Elämänvaiheita

Elämänvaiheita

Johan Kauralan ja hänen poikansa Robert Kauralan elämänvaiheita

Verttilä, Robert Kauralan syntymäpaikka

Johan Kaurala syntyi Kiuruvedellä vuonna 1831. Muutti Iisalmeen vuonna 1852 ja takaisin Kiuruvedelle vuonna 1853. Hän avioitui Maria Pöksyläisen (s.1834) kanssa vuonna 1856. Tässä vaiheessa he tulivat Verttilään, koska ensimmäinen lapsi Robert (s. 1856) on syntynyt Verttilässä. Verttilä, Remeskylä RN:o 15:24, oli Lepistön torppa.

Kauralat Vanhamäen rinteessä (Käkimäki)

Luupuvesi RN: 14:50 (nyk. Martikainen)

Robert Kaurala (1856 – 1933) on kertonut, että he asuivat Käkimäen rinteessä. Todennäköisesti se paikka on ollut nykyisen Martikaisen talon vieressä oleva kukkula. Tänne he tulivat Verttilästä noin 1860.

Vanhamäki on ollut Kauraloiden sinne muuttaessa joko torppa tai mäkitupalaisen mökki ja omistajina joko Savonniemi tai Mykkälä.

Vanhamäessä heidän olonsa oli kovin lyhytaikaista, sillä jo vuonna 1865 he muuttivat Luvenlahdelle Suursängen mökkiin, joka oli Hyvärilän tai Luvenlahden torppa.

Tapahtui suurten nälkävuosien aikana

Suurten nälkävuosien aikana, vuosina 1866 – 1868, kulkivat nälkiintyneet ihmiset ympäri maakuntaa. Halla vei viljan useampana vuotena. Ihmisiltä loppui ruoka. Henkensä pitimeksi ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pettuleipä ja kerjääminen

Torppareita oli 1800-luvulla runsaasti. He vaihtoivat paikkaa useasti paremman elämän toivossa.

Johan Kauralan perheen muutto Suursänkeen

Kauraloiden muutto Suursänkeen tapahtui juuri noiden suurten nälkävuosien alkaessa vuonna 1865. Isä kuului torppareihin, ja kuten edellä näkyy, perhe on jo useamman kerran muuttanut torpasta toiseen. Heillä oli Suursänkeen tullessaan kolme lasta, joista vanhin oli Robert.

Elettiin vuotta 1868. Nälkää oli kärsitty jo muutama vuosi. Tämä vuosi oli kaikkein pahin. sillä petäjänkuoreen täytyi turvautua yhä enemmän. Yksi lapsista oli jo kuollut nälästä aiheutuvaan sairauteen.

Toiveikkaan työmatkan seuraukset

Työtä etsivä perheen isä onnistui pääsemään töihin kanavan kaivuutyömaalle. Työskenneltyään siellä muutamia kuukausia ja saatuaan palkakseen ruisjauhoja, hän palasi kotiin katsomaan perhettään.

Nyt oli kotona juhlantuntua, kun saatiin oikeasta viljasta valmistetua leipää kauan kestäneen nälän ja petun jälkeen. Leipä maistui ruhtinaalliselta. Syötiin vatsan täydeltä, eikä osattu varoa. Seuraava yö oli kohtalokas. Vatsassa alkoi turvotus ja tuska. Apua ei saatu mistään. Seuraavana aamuna nuorin lapsi ja äiti eivät enää valittaneet. Heidän kuolinpäivänsä oli 26.4.1868. Isäkin oli kuolemansairas. Hän kuoli seuraavana päivänä 27.4.1868.

Vanhin lapsi, 12-vuotias Robert, synt. 10.11.1856, oli ainut henkiin jäänyt tässä perheessä. Hän muisti ikänsä sen kammottavan tunteen, joka tuolloin valtasi mielen.

Eräs kylällä kiertelevä naisihminen sattui tulemaan ikään kuin tilauksesta sinne, missä vielä oli orvoksi jäänyt poika, hän kun ei heti osannut järkytykseltään lähteä minnekään. Oli huhtikuun viimeiset päivät ja heikot kevään merkit näkyivät lumisessa maisemassa.

Tämä vieras naisihminen saattoi pojan lähinnä olevaan Luvenlahden taloon, johon hänet otettiin toistaiseksi tekemään ruokansa vastineeksi pieniä askareita.

Robert kouluun ja pehtooriksi

Robertin elämä jatkui eri talojen palveluksessa. Työpäivät olivat pitkiä ja työ fyysisesti raskasta. Oli oltava ahkera ja isäntäväkeä kohtaan joustava kuin jousi, jopa nöyrä.

Robertin sisällä kyti jotain muutakin ja se muu oli opinhalu. Hänen opinhalunsa huomasivat muutkin. Ehkä hän uskalsi siitä kertoa jollekin. Erään talon isäntäväki lähetti hänet maamieskouluun. Mikä talo sen teki, sitä ei tiedetä.

Koulunsa jälkeen hän pääsi pehtooriksi Hingunniemeen, jossa palveli useita vuosia.

Robert avioon

Avioliiton ensimmäiset vuodet

Pehtoorina ollessaan eräällä lomaviikolla Robert tapasi tulevan vaimonsa, Paavo Partasen tyttären, Vilhelmiina Partasen. Hänkin oli erään talon palvelusväkeä.

Häät pidettiin 19.4.1887 Väisälässä, tyttären vanhempien luona. Nuoripari asettui asumaan Suitlehtoon, Oravamäen torppaan. Palvelusaikana tehdyillä säästöillä päästiin alkuun. Viljelysmaata raivattiin lisää. Täällä syntyivät ensimmäiset lapset.

Perheen yhä lisääntyessä vaimon vanhemmat pyysivt heitä muuttamaan luokseeen Väisälään, koska siellä olivat paremmat elämisen mahdollisuudet. Muutto tapahtui 1890-luvun paikkeilla.

Väisälä oli siihen aikaan Hyvärilän torppa, jossa oli asumisoikeus (kontrahti) tyttären isän elinajaksi.

Väisälässä saatiin ahkeralla työllä kohtalainen toimeentulo. Täällä syntyivät viimeiset lapset, joita oli nyt viisi: Mari, Miina, Hanna ja Robert.

Perheen on muutettava

Vilhelmiinan isä, Paavo Partanen, kuoli vuoden 1910 paikkeilla 93-vuotiaana. Silloin loppui asumisoikeus ja Vilhelmiinan ja Robertin oli etsittävä uusi asuinpaikka.

Hyvärilän isäntä osoitti Luvenlahden perukan takaa korpea, jossa voisi yrittää. Ehdoista sovittiin ja niin alkoi taas uuden asuinpaikan raivaaminen. Parhaat puut käytettiin rakennuksiin. Korpea kaskettiin. Työ oli kovaa ja maan kasvu heikkoa.

Vanhempi pojista, Paavo, lähti Amerikkaan ja tyttäret olivat jo lähteneet kotoa pois. Vanhempien avuksi jäi 15-vuotias Robert.

Torpparien vapautuslain tullessa voimaan saatiin tila lunastettua omaksi. Kovalla työllä ja säästäväisyydellä alettiin vähitellen tulla toimeen.

Tällä paikalla (Luupuvesi RN:o 12:12, Nurkkala) Kauralan suku asuu tänäkin päivänä.

Robert Kaurala vanhemman harrastukset

Nuoressa Robertissa näkyi jo kova opinhalu ja sen huomasi hänestä miehuusvuosina, aina vanhuuteen saakka.

Kuka se oli, joka kokosi paikkakunnan lapset hyvän asian ympärille pyhäkouluun? Kukapa muu kuin Robert. Yli kolmekymmentä vuotta hän jaksoi sitä työtä tehdä. Kunniakirjan hän sai 30-vuoden palveluksesta, mutta ei malttanut silloinkaan vielä syrjään jättäytyä.

Toinen näyttävä harrastus oli puutyöt. Robert oli kehittynyt käsistään taitavaksi ja pystyi tekemään kaiken tarvittavan itse. Hän teki paljon käyttöesineitä, ei ainoastaan omaan talouteen, vaan naapureillekin, usein melkein ilmaiseksi, auttamisen halusta. Hän oli sitä mieltä, että toisen ihmisen auttaminen tuo siunausta.

Robert oli elämänsä aikana kaatanut monet kasket. Hänen vanhuuden harrastuksiinsa kuului kaskenpoltto ja kaskinauriiden kasvattaminen. Tässä asiassa oli hänellä erimielisyyttä poikansa kanssa.

Kauralan Vilhelmiina-mummon uskomukset ja yrtit

Vilhelmiina Kaurala, s. Partanen synt. 14.8.1858, eli hyvin luonnonläheistä ja omien uskomustensa mukaista elämää.

Hän uskoi, että kaikilla tapahtumilla on edeltäkäsin ennusmerkit, kun vain ihminen oppi ne ymmärtämään. Hän sanoi itse aavistavansa (luntio), jos jotakin yllättävää on tapahtumassa. Monesti hän myös todisti asian todeksi.

Toinen hänen mielestään tärkeä asia oli elintapa, jonka avulla ihminen pysyy terveenä ja elää kauan. Se oli: Oli osattava käyttää luonnon omia kasveja ja yrttejä sairauksien kohdatessa. Lääkärissä hän ei käynyt koskaan, eikä uskonut heidän parantamiskykyihinsä.. Omat lääkkeet pitivät hänet jatkuvasti terveenä.

Mummo kotilääkärinä

Mummo toimi lastensa ja lastenlastensa lääkärinä. Sairauksien sattuessa hänellä oli lääke ja hyvät neuvot valmiina. Kesäisin lapset keräsivät mummon kanssa monia yrttejä ja marjoja, jotka hän kuivasi ja tallensi tarpeen varalle.

Yrttihaude

Terveydenhoitoon kuului keväisin yrttihauteen teko suureen ammeeseen. Siihen tarvittiin pihkapuun tuoreita kerkkiä, koivunlehtiä, siankärsäheiniä, kanervia ym. Metsän tuoksuvat antimet pantiin ammeeseen ja kuumaa vettä päälle. Annettiin hetkisen hautua. Lapset lekottelivat hauteessa kukin vuorollaan kaulaa myöten. Välillä lisättiin kuumaa vettä. Lapset iloitsivat, sillä heillä oli ”Naantalin kylpylä” omalla kotipihallaan. He nauttivat onnesta.

Yskän parantaminen

Yskänlääkkeenä oli pikiöljy. Sitä pantiin tappuratuppoon. Sen lävitse hengitettiin pikiöljyhöyryjä kuumassa saunan löylyssä. Toinen heikompitehoinen konsti oli tervan tai pikiöljyn laittaminen kuuman hellaraudan pää, jossa se höyrystyi huoneilmaan.

Muita parannuskeinoja

Mehiläisen ja ampiaisen pistoon oli otettava pala nurmikentän pintaa ja painettava sillä pistokohtaa, kunnes kipu lakkasi.

Vatsataudin lääkkeenä oli kypsistä ja kuivatuista katajanmarjoista haudutettu liemi.

Syvästä haavasta tyrehdytettiin veren tulo säikäyttämällä kyseistä henkilöä. Toinen konsti oli haavaan virtsaaminen.

Eräs todiste Vilhelmiina-mummon ennakkoaavistuksesta (muistelu)

On lauantaiaamu heinäkuussa 1931. Mummo ja ukki ovat lähdössä kirkkomatkalle hevoskyydillä, Tarkoitus oli olla yökunnissa pappilan tuvassa ja palata sunnuntai-iltana, Mummo valittteli lähtiessä, ettei vain mitään vahinkoa sattuisi poissa ollessa. Levottomuus oli jatkunut koko kirkkomatkan ajan.

Heidän poissa ollessaan sattui vanhinko. Oli ihme, ettei palanut koko talo.

Lauantai-iltana, vanhempien ollessa lypsytarhalla, heidät säikäytti vanhemman lapsen huuto: ”Pirtti palaa!”. Tuli ja savu näkyivät jo tarhalle. Lasten vanhempien raju sammutustyö pelasti asuinrakennuksen. Mummon ja ukin pitovaatteet paloivat ja hiiltynyt seinäpinta kertoi lasten tulen käsittelyn seurauksista.

Kun kirkkomatkalta tulijat kuulivat tapahtuneesta, vikkoi mummo: ”Enkös pelännyt jo lähtiessä?”. (Luntio kävi.) Ukki sanoi: ”Voi minun päiviäni, kun paloivat hyvät työvaatteet!”

Luonnonläheinen pariskunta

Vilhelmiina ja Robert Kaurala elivät lähellä luontoa.

Parasta sairauksien ennakkotorjunnassa oli saunominen kovassa löylyssä hyvälehtisen vastan kanssa. Toinen varma konsti oli kuppaus kerran vuodessa tai ainakin silloin, kun rupesi poskipäitä kuumentamaan. Oli laskettava huonot pintaveret pois, jotta uusi, puhdas veri pääsee kasvamaan tilalle.

Hierojaa ei myöskään unohdettu. Jäykkyys ja kolotukset oli poistettava hierojan avulla.

Robert paransi vatsatautinsa omalla erikoisella tavallaan syömällä puhdasta hiekkaa. Ihme kyllä tämä konsti auttoi.

Yhteiset kirkkomatkat hevoskyydillä muodostuivat eräänlaisiksi virkistysmatkoiksi työntäyteisen arjen keskellä. Kirkossa käynti oli säännöllistä huolimatta huonoista teistä ja pitkistä matkoista. He uskoivat Korkeimman johdatukseen kaikissa elämänsä vaiheissa.

Läheisyys lastenlapsiin

Kauraloiden asuintilat oivast pienet ja ahtaa, mutta väkeä oli sitäkin enemmän. Vaikka lasten melua oli paljon, näillä vanhoilla ihmisillä riitti kärsivällisyyttä ja mielenmalttia. He rakastivat lastenlapsiaan ja lapset puolestaan osoittivast heihin suurta kiintymystään. Vanhat opastivat heitä erilaisisssa töissä ja lapset iloisivat saadessaan oppia uusia asioita.

Robert Kaurala kuoli äkkiä täyskuntoisena miehenä ruokalepovuoteelleen 20.11.1933,77-vuotiaana.

Vilhelmiina Kaurala kuoli kymmenen vuotta myöhemmin, 14.10.1943. Hän eli 85-vuotiaaksi, eikä hän sairastanut vakavammin koko elinaikanaan.

Heimo Kaurala

Paikkakunnan ”monitaituri” Iida Kumpulainen os. Mykkänen

Hän syntyi Mykkässä perheen vanhimpana lapsena 14.9.1884. Iida oli vanhempiensa silmäterä suurine sinisine silmineen ja valeine hiuksineen. Perhe oli saanut päiväperhosen, jolta myös odotettiin paljon. Tämä tyttö sai nimekseen Iida Johanna ja aikuistuttuaan hän täytti vanhempiensa toiveet. Iidasta kasvoi lujatahtoinen ja määrätietoinen eteenpäin pyrkivä ihminen.

Puoliso: Emanuel Kumpulainen, s. 26.5.1869, k. 26.3.1957 (88 v.)

 

Käsityöala

Jo varhain näkyi Iidassa käsien taito. Kankaiden kutominen, niiden käsittely sekä vaatekappaleiden suunnittelu syntyivät kuin itsestään. Oli vain päästävä samaan lisää kulutusta. Innostus oli kova ja se johdatti hänet sen aikaiseen opinahjoon, käsityökouluun. Tulokset näkyivät.

Iida tunnettiin ompelijana ja käsitöiden opettajana laajalla alueella. Hän ompeli lapsille puvut koulun joulu- ja kevätjuhliin kotona kudotuista kankaista. Eikä vain lapsille, vaan hänen käsistään lähtivät monet muut vaatekappaleet eri ikäisille henkilöille, Kankaiden kutojaja Iida oli myös taitava.

Hänen ohjaamansa kutoma- ja ompelukurssi pidettiin Väliahossa heti sodan jälkeen, jolloin vaatteista oli vielä huutava puute. Kurssiaika oli 26.3. – 30.5.1946. Iida Kumpulainen toimi kurssin puuhakkaana opettajana. Kurssilaisia oli 15.

Pitokokki

Iida Kumpulainen piti kahvila- ruokalaa Kiuruveden kirkolla K. K. Miettisen talossa vuosina

1933 – 34. Matkustajakotia, jossa oli myös ruokala-kahvila, hän piti vuosina 1934 – 37 Raittinen- ja Lepola -nimisissä taloissa.

Näissä työpaikoissa hän harjaantui taitavaksi pitokokiksi. Ravintolan pitäjänä hän oli hankkinut itselleen arvokkaan ruoka- ja kahvikaluston. Myöhemmässä elämänsä vaiheessa astiat olivat tarpeen hänen kierrellessään juhlien järjestäjänä eri kylillä. Sen ajan taloudet olivat astioista melko puutteellisia. Niinpä Iida Kumpulainen astioineen ja taitoineen oli taloihin kovasti tervetullut.

Astiaston lisäksi Iida Kumpulainen toi pitoihin pöytäliinat, pyyheliinat, kakkuvuoat. vehnäspellit, pursottimet, tarjottimet ym. Astiat pakattiin suuriin puulaatikoihin, joita oli 4-5 kpl. Hevosen reki täyttyi niistä. Hänen palkkapyyntönsä olivat varsin pienet.

Työskentelyä lasten ja nuorten parissa

Iida Kumpulainen rakasti lapsia. Pyhäkoulu oli se välivirta, jonka kautta erilaisia arvoja yritettiin kuljettaa lasten ulottuville. Pyhäkoulun opettajana hän toimi useita vuosia.

Sota-aika oli ankeaa ja synkkää myöskin nuorisolla. Harrastuspaikat sekä ohjaajat puuttuivat. Iida Kumpulainen yritti korjata tämän puutteen. Sota-ajan nuoret kokoontuivat hänen ympärilleen opintokerhoon. Kerho kiersi talosta taloon. Opintokirjana oli ”Nuorison käytös”. Tämän kirjan pohjalta opiskeltiin, keskusteltiin ja tehtiin selkoa, millä tavalla nuorison tulisi käyttäytyä. Tämä oli tavallaan tapakasvatusta, jatkoa kansakouluajalta. Moni nuori sai sieltä aakkoset elämänsä matkalle.

Viittomakielen koulutuksen hän oli hankkinut nuoruudessaan.

Iida Amerikassa

Iida Kumpulainen oli Amerikassa veljensä, pastori Vilho Mykkäsen, luona seitsemän vuotta 1957 – 64.

Mikä sai hänet lähtemään Amerikkaan 73-vuotiaana? Syitä löytyy kaksi.

Hän oli jäänyt leskeksi samana vuonna. Toisekseen veljellä oli Amerikassa kaksi vanhainkotia, toinen niistä oli Floridassa. Iida lähti etsimään paikka, jossa olisi hyvä viettää vanhuutensa.

Seitsemän vuoden oleskelun jälkeen koti-ikävä alkoi vaivata, ja hän palasi takaisin Suomeen. Täällä oloaika supistui kahteen vuoteen. Hän poistui keskuudestamme 6.6.1966 (81 v).

Paikkakunnan ”äitihahmo”

Iida Kumpulainen tunnettiin paikkakunnalla ystävällisenä ja lämminhenkisenä ihmisenä. Hän ojensi auttavan kätensä, kun apua tarvittiin. Hän oli tavallaan paikkakunnan ”äitihahmo”. Hän ruokki ja syötti sekä suru- että häätalot ynnä heidän suuret vierasjoukkonsa. Hän oli valmis palvelemaan. Hänen kaltaisiaan ihmisiä me tarvitsemme joukossamme.

Tiedot Ville Mykkänen

 

Samuel Huttunen

Muuraismäen mukava mies / Unto Eskelinen

Samule Huttusen ansioluettelo

Taksoituslautakunnan jäsen v. 1929, 32-44

Taksoituslautakunnan puheenjohtaja 1935, 1942

Kunnanvaltuuston jäsen 1934, 38-56

Kunnanvaltuuston varapuheenjohtaja 1952-53

Raittiuslautakunnan jäsen 1935

Holhouslautakunnan jäsen 1939-40

Holhouslautakunnan puheenjohtaja 1940-47

Kansanhuollon johtaja 1939-49

Siirtoväenhuollon johtaja 1940-47

Tutkijalautakunnan jäsen 1943-51

Tutkijalautakunnan jäsen 1945-49

Kunnanhallituksen jäsen 1946-51

Työasiainlautakunnan jäsen 1946-50

Sairaalan johtokunnan jäsen 1958-60

Luupuveden Osuuskassan hoitaja 1921-44

Kiuruveden Osuuskassan johtokunnan jäsen 1944-49

Kiuruveden Osuuskassan toimitusjohtaja 1949-63

Kiuruveden Osuuskassan hallintoneuvoston puheenjohtaja 1963-68

Pohjois-Savon Osuuskassaliiton johtokunnan jäsen 6 vuotta

Kiuruveden asutuskassan rahastonhoitaja 1932-55

Kiuruveden Palovakuutusyhdistyksen toimitusjohtaja 1951-63

Kiuruveden Eläinvakuutusyhdistyksen toimitusjohtaja 1951-63

Kiuruveden yhteiskoulun johtokunnan jäsen ja puheenjohtaja 1951-65

Osuusliike Elon hallintoneuvoston jäsen ja puheenjohtaja 1952-68

Kiuruveden seurakunnan valt. jäsen ja varapuheenjohtaja

sekä kirkkohallintokunnan. puheenjohtaja yli kymmenen vuotta

Valtion verolautakunnan puheenjohtaja 1942-49

Kihlakunnan lautamies 1936-39

Julkinen kaupanvahvistaja 1932-64

Kuopion sotilaspiirin määräyksestä hevosottomiehenä ja lautakunnan puheenjohtajana suorittamassa asevelvollisuuttaan 1939-44

Kiuruveden ja Luupuveden Hevosystäväinseuran puheenjohtaja 1924-68

Metsänhoitoyhdistyksen johtokunnan puheenjohtaja 1961-71

Ylä-Savon Talousalueen Liiton johtokunnan jäsen 6 vuotta

Talousneuvoksen arvo v. 1966.

Omat muistelut

Samuel Huttusen henkilötietoja

s. 17.4.1898, Kiuruvesi

k. 12.7.1975, Kiuruvesi

……………

Samuel Huttusen toiminta kotikylällään

Samuel Huttunen oli varsinaisten virkatehtäviensä lisäksi mukana monissa kotikylänsä edistämiseen tähtäävässä asioissa ja hankkeissa. Hän toimi mm. Turhalan koulun johtokunnassa, seurantalon hankkeissa ja Valkeisjärveä koskevissa asioissa.

Erityisesti hänen sydäntään lähellä oli nuorison asiat. Hän halusi antaa nuorisolle oikeita matkaeväitä ja ihanteita, että he viihtyisivät omalla paikkakunnallaan ja työskentelisivät kotiseutunsa hyväksi.

Naapurien ja ystävien kesken puhuttiin ”Muuraismäen Samposta”. Unto Eskelinen karakteerasi häntä ”Muuraismäen mukavaksi mieheksi”. Molemmat ilmaisut kuvaavat hyvin hänen persoonaansa. Leikillinen tervehdys aina tavatessa, sekä huumorilla höystetyt juttelutuokiot kuuluivat hänen olemukseensa. Tarvittaessa häneltä sai hyviä neuvoja pulmallisissa asioissa.

Monet virkatehtävät aiheuttivat joskus stressaantumistunnetta. Silloin oli päästävä metsään rentoutumaan. Siellä metsäpolkuja kävellessä ja metsän ääniä kuunnellessa sai ajatus vapaasti lentää. Se virvoitti hermoja ja laukaisi jännittet, kuten hän itse totesi. Metsästysretkillään hänellä oli haulikko olallaan ja uskollinen koira mukanaan. Näiltä ”huviretkiltään” hän palasi aina virkistyneenä ja hyväntuulisena ihmisten pariin.

Omalla kylällään hänet muistetaan ystävällisenä ja avuliaana naapurina.

Herman Nousiainen

Viimeinen kirkkoväärti

Veikko Nousiaisen muistiinpanojen pohjalta koonnut Martta Irene Kaurala

Hän oli aina hyväntuulinen. silmissä iloinen, veitikkamainen ilme. Tumma öpuku ja suuri ystävällisyys korostivat hänen persoonaana. Hän oli Nousiaisen Hemma, joka ojensi kätensä tervehdykseen enemmän kuin ”useasti” ja otti huomioon jokaisen ”kanssakulkijansa”.

Lapsuus ja nuoruus

Herman Nousiainen syntyi kuusilapsisen perheen nuorimpana 22.2.1902 Nousialassa, jota nimitettiin Pikku-Luvenlahdeksi.

Nousiaisten perhe muutti vuonna 1888 Kaislasenmäestä Nousialaan. Pian tämän jälkeen isä Vilhelm, s. 14.5.1859, lähti Amerikkaan kaivostöihin, hankkimaan rahaa talon ostoon. Hän viipyi siellä useita vuosia. Tultuaan hän osti Nousialan paikan.

Hermannin ollessa 11 -vuotias (v. 1913) lähti vanhempi veli, Vilhelm, Amerikkaan. Hän kuoli Amerikassa nuorena, 29-vuotiaana.

Hermannin lapsuuden suuri onni oli, että hän sai suorittaa kansakoulunkurssin loppuun. Luupuvedelle oli perustettu koulu Hermannin syntymävuotena 1902.

Hermannin lapsuuden ja nuoruuden suuri unelma oli päästä opiskelemaan kanttoriksi. Lahjoja siihen olisi ollut. Musiikkikorva oli tarkka ja lauluääni hyvä. Nuoruudessaan hän valmisti itse kanteleen ja soitti sitä. Kirkkokuoroon hän osallistui useita vuosia.

Hermannin nuoruusvuodet kuluivat kotitilan töissä. Isällä oli Amerikan matkan jälkeen heikko terveys. Hän ei pystynyt raskaaseen työhön.

Nuoruuden kohtaamispaikkoihin kuului Laivaranta, joka oli Kiurujärven rannalla, meijerin ja nykyisen kirkon välillä. Sinne kokoontui ihmisiä sankoin joukoin laivan tuloaikoihin. Iisalmi – Ylivieska -rata valmistui vuonna 1925. Nuorena tehtyjä laivamatkoja isä muisteli lämmöllä, kertoo Veikko Nousiainen. Oli suuri elämys, kun laiva saapui satamaan mahtavasti huutaen.

Nuoruuden ajan harrastuksiin kuului metsästys. Tuon ajan metsästyksellä oli taloudellinen merkitys, ruuan jatke. Riistakanta oli runsas ja toi näin ollen vaihtelua jokapäiväiseen, ehkä niukkaan ravintoon Hermannin poika, veikko kertoo: ”Isällä oli haulikko olalla. Lähestyimme Valkeissuota. Maasta nousi poikametso lentoon. Kului vain muutama sekunti. Ase puhui ja metso oli kentässä. Olin silloin nuori poika. Ihailin isän nopeutta ja tarkkuutta. Niin pääsimme metsopaistille.”

Hermannin nuoruuden harrastuksiin kuului lukeminen. Kaunokirjallisuuden ohella häntä kiinnostivat ammattikurssit, joista oli myöhemmin suuri apu.

Vuonna 1938 hän suoritti veistonohjaajakurssin Rapakkojoen koululla. Kurssi kesti viisi viikkoa. Pellervoseuran Kirjeopiston tili- ja kirjanpitokurssit.

Valtakunnallinen seurakuntien taloudenhoitajakurssi Järvenpäässä.

Hän kirjoitti Kiuruvesi-lehteen hartauskirjoituksia usean vuoden ajan.

Tarina varhaislapsuudesta

Vuosisadan alussa Suomea yritettiin venäläistyttää. Kansalaisten mielissä kytivät venäläisten raakuudet suomalaisia kohtaan. Tuntoja purettiin mm. tekemällä ralleja, jotka olivat tavallaan pilkkarunoja. Tällainen tapaus sattui Hermannin ollessa vielä pieni.

Nousialaan oli tullut ”laukkuryssä”, kuten venäläisiä kauppiaita silloin nimitettiin. Herman oli noussut tuvan uunin päälle ja laulanut: ”Venäläinen verikoira tappoi isän, tappoi äidin, minä pääsin pakkoon”. Venäläinen oli katsonut uunin päälle ja sanonut: ”Vai pääsit sie pakkoon”.

Perhe

Herman Nousiainen oli aviossa kaksi kertaa. Ensimmäisestä aviosta syntyi kaksi poikaa ja toisesta yksi tytär.

Polkupyörä

Vuonna 1930 Herman osti polkupyörän, lieneekö ollut koko seutukunnan ensimmäinen tai ainakin ensimmäisiä. Se helpotti ja nopeutti liikkumista, koska luottamustehtäviä alkoi kertyä ja niiden vuoksi oli liikuttava pitkin pitäjää. Veikko kertoo muistavansa, kuinka isä vei muutamina kesinä kerman meijeriin polkupyörällä. Tonkan hän sitoi narulla pyöränritsiin. Samalla tuli suoritetuksi myös kauppa-asiat.

Ensimmäisiä tehtäviä kodin ulkopuolella, jolloin polkupyörä oli hyvinkin tarpeeseen, olivat mm. veistonohjaus Kaislasten, Luupuveden ja Turhalan kouluilla ja perunkirjoitusten suorittaminen pitkin pitäjää. Hänet määrättiin monien orpojen ja sairaiden holhoojaksi.

Nousiaisen Hermannin kaksi eri ammattia

Herman oli alkuperäinen maanviljelijä, aina 44 ikävuoteensa saakka. Olemme ottaneet tähän muutaman näytteen sen aikaisesta Nousialan maanviljelystä. Hänen pyrkimyksenään oli raivata lisää peltoa ja laidunmaata. Varsinkin karjanrehut ja laitumet olivat huonot tuohon aikaan. Karja käyskenteli metsälaitumilla yleisesti, ja talvirehut korjattiin luonnonniityiltä. Uutta peltoa ja laidunta raivattiin kykyjen mukaan ja rakennuksia uusittiin. Mutta yhä lisääntyvät kirjalliset työt pitäjällä veivät aina enemmän aikaa, niin että kotityöt alkoivat jäädä nuoremman polven varaan.

Hermannin varsinainen virkamiesura alkoi vuonna 1946. Silloin hänet valittiin Kiuruveden seurakunnan taloudenhoitajan virkaan. Tämä tehtävä vei koko miehen. Työtä oli enemmän, mitä 8-tuntisessa päivässä ehti tekemään.

Hänen aikanaan seurakunnassa rakennettiin paljon. Taloudenhoitaja joutui nämäkin tiliasiat hoitamaan. Vapaa-aikoja ei paljon jäänyt. Kaikki tehtävänsä hän suoritti ajallaan, eikä valituksia kuulunut.

Laitumen teko kaskeamalla

1930-luvun alkupuolella, pulavuosina, maksoi valtio pellon ja laitumen raivauksesta palkkiota, kun suunnitelmat tehtiin maanviljelysseuran toimesta. Isä teki 50 aarin suunnitelman laitumeksi. Riihen takana kasvoi nuorta taimikkoa. Se alue katsottiin sopivaksi paikaksi.

Isä kaatoi kaikki puut lyhyeen kantoon. Niiden annettiin kuivua jonkin aikaa. Polttamispäivän aamuna väreili ilmassa jännitystä. Olin silloin 8-vuotias miehenalku, muistelee Veikko. Kun olin lapsista vanhin, piti minun olla pienestä pitäen työn touhussa. Oliko se sitä ”työharjoittelua”, josta nykyään puhutaan?

Kaski sytytettiin ulkoreunalta lyhyin välein, ympäriinsä. Tuli levisi vähitellen yhtenä nauhana kasken keskustaan. Se oli mahtava näky. Kuului kova humina, kun tulenlieskat leikittelivät. Väliin kuului voimakas napsahdus ja kipinät sinkoilivat ympäriinsä. Kuumuus oli kova ja hiki virtasi. Kiertelimme ulkokehää ja sammuttelimme sitä veden kanssa. Palamatta jääneitä karahkoita siirtelimme tuleen. Touhun loputtua huomasin ihonvärin jotenkin muuttuneen. Saunassa se palasi ennalleen. Muutamien päivien kuluttua isä kylvi poltetulle alueelle nurmisiemensekoitusta. Peittäminen suoritettiin piikkikarhilla ja rautaharavalla.

Näin oli tässäkin talossa astuttu ensimmäinen askel kohti viljeltyä laidunta. Siitä alueesta sai nauttia vain paras lypsikki. Todellisuudessa koko Oravamäki-Turhalan alueen karjat käyskentelivät 1930- ja 1940-luvuilla metsälaitumilla. Poikkeuksen teki syksy, jolloin heinänkorjuun jäljeltä karja pääsi odelmikkoon.

Pellon raivaus kuokkimalla

Vuosisadan alussa tämän seudun pellot olivat hyvin pienet. Ne tarvittiin viljan viljelyyn. Heinät kerättiin luonnonniityiltä, Kaislaselta ja Valkeiselta.

Tiloille tehtiin peltoa 1930- ja 1940-luvuilla kuokalla. Valtio maksoi raivauspalkkion maatalousneuvojan tekemän suunnitelman mukaisesti. Kuokkiminen oli raskasta työtä, etenkin kivikkoisilla mailla. Kuokka tylsyi nopeasti ja kiviä piti jatkuvasti kaivella pinnalle rautakangen avulla.

Meillä tehtiin peltoa kuokkimalla n. 10 aasia. Kokeilin siinä voimiani nuorena poikasena ja näin ollen aavistan, millaista on ollut torppareiden ja kaikkien uudisasukkaiden elämän Suomen kohisevassa ja synkässä korvessa, kertoo Veikko.

Mutamaiden teko pelloksi oli paljon helpompaa, koska kuokka pysyi terävänä. Sielläkin esteenä olivat juurikot ja haot. Meillä tehtiin peltoa tällaiselle mutamaalle 15 x 230 m kokoinen lämpäre. Sille annettiin nimeksi Rämeniitty.

Rämeniityllä pidettiin kuokkimistalkoot. Useita miehiä sinne tuli, mutta kuokittu alue jäi varsin pieneksi. Itse olin tuohon aikaan Turhalan koulussa ”tipolan” ensimmäisellä luokalla. Opettajana oli Hilja Timonen.

Heinälän Paavo Remes teki kuokalla peltoa useita hehtaareita.

Vanhoja luonnonniittyjä käännettiin nurin parivaljakon vetämällä veltalla.

Suuret koneet

Sodan jälkeen 1940-luvulla tulivat telaketjutraktorit, jotka puskivat kivet ja kannot kasaan. Eino Kaikkonen, Kesävierteeltä. oli Pellonraivaus Oy:n palveluksessa. Hän oli koneiden kuskina ja paljon tälle seudulle raivausauralla.

Nousialaan hankittiin ensimmäinen traktori vuonna 1958. Se oli iso harppaus eteenpäin. Peltoalan laajeneminen ei enää ollut ”kiven ja kannon takana”.

 

Herman Nousiaisen luottamustehtäviä

Taksoituslautakunta

Vaalilautakunta

Holhouslautakunta

Siirtoväen huoltotehtävissä

Luupuveden Osuuskassan hallituksessa

Kiuruveden Osuuspankin hallituksessa

Kiuruveden Osuuspankin tilintarkastajana useita vuosia

Kiuruveden Eläinvakuutusyhdistyksen toimitsijana 1950-luvulla kuusi vuotta

Oravamäki-Turhalan tiehoitokunnan puheenjohtaja

Valkeisjärvikuivion hoitokunnan puheenjohtaja

Kaislasten koulun johtokunnan puheenjohtaja vuosina 1939 – 1969

 

Siirtoväen huoltotehtävissä

Herman Nousiainen valittiin sota-aikana siirtoväen huoltoon, jossa hän toimi vielä sota-ajan päätyttyäkin. Hänen tehtäviinsä kuului aluksi siirtoväen majoitusasioita kuljetuk-sineen. Myöhemmin hän hoiti avustus- ja laina-asioita.

