Kylän ammattihenkilöt ja muut kylällä vierailijat

Kylän ammatihenkilöt ja muut kylällä

vierailijat 1930-1940 -luvuilla

Pitokokit

Kylän suurimmat juhlat olivat häät, hautajaiset ja kinkerit. Kiuruvedellä kuului asiaan, että olipa juhlat sitten mitkä tahansa, sen yhteyteen kuuluivat Siioninvirsiseurat. Näiden lisäksi oli syntymäpäiväseuroja ja muita pienempiä juhlia.

Talot tarvitsivat juhlien järjestämiseen ammattihenkilöä, pitokokkia. Paikkakunnan tunnetuimmat pitojen laittajat olivat Iida Kumpulainen, Hanna Risulainen ja Anni Loivarinne.

Yleisimmät pitoruoat

”Kokki ku talloo tulloo, se tietää hengen lähtöö yhelle kotelläemelle”, sanoo Heimo Kaurala.

Pitojen laittaminen alkoi kotieläimen teurastuksella. Teurastettava eläin saattoi olla lehmä, mulli, sika, kaksi lammasta tai lammas ja vasikka.

Eläimen lihasta valmistettiin monenlaisia ruokia. Sian ja haudan lihoja savustettiin savusaunassa. Lihapaistit valmistuivat suuressa tuvan uunissa. Piästä ja sorkista tuli hyvää alatoopia = lihahyytelöä sekä verestä ja ruisjauhoista leppärieskaa = veripalttua.

Kalja oli pitojen juoma. Sen valmistaminen kuului pitokokille. Kalja = sahti laitettiin käymään puiseen sahtitynnyriin. Sahti valmistettiin maltaista. Sen annettiin käydä 2-3 vuorokautta. Tynnyrin tilavuus oli noin 100 litraa. Tynnyrissä, lähellä alapohjaa, oli kaljanlaskuhana. Kaljan ottamisen helpottamiseksi tynnyri asetettiin korokkeelle.

Pidoissa tarjottiin etupäässä ruisleipää ja lisänä sekaleipää. Juhia varten paistettiin leipiä noin 20 kappaletta.

Rosolli kirkkainen väreineen antoi ”silmänruokaa” ja makuvaihtelua ruokapöytään.

Kahvileivät

Sotavuosina kahvin saanti oli olematon. Ihmiset säästivät pieniä kahviannoksia juhlia varten. Mustasta pörssistä sai kahvia voilla tai sianlihalla vaihtamalla.

Vehnänen leivottiin pitoihin suureksi rinkiläksi. Pöytään se asetettiin isolle tarjottimelle ja pikkuleivät keskelle. Pikkuleipiä leivottiin useammanlaisia. Kahvi- ja täytekakut kuuluivat olennaisina juhlapöytään.

Ruokailu

Juhlien ruokailu tapahtui istumapöydissä. Tätä varaten lainattiin naapureista pitkiä tuvan pöytiä ja penkkejä. Niistä muodostettiin yhtäläinen pitkä ruokapöytä. Ihmisiä oli niin paljon, että niitä riitti useampaan ruokapöytään. Ensimmäisen ruokailun jälkeen oli astiat pestävä ja pöytä kunnostettava seuraavaa ruokailuryhmää varten. Tarjoilijoilla oli kovasti touhua. Sama toistui niin usein kuin ruokailijoita riitti. Tällainen tapa oli pitkäpiimäistä., työlästä ja vaati viimeisiltä ruokailijoilta suurta kärsivällisyyttä.

Juhlien kahvitarjoilu suoritettiin tarjottimilla, kuljettaen sitä pitkin penkkirivejä jokaiselle. Tällainen tarjoilu vaati useampia henkilöitä, ennen kuin se sujui.

Kihlajaiset

Kihlajaiset oli pieni perhejuhla. Morsiuspari kävi ostamassa sormukset, jos siihen oli varaa. Jos ei ollut varaa, oltiin ilman.

Kuuliaiset

Morsiuspari meni kulutuksille pappilaan, mikä milläkin kyydillä. Rikkailla talollisilla olivat hyvät hevoset ja hienot kiesit. Köyhälistö taittoi matkan jalkaisin.

Kuulutukset luettiin saarnatuolista kolmena peräkkäisenä sunnuntaina. Ensimmäisen kuulutuksen jälkeen pidettiin kuuliaiset. Kuulutukset oli suurempi tapahtuma kuin häät. Suuri se olikin. Heidän tavallisten ihmisen nimet luettiin julki samasta saarnatuolista, josta keisarikin antoi käskynsä.

Kuuliaisia saatettiin viettää useita päiviä, itse kukin varallisuutensa ja vointinsa mukaan. Juhlaan kutsuttiin sukulaiset, ystävät ja naapurit.

Pitokokki ym. apulaiset saapuivat kuuliaistaloon. Väki ruokittiin ja uotettiin parhaan mukaan.

Kakku oli valmistettu munista ja jauhoista ja nimitettiin munakakuksi.

Morsiusparille tarkoitetut lahjat tuotiin kuuliaisiin.

Kuuliaisia saatettiin viettää tanssimalla. Juomia oli myös mukana. Morsiuspari ja talo valitsivat itse kuuliaisten viettämistavan.

Häät

Häitä vietettiin hiljaisuudessa. Saatettiin käydä pappilassa vihillä kenenkään vietämättä.

Entisajan hautajaiset

Kuolinilmoitus

Entisajan yhteiskunnasta puuttuivat sairaalat. Tästä seurasi, etä sairauksien sattuessa kodit muuttuivat sairastuviksi. Kaikki kulkutautitapaukset. muut vaieat sairaudet sekä vanhukset hoidettiin kotona oman perheen voimin.

Kuolema kohdattiin kotona, omassa sängyssä. Tällaisessa tilanteessa saavpuivat ystävälliset naapurit talonväen avuksi. Vainaja pestiin ja laitettiin puhtaisiin alusvaatteisiin. Sytytettiin kynttilät, jos sellaisia oli ja pidettiin pieni hartaustilaisuus.

Ruumis siirrettiin pois asuinhuo-neista ja säilytettiin kesällä peruna-kupassa tai kellarissa, talvella aitassa tai riihessä.

Haluttaessa arkku voitiin ostaa valmiina kirkolta. Puusepältä tilattuna arkun valmistus kesti useita päiviä.

Alkoivat hautajaisten suunnittelut. Paljonko väkeä kutsutaan? Mustareunaiset surukirjeet postitettiin. Pitokokki ja hänen apualisensa saapuivat taloon.

Hautajaiset pidettiin aina kotona. Aamulla pihamaa koristeltiin havuilla. kesäisin tuotiin koivuja ja talvella kuusia, jotka ryhmiteltiin pihan kaunistukseksi. Vainajan arkku tuotiin puuryhmittelyn keskelle. Arkku avattiin. Sen ääressä veisattiin.

Kuljetus kirkolle tapahtui hevosella. Ruumista kuljettavan hevosen selkään laitettiin valkoinen lakana. Hevossaattue saattoi olla pitkä riippuen talon varallisuudesta. Näky oli komea, jos hevosia oli 40 – 50.

Ruumiin siunaus tapahtui aina hautausmaalla, avonaisen haudan äärellä.

hautausmaalla tapahtuneiden toimitusten jälkeen ajettiin surutaloon. Täällä pidettiin muistotilaisuus, jossa pappi oli aina mukana. Viimeisenä syötiin ja juotiin kahvit.

kaukaa tulleet sukulaiset yöpyivät surutalossa. Seuraavana päivänä pidettiin ”rääppiäiset”, jolloin talonväen ja yövieraiden lisäksi kutsuttiin lähinaapurit syömään ja jatkamaan surujuhlaa. Ihmissuhteet olivat läheiset.

Räätälit ja ompelijat

Pitovaatteet

Tämän paikkakunnan viimeisimmät ammattiräätälit olivat Murtomäessä Ruuska ja Luupuveden Taivallahdella Hyvärinen. Hyvärinen työskenteli jatkuvasti kotona. Harvemmin hän lähti taloihin kiertämään. Ruuska toimi Murtomäen alueella ammattimaisesti, koska hänen taloaan myöhemmin nimitettiin ”riätäliksi”, räätälin taloksi.

Näiden jälkeen räätälintyöt jäivät naisompelijoiden varaan. Paikkakunnan ompelijoina toimivat Iida Kumpulainen, Anni Oivarinne ja Reeta Tiikanen, jonka vakituinen asunpaikka oli Luupuvedellä.

Alusvaatteet ommeltiin kotona kudotusta pellavasta – ja liinakankaasta = piikkokangas. Piikkokangas oli aluksi karkeata, mutta se pehmeni pian käytössä ja pesussa.

Naisten ja tyttöjen hamekankaat olivat kotona kudottua villakangasta.

Toimikaskangas oli kudonnaltaan kaunista ja kestävää. Sitä valmistettiin ulkoiluvaatteet. Värjäys suoritettiin joko lankoina tai kankaana.

Makuuvaatteet

Patjakankaat olivat kotikutoista piikkoa. Patjat olivat oljilla täytettyjä. Suorat rukiinoljet laitettiin tyvi- ja latvapuolet vuorotellen pussin sisälle niin., että patjasta tuli tasavahvuinen. Vuoteessa oli yleensä patjan päällä aluslakana, joka oli piikoa.

Vuodepeittona olivat täkit ja lammasnahkaiset. Täkkien tikkaajana tunnettiin Hanna Mykkänen. Hänelle oli puiset tukikehykset eli pokat, joiden avulla täkin tikkaaminen oli helppoa. Hän kiersi eri taloissa. Lammasvällyt ompeli tavallisesti räätäli, jolla oli siihen sopivat työvälineet.

Suutarit

Paikkakunnan ammattisuutareina toimivat Jussi Ruuska. Väinö Ruuska ja Samppo Tikkanen.

Nämä henkilöt kiersivät taloissa, missä vaan suutarintöitä oli tarjolla. Suutarilla oli monipuolinen työvälineistö, joista tärkeimmät olivat kaavat, lestit, pikilangat, naskalit, vasarat, nahkanleikkuuveitsi ja tikkauspukki.

Puusepät

Kaikki puiset taloudessa tarvittavat käyttöesineet valmistettiin kotona. Useimmissa taloissa näiden valmistamiseen tarvittiin ammattihenkilö. Puusepän töitä suorittivat mm. Kalle Niemi, Alfred Kaikkonen ja Kalle Hakonen. Kalle Hakonen oli paikkakunnan taitavin puuseppä.

Ammattipuusepät suorittivat ainakin vaativammat puusepän työt. Näitä olivat ovet, ikkunat, kaapistot, pöydät, tuolit, puuastiat, sukset , kelkast, kesä- ja talviajopelit sekä hevosten länget ja vehkeet.

Hevosajopelejä tarvittiin monenlaisia: kesällä työkärrejä ja muuhun matka-ajoon jousituksella varustettuja kiesejä. Talvitöihin tarvittiin pajurekiä, puutavaran ajoon pankkorekiä sekä matka-ajoon laidoilla varustettua pielakasrekeä. Siinä oli edessä kuskin istuinlauta ja takaosassa suojaisa tila matkustajille. Pohjalle laitettiin hevosen eväsheinät ja päälle heitettiin hirven nahka tai ryijy. Matkustajilla oli vielä peitteenä nahkaset. Hyvä oli matkustaa.

Pielakas nimitystä käytettiin ajelureelle ja vanhemmalle suksityypille, koska nämä mallit oli saatu Pielavedeltä.

Kansanparantajat

Hierojat ja kupparit

Hierojat ja kupparit olivat kansan terveyden ylläpitjiä 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alkupuolelle saakka. Näiden rinnalla toimivat kansanparantajina tietäjät, joista tunnetuimmat olivat Anna-Mari Mård os. Haudanlampi, synt. vuonna 1859, Haapakummusta, sekä ”Pienen

mäen ukko” Pyhännän puolelta. Näiltä molemmilta kansa haki apua sairauksiinsa. Apua saatiin myös eläinten ja esineiden katoamisen yhteydessä.

Tunnetuimmat hierojat olivat Iida Vyyr ja Anni Väisänen Haapakummusta sekä sotavuosina ja sen jälkeen Lutikka. Lutikka oli siirtolainen. Kuppareita oli ainoastaan Iida Vyyr. Nämä kiersivät talosta taloon, mihin heitä vain pyydettiin. Kupparin tullessa taloon, pantiin savusauna lämpiämään. Sauna piti olla hyvin lämmitetty, sillä’ kuppaus tapahtui saunan lauteilla. Kupparilla oli taloon tullessaan pieni pussi, jossa hän kuljetti kuppasarvet ja pienen kuppakirveen.

Anna-Mari Mårdin lääkitys

Anna-Mari Mårdilta tultiin hakemaan apua moniin sairauksiin. Kävijä sai aina mukaansa lääkepullon. Lääkkeet olivat enimmäkseen ihonpintaan siveltäviä. Niissä. oli voimakas lysolin tuoksu. Väri oli vaaleaa, maitomaisen näköistä. Uskostako johtui vai lääkkeen tehosta, että sairas parani, ainakin eläimet. Niillä paranivat myöskin ihosairaudet, venähtymät ja ruhjevammat.

Anna-Mari Mård valmisti itse lääkkeet luonnonyrteistä, johin hän sekoitti apteekista ostamiaan aineita. (Lysoli = aikaisemmin käytetty yleinen desinfioimisaine.)

Anne-Mari Mårdin muistopatsas on äskettäin pystytetty Virranrannan pihaan.

Lapsuusmuisto

Sain käydä Anna-Marin mökissä ja nähhdä hänet. Olin silloin noin viisi vuotias. Olimme mummun (äidin äiti) kanssa kirkolla ja paluumatkalla mummu halusi käydä Anna-Marin mökissä lääkkeen ostolla. Hän sai litteän pullon, jossa oli tuota maitomaisen näköistä ainetta. Paljonko lääke maksoi ja mihin mummuni sitä tarvitsi, sitä en tiedä.

Lehmän löytyminen Valkeismäen erämaasta.

Siihen aikaan lehmät kulkivat yhteislaitumilla aina Valkeismäkeä myöten. Eräänä iltana karjasta puuttui yksi lehmä. Se ei tullut lypsysavuille. Lehmää haettiin, mutta sitä ei löytynyt seuravanakaan päivänä. Sitä seuraavan päivän aamuna Kauralan ukki lähti Mårdin luokse tiedustelumatkalle, Anna-Mari oli vaipunut vähäksi aikaa mietteisiinsä, kuten tavallisesti. Sen jälkeen hän oli alkanut kuvailla ja selittää, mistä lehmä löytyy. Ukki oli lähtenyt kulkemaan ohjeiden mukaan, ja lehmä löytyi Valkeismäen erämaasta. Muistin mukaan lehmä oli loukannut jalkansa, eikä sen vuoksi voinut karjan mukana kulkea.

Ukki sai lehmän kuljetetuksi kotiin, vaikka matka oli hankala. Välillä on Valkeissuo, joka oli vetelä. Tämä tapahtui 1920-luvun lopulla.

Messinkikellon tarina

Eräs toinen tapaus olisi mukava liittää tähän kirjoitelmaan. Väliahon karja käyskenteli myöskin suurilla erämaalaitumilla, Kellokaslehmä kantoi kaulassaan messinkikelloa. Jostain syystä kello putosi. Sitä etsittiin viikkokaupalla. Vihdoin mentiin kysymään asiaa Anna-Marilta. Hän selitti, että kello löytyy muurahaispesästä suuren kuusen juurelta ja neuvoi paikan tarkemmin. Niin kävi. Kello löytyi. Tämä messinkikello on yhä tallessa Väliahon kotimuseossa.

Tarina kertoo

Vanha kansa on kertonut tarinoita ”Pienenmäen ukosta”. Hän varmisti kaikki tavaransa niin, ettei niitä kukaan voinut viedä pihapiirin ulkopuolelle. Jos esine lähti vieraan mukaan, nousi tie pystyyn viimeistäänkin pihaveräjän luona. Oli palattava takaisin tietäjän luo ja tuotava esine esiin anteeksipyynnön kera. Sen jälkeen tie oli vapaa vierailijalle.

Kulkutaudit

1930-luvulla oli liikkeessä monia kulkutauteja, joista keuhkotauti oli pelätyin. Kurkkumätä riehui 1930-luvun puolivälissä. Turhala-Oravamäki alueelta menehtyi monta näihin saurauksiin.

Vanhan kansan terveydenhoito

Vanhan kansan käyttämä lääkitys oli hyvin yksinkertaista. Yskä hoidettiin pikiöljyllä ja tervalla. Niitä poltettiin hellanraudalla ja hiilloksessa, jolloin huoneeseen muodostui tervankatkuinen savu. Tätä savua hengitettiin syvälle keuhkoihin.

Pikiöljystä saatiin tehokkaampi parannuskeino saunassa, kun sitä pantiin tappuratuppoon ja sen läpi hengitettiin saunan löylyssä.

Päänkivistyksen lääkityksenä oli tavallisesti kamferitippoja.

Sydänvaivoihin käytettiin valeriaanatippoja ja sydämen vahvistustippoja.

Mahavaivojen lääkityksenä olivat kypsät ja kuivatut katajanmarjat. Nämä murskattiin ja päälle kaadettiin kiehuva vesi. Seoksen annettiin hautua riittävän kauan. Tämän jälkeen se siivilöitiin. Liuos nautittiin lääkkeenä.

Reumasairauksia parannettiin hauteilla. Tätä varten kerättiin luonnosta erilaisia yrttejä ja versoja. Hauteeseen olivat mieluisia mm. nokkoset, siankärsämöt, pietaryrtit, (mali) suopursut, havupuiden kerkät, nuoret koivunlehdet ja katajan pehmeät neulaset.

Haude valmistettiin suureen puiseen sammioon, johon ihminen mahtui kainaloitaan myöten. Jalkahauteet tehtiin pienempiin astioihin.

Hauteita käyttivät myös terveet ihmiset yleiskunnon kohottamiseksi. Tällaiset haudekylvyt korvataan tänä päivänä erilaisissa terveyskylpylöissä ja maksetaan niistä kova hinta.

Kulkutautiin sairastunut eristettiin omassa kodissaan erilliseen huoneeseen, jos sellaiseen oli mahdollisuutta.

Viina oli vilustumistapauksien ensimmäinen lääke, joka otettiin kuuman veden kanssa.

Sairastumistapaus Väliahossa

Kurkkumätä teki kurkistusmatkansa myös Väliahoon.

Terveydenhoitaja Martta Makkonen oli lääkärin lähetti. Hän kävi Väliahossa tarkastamassa sisareni Anna-Kaisan, hänen sairastuttuaan ja totesi taudin kurkkumädäksi. Kaisa eritettiin rakennuksen päädyssä olevan nurkkakamariin kolmeksi viikoksi. Minulta kiellettiin kouluun meno täksi ajaksi.

Kaisa selvisi taudistaan ja me muut lapset vältyimme tartunnalta. Koko tämän kolmen viikon ajan huolto pelasi avonaisen ikkunan kautta. Huoltajana toimi äiti, Lyydia Mykkänen.

Onneksi oli kevät, muistaakseni toukokuu vuonna 1934 tai 1935.

Lieneekö ollut minkäänlaista lääkitystä? En muista. Terveydenhoitaja Makkonen kävi kerran tuon kolmen viikon aikana katsomassa potilasta. Hoitokeinot olivat kovin vähissä. Ei ollut lääkäreitä eikä sairaaloita. Ihmiset elivät oman onnensa nojassa.

Lääkärit ja sairaalat

Ensimmäisenä kunnanlääkärinä toimi Kiuruvedellä Hulda Hakulinen. Hänet määrättiin tuohon virkaan 3.9.1909.

Pitkäaikainen kunnanlääkäri oli Aaro Väänänen, vuosina 1914 – 1951.

Ensimmäinen kulkutautisairaala toimi 1940-luvulla väliaikaisesti Kiurumäen talossa. Oma talo rakennettiin vuonna 1949 nykyistä terveyskeskusta vastapäätä. Nykyinen terveyskeskus valmistui vuonna 1952.

Eläinlääkärin apulainen

Lehmän poikiminen ai sian porsiminen eivät aina ole itsestään selvyyksiä. Hankaluuksia sattuu. Vasikka saattaa olla väärinpäin, jolloin apua tarvitaan sen kääntämiseksi. Siihen ei jokainen pysty. Utaretulehdukset ovat ikäviä, mutta poikimahalvaukset kaikkein pahimpia.

Kiuruvedellä oli yksi eläinlääkäri. Matkat olivat pitkiä, tiet huonoja ja kyydit olematttomia.

Eläinlääkäri tarvitsi apulaisia, asiansa osaavia henkilöitä eri puolilla pitäjää. Nelma Turpeinen oli karjakko. Hänet tunnettiin paikkakunnalla avuliaana ja ystävällisenä auttajana. Hän hoiti edellä mainittuja tapauksia, mutta hänen huomionsa kiintyi etupäässä poikimahalvauksiin. Lehmien poikimahalvaukset hän hoiti tällä kylällä. Eläinlääkäri Lauri Hyvärinen, joka toimi sodan jälkeen Kiuruvedellä, antoi hänelle hoitovälineet.

Utareet pumputtiin täyteen ilmaa ja vetimet sidottiin kiinni narulla. Sen jälkeen lehmä joko selvisi tai kuoli.

Lehmä syö mielellään jälkeisensä. Ne on vaan sitä ennen hakattava pieniksi paloiksi.

Poikimahalvaus on puutostauti. Istukka on vitamiinipommi. Syötyään jälkeisensä lehmä saa niistä kivennäisaineet, vitamiinit ja hivenaineet. Nämä ovat keskittyneet istukkaan vararavinnoksi.

Nämä parantamismenetelmät Nelma Turpeinen oli oppinut karjanhoitokoulussa sekä eläinlääkärin opastuksella. Nelma pelasti monta sairasta lehmää paikkakunnalla ja oli kovin tervetullut eri koteihin.

Kuistilassa oli Nelman aikana nautakarjaa, mutta oli myöskin kanala. Hautomakone seisoi kamarin nurkassa, josta Nelma myi kanapoikia ympäri kylää.

Tytär Terttu Kumpulainen kertoi, kuinka talossa piti olla hiljaista. Piti kulkea ikään kuin hiipimällä. Tärinää ei saanut syntyä. sillä alkioissa saattaa tapahtua verisuonten katkeamia ja silloin asiat ovat huonosti.

Meillä oli sekatalous, toteaa Terttu. Niin oli kaikkialla muuallakin.

Kuoharit

Ville Räty asui Luupujoella. Hän oli syntyisin Pohjois-Savosta, suuren talon poikia. Hänen ulkonainen olemuksensa oli varsin karu. Kesät ja talvet hän kulki mustassa palttoossa, joka ulottui melkein nilkkoihin saakka.

Hän oli ainoa kuohari ja hän kulki ympäri pitjää etsimässä leikattavia. Hänen leikattaviinsa kuuluivat porsaat, varsat ja kissat. Jos jostain kuului porsaan kirkuminen, oli yleisenä vitsinä: ”Taitaa olla Ville Räty paikalla.”

Kauralassa oli monivuotinen karju. Ville kävi vähän väliä tarkastelemassa ja kyselemässä: ”Eikös jo leikata?” Robert Kaurala oli kova juttua jauhamaan. Siinä meni mukavasti aika kahvia juotaessa.

Kansa antoi hänelle lempinimen ”Parooni”, jota nimitystä hänestä yleisesti käytettiin.

Ammattihenkilöiden arvostus

Kaikkia ammattihenkilöitä arvostettiin kovasti. Heille tarjottiin pöydässä talon parasta. Heitä kohdeltiin kaikin puolin hyvin. ”Pidettiin kuin piispaa pappilassa”, oli sanontana.

Kalakauppiaat Pielavedeltä

Pielavetisillä oli tiedossa, että koko Kiuruveden pohjoisosa on sellaista aluetta, jossa ei muikkua eikä muutakaan kalaa juuri ole saatavissa. Sen vuoksi he suuntasivat joka syksy muikunpyynti-aikaan kalakauppamatkansa näille alueille. He kiersivät hevostensa kanssa, suuret kalakuormat mukanansa talosta taloon. Näin päästiin kalakeiton ja kalakukkojen valmistukseen.

Tinurit

Tinurit tulivat muilta paikkakunnilta, jonka vuoksi emme tiedä heidän nimiään emmekä syntymäpaikkoja. Siihen aikaan olivat kahvipannut sekä monet keittokattilat kuparista, jotka vaativat sisäpuolella olevan ehjän tinauksen. Tinaus oli uusittava vuosittain. Keittäminen heikosti tinatulla astialla johti kuparimyrkytykseen. Tinurit olivat kulkumiehiä, jotka jäivät taloon oleskelemaan mielellään pitemmäksikin ajaksi.

Vienankarjalaiset kulkukauppiaat

Vienankarjalaisten laukkukauppiaiden ikä oli 13 – 70:n ikävuoden välillä.

Pukeutumisessaan laukkukauppias oli joko vaatimattomampi kuin tavallinen kansa tai hän pukeutui tavallista paremmin. Talvinen päällysvaate oli tavallisesti pitkä lammasnahkaturkki. Se sidottiin vyötäröltä vyöllä tai narulla.

Suomessa ihmeteltiin venäläisten hajua. Karjalaiset polttivat tököttiä. Tökötti syntyi keväällä kiskotusta tuohesta ja koivunvarvuista. Sitä käytettiin saapasrasvana ja ihovoiteena. Tökötillä voideltu nahka ei läpäissyt vettä. Hevosen valjaat voideltiin tällä samalla aineella. Se esti valjaiden kastumisen ja jäätymisen.

Köyhemmät laukkukauppiaat kulkivat jalkaisin reppua selässään kantaen. Se oli kovin raskasta. Helpommalla pääsi, jos oli talvella käytössä kelkka ja kesällä käsikärryt. Varakkaimilla oli hevonen rekineen ja rattaineen. He käyttivät myös sisävesien laivaliikennettä 1800 – 1920-luvuilla sekä rautatietä 1800-luvun lopulla.

Nahkalaukku eli sumptsa oli laukunkantajien tuntomerkki. Se valmistettiin lehmännahkasta. Kangaspakat mahtuivat laukkuun suorana, jos sen valmistamiseen oli käytetty kokonainen lehmännahka. Painoa siinä saattoi olla 70 – 80 kg. Riuskat miehet kantoivat jopa 100 kg painavaa laukkua. Laukussa olivat hihnat ja kiinnitysnaru. Laukunkantajan varusteisiin kuului puinen, piikkipäinen keppi. Keppiä käytettiin kelkan vetämisen ja työntämiseen, mutta se oli myös kulkukauppiaan hengen turva, lyömäase.

Kulkutiet olivat usein syrjäisiä, huonoja teitä, koska oli pelättävä viranomaisia. Kaupustelu oli viranomaisten taholta kielletty.

Laukkupojalle sepitetty tuutulaulu Pielavedeltä:

Pikun, paukun paukku,

suurin nahkalaukku

poikkipuolin pötköttää

Venään pojan selässä

O. Pulkkinen, Pielavesi

Vienankarjalaisia kulkukauppiaita kiersi Kiuruvedellä 1800-luvun lopulta lähtien. Kansa antoi heille nimen: ”laukkuryssä”. He myivät vaatetta, koruja ja kaikkea pientä tavaraa.

Myöhemmin tulivat suomalaiset kulkukauppiaat. Heidän tavaravalikoimansa oli suurin piirtein sama kuin venäläisillä, ehkä tuotteet olivat hieman parempia.

Kulkukauppiaat toivat vaihtelua ja piristystä maaseudun yksitoikkoiseen elämään. He kuljettivat uutisia ja kertoivat erilaisia juttuja.

Romaanit eli mustalaiset

Romaanit ovat olleet perinteisesti kodittomia. Pienenä vähemmistönä he olivat jääneet yhteiskunnan ulkopuolelle, eikä heillä ollut muuta elämisen mahdollisuutta kuin kerjääminen ja pienimuotoinen kaupustelu.

He kaupustelivat itse valmistamiaan tai ostamiaan liinoja, pitsejä ym. pientä tavaraa. Romaanimiehet harjoittivat hevosten vaihtokauppaa. Romaaninaiset povasivat: ”Hai emäntä, povauttakaa!”

Kodittomina he kiertelivät ympäri maata ja majailivat siellä, mistä sattuivat saamaan katon päänsä päälle.

Monet ihmiset pelkäsivät heitä. Heitä saattoi kovilla pakkasilla saapua taloon jopa kolme hevoskuormallista. Nämä jäivät heti taloksi ja vaativat yöpaikkaa. Romaanit olivat pyytämässä kaikkea kahvista ja leivästä aina kenkiin saakka. Hevonen ruokittiin myös talosta.

Jos talonväki ei antanut kaikkea heidän pyytämäänsä, sai talonväki niskaansa kirouksen. Päinvastaisessa tapauksessa heidät siunattiin. Romaanit olivat yleensä ei-toivottuja vieraita.

Muutamien viimeisten vuosikymmenien aikana romaanien sosiaalinen asema on paljon parantunut täällä Suomessa. Yhteiskunta on ollut asialla. Heidät on saatu pysyväisasumiseen järjestämällä asuntoja. Kiertäminen on loppunut. Lapsilla on oppivelvollisuus ja monet ovat päässeet ylioppilaiksi ja erilaisiin ammatteihin. Tänä päivänä romaaneja on esiintyvinä taiteilijoina, kuten kirjailijoin. näyttelijöinä, laulajina ym. Nykyään on paljon myös ruumiillista työtä tekeviä romaaneja, eivätkä he ole suomalaisia huonompia.