti ja Karola Vartiainen.  Sukupolven vaihdos heille tapahtui vuonna 1990.

 

7. Kuistila, Remeskylä RN:o 7:43   (Turpeinen)

1870-luvun tienoilla pystytettyyn rakennukseen kuului savupirtti ja kylmätila, joka toimi talvisin varastona, mutta kesäisin oleskelu- ja makuutiloina.  Paikan sen ajan asukkaiden nimet ovat jääneet unholaan.

Ales Ruuska osti tilan vuosisadan vaihteessa. Hänen toimestaan tupa muutettiin uloslämpiäväksi.

Ales Ruuska myi tilan Nelma ja Väinö Turpeiselle vuonna 1936.  Väinö Turpeinen suoritti kylmässä tilassa sisäremontin, jolloin rakennukseen saatiin tuvan lisäksi kamari.

 

Väinö Turpeinen kaatui talvisodassa 3012.1939 (30 v.).  Kamarin lisäksi hän ehti rakentaa savusaunan ja kylpeä siinä yhden kerran, ennen kuin tuli lähtö.  Vaarin oli viimeisteltävä rakennusta, kertoo tytär Terttu Kumpulainen.  Vesikatto oli vaarin tekemä sekä edustalle laudoista rakennettu pukuhuone.

Nykyinen rakennus on valmistunut vuonna 1976.  Paikan omistavat nykyään Terttu ja Matti Kumpulainen.

 

8. Muuraismäki, Remeskylä RN:o 7:39

(Muuraismäen virallinen nimi on Muuraislahti.)

Muuraismäen aikai-sempia asukkaita ovat Svärdit, Hukkaset ja Tikkaset.  Kuvat on otettu 1930-luvun alkupuolella.  Ne esit-tävät Tikkasten aikaista päärakennusta.  Luul-tavasti tämä sama rakennus on palvellut sekä Hukkasia että Svärdejä ja on näin ollen peräisin 1850-luvulta.  Alkuperäisen savupirtin jatkoksi on tehty päähän kaksi kamaria ja keittiö.

Isännät vaihtuivat vuonna 1936.  Samuel Huttunen tuli Luupuveden Mutkalasta ja osti Muuraismäen Tikkasilta.  Tupa remontoitiin.  Uudet kolme kamaria ja keittiö rakennettiin tuvan toiseen päähän.  Nykyinen rakennus valmistui vuonna 1973 ja rakennuksen laajennus vuonna 1990.

 

 

 

 

 

Samuel Huttusen jälkeen taloa isännöi Maija ja Paavo Huttunen.  Nykyisin tilan omistajia ovat Päivi Huttunen ja Esko Pennanen.

Turhalaan mentäessä oikealla on hyvä kärritie ja sen perillä talon rauniot.  Siinä on nähtävästi ollut mäkitupalaisen asunto, koska torpparin lunastuskirjoja ei ole, (Marinin aukio).

 

9. Mykkälä, Luupuvesi RN:o 14:40                                                                                          (nyk. Onni Remes)

Mykkälä on lohkaistu Savonniemestä.  (Savonniemestä kansa käytti nimeä Niemi.)

Johan Hirvimäki muutti Pyhäjärveltä OL:stä Kiuruvedelle ja osti Mykkälän tilan vuonna 1844.  Paikan aikaisemmista asukkaista ei tiedetä eikä myöskään sitä, keneltä Hirvimäki sen osti.  Olivatko he mahdollisesti Mykkäsiä, koska talo oli Mykkälä.  Heti tultuaan Hirvimäki muutti nimensä talon mukaan Mykkäseksi.

Tilasta lohkaistiin ensimmäiseksi vuonna 1865 Väliaho. (Mykkälän I jako.)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

1890-luvulla veljekset Johan Henrik Mykkänen ja Vilho Mykkänen jakoivat talon, jolloin syntyi Mykkälän lisäksi Suonniemi (Mykkälän II jako.)

Johan Henrik Mykkäsen jälkeen taloa jäivät isännöimään veljekset Vilhelm Fredrik Mykkänen ja Herman Mykkänen.  Hermannin toimesta erotettiin Ketola 1920-luvun alussa.  (Mykkälän II jako.)  Vilhelm jäi kotitilalleen ja Herman asettui Ketolaan.

Elettiin 1930-luvun pulavuosia.  Vilhelm Fredrik Mykkäsen aikana, vuonna 1935, Mykkälän talo liukui pois Mykkästen suvulta.  Seuraava omistaja oli Juho Marin,  Marin myi sen Fredrik Pietikäiselle ja Pietikäinen puolestaan Anni ja Onni Remekselle, nykyisille omistajille.

Juho Marin hajoitti vanhan rakennuksen ja teki entisistä hirsistä uuden vuonna 1938.  Nykyinen Remesten päärakennus on rakennettu vuonna 1981.

Mykkälän talon mylly

Vesimylly

Paikkakunnalla oli puute jauhomyllyistä.  Asian parantamiseksi oli pakko käyttää omaa kekseliäisyyttään.

Valkeisjärvestä lähti uoma, joka kulki Heinäpurolle ja edelleen Kaislaseen.  Tätä uomaa Mykkäset suurensivat ja syvensivät, jotta saisivat riittävän virtauksen vesiratasmyllyä varten.  Tämä tapahtui arviolta 1850 – 1860-luvulla.  Vesimylly oli sekä oman talon että naapureiden käytössä.

Mylly toimi vuosisadan vaihteeseen saakka, jolloin Valkeisjärven kuivatuskanavan kaivaminen aloitettiin.

Tuulimylly

Tämän seurauksena oli pakko kehitellä uutta viljan jauhatusmyllyä.  Huomattiin tuulinen, suon reunassa oleva kukkula, johon voisi rakentaa tuulimyllyn.  Mylly rakennettiin kukkulan laelle, jossa se toimi viljan jauhatuksen paikkana 1930-luvulle saakka.

1960 – 1970 luvulla kukkulan laki raivattiin viljelykselle, jolloin sieltä löytyi tuulimyllyn perustusrakennelmia, kertoi Ville Mykkänen.

Kyseisen kukkulan nykyinen nimi on Myllypelto ja se kuuluu Suonniemelle.

 

10. Väliaho, Luupuvesi RN:o 14:106

Väliaho on lohkaistu Mykkälän tilasta.  Talon ensimmäinen asukas ja sen rakentaja oli Herman Mykkänen. Mykkälän talon poika.  Muutto Mykkälästä Väliahoon tapahtui 1860-luvulla.

(Piirros Väliahon rakennuksesta sivulla ?)

Nykyinen rakennus on tehty entisistä hirsistä vuonna 1939 samalle paikalle.  Rakennuksen korjaaminen tapahtui vuonna 1937.

Talo oli autiona vuosina 1979 – 1990.  Sekä pää että ulkorakennukset on kunnostettu vuosina 1990 – 1999.  Jäljellä olevat kaikki ulkorakennukset ovat alkuperäisiä, rakennettu 1860-luvulla.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Pellonpää oli Väliahon torppa, joka itsenäistyi vuonna 1925.  Pekka Mykkäsen aikana, 1930-luvulla, Väliaho joutui taloudellisiin vaikeuksiin sukulaisten velkojen takuista.  Tällöin lohkottiin Väliahosta Pellonpään lisäksi Kantolan ja Oksapellon tilat.

 

Väliahon tilalla on ollut kaksi mäkitupalaisen mökkiä.  Toinen niistä on sijainnut vanhan savusaunan takana.  Rauniot ovat vieläkin jäljellä.

Toinen mäkitupalaisen mökki on ollut Oksakorvessa (nyk. Oksapelto).  Muistitiedon mukaan siellä ovat asuneet mm. Heikki Lång sekä Johanna ja Fabian Styrman.

Väliaho on paikkakunnan vanhimpia sukutiloja.  Väliahon nykyiset omistajat ovat Martta s. Mykkänen ja Heimo Kaurala.

 

11. Pellonpää, Luupuvesi RN:o 14:105                                                                                                           (Väliahon torppa)

 

Pellonpää on ollut Väliahon torppa.  Siellä ovat olleet torppareina Hyvöset viime vuosisadan loppukymmeninä.  Aikaisemman ajan torppareita ei tiedetä.

Armi ja Antti Lappalainen tulivat Pellonpäähän nähtävästi 1910-luvulla.  He lunastivat Pellonpää itsenäiseksi vuonna 1925.

Vanha rakennus, joka käsitti tuvan ja kamarin. oli peräisin 1870-luvulta.  Rakennusta laajennettiin rakentamalla kamari toiseen päätyyn vuonna 1952.  Tästä rakennuksesta on enää jäljellä viimeksi rakennettu kamari, jota nykyinen Martta-emäntä käyttää käsityöhuoneenaan.

Uusi rakennus on valmistunut vuonna 1980.  Pellonpään nykyiset omistajat ovat Martta ja Toivo Piippo.  He ostivat Pellonpään vuonna 1965.

 

12. Oksapelto, Luupuvesi RN:o 14:45

Oksapelto, entiseltä nimeltään Oksakorpi, on ollut aikaisemmin Väliahon maita.  Se on ollut mäkitupalaisten asuinpaikka luultavasti jo 1800-luvun puolivälistä alkaen.  Siellä ovat asuneet mm. Heikki Lång sekä Johanna ja Fabian Styrman.  Oksapelto on lohkaistu Väliahon maista 1930-luvulla.

Mäyrät tulivat Haapakummusta Oksakorpeen 1930-luvun puolivälissä.  Silloin olivat entisistä rakennuksista vain rauniot jäljellä.  Mäyrät rakensivat tuolloin sekä pää- että navettarakennukset.  Nykyinen päärakennus valmistui vuonna 1978.

 

13. Suonniemi, Luupuvesi RN:o 14:15

Veljekset Johan Henrik Mykkänen ja Vilho Mykkänen jakoivat Mykkälän talon 1890-luvulla.  Tällöin syntyi Mykkälän lisäksi Suonniemi.  (Mykkälän II jako.)  Johan jäi Mykkälään ja Vilho siirtyi Suonniemelle.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Mykkälässä oli kaksi päärakennusta.  Toinen rakennuksista oli tarkoitettu isäntävälle ja toinen palvelusväelle.  Jaossa toinen näistä vanhoista päärakennuksista jäi Suonniemelle ja toinen Mykkälään. Molemmat on rakennettu 1800-luvun alussa.  Perunakuoppa sattui olemaan juuri rajalla.

Kenelle kuoppa kuuluu?  Kuopan suuaukko sattui olemaan Suonniemeä kohti, joten Suonniemi sai perunakuopan.

Kahden päärakennuksen rinnakkaiselo kertoo, minkä vuoksi Mykkälä ja Suonniemi ovat vielä tänä päivänäkin kylki kyljessä kiinni.

Nykyinen rakennus valmistui vuonna 1953.  Rakennuksen laajennus tapahtui vuonna 1977.

Vilho Mykkäsen kuoleman jälkeen vuonna 1937 ovat Suonniemen isäntinä olleet pojat sukupolvesta toiseen.  Aaro ja Olga Mykkänen sekä heidän jälkeensä Ville ja Katri Mykkänen.  Nykyinen talon ohjastaja on Seppo Mykkänen.

Suonniemi on paikkakunnan vanhimpia sukutiloja.  Pikkutyttäret Malviina ja Vellamo edustavat paikalla jo seitsemättä sukupolvea.

 

14. Vanhamäki, Luupuvesi RN:o 14:72                                                                                  (nyk. Martikainen)

Vanhamäki on ollut joko torppa tai mäkitupalaisen mökki ja omistajana joko Savonniemi tai Mykkälä.  Torpan lunastuspapereita ei ole.

Kauralat Vanhamäen rinteessä

Robert Kaurala (1856  -1933) on kertonut, että he asuivat Käkimäen rinteessä.   Todennäköisesti se paikka on ollut nykyisen Martikaisen talon vieressä oleva kukkula.

Tällä paikalla ovat asumus ja asukkaat olleet jo 1800-luvun alkupuolella, koska Kauralat olivat Verttilässä 1850-luvulla (Robert syntyi Verttilässä v. 1856) ja tulivat Vanhamäkeen n. vuonna 1860.

He eivät ehtineet siellä rakentaa, koska jo vuonna 1865 he muuttivat Luvenlahdelle Suursängen mökkiin, joka oli Hyvärilän tai Luvenlahden torppa.  Paikalla on täytynyt olla entiset asumukset.

Ketä on asunut tuolla rinteellä ennen Kauraloita ja heidän jälkeensä, muistitieto ei kerro.  Tältä kummulta, joka tänä päivänä on peltoa, on löydetty kynnettäessä palaneita hirsien tähteitä.  Onko tuli tuhonnut torpan?  Jäljet näyttävät siihen suuntaan.

Nykyään nämä alueet kuuluvat Martikaiselle.  He ostivat maat Heikki Långan pojalta Eino Långalta.  Tämä viittaa siihen, että Heikki Lång osti jossain vaiheessa myös Vanhamäen.

Aaro Martikainen asui aikaisemmin perheineen Koiraharjussa. rintamamiespalstalla.  Sieltä he muuttivat Vanhamäkeen 1960-luvulla.  Kaikki rakennukset ovat tuolta ajalta.  Paikalla asuu nykyisin Matti Martikainen.

 

Retki Käkimäen kukkulalle

Olen lapsena ja nuorena kävellyt teitä ja kinttupolkuja Käkimäkeen sekä Ylä- että Alapihaan, niin kuin niitä paikkoja silloin nimitettiin.  Yksi oli vikani.  En poikennut metsiin ja kukkuloille.  Jäi paljon kaunista näkemättä.

Syyskuussa 1997 menimme Vanhamäkeen, jolla paikalla en ollut käynyt aikaisemmin, koska siellä ei silloin ollut asumusta.  Eteemme aukeni paikkakunnan kaunein kukkula.  Ravistelin silmiäni, sillä en tahtonut uskoa näkymää todeksi.  Olenko tullut jonnekin ulkomaille?  Tuntui uskomattomalta, että syntymäkotini vieressä on tuollainen kukkula, jota en ole edes tiennyt olevan olemassakaan.

Metsät peittävät usein kauniit näköalat.  Kävelimme kukkulalla ja yritimme tunnustella, missä paikassa olisi ollut Kauraloiden asuinpaikka.

Aika ja ihminen ovat peittäneet asumisen jäljet.  Ei näkynyt rakennusten pohjakivetyksiä eikä mitään muutakaan asuinpaikan jäännökseen viittaavaa.  Koko alue oli viljeltyä, tuuhean äpärikön peittämää.  Suuret koneet ovat tehneet tehtävänsä.

 

15. Pieni Käkimäki (Yläpiha), Luupuvesi RN:o 14:18

Pieni Käkimäki on lohkaistu Mykkälän maasta 1860-luvulla.  Se ei ole ollut torppa.

Ruuskat

Riitta-Kaisa ja Jussi Ruuska ostivat Pieni Käkimäen arviolta vuonna 1900.  Ketkä olivat paikan edelliset asukkaat ja keneltä Ruuskat sen ostivat, ei ole tiedossa.  Ruuskat ehtivät asua Pieni Käkimäessä noin 10 vuotta.  He joutuivat taloudellisiin vaikeuksiin ja muuttivat vuonna 1907 Käkimäen Alapihaan, joka oli Savonniemen torppa.

Långat

Heikki Lång osti Pieni Käkimäen Ruuskilta samana vuonna 1907 ja muutti sinne perheensä kanssa.  Perhe oli tätä ennen asunut Väliahon Oksakorvessa (nyk. Oksapelto).  He ovat olleet mäkitupalaisia, koska torpan lunastuspapereita ei ole.

Päärakennus, jossa Ruuskat ja sen jälkeen Långat asuivat. oli savupirtti, rakennettu 1860-luvulla.  Sama rakennus oli asuttavana vielä 1930-luvulla sillä muutoksella, että savupirtille oli tehty jatketta, kuten siihen aikaan oli tapana.

Heikki Långan poika Matti Loivarinne rakensi uuden päärakennuksen 1940-luvulla.  Tämä rakennus tuhoutui tulipalossa vuonna 1959.  Loivarinne muutti asumaan kirkolle, ja tila jaettiin.  Nykyinen asuinrakennus on Olavi Långan rakentama.  Hänen poikansa Tero Lång asuu tätä nykyä taloa yksin.

 

16. Käkimäki, Alapiha, Luupuvesi RN:o 14:71                                                   (Savonniemen torppa)

Käkimäki, Alapiha on vanhempi asuinpaikka kuin Pieni Käkimäki (yläpiha).  Se on Savonniemen torppa.

Riitta-Kaisa ja Jussi Ruuska asuivat ensin Leppikankaalla Jussin syntymäpaikalla.  He ostivat pieni Käkimäki -nimisen tilan vuonna 1897 (Yläpiha).

Kymmenen vuoden kuluttua he myivät talonsa Heikki Långalle vuonna 1907 ja muuttivat Käkimäen Alapihaan, joka oli Savonniemen torppa.  1920-luvulla Ruuskat lunastivat torpan itselleen.

 

 

 

 

 

 

 

 

Jussi Ruuskan kuoleman jälkeen hänen poikansa Väinö Ruuska oli tämän tilan omistaja.  Väinön pojan Kalevi Ruuskan sisarukset myivät osuutensa ensin Kaleville ja Kalevi myi osuutensa sisarelleen Pirkolle.  Avion kautta maatila siirtyi Kauraloiden omistukseen.

Alapiha on vanha asuinpaikka.  Savupirtti lienee ollut jo 1850-luvulla.  Uusi uloslämpiävä rakennus rakennettiin 1900-luvun alkupuolella.  Savupirtti säilytettiin paikoillaan aina 1930-luvulle saakka.

Tänä päivänä savupirtin rauniotkin on kokonaan hävitetty.  Samoin kaikki muutkin rakennukset. Ennen Ruuskia Apihassa asui Kärkkäisiä.

 

17. Savikkola. Luupuvesi RN:o 14:13

Savikkola kuuluu tämän seudun vanhoihin asumuksiin.  Se on alun perin kuulunut Hautalahden tilaan.

Aikaisemmista asukkaista ei ole tietoa.  Ei myöskään tiedetä. onko se mahdollisesti ollut mäkitupalaisen asunto vai itsenäiseksi ostettu paikka.

Asukkaita:

Roope Saastamoinen ja aviovaimo Sofia Lång asuivat Savikkolassa vuosisadan vaihteessa.  Roope lähti Amerikkaan, eikä koskaan palanut.  Hän pyysi vaimoaan sinne, mutta tämä ei lähtenyt.

Miina Kumpulainen asui Savikkolassa noin 20 vuotta.

Heikki Junnilainen tuli Savikkolaan vuonna 1925.  Täältä hän muutti Heikimäelle (Tikkaan), koska hän avioitui talon leskiemännän kanssa.

Antti ja Edla Kumpulainen ostivat Savikkolan Junnilaiselta vuonna 1928.

Kumpulaisten suku jäi Savikkolaan pysyvästi.  Anti kuoleman jälkeen talo isännöi pojan perhe, Väinö ja Kaarina Kumpulainen.  Savik-kolan nykyiset omistajat ovat Martti, Tuula ja Antero Kumpulainen.

Alkuperäinen asuin-rakennus on rakennettu n. 1880-luvulla.  Päära-kennus on uusittu vuonna 1945.  Nykyinen päärakennus on valmistunut vuonna 1981.

Antti Kumpulaisen isä Augusti Kumpulainen meni Amerikkaan vuonna 1905.  Hän jätti vaimonsa ja kolme lastaan, eikä koskaan palannut.  Vähän ennen kuolemaansa hän otti yhteyttä sukuun.

Antin eno oli opettajana Lapinsalossa.  Enonsa turvin Antti sai käydä kansakoulun kokonaisuudessaan, joka oli siihen aikaan hyvin harvinaista.

 

 

18. Kaurala, Luupuvesi RN:0 12:

 

 

19. Nousiala,  Luupuvesi RN:o 12:2

Ennen Nousiaisia ovat tällä paikalla asuneet Lepistöt ja Saastamoiset noin 1800-luvun puolivälistä lähtien.

Muistitietojen mukaan varsinaisen asuinrakennuksen lisäksi piha-alueella olisi ollut toinenkin asuttava rakennus, jossa ainakin Lepistöt olisivat asuneet.

Nousiaiset tulivat alun perin Haapajärveltä.  Heidän ensimmäinen asuinpaikkansa oli Luupuveden Lapinniemi, josta he muuttivat Kaislasenmäkeen.

Perhe oli vanhaa seppäsukua.  heillä oli kolme poikaa.  Pojista Vilhelm (Herman Nousiaisen isä) avioitui Leppikankaasta olevan Miina Saastamoisen kanssa.

Vilhelm ja Miina siirtyivät vuonna 1888 asumaan Nousiaisen paikalle ja saivat perintönä kuusi markkaa rahaa ja leivinjuurijauhot.  Pian sen jälkeen Vilhelm matkusti Amerikkaan kaivostöihin useiksi vuosiksi.  Sieltä palattuaan hän osti Nousialan paikan.

Vilhelmin veli, Pekka, muutti Mäkelään (Oravamäen lähelle).  Hän teki pääasiassa sepän töitä.

Vilhelm ja Miina Nousiaiselle syntyi kuusi lasta.  Lapsista kaksi kuoli nuorena.  Vanhempi poika meni Amerikkaan ja tyttäret naimisiin.  Talonpito jäi kokonaan nuoremman pojan, Hermannin, vastuulle.  Hän solmi avioliiton vuonna 1924 Aino Maria Väisäsen kanssa.

Asuinrakennus kunnostettiin tilan ostamisen jälkeen.  Se oli sellaisenaan vuoteen 1937 saakka, jolloin Herman rakennutti uuden asuinrakennuksen.  Tämä rakennus on myöhemmin kunnostettu ja on edelleen käytössä.  Paikan nykyiset omistajat ovat Kaisa ja Vilho Nousiainen.

 

 

 

 

 

 

 

 

19. Luvenlahti, Luupuvesi RN:o 11:95                                                                            (Luvenlahti = Kaislasen luodelahti eli luoteislahti.)

Luvenlahti on paikkakunnan vanhimpia taloja.  Suurten nälkävuosien aikana 1860-luvulla siellä elettiin jo suhteellisen hyvin.  Muistitieto ei kerro, ketkä silloin talossa asuivat.

Johanna ja Jaakko Hyvärinen tulivat Luvenlahteen 1800-luvun lopulla, muistitiedon mukaan Osmangilta.  Heille syntyi kaksi poikaa ja yksi tyttö.

Kalle Kärkkäinen tuli Kiuruveden Sulkavalta Mustin talosta Luvenlahdelle kotivävyksi.  Siinä vaiheessa veljekset Jussi ja Roope erosivat talosta.  Jussi rakensi Luvenlahden maille Uudispiha -nimisen talon ja Roope meni Haapakumpuun.  Tämä tapahtui 1920-luvun loppupuolella.

Luvenlahden alkuperäisenä asuntona on ollut suuri savupirtti, johon on jatkettu myöhemmin kamarit ja keittiö.  Myöskin savupirtti on silloin laitettu uloslämpiäväksi.

Lama-aikana 1930-luvulla Luvenlahti joutui vaikeuksiin, jollin siitä muodostettiin seuraavat tilat: Uudispiha. Laurila, Luodepuro (Nissinen) ja Heinälä.

Laurilan paikalla on ollut aikaisemmin torppa, josta on jäljellä rauniot.

Tässä vaiheessa Luvenlahtea tuli asumaan Reino Kärkkäinen.  Kärkkäinen myi talon Juho Kumpulaiselle.

Kumpulainen purki huonokuntoisen suuren tuvan pois.  Hän remontoi jäljelle jääneen osan asunnoksi ja suurimmasta huoneesta teki myymälän.  Kauppa toimi tässä tilassa vuosina 1938 – 1940.

Kumpulainen myi talonsa Sulkavalta kotoisin olevalle Hannes Räisäselle.

Räisäset asuivat Luvenlahdella vuoteen 1972.  He rakennuttivat tilalle uuden karjarakennuksen.  Vanhuuden ja heikentyneen terveyden takia he myivät tilan Eeva Liisa ja Veikko Nousiaiselle.  Nousiaiset ovat laajentaneet ja remontoineet asuinrakennuksen vuonna 1997.

21. Väisälä, Luupuvesi RN:o 11:77                                                                                                  (Hyvärilän tai Luvenlahden torppa)

Partasten suku tuli asumaan Väisälään 1800-luvun keskivaiheilla.  Heimo Kauralan isä ja ukki ovat kertoneet:

Hyvärilän isäntäväen kanssa tehtiin elinkautinen asumissopimus: määrättyjä päivätöitä vastaan saa asua niin kauan kuin mies elää.

Kun vanha isäntä kuoli vuonna 1910, joutui Robert Kauralan vanhemman perhe lähtemään Väisälästä ja rakentamaan uuden torpan Hyvärilän isännän osoittamalle paikalle. Tämä paikka on nykyinen Kauralan tila, Nurkkala, RN:o 12:12.

Väisälän RN:o 11:77 osoittaa Luvenlahtea.  Miten Luupuveden Hyvärilän isäntä isännöi tuolloin Väisälää?  Asialla on kaksi selitystä: Hyvärilän isäntäväki on joko ostanut tai vuokrannut Väisälän torpan luvenlahtelaisilta.

Partasten jälkeen Väisälään asettuivat asumaan Väisäset, joiden sukunimestä paikka on saanut nimensä.  Väisäsen aikana torppa itsenäistyi.

Väisäset myivät paikan Arvi Vartiaiselle ja siirtyivät itse asuaan Rinteelän mäelle (nyk. Risulainen).  Heikki Vartiainen osti Väisälän veljeltään Arvi Vartiaiselta 1930-luvun alkupuolella.  Arvi ja Heikki Vartiainen olivat Lapinsalon Vartialan poikia.

Heikki Vartiaisen perikunta myi tilan Robert Kauralalle vuonna 1964.  Robert Kauralalle paikka oli mieluinen, koska se oli hänen syntymäpaikkansa.  Nykyään molemmat paikat, Väisälä ja Rinteelä, ovat autioina.  Väisälän nykyinen omistaja on Maija Kumpulainen.

22. Heikinmäki,  Luupuvesi RN:o 16:28                                                                            (Tikka, Kaislasenmäen torppa)

Naapureiden kesken puhutaan Tikan talosta.  Tikan virallinen nimi on Heikinmäki.

Talo on rakennettu alun perin 1700-luvulla.  Alkuperäisistä asukkaista ei ole tietoa.

Muistitiedon mukaan Tikkasten suku on lähtöisin Pielavedeltä.  He ovat asuneet Luupuvedellä eri paikoissa, mm. Lämsässä.

Heikki Tikkasen perhe osti 1850-luvulla Yläpihan.  Perheeseen syntyi kolme poikaa ja tytär.  1870-luvulla perhe hajaantui.  Yksi pojista jäi Yläpihaan.  Paavo –niminen poika asettui asumaan Onnelaan.   Muun perheensä kanssa Heikki Tikkanen muutti Heikinmäkeen, joka oli Kaislasenmäen torppa.   Hän lunasti paikan omakseen.

Heikki Tikkasen jälkeen tuli Heikimäen isännäksi hänen poikansa Pekka Tikkanen.  Pekka oli tarmokas ja ahkera mies.  Hänen aikanaan talosta kehittyi hyvinvoipa ja omavarainen paikka.

Heikki Tikkasen tytär avioitui Sylvester Saastamoisen kanssa.  Saastamoinen toimi mm. Luupuveden postinkuljettajana 40 vuotta.

Pekan ensimmäisestä avioliitosta syntyi neljä poikaa sekä toisesta avioliitosta kaksi poikaa ja tytär.

Juho-niminen poika avioitui Olga Pääkön kanssa.  Juho kaatui jatkosodassa (1901-1941)      40-vuotiaana.

Vuosina 1951-1953 talo jaettiin neljään osaan,  Pääpaikan lisäksi tulivat Ahola. Kuusela sekä Peltola.  Pääpaikka kuuluu tänä päivänä Aholan perikunnalle.

Viimeinen muistikuva Juho Tikkasesta

Oli Elokuun alkupäiviä vuonna 1941 ja rukiin leikkuu oli aloitettu. Juho Tikkanen, kuten muutkin samanikäiset miehet, oli saanut palvelukseenastumismääräyksen.

Viimeisenä iltana ennen lähtöään hän tuli käymään Kauralassa, lähinaapurinsa luona.  Jussi ja isäni istuivat juuri leikatun ruiskuhilaan juurella muistellen menneitä ja puntaroiden vakavaa nykytilaa.

Hänen lähtiessään ilta jo hämärsi.  Hyvästellessään hän sanoi: ”Tämä oli viimeinen kerta, kun nähdään.  Tältä reissulta en palaa elävänä, mutta mentävä on.”

Sanoma Juhon kuolemasta hänen lähtönsä jälkeen saapui pian, sillä hän kaatui 22.8.1941 Rukajärvellä.

 

23. Mäkelä, Luupuvesi RN:o 16:60                                                                         (Kaislasenmäen torppa)

Mäkelässä asui 1800-luvulla yksinäinen, sepän ammattia harjoittava mies.  Hän oli Nousiaisten veljeksiä, nimeltään Pekka.  Hänen kuoltuaan paikka oli autiona.

Arvi Svärd muutti Mäkelään vuokralaiseksi 1930-luvulla.

Svärdin lähdettyä Kalle Säisä tuli tälle paikalle saatuaan perinnönjaossa omistusoikeuden Mäkelän tilaan.  Kalle Säisä oli Kaislasenmäen poika.

Vanha rakennus oli 1800-luvulta.  Uuden rakennuksen teki Kalle Säisä 1950-luvulla muutettuaan siihen asumaan.  Nykyään Mäkelä on Säisän perikunnan käytössä.

 

24. Oravamäki, Luupuvesi RN:o 19:14

Oravamäki kuluu paikkakunnan vanhimpiin asuinpaikkoihin.  Paikan alkuperäisistä asukkaista ei ole muistitietoa.

 

 

 

 

 

 

 

Tämän vuosisadan alussa Oravamäessä asui Kusti Kaikkonen.  Kansa antoi hänelle lisänimen ”Roijan Kusti”, koska hän keräsi kaikenlaista      vanhaa tavaraa (rojua) paikat täyteen.

Abraham Huttunen muutti perheensä kanssa Oravamäkeen Kämäräisten Majoosta vuonna 1915.  Hän halusi asumaan lähemmäksi kirkonkylää, koska hän oli mukana kunnan asiassa.  Abrahamille ja hänen vaimolleen Johannalle syntyi viisi poikaa ja seitsemän tytärtä.

Lapset hajaantuivat 1930-luvun puolessa välissä.  Pekka meni Koskenjoelle Kujansuuhun avioon.  Oravamäen tila jaettiin toisten kolmen pojan kesken, joista Aappo jäi pääpaikalle, Heikki meni Suitlehtoon, jonka nimitti Heikkiläksi.  Eino sai Kaislasenmäenrinteen, jonka nimitti Vanhalaksi.

Oravamäen alkuperäinen asuinrakennus on ollut suuri savupirtti, rakennettu joskus 1870-luvulla.  Tähän rakennettiin myöhemmin jatkeeksi kamarit ja eteinen, jolloin tupa laitettiin uloslämpiäväksi.

Poikien avioiduttua Eino –niminen vei asuinrakennuksesta kamariosan, josta rakensi perheelleen asunnon omistamalleen maalle Kaislasenmäen rinteeseen.  Paikka oli entinen Oravamäen torppa.

Samoin Heikki –niminen vei pihassa olevan puotirakennuksen, josta rakensi asunnon omalle perheelleen Suitlehtoon.  Suitlehto oli Oravamäen entinen torppa.

Jäljelle jääneen tuvan avuksi rakennettiin keittiöosa erilleen tuvasta.  Tässä muodossa rakennus oli yli kymmenen vuotta.

Toisten poikien erottua Abraham Huttunen siirsi asioiden hoidon pojalleen Aapolle.  Aapon  poikien toimesta asuinrakennus kunnostettiin vuonna 1947 ennalleen rakentamalla kamarit ja keittiö tuvan jatkeeksi.

uusi sukupolvenvaaihdos tapahtui vuonna 1962 tyttären perheelle, Neelma ja Jukka Meriläiselle.  Heidän toimestaan rakennettiin uusi asuinrakennus 1970-luvulla.  Vanha asuinrakennus seisoo käyttämättömänä vielä paikoillaan.

25. Heikkilä, Luupuvesi RN: 19:14                                                                                   (Suitlehto, Oravamäen torppa)

Tämän paikan alkuperä on tuntematon.  Vuonna 1887 tähän torppaan muutti asumaan Vilhemiina ja Robert Kaurala.  He muuttivat kuitenkin täältä Vilhemiinan vanhempien luo Väisälään vuoden 1890 paikkeilla.  Paikka autioitui tämän jälkeen, kunnes 1930-luvun alussa Oravamäen Heikki -niminen poika ja hänen vaimonsa Martta s. Saastamoinen rakensivat ja muuttivat sinne asumaan.  Hän nimitti paikan Heikkiläksi.

Heidän jälkeensä paikan omistivast Maija s, Huttunen ja Paavo Hyvönen.  Nykyiset omistajat ovat Seija ja Arto Hyvönen.  Sukupolvenvaihdos tehtiin 1990-luvulla.

26. Vanhala

Vanhala on lohkaistu Oravamäen tilasta 1930-luvulla, jolloinn sinne muutti asumaan Oravamäen poika Eino Huttunen perheineen.  Vanhalan nykyinen omistaja on Erkki Huttunen.

 

Itsenäiset tilat – vastaan tilattomat

Tässä esittelyssä oli Turhalla-Oravamäen alueen 25 asumusta, jotka on rakennettu 1800-luvulla tai sitä aikaisemmin (poikkeuksena Rasila).

Huomio kiinnittyy ensiksi itsenäisiin tiloihin, joita Turhala-Oravamäki alueella oli hyvin vähän.

Toiseksi huomaa torppariväestön alituisen muuttoliikkeen.  Heillä ei ollut minkäänlaista kiinnekohtaa. He yrittivät etsiä parempaa, löytämättä sitä.

Ehkä isäntä ei ollut tyytyväinen torppariinsa ja antoi häädön.  Toisaalta torppari saattoi olla tyytymätön ja katkera isännälleen, hän luuli saavansa toisesta torpasta paremmat oltavat.

 

Torpparit itsenäistyvät

Koko 1800-luvun ajan Suomi oli liitetty Venäjään.  Köyhyys ja kurjuus, nälkä ja puute olivat täällä jokapäiväisenä vieraana.  Vuosisadan vaihdetta koettelivat sortovuodet, jolloin Suomi yritettiin venäläistyttää.  Kevät 1918 oli Suomelle kova koetinkivi.

Suomen itsenäistyttyä vuonna 1917 alkoivat paremmat tuulet puhaltaa.  Syntyi uusia lakeja kansan tilan kohottamiseksi.  Torpparilaki tuli vuonna 1918.

1920-luvulla torpparit pääsivät itsenäisiksi.  Nyt loppui kujanjuoksu.  Jalat olivat lujasti maassa kiinni.  Nyt tulivat pienviljelijät, jotka saivat tehdä työtä itsensä ja lastensa hyödyksi, eikä enää isäntiensä hyväksi.

Näitä torppansa itsenäiseksi lunastaneita mainitaan esittelyssä monta.  Elämä rauhoittui. Alkoi uusi ja parempi aikakausi myöskin Turhala-Oravamäki alueella.

Vaikea 1930-luku

Vaikeudet eivät kuitenkaan loppuneet tähän.  Tulivat eteen 1930-luvun pulavuodet.  Suuretkin tilat joutuivat ”taloudellisiin vaikeuksiin”.  Maataloustuotteiden hinnat. samoin kuin puun hinta, olivat alhaalla.  Pankkivelat kaatuivat päälle. Tiloja pirstottiin.  Monien perheiden osa oli tämän jälkeen perin heikko.

1930-luvun vaikea taloudellinen tilanne oli I maailmansodan seurauksena yleismaailmallinen.

 

Torpat ja mäkitupalaiset Turhala-Oravamäki alueella ajalla 1700-1920

Torpan nimi                                           Omistaja 1.  Verttilä                                                      Lepistö 2.  Kallio                                                        Paara 3.  Turhalan torppa (entinen kansakoulu)      Paara 4.  Suontaus                                                   Savonniemi 5.  Käkimäki, Alapiha                                    Savonniemi 6.  Vanhamäki (joko torppa tai mäkitupa)     Savonniemi tai Mykkälä 7.  Pellonpää                                                  Väliaho

8.  Oksakorpi (mäkitupal.)                             Väliaho 9.  Rauniot savusaunan takana (mäkitupal.)  Väliaho 10. Rauniot metsässä (mäkitupal.)                Muuraismäki 11. Savikkola (mäkitupal.)                            Mykkälä 12. Onnela                                                     Korkeakangas 13. Suursänki                                                 Hyvärilä tai Luvenlahti 14. Nurkkala                                                  Hyvärilä 15. Väisälä                                                     Hyvärilä tai Luvenlahti 16. Rinteelä                                                    Luvenlahti 17. Laurila                                                      Luvenlahti 18. Heikinmäki                                              Kaislasenmäki 19. Mäkelä                                                     Kaislasenmäki 20. Suitlehto                                                  Oravamäki 21. Vanhala                                                   Oravamäki

 Piiat ja rengit

Palvelijoiden loma = riiviikko

Loma alkoi Köörinä (Keksii), marraskuun ensimmäisenä päivänä ja kesti kaksi viikkoa.  Tämä loma oli piian ja rengin ainoa loma koko vuoden aikana.  Aina oli oltava talon töissä. olipa joulu tai juhannus.  Viihdykkeet olivat vähissä.  Lehmät ynisivät parsistaan tai hevoset hirnuivat pilttuistaan, kanat kaakattivat muniessaan ja siat röhkivät tyytyväisinä pahnoissaan,  Siinä koko elämän kaikkeus.  Kesäisin saatiin joskus ilta omaan käyttöön.  Silloin oli kiire kylän keinuille ja tanssin pyörteisiin,  Jos ei sellaista ylellisyyttä ollut, kelpasivat nuorille nurkkatanssit, johon haitarin soittotaituri tuli musisoimaan.  Riiviikot, nuo kaksi hunajalle tuoksuvaa viikkoa vuoden aikana, olivat voiman ja elon antajat alkavalle uudelle työjaksolle.  Noina viikkoina oli ratkaistava oma olonsa vuodeksi eteenpäin: Palvelenko edelleen samaa isäntäväkeä vai otanko pestausrahan uuteen paikkaan?  Monet menivät vanhempiensa luokse lapsuuskotiinsa, jos sellainen oli, tai sukulaispaikkaan.

Loma käytettiin ahkeroimiseen.  Nämä kaksi viikkoa olivat piialle ja rengille omaa aikaa.  Vain näiden viikkojen aikana he saivat ajatella omaa itseään. Kartat raaputtivat, rukin pyörä pyöri ja neula löysi tiensä kankaan läpi.  Piioilla ja rengeilläkin kangasti oma tulevaisuus mielessään.  Siihen piti valmistautua ja käyttää lyhyt loma-aika niin tarkkaan kuin suinkin.  Valmistettiin kapioita ja tarve-esineitä, mitä kenenkin kädestä lähti.

Rengit ja piiat olivat yleisesti torppareiden lapsia.  Monet joutuivat jo 10-vuotiaina ensin lapsenpiioiksi ja rippikouluikäisinä navettapiioiksi.  Avioliiton solmivat renki ja piika, samoin torpan poika ja torpan tyttö.

Sääty-yhteeiskunta asetti jyrkät rajt.  Sanonta: ”Suutari pysyköön lestissään!”  tai ”Mummon kynnet eivät pysty uunin rintaan” tai ”Joka kuuseen kurkottaa. se katajaan kapsahtaa””, pitivät kirjaimellisesti paikkansa.

Suurissa taloissa isäntäväki söi kamarissa ”hyvää ruokaa”. Palvelusväki söi tuvassa.  Ruoka vaihteli eri talojen kesken.  Vehnästä ja pikkuleipiä sai kerran vuodessa.  Jouluna ruokaa sai runsaammin.

 

Palvelijan vuosipalkka

Piialle maksettiin rahassa 600 markkaa.  Jos palveli isäntäväkeä hyvin, sai 800 markkaa.  Lisäksi talo antoi vuosivillat, joka oli yksi kilo, kolmet paidan yliset ja aliset sekä mekkokankaan.  Joskus mekkokangas annettiin rahana.  Mekkokangas oli tavallisesti retonkia, jonka hinta oli noin 25 penniä metriltä.  Palkkaa sai nostaa pitkin vuotta.

Syysmarkkinat

Syysmarkkinoille riennettiin kilpaa.  Sinne saapuivat isäntämiehet pestaamaan taloonsa uutta palvelusväkeä.  Nuoret kohtasivat siellä lapsuustovereitaan, kohtalotovereitaan ja monet tulevan elämäntoverinsa,  Kauppaa hierottiin, retonkia ja saapasta ostettiin.  Olipa siellä pieni kahvilakin, jhon mentiin ryyppäämään kuppi ”kahvia” ja tiedustelemaan paikkakunnan kuulumisia.  Syysmarkkinat olivat palvelusväelle suurta juhlaa.

Tiedot piikojen ja renkien elämästä saatiin Hilma Vartiaiselta (26.12.1894-17.6.1991).  Nauhoitettu 1.11.1989,  haastattelijana tytär Maija Huttunen.

 

Hävinneitä paikkoja

1. Verttilä,
2. Käkimäki, Alapiha
3. Kataja-aho
4. Arposen mökki. Tontti lohkaistu Ketolan tilasta.
5. Onnela
6. Suursänki
7. Arvi Vyyrin mökki Uudispihan pohjoisrinteessä
8. Paavo Ruotsalaisen mökki Rinteelänmäellä

 

Autioita paikkoja

1. Kantola
2. Väisälä
3. Rinteelä (Risulainen)
4. Heikinmäki (Tikka) pääpaikka

 

Valtionapu pientilallisille 1930 – 1960 luvuilla

Savupirtit ja ”junamalliset” hirsirakennukset ilman perustukia, multimuksille rakennettuina, ilman vesijohtoja ja viemäreitä, eivät olleet kunnollisia asuntoja.  Niissä oli kuitenkin tultava toimeen pienviljelijöiden (entisten torppareiden), jotka muodostivat suuren osan kansasta.

Kun torpparit itsenäistyivät 1920-luvulla ja valtio maksoi näille pientä pellonraivauspalkkiota, rupesi maaseutu kehittymään.  Itsenäistyneet torpparit innostuivat raivaamaan peltoa ja kohentamaan asuntojaan, kun työn sai tehdä itsensä ja perheensä hyväksi.

Maaseutu koki uuden nousukauden, kun sota-ajan jälkeen oli pakko asuttaa suuri joukko siirtoväkeä maaseudulle.  Säädettiin uusi laki tilojen muodostamiseksi avustuksilla ja halpakorkoisilla lainoilla.  Näistä eduista pääsivät osallisiksi siirtolaistilojen lisäksi muutkin heikkokuntoiset tilat.

Edellä mainittujen toimenpiteiden ansiosta maaseutu pääsi kehittymään siellä, missä väestä oli ahkeraa.  Viljelysten lisäksi asunnot saatiin nykyaikaa vastaavaan kuntoon.

Tämä kehitys aiheutti joissakin piireissä närää ja hiukan kateuttakin.  He sanoivat valtion tuhlaavan liikaa maaseudun tuottamattomaan kehittämiseen ja tukiaisiin.

Valtio on tukenut muitakin elinkeinoja ainakin samassa mittakaavassa, mutta maaseudun tuki on erikoisesti huomattu.

Maalaisväestön elinolojen kohentuminen on luettava suurelta osin väestön ahkeruuden ansioksi.  Oma yritys innostaa.  Ei katsota aina työpäivän pituutta, kuten useimmissa muissa ammateissa.

 

Asumukset, jotka on perustettu Turhala-Oravamäki alueelle 1900-luvulla

1. Päivärinne

Päivärinteen omistavat Bertta ja Väinö Vartiainen.  Paikka on erotettu Suontauksen tilasta 1990.

2. Saari (Seurapetäjää vastapäätä)

Asumus on perustettu 1940-luvulla.  Paikkaa ovat asuneet Nykäset ja Lappalaiset.  Nykyiset omistajat ovat Inga ja Mauri Knuutinen.

3. Nurmela (Rasilaa vastapäätä)

Paikka on perustettu sota-ajan jälkeen.  Ensimmäiset asukkaat olivat Oinoset.  He olivat siirtolaisia.  Heidän aikanaan talossa sijaitsi puhelinkeskus.  Nykyinen omistaja on Hilja Liuska.  Hän asuu kirkolla, joten paikka on autiona.

4. Mäkiaho

Tila on lohkaistu Verttilän maasa 1920-luvulla.  Tilan omistaa nykyisin Jaakko Kaikkosen perikunta.

5. Turhalan kauppa

Nykyiset omistajat ovat Kaija ja Antti Roivanen.

6. Olgan mökki (Sijaitsee Osuuskaupan takana)

Tämä paikka on rakennettu sota-ajan jälkeen.  Nykyinen omistaja on Kerttu Husso.  Aikaisempi asukas oli Olga Kaikkonen.

7. Murtoelo

Murtoelon tontti on erotettu Antti Hyvösen tilasta 1990-luvulla.  Omistajat ovat Heli ja Paavo Kumpulainen.  Asuinrakennus on valmistunut 1990-luvun puolivälissä.

8. Lehtola (Hakosen torppa)

Hakoset ovat paikan pitkäaikaisia asukkaita.  Nykyinen torpan asukas on Lassi Hakonen.  Ennen Hakosia paikalla asui Paavo Vimberg.

9. Katajamäki (Käkimäen tien varressa)

Katajamäki on perustettu 1990-luvulla.  Omisajat ovat Maija ja Arto Hukkanen.

10. Kantola

Kantola on peräisin 1930-luvulta.  Nykyiset omistajat ovat Miina ja Juho Lappalaisen perikunta.  Paikka on nykyisin autiona.

11. Ketola

Ketola on erotettu Mykkälän tilasta 1920-luvulla.  Asukkaina talossa ovat olleet Mykkäset ja Roivaiset.  Ketolan omistajat ovat nykyisin Sinikka ja Aaro Roivainen.

12. Kuistila

Tämä tila on lohkaistu Ketolasta 1930-luvllla.  Paikkaa asuivat Mykkäst.  Nykyisdet omistajat ovat Savikkolan Kumpulaiset Oy.

13. Suoharju

Suoharju on ollut valtionlainoittama asutustila.  Nykyiset asukkaat ovat Kerttu ja Kalle Mykkänen.

14. Nurkkala

Paikka asutettiin 1910-luvulla Kauraloiden toimeta.  Nurkkala oli Hyvärilän torppa.  Kauralat lunastivast sen itsenäiseksi 1920-luvulla.  Nurkkalan nykyiset omistajat ovat Marianne ja Pekka Kaurala.

15. Heinälä

Luvenlahden tilasta on 1930-luvlla erotettu Heinälä -niminen tila.  Paikka on ollut Remesten omistuksessa aina tänne saakka.

16. Luodepuro (Nissinen)

Luodepuro on samalla tavalla lohkaistu Luvenlahden maista 1930-luvulla.  Paikan alkuperäiset asukkaat ovat Nissiset.  Nykyinen omistaja on Alfred Nissinen.

17. Laurila

Laurila on myös Luvenlahden maita.  Paikan rakennutti Arvo Soinivaara 1930-luvulla.  Soininvaaran jälkeen paikalla ovat asuneet Silvennoiset. Lappalaiset ja Mitroset.  Nykyiset omistajat ovat Arja ja Tapio Nuutinen.

18. Uudispiha

Uudispiha on rakennettu Luvenlahden maalle 1920-luvulla.  Rakentajina olivat Tiina ja Jussi Hyvärinen.  Jussi oli Luvenlahden poika.  Jussi myi paikan Olga ja Aapo Lämsälle 1930-luvulla.

19. Pohjoisrinne

Pohjoisrinne on lohkaistu Väisälän tilasta 1990-luvulla.  Omistajina ovat Henna ja Tommi Kaurala.

20. Kuusela

Heikimäen tilasta on erotettu Kuuselan tila 1950-luvulla.  Nykyiset asukkaat ovat Eija ja Alpo Lappalainen.

Metsärinne

Samalle piha-alueelle on rakennettu Metsärinne –niminen paikka pojan vanhemmille, Tyyne ja Antti Lappalaiselle.  Kuuselan tilaan on kaupan kautta liitetty Törtön, entinen Paavo Ruotsalaisen tila.

21. Ahola

Paikka on lohkaistu Heikinmäen tilasta 1950-luvulla.  Omistajina ovat Olga ja Juho Tikkasen perikunta.

22. Peltola

Peltola on Heikimäen jaon yhteydessä muodostettu tila, joka sijaitsee Kaislasenmäen etelärinteessä.  Tilan rakennukset on rakennettu 1950-luvulla.  Omistajat ovat Martti ja Yrjö Tikkanen

23. Lehtola

Lehtola on rakennettu 1930-luvun alussa.  Rakentajina olivat Liisa ja Eljas Kumpulainen.  Nykyiset omistajat ovat Alma ja Väinö Eerola.

 

Sodan negatiivinen vaikutus

Sota-aikana ja sen jälkeisinä vuosina rakentaminen ja jopa rakennusten korjaaminen olivat lamassa.  Rakennustarvikkeiden saanti noin kymmenen vuoden ajan oli vaikkeaa.  Tällöin monet rakennukset pääsivät huonoon kuntoon.

Uudet rakennukset sodan jälkeen

Uusien talojen rakentamisessa tuli tyyliin kautta maan puolitoista kerroksinen, kellarilla varustettu pientalo.  Vinttikerros oli asumisen varatila.  Tarvittaessa rakennettiin sinne lisähuone.  Näissä talomuodoissa oli usein puutteellisesti rakennetut salaojitukset ja viemäröinti.  Tästä seurasi kellarikerroksen kosteus keväisin ja syksyisin.  Saunoja alettiin rakentaa kellarikerroksiin ja karjarakennuksiin.  Huopakatteet syrjäyttivät pärekattoja.  Rakennusten ulkomaalauksiin kiinnitettiin huomiota.  Tässä vaiheessa jo varustettiin taloja keskuslämmityksellä.

Rakennuskannan muuttumiseen vaikuttivat uudet teollisesti valmistetut materiaalit, joita alettiin saada vähitellen sota-ajan jälkeen.  Uudet materiaalit syrjäyttivät suurimmaksi osaksi perinteisen hirsirakentamisen.

Pihojen kunnostus 1940-luvulla

Sotavuosina ja heti sen jälkeisenä aikana monet vanhemmat, mutta etenkin nuoret kiinnittivät huomiota pihojen ja ympäristön kauneuteen.  Pihapiriin, jotka yleensä olivat kovin autioita, istutettiin pihlajia, koivuja ja erilaisia koriste- ja marjapensaita.  Silloin saivat alkunsa myös monet koivukujat, jotka johtavat maanteiltä talojen pihoihin.

Väliahon koivukuja istutettiin vuonna 1941, mutta kaikki puut eivät päässeet kasvun alkuun. Täydennys tapahtui 1940-luvun loppupuolella.

Tämän päivän kulkija saa ihailla kauniita ja yllättävän monia koivukujia Turhala-Oravamäen tien varrella.  Ne ovat enimmäkseen 1940-luvun tuotteita.

 

Rakentaminen 1960- ja 1970-luvuilla

1960- ja 1970-luvuilla rakennettiin yksikerroksisia taloja ilman kellareita ja ullakkotiloja.  Kattohuopien yleistyessä siirryttiin Välimeren maiden mallin mukaisesti tasakattoisiin taloihin.  Tasakatot osoittautuivat täällä pohjoisessa heikoiksi.  Niiden vuotaminen oli jatkuvana riesana, koska vesi ja pakkanen rikkoivat niitä.

Vähitellen luovuttiin tasakatoista.  Harjakatot yleistyiväät uudelleen sekä vanhoissa että uusissa rakennuksissa.  Kattona käytettiin enimmäkseen huopaa ja peltiä.  Myöhemmin yleistyi myös betoninen kattotiili.  Rakennusten ulkopintojen tiiliverhoilu tuli käyttöön.  1970-luvullaa yleistyivät kolmikerroksiset ikkunat.

Muuraismäkeen rakennettiin tasakattoinen päärakennus vuonna 1973.  Myöhemmin se muutettiin harjakatoksi.  Sen yhteydessä rakennus korotettiin kaksikerroksiseksi vuonna 1990.

 

Pölkkyrakennus

Seinärakenteet puupölkyistä

Sota-ajan jälkeisenä rakentamiskautena kokeiltiin monenlaisia rakenteita ja rakennus-tarvikkeita.  Rakennustarvikkeista oli kova puute, mutta kuitenkin oli rakennetta.

Eräs uusi seinärakenne oli puupölkkyseinä.  Idea oli saatu Kiuruvedelle jostakin Pohjanmaalta.

Seinän tekeminen tapahtuu seuraavasti:

Ehjistä kuivita puista katkotaan noin 30 cm mittaisia pölkkyjä.  Puut saavat olla pyöreitä tai kantikkaita,  läpimitaltaan mitä tahansa, kunhan pölkkyjen pituus on sama.

Seinän muurauslaasti tehdään savesta ja sahajauhoista sekoittaen niin, että saadaan sitkeän huokoinen massa.

Jalusta voi olla tehty kivistä tai betonista.  Pinta eristetään kattohuovalla tai bitumilla.  (Käytettiin tuohiakin.)

Valmiille jalustalle asetetaan seinän ohjauslaudat tai langat ja kulmiin pystytolpat nurkkien linjausta varten.  Sen jälkeen ladotaan pölkkyjä ja kaikki välirakoset täytetään laastilla.  Käytännössä voidaan lapioida ensin laastikerros, jonka päälle asetetaan pölkkykerros.  Kerroksen tiivistäminen suoritetaan kurikalla lyöden.

Nurkissa ja aukkojen pielissä käytetään pitempää pölkkytavaraa, esim. 60 cm, mieluummin täyskantillista esimerkiksi vanhoista seinähirsistä katkottua.   Nämä asetetaan nurkissa seinän pituussuuntaan vuorotellen nurkan molemmin puolin.

Aukkojen päälle laitetaan kuormituta kestävät parrut tai hirret, pituus ainakin puoli metriä aukon reunan ohi kummallakin puolen.  Seinien siteenä kannattaa käyttää rautalankaa esim.  vanhoja piikkilankoja.  Seinän tultua täyteen korkeuteen, laitetaan pituussuuntaiset parrut ja hirret tavallisesti kaksi juoksua rinnakkain.  Siinä on hyvä alusta laipiovasoille ja kattotuoleille.

Vesikaton valmistumisen jälkeen seinää pitää kuivattaa ja päällystää ulkopuolelta esimerkiksi pystylomalaudoituksella.  Sisäpuolen päällystäminen riippuu käyttötarkoituksesta.  Kosteissa tiloissa, kuten kotieläinsuojissa, seinään kiinnitetään ensin kattohuopa, jonka päälle rappaus-verkko tai ristitikutus ja kalkkilaastirappaus.  Kuivissa tiloissa, kuten asuinrakennuksissa, sisäpuoli voidaan paneloida tai päällystää erilaisilla levyillä.  Päällysteen takana on hyvä käyttää tiivistepaperia.

Edellä kerrotun mukaisesti tehtynä siitä tulee lämmin ja kestävä seinärakenne.

Suurin osa Kiuruvedelle tehdyistä pölkkyrakenteista jätettiin päällystämättä sisä- ja ulkopuolelta, jolloin rakenteeseen imeytyi kosteutta, joka lahottaa sen pilalle muutamissa vuosissa.  Kosteissa tiloissa, kuten karjasuojissa, tästä rakenteesta tuli monelle aikanaan pettymys.

 

Isäntien keskustelua pölkkynavetoita

Tämä keskustelu sattui siihen aikaan, jolloin kiihkein pölkkyseinäbuumi oli jo vähän laimentunut.  Kaksi savolaisisäntää tapasivat toisensa.  Heillä kummallakin oli pölkkyseinänavetat olleet käytössä jo useita vuosia, joten kokemusta oli karttunut.

Alkutervehdysten ja säähavaintojen jälkeen puhe siirtyi uusiin pölkkynavetoihin.

Vanhempi isäntä aloitti:

• Siinä meejän uuvvessa pölökkynavetgassa se ee paska haese ja nurkista lentelöö harakat sissään.

Nuorempi isäntä siihen:

• No, hyvä on sullae, vaen aatteleppa, kuin meejän navetasta ruppee laepio puttoomaan, Seenät olj niin lahonneet, ettee ennee mittää varanna.  Minä tälläsin pönkkiä kantturoehen vällii, ettee ihan selekään puttoo.  Nyt, sitä ku kään uamuvesijä laskemassa, niin samalla vilikasen navetaan, että onko vielä laepio ylläällä, vae joko on romahtana.

Vanhempi vuorostaan:

– No, voe  täätinen!  Eepä oo sittä hurroomista.  Vae ootkos kuullunna sitä juttua Kepulin perältä?   Siellä olj tehty pölökkynavetan uluko-ov kappeenlaenen.  Kevväällä lehmiä ulos laskiissa yks tiine lehmä ee ollu sopinakkaa ovesta ulos.  Vaen kun kovalla vaahilla olj tormanna, niin koko karmihoeto ovineen päevineen olj lähtennä matkaan,  Sen jäläkeen on oviaakkossa ollu kokkoo toesillekkii.

 

Turhala-Oravamäki alueen tulipalot

1930-luvulla paloi Mykkälässä savusauna, jossa oli palvattavana lehmän lihat.  lihat eivät palaneet, koska talon riuskaotteinen istäntä, Ville Fredrik Mykkänen. meni palavaan saunaan ja heitti lihat ulos.  Palo sai luultavasti alkunsa kiukaan ylikuumenemisesta.

Heikkilässä paloi asuinrakennus vuonna 1940 talvisodan aikana.  Isäntä oli rintamalla.  Palo sai alkunsa evakoiden kuivatessa olkipatjaa uuninlämmössä.

Syyskesällä vuonna 1940 paloi Käkimäessä Heikki Långalta riihirakennukset sekä sen kesän viljasato, joka oli ajettu puimista varten riihen läheisyyteen,  Palo sai alkunsa ukkosen sytyttämästä vilja-aumasta.  Riihen kynnyksellä istunut talon poika, Eino Lång, oli jonkin aikaa salaman lamaannuttama.

Heikinmäen navettapalo tapahtui toukokuussa vuonna 1950.  Palo tapahtui yöllä ja siinä paloi rakennusten ja tarve-esineiden lisäksi neljä lehmää ja kaksi hiehoa.  Palo sai alkunsa haljenneesta savupiipusta.

Helmikuussa vuonna 1959 paloi Käkimäessä Hilja ja Matti Loivarinteen asuinrakennus keskellä yötä kaikkine irtaimistoineen.  Palo sai luultavasti alkunsa väärin muuratusta palomuurista.  Talon väki joutui pakenemaan ikkunan kautta naapuriin yöpukeissaan.

Ketolan tulipalo tapahtui yöllä 20.7.1959.  Palossa menivät Annikki ja Ilmari Roivaiselta navettarakennus, traktori. lehmä, sika, 20 kanaa sekä suurin osa maanviljelyskalustoa.  Palo sai alkunsa nähtävästi traktorista, joka oli ajettu rehulatoon hetkeä ennen palon alkua.

Kauralan karjarakennuksen tuhosi tulipalo 1.6.1965.  Rakennukseen kuului navetan lisäksi kalustovaja. Koko rakennuksen ullakko oli rehuvarastona.  Palon sattuessa eläimet olivat laitumella.  Palossa tuhoutui rakennus kokonaan, lisäksi hevosajokalusto, traktorin työkoneita ja runsaasti varastoitua puutavaraa.  Palon syttymisen syyksi varmistui sementtitiilinen savupiippu, jonka sisäpintaan oli tullut syöpymiä ullakon rehuvaraston kohdalle.

3.9.1977 paloi Paavo Huttusen, Veikko Mäyrän, Yrjö Lappalaisen, Ilmari Roivaisen ja Ville Mykkäsen omistama viljankuivaamorakennus koneineen sekä Paavo Huttuselta 50 hl viljaa.  Palon uskotaan alkaneen kipinästä, joka lähti uunista tuulettimen lähettämänä kuivuvaan viljalastiin.

19.9.1984 paloi Muuraismäessä Paavo ja Maija Huttusen viljakuivaamo, Ville Mykkäseltä 15 hl rukiita sekä talon vanhoja museoesineitä.  Palo sai alkunsa ylikuumuneesta uunista.

Kuistilassa tapahtui 2.5.1992 koko paikkakunnan ikävin tulipalo.  Lauri Kumpulaisen omistama navettarakennus tuhoutui ja sen mukana 35 mullia sekä maatalouskalustoa.  Palo sai alkunsa karjakeittiön lämmityslaitteesta.

3.8.1963 tappoi ukkonen Käkimäessä Annikki ja Aaro Martikaisen kaksi lehmää.

1970-luvun alussa ukkonen tappoi Ketolassa Ilmari ja Annikki Roivaisen neljä vasikkaa.

Susi on myöskin tehnyt paikkakunnalla tuhojaan.  Muuraismäessä susi vieraili 24.8.1981 ja tappoi Maija ja Paavo Huttusen mullikan.  Samana yönä susi tappoi Olkkosperällä Veikko ja Anni Lappalaisen mullikan sekä raateli toista.

Tulipalot koonnut Ville Mykkänen