Työmatkat

Herman suoritti työmatkansa linja-autossa 1950-luvun puolivälistä lähtien, jolloin Soininvaara alkoi liikenteensä.

Herman muisti tervehtiä useimmiten ihmiset sekä autoon mennessään että sieltä lähtiessään kädestä pitäen. Hän ei ollut juro ja sulkeutunut, vaan vieruskumppanille lohkesi hauska vitsi tai jotain muuta hilpeää keskusteltavaa.

 

Paloja sieltä täältä

Eräs tarina

Herman oli istunut linja-autossa lähellä kuljettajaa. Kodin lähestyessä hän oli sanonut kuskille: ”Kyllä kaet minun pittää jiähä poies, sinä et kuitenkaan vie pihhaan?” Kuinka ollakaan. Piippo Topi pyöräytti auton Nousialan pihaan.

Katselimme tuota menoa vähän hämmästyneinä. Auton ovi avautui ja sieltä laskeutui Isä-Hermanni. Hän kumarsi kohteliaasti kuljettajalle. Ovi sulkeutui ja auto lähti kohti maantietä.

Tavatessani Topin seuraavan kerran sanoin hänelle, että sinähän olet ruvennut matkustajia hyvin palvelemaan. Topi myhäili ja sanoi: ”Pittäähän niitä juttuvelekoja joskus maksoo”.

Perunkirjoitus

On menossa perunkirjoitus jossain pitäjän laidalla. Toimitusta ovat suorittamassa tuomari Selander ja Herman Nousiainen.

Kohta alkaa osakkaiden kesken niin kova huuto, ettei toimitsijoiden ääni kuulu lainkaan. Tuomari hyppää pystyyn. sieppaa laukkunsa ja sanoo: ”Me lähdemme”.

Sovittelua yritetään. Töitä jatketaan. Vähällä on syttyä ”uusi sota”. Aselepo saadaan aikaiseksi ja pesänjako suoritetuksi, kertoili isä leppoisaan tapaansa.

Hevosen vakuuttaminen

Ollessaan Kiuruveden Eläinvakuutusyhdistyksen toimitsijana, tuli toimistoon eräänä syksynä mies sanomaan irti hevosvakuutuksensa.

Isä sanoi: ”Mitenkäs, jos hevonen kuolee?”

Mies verukehteli: ”Se on iin pienikii, ee sillä oo paljo merkitystä”.

Isä puhui: ”Hevonen on nuori. Nostetaan vakuutus oikeaan arvoon, 50 000 markkaan.”

Vakuutuskirja tehtiin.

Mies lähti talvella tukkisavottaan Pielaveden rajalle. Hän ei ehtinyt siellä olla pitkään, kun oksankarahka pisti hevosen mahaan. Lääkärin antamasta avusta huolimatta hevonen kuoli.

Mies tuli nostamaan vakuutusrahoja. Lähtiessään hän palasi eteisestä takaisin. Hän tarttui Hermannia kädestä ja kiitti: ”Jos minun vakuutuksen irtisanomiseni olisi jäänyt voimaan, minulla ei olisi mahdollisuutta ostaa uutta hevosta”. Harvoin näkee niin kiitollista ihmistä, totesi isä.

Pyhäkoulun opettajana 1930 – 1969

Herman Nousiainen ja Robert Kaurala (vanhempi) toimivat suuren alueen pyhäkoulun opettajina. He ”tituleerasivat” toisiaan: Robert oli ”rovasti” ja Herman ”pastori”.

Veikko kertoo muistavansa Kauralan ukin tasaisena ja harkitsevana pyhäkoulun opettajana. Robert kuollessa vuonna 1933, jäi Herman yksin.

Tämän jälkeen Herman sai työkaverikseen Paavo Ruotsalaisen. Siihen aikaan oli pyhäkoulussa kävijöitä paljon, useita kymmeniä.

Kesäisin tehtiin pyhäkoululaisten kanssa kirkkomatka. Meijerin kuorma-auto kuljetti lapset kirkolle. Lava oli täynnä penkkejä, jotka täyttyivät lapsista. Matka taittui mukavasti ja se oli maalaislapselle erikoisempaa kuin hevoskyyti, kertoo Veikko.

1950-luvulla Paavo Ruotsalainen siirtyi asumaan Lapinsalon tien varteen, jolloin toiseksi opettajaksi tuli Kirsti Kumpulainen.

Tuon aikainen pyhäkoulu oli tavallaan ”kiertokoulu”, sillä se kulki talosta taloon ja sitä pidettiin joka toinen sunnuntai.

Herännäisyyden edustaja

Vuosina 1879 – 1892 toimi Kiuruvedellä pappina rovasti Vilhelm Malmivaara. Hän oli voimakas julistaja. Herännäisyys tuli Kiuruvedelle jäädäkseen.

Herman Nousiainen liittyi heränneisiin. Tähän häntä johdattivat monet elämän vaikeudet. Vanhan tavan mukaan hän pukeutui körttipukuun. Puvun sanottiin olevan muistuttamassa kantajaansa siitä tiestä, joka johtaa Vapahtajan ristin juurelle. Tätä tietä heränneet kutsuvat alatieksi. nöyryyden ja ristintieksi.

Kirkossa ja seuroissa käynti oli säännöllistä, samoin kesäiset Herättäjäjuhlat.

Kiuruveden seurakunnan taloudenhoitajana vuosina 1946 – 1969 Herman Nousiainen joutui monin tavoin toimimaan herännäisyyden edustajana erilaisissa tilaisuuksissa sekä vierailujen yhteydessä. Vierailuja oli suoritettava myös muihin seurakuntiin. Herman Nousiaisella oli seurakunnassa monia luottamustehtäviä.

Herman naapurina ja ystävänä

Naapurien ja ystävien kesken häntä puhuteltiin Nousiaisen Hemmaksi. Hänen oikeudenmukaisuutensa ja ystävällisyytensä tunnettiin ja hänen neuvojansa kysyttiin monissa asioissa. Laaja työkenttä ja ystävällinen käytös toivat hänelle laajan ystäväpiirin. Hänellä oli aina tuttavia tavatessaan ystävällisen tervehdyksen lisäksi huumorilla höystettyä puhetta. Hänen aikanaan oli vielä tapana käydä kyläilemässä naapureissa, milloin vain oli sopivaa aikaa. Nämä vierailut olivat hauskoja, etenkin, jos mukana oli Hermannin kaltainen tarinoiden kertoja.

Hermannin matka päättyi 3.9.1977.  Kuolinsyy oli pitkään vaivannut vatsahaava.

 

Tyttö Savonlinnasta

Suku

Savonlinnan Kiviapajan kauniin Pihlajaveden rannalla on Rantala -niminen vaaleaksi maalattu talo. Aikoinaan siellä oli perheen isänä Edvard Ralli ja äitinä Hilda os. Innanen. Nämä suvut ovat asuneet vuosisatojen ajan Savonlinnan ympäristössä. Tiettävästi heidän sukujuurensa ovat tiiviisti savolaisessa maaperässä.

Edvard Ralli ja hänen veljensä olivat yrittäjiä. heidän liiketoimintansa oli monipuolista. sillä sekatavarakauppa. puutavaraliike sekä saha ja mylly toimivat yhtä aikaa rinta rinnan. Tämän lisäksi elämiseen kuului maatalouden harjoittamista pienessä mittakaavassa. Oli peltoa ja vähän karjaakin.

 

Edit Johanna Ralli

Lapsuus ja nuoruus

Tällaiseen sukuun ja kotiin syntyi 21.9.1905 Edit Johanna. Perhe oli lapsirikas. Kahdeksasta lapsesta Edit oli vanhin. Vanhimmalle lapselle riitti työtä ja touhua. Pienempiä oli kaitsettava ja ehdittävä äidin avuksi yhteen jos toiseenkin paikkaan.

Savonlinnalaistyttönä hän oli onnellisessa asemassa. sillä kansakoulu oli käden ulottuvilla. Niinpä tämä reipas, opinhaluinen tyttö suoritti kansakoulun ja sen jälkeen eri kursseja konttori- ja liikealalle. Tämän alan hän tunsi läheiseksi, sillä koti oli antanut siihen mallin. Jo lapsena, 13-vuotiaasta lähtien, hän sai perehtyä liikealaan omassa yrityksessä, auttaen vanhempiaan koulunkäynnin lomassa.

Vuonna 1926 hän siirtyi työelämään. Ensimmäinen työpaikka oli Savonlinnassa konttori- ja liikeapulaisena. Pian hän jätti Savonlinnan ja hakeutui oppilaaksi Portaanpään Kristilliseen Kansanopistoon, jossa hän koki voimakkaan uskonnollisen herätyksen. Tie oli viitoitettu ja hän kulki sen uskollisesti loppuun asti.

Tulo Kiuruvedelle ja Käkimäen Alapihaan

Kansanopiston jälkeen oli saatava töitä. Sellainen oli tarjolla Kiuruvedellä. Hän pääsi apulaiseksi Niskasen kauppapuotiin.

Kiuruvedelle tulo pysäytti Editin. Täällä hän kohtasi tulevan miehensä. Väinö Simeon Ruuskan, s. 5.12.1903. He asuivat kirkolla n. 6 vuotta, ennen kujin siirtyivät Käkimäen Alapihaan vuonna 1934. Paikka siirtyi isältä Jussi Ruuskalta pojalle Väinö Ruuskalle.

Käkimäen Alapiha oli pieni tila ja antoi niukan toimeentulon suurperheelle, sillä lapsia syntyi kahdeksan. Käkimäki oli tuohon aikaan hyvin syrjäinen paikka. sillä sinne kulku oli hankalaa. Oravamäen tieltä oleva kulkuyhteys oli kinttupolku, jota taivallettiin vetisillä paikoilla pitkospuita pitkin. Lapinsalon tielle oli heikkokuntoinen kärrytie.

Vasta 1960-luvulla saatiin Käkimäelle uusi tie Oravamäen tieltä käsin. Tästä, enempää kuin sähköistäkään, Edit ei ehtinyt nauttia muuttaessaan täältä pois.

Sopeutuvainen emäntä

Edit oli eräs tämän alueen pientalon emäntä, joka oli muualta tullut, mutta sopeutunut hyvin sen ajan niukkoihin ja vaikeisiin oloihin. Seutu ja olosuhteet olivat kovin toisenlaiset, mihin hän oli tottunut. Uskonto antoi hänelle voimia kärsivällisyyteen ja tyytyväiseen mieleen. Hiljaisin äänin ja varovaisin askelin hän askareensa toimitti.

Perheen äitinä hän oli niitä parhaita. Kahdeksan heitä syntyi, kaksi tyttöää ja kuusi poikaa, mikä kesän helteellä, mikä helmikuun paukkuvissa pakkasissa. Tuskin kätilö oli paikan pällä koskaan. Savusaunassa lapsi parkaisi ensimmäisen huutonsa tullessaan maailmaan ja vastaanottajana toimi joku naapurin emäntä.

Käkimäen olot tulivat Editille tutuiksi, sillä täällä hän suoritti varsinaisen elämäntehtävänsä 35 vuoden ajan.

Edit kynänkäyttäjänä

Nuoren Editin harrastuksiin kuului lukeminen, kirjoittaminen ja haave paremmasta elämästä. Tunne-elämä luotasi syvälle. Oli otettava kynä käteen ja pantava tuntojaan paperille. Tässä eräs näyte 13-vuotiaan Editin runosuonesta.

”Venho veden pintaa vierii,                                                                                                            airoin loiske iltaan haipuu.                                                                                          Kirkkokalliolta kierii äänet,                                                                                                                    joista metsä raikaa

Pihlajaveden kauneus ja sen upeat rantaviivat lienevät sytyttäneet nuoren mielen.

Kiuruvesi-lehden toimitus on saanut vastaanottaa Editin kirjoituksia ja niitä on painettu lehteen aika paljon. Hän kirjoitti nimimerkillä ”Johanna”.

Eläkepäivillään hänen harrastukselleen jäi enemmän aikaa. Edit on kirjoittanut paljon muisteloita omasta ja perheensä elämästä sekä Käkimäen historiasta. Hän on jättänyt kirjoitelmansa muistoksi lapsilleen ja lastenlapsilleen.

Kiuruvesi jää

Puoliso Väinö Ruuska kuoli nuorena. Edit jäi yksin pyörimään suuren lapsilaumansa kanssa.

Vanhimman pojan, Kalevin, muuttaessa v. 1969 Vantaalle, lähti Edit mukaan. Käkimäen Alapiha siirtyi tässä vaiheessa tyttären, Pirkon, perheelle.

Edit Johanna Ruuskan elämä muodostui kolmesta jaksosta eri paikkakuntia ajatelleen: nuoruus Savonlinnassa, aikuisuus Kiuruvedellä ja vanhuus Vantaalla, jossa hän ehti olla vielä peräti 27 vuotta. Käänteet elämän eri vaiheissa, uusi ympäristö omine vaatimuksineen, niihin sopeutuminen ja mukautuminen

muovasivat kaikkinensa vaihtelevan ja sisältörikkaan elämän. Hän kuoli 91-vuotiaana Vantaalla 12.11.1996.

Tiedot Maija Lång

 

Emäntänä Savikkolassa 70 vuotta

Hän on Edla Kumpulainen os. Karttunen, s. 6.3.1909 Pielavesi.

On kuuma päivä, kesäkuun 28. vuonna 1998. Edla istuu nojatuolissa minua vastapäätä. Hän on pitkä ja solakka, hyvissä hengen ja ruumiin voimissa. Keskustelu on selkeää ja sujuvaa.

Asioita käydään läpi lapsuuden kynnykseltä aina vanhuuden aikaan saakka. Edla Kumpulainen on ainoa elossa oleva sarjassa ”Elämän vaiheita” esiintyvistä henkilöistä. Annetaan Edlan itsensä kertoa.

Lapsuus

Jäin äidistä pienenä, kaksii -vuotiaana. Sain äitipuolen. En pitänyt hänestä. Kotonani oli puhelinkeskus, jota jouduin hoitamaan. Minun oli kovin paha olla. Helpotusta piti saada jostakin. Portti piti saada auki väljemmille maisemille. Sen portin sain auki karkaamalla kotoa. Soitin omin päin Sulkavalle, Kaliman kartanoon, koska tiesin, että sinne otetaan työläisiä jatkuvasti töihin.

Kaliman 12vuotias navettapiika

Olin 12 vuotta mennessäni Kalimalle navettapiiaksi. Lapsenpiikana en ole koskaan ollut. Kaliman kartano oli suuri. Pinta-aloja en tiedä, mutta suuri sen on täytynyt olla, koska se elätti yli satapäisen nautakarjan. Navetassa meitä oli kolme henkilöä, 70-vuotias vanhus, karjakko ja minä. Lehmät lypsettiin käsi, vesi pumpattiin käsipumpulla ja lanta työnnettiin lapiolla ulos pitkin luoria. Työ oli hirmuisen raskasta. Kädet sierettyivät ja olivat turvoksissa.

Keskipäivät oli oltava peruna- ja turnipsipellolla. Satoi vettä ja tuulet olivat kylmiä. Vaatetus oli ohut. Sairastuin vakavasti hinkuyskään. Minusta ei ollut töihin menijäksi.

Isä tuli hakemaan minua kotiin. Olin sisukas, enkä lähtenyt. Sanoin lähteväni vasta sitten, jos äitipuoleni tulee minua hakemaan. Hän tuli. Sairastin kotona 12 viikkoa. Laihduin. ”Olin luuna ja nahkana”, kuten sanotaan. Ruoka ei enää maistunut. Apuun riensi mies, joka kuljetti kermoja meijeriin. ”Syö hyvä tyttö!”, hän sanoi. Hän tarjosi minulle kirnupiimää. Se tuntui hyvältä. Join sitä päivittäin. Hän toi minulle myöskin vehnästä. Sekin maistui herkulliselta. Tämän hyvän ihmisen tarjoaman ruuan avulla hinkuyskä alkoi hellittää ja aloin tervehtyä.

Takaisin Kalimaan

Kalimassa oli myöskin sikala. Sikoja oli n. 50. Kesät ne olivat laitumella. Talvellakin ne pääsivät jaloittelemaan ulos, jos halusivat. Sikala oli vähän kauempana, jonka vuoksi ruokaa vietiin sinne hevosella. Kalimassa oli jauhomylly. Kaikki Vilja jauhettiin omassa myllyssä. Sioille syötettiin myllypölyjä.

Kalimassa oli kaikkea. myöskin ruokatavarakauppa. Isäntä oli toimitusjohtaja. Hän hoiti kauppapuolen. Konttoripuolella oli apulaisia.

Joka aamu oli leivän teko. Poikkeuksen teki lauantai ja sunnuntai. Useasti olin taikinan alustamisessa. Keittiön puolella olivat ruuanlaittajat erikseen.

Ruokailu

Ruokailuun tuli kerralla yli 30 henkilöä. Siinä oli kauppiaita, konttoristeja, päiväläisiä, piikoja, renkejä, ym. Ruokailutilat olivat suuret ja pöydät olivat pitkiä. Työväestö söi tuvassa. Emäntä istui pöydän päässä ja söi samassa pöydässä työväestön kanssa. Isäntä, kauppiaat, konttoristit ym. söivät kamarissa.

Ruisleipää sai syödä tarpeekseen. Voita ei ollut pöydässä, vaan mafrgariinia, joka suolattiin. Pöytäjuomana oli etupäässä piimä. Työväestä joi ruiskahvia.

Kalimalla oli alun kolmatta vuotta. Palkkaa sain 70 mk/kk sekä kengät.

Tiet johtavat muualle

Kalimasta menin Sulkavan Järvenpäähän. Siellä palvelin kaksi vuotta ja sieltä käsin kävin rippikoulun. Hingunniemi Kiuruvedellä oli seuraavana. Siellä olin vajaan vuoden.

Kiuruveden Palosilla piipahdin marraskuusta maaliskuuhun. Oli vuosi 1928. Tänä vuotena menin avioon Atti Kumpulaisen kanssa ja samana vuonna tulimme Savikkolaan. Kesän olimme loisina Rikolassa. Siinä asui silloin Juho Marin, joka myöhemmin muutti Mykkäsperälle, Mykkälän taloon.

Yhdessä Antin kanssa

Savikkola, jonka ostimme, oli pientila. Maaperä tilalla oli kovaa savikkoa ja sen vuoksi heikkokasvuista. Siihen aikaan ei ollut väkilannoitteita ja karjanlantaa oli hyvin vähän. Vilja, joka pelloilta korjattiin. oli saatu kovalla työllä.

Rahasta oli kova puute, ei vain meillä, vaan monessa muussa perheessä. Aika oli kovaa. Tulivat 1930-luvun pulavuodet. Yritimme lujin ottein elämässä eteenpäin.

Antti oli paljon poissa kotoa. Oli ainainen kiire rahan hankintaan. Kotityöt jäivät vähemmälle ja monta kertaa minun varaan. Antti oli metsätöissä ja rakennuksilla.

Lapsia syntyi kolmen vuoden väliajoin. Viides lapsista kuoli pienenä. Sen jälkeen syntyi vielä kaksi.

Antti sairasti kolme vuorokautta. Hän kuoli sokeritautiin 75 vuoden ikäisenä.

Puoliso: Antti Kumpulainen

s. 2.12.1901

k. 7.11.1976

Elämän käännöspuoli

Tänä päivänä elämä on toisin. Me asumme neljä sukupolvea samassa talossa. aivan kuin ennen vanhaan. Lapset ja lastenlapset eivät ole hajaantuneet, vaan useimmat asuvat lähistöllä. Työvoimaa on joka lähtöön. Ihmistyövoiman lisäksi ovat koneet.

Tilalle on saatu ostetuksi lisämaita Putkolalta ja myöhemmin Kuistilan tila Arttu Mykkäseltä. Peltoja on vuokrattu naapureilta. Näiden ansiosta nautakarja on tilalla runsas.

Henkilökohtaisia ilonaiheitani ovat terveys ja pitkä ikä. Iloitsen isosta perheestä, terveistä lapsista ja lastenlapsista. Heidän luonaan olen saanut viettää jokaisen päivän ja tuntea heidän huolenpitonsa ja rakkautensa. Hyvä on asua nykyaikaisessa talossa. On kaikkea, mitä ihminen tarvitsee.

Savikkolassa olen ollut 70 vuotta, joten tunnen tämän paikan omakseni. Liikkumiseni muualla on ollut vähäistä. Kotona on hyvä olla. Leskenä olen ollut jo 22 vuotta. Yksin ei ole tarvinnut olla. Perhe-elämä ympärillä on vilkasta.

Elämän koulua olen käynyt. Se on sitkistänyt ja sieltä olen saanut voimia seuraavaa päivää varten. Eväsreppumme pitäisi sisältää iloa ja tyytyväistä mieltä. Näiden turvin jaksaa matkaansa taivaltaa, kohdata elämän vaikeudet ja voittaa ne.

Mustiin merkitsijä: Martta Irene Kaurala