4. Nivankatu

Sisällys:

1. Nivan alue 50-luvun puolivälin aikoihin alle 10-vuotiaan tytön muistikuvien mukaan kerrottuna. Nivantie, Nivankolmio ja Nivantien itäpuolinen alue / Sirpa Asikainen (s. Salminen), täydennettynä Saara Kauppisen, Paavo Lonkilan, Jaakko Soininvaaran ja Raili Halosen muisteluilla.

2. Nivan alue muiden muistelemana                                                                                       Viskaalinmutka / Jaakko Soininvaara

V. H. Kämäräinen ja Eemil Pulkkisen perhe/ Aarno Pulkkinen

Kirsti Manu muistelee Nivankatua, lapsuutensa Kiuruveden pääkatua / Sari ja Heikki Rautio

Waarnan yrittäjäperhe / Yrjö ja Jarmo Waarna

3. Kiuruveden sairaala : valokuvia /  Pirkko Lonkila.  Kätilönä Kiuruveden sairaalassa / Irja Kononen.

4. Tulta päin : Palotoimen historia 100 v. Kiuruvedella 1903 – 2003 / Kaarlo Niskanen ja Raimo Tuoriniemi.  Teoksesta lainattu Kaarlo Niskasen kirjoittamaa osaa, joka koskee vuosia 1903-1978.

Nivan alue 50-luvulla                                                                                                           Sirpa Asikainen

Nykyinen Nivankatu (entinen  –tie) alkoi  Nivansillasta. Sillan pohjoispuolella, Pyhännän tien alkupäässä oli oikealla puolella nahkuri Pulkkisen rakennukset ja viereisellä tontilla Elon huoltoasema. Tien toisella puolen, Pulkkisen kohdalla sijaitsi Rytkösen linja-autoliikkeen rakennukset.

Sillasta ylöspäin lähdettäessä oikealle haarautui ensiksi Hovintie.  Tien alkupäässä, joen varrella oli pari kolme yksityisten omistamaa pyykki kojua, joiden sisällä oli mm. muuripata, pyykkisaaveja ym. tarvikkeita.  Jonkin matkan päässä oli yleinen sauna ja pyykkitupa.  Saunarakennuksen omisti ja sitä hoiti Räty- niminen perhe, jolta sai myös varata pyykkitupavuorot.    Eino Rätyllä oli kilpahevonen, jolla hän ajeli usein Hovintiellä.  Tien varrella ei silloin ollut vielä muita asuinrakennuksia.  Tie kulki joen rannalla ja nousi koivukujaa pitkin Hovin talon pihaan.

Nivantien vasemmalla puolella olivat ensiksi sairaala ja lääkärin asuintalo (Pössilä), jotka molemmat on rakennettu v. 1952.  Oikealla puolella oli v.1946 rakennettu entinen kulkutautisairaala, v. 1952 sairaalan henkilökunnan asuntolaksi muutettu kaksi kerroksinen, vihertävä puutalo, leikillisesti Rakolaksi kutsuttu.  Nykyinen nimi on Päiväkeskus Pysäkki.  Rakennusurakoitsija Tuovisen perheen talo oli seuraavana.  Talon paikalla oli ennen ollut Laneksen (Lutikan) mökki ja sen vieressä toinenkin pieni asuinrakennus.  Tuovisilla oli kolme lasta: Kati, Riitta ja Heikki.  Tuomari Selanderin talo oli seuraavana.  Maija ja Olavi Selanderilla oli tuohon aikaan viisi poikaa: Seppo, Ilkka, Ari, Jyri ja Iiro.

 Tien vastakkaisella puolella oli pieni punainen mökki, jossa asui Erholzin perhe.  Mökki on vieläkin paikallaan ja se on yksi alueen vanhimmista rakennuksista. Hakala-nimisen mökin oli rakentanut ajuri Jussi Hyvönen itselleen  vuonna 1920. Yhdyspankissa töissä ollut Kerttu Lappalainen omisti seuraavan vihreän talon. Sen vieressä olleen keltaisen talon omistivat Vieno ja Fredrik Mehtonen. Heidän tyttärensä Salme Tarkkonen os. Mehtonen muistelee seuraavasti:

”Lepinkäinen kuului Meurmannin lintuasemakaavaan. Sen rakennusvuotta en tiedä, mutta 1940-1950 -lukujen vaihteessa se oli äitini Vienon ja sisarensa Senjan (Mannisia Pyhäjärveltä) yhteisomistuksessa kunnes vanhempani Vieno ja Fredrik Mehtonen lunastivat sen itselleen. Talon sijainti oli hyvä ja sitä ajateltiin jossakin vaiheessa kaupparakennukseksi. 

Olen asunut talossa kolmeen otteeseen. Vuosina 1955-56 asuimme alakerrassa. Kävin usein leikkimässä vastapäisen talon yläkerrassa Pirisen Helin luona. Siellä oli voimistelurenkaat jotka olivat erityisen mieleiset. Muistan myös Halosen tytöt, jotka olivat itseäni vanhempia. Yläkerrassa asui 3 koulupoikaa; serkkuni Taisto Rytkyltä, Veijo ja Erkki Siilinjärveltä. Äitini laittoi pojille ruoat ja harjanvarrella kulki viesti katetusta pöydästä yläkertaan. Erittäin surullista oli että Erkki menehtyi nopeasti polioon ylioppilaskirjoitusten kynnyksellä. Sitä oli edeltänyt evakko talosta desinfioinnin aikana. Erkin lahja äidilleni, pieni enkelikynttilänjalka on edelleenkin ikkunani välissä.  

Pihassamme oli paja jossa oli kiva käydä juttelemassa ystävällisen seppä Jussi Vesamäen kanssa. Hänkin oli kotoisin Pyhäjärveltä.

Muistan pajan hajut ja tunnelman ja rispaantuneen nahkapenkin joka oli alunperin linja-auton istuin. Hevosenkengittäjiä ja myöhemmin autoja ja kuorma-autoja riitti. Pajan paikalla on nykyisin kahden kerrostalon välinen huoltorakennus ja pajan edessä tai vierellä on vanha mänty vielä voimissaan. Äitini joka oli kauppias möi herättäjäjuhlien aikaan limsaa niissä upeakorkkisissa pulloissa pajan vintiltä. Talossa jokainen ronttakin oli täynnä herättäjuhlavieraita.

Kävimme usein äidin kanssa vierailulla viereisessä koulussa keittäjä-talonmies Anni Lehtomäen luona ja veden haimme koulun pihalla olleesta kaivosta jonka vesi oli todella mineraalipitoista, ei hyvän talousveden vaatimukset täyttävää. Muistan myös äitini ystävän leipuri Ida Miettisen. Saunomassa kävimme Kurkipