Pärevalkeasta sähköön
Päre- ja rasvavalaisimet
Valaistusvälineet pysyivät vuosisatoja melkein samankaltaisina aina 1900-luvun alkuun. Tärkeimmät valaistustarvikkeet olivat petäjästä kiskotut päreet ja rasvakynttilät. Jokaisessa asuinhuoneessa oli lämmitysuunin kyljessä tai viereisessä seinässä ns. pärepihti. Päre kiinnitettiin siihen toisesta päästään. Kun se paloi loppuun, asetettiin toinen tilalle. Päreen käyttö valaisimena oli äärimmäisen vaikea ja vaarallinen. Kuivat rehut eläinten suojissa syttyivät helposti. Saunareissuilla se saattoi jättää alastomat ja märät ihmiset pimeään. Kynttilät valettiin lampaanrasvasta. Rasvakupit varustettiin sydänlangalla. Ne tehtiin nauriista tai puusta.
Kauralan vanha mummo käytti pärettä sota-aikana entiseen tuttuun tapaansa. Valoa tarvittaessa hän sytytti päreen ja pani toisen pään hampaittensa väliin. Muu väki pelkäsi, että tällä tavoin mummo saattaa sytyttää talon tuleen. Mummo sano vastaukseksi: ”Ole huoleti!” Tulipaloja ei syttynyt kertaakaan. Mummo oli hyvin perehtynyt päreen käsittelyyn.
Öljy- ja kaasuvalaisimet
1800-luvun lopulla alkoivat kauppaliikkeet hankkia paloöljyä, joka sopi hyvin valaistukseen. Polttoaineeksi se sopi katto- ja pöytälamppuihin. Öljylamppujen käyttö yleistyi nopeasti. Se oli päreeseen verrattuna hyvä ja huoleton valaistusmuoto.
Sota-aikana 1939 – 1945 öljyn saanti tyrehtyi ja se tuli säännöstelyn alaiseksi. Sitä jaettiin talouteen 0,5 – 1 litraa kuukaudessa. Se pieni öljymäärä poltettiin tuijussa tarkempaa työtä tehtäessä. (Tuiju on pöytälamppu, josta on häkki ja lasi otettu pois.)
Sota-ajan loppupuolella tulivat suureksi avuksi lamput, joissa karbiitti oli polttoaineena. (Karbiitti on teollisesti valmistettu kivirouhe, joka veden vaikutuksesta hajoaa kalkkimassaksi ja muodostaa palavaa kaasua.) Karbiitikaasu paloi kirkkaalla liekillä ja antoi hyvän valaistuksen. Karbiitilamppua paljon parempi valaisin oli kaasulyhty, joiden käyttö lisääntyi petroolin saannin parannuttua.
Sähkö
Sähkö saatiin Kiuruvedelle 1920-luvulla. Se oli 1940-luvulle saakka vain kirkonkylän alueella ja sielläkin pääasiassa virasto- ja liiketaloissa sekä joissakin varakkaimmissa perheissä.
Aluksi sähkön tuottaminen tapahtui pienellä höyrykoneella tai vesiturbiinilla, joka pyöritti sähkögeneraattoria. Näiden laitosten sähkön tuotto oli vähäistä. Se ei riittänyt suurempien alueiden sähköistykseen.
Sähkön laajempi yleistyminen tapahtui vasta 1950 tai 1960 luvuilla. Silloin perustettiin valtakunnallisia sähkön tuotantoyhtiöitä, kuten Imatra ja Savonvoima, jotka rakensivat vesi- ja hiilivoimaloita.
Kiuruveden pitäjän alueelle rakennettiin ensimmäiset sähkölinjat 1940 – 1950 -lukujen taitteessa. Sivukyliäkin alettiin sähköistää. Turhala – Oravamäki alueella tehtiin liittymissopimuksia 1950-luvun puolivälistä lähtien. Ensimmäiset sähkövalot syttyivät 1950-luvun loppupuolella.
Sähkön saannin myötä elämisen laatu parani ratkaisevasti. Se mahdollisti monenlaiset elämää helpottavat laitteet ja antoi helpon valaistuksen pimeän aikana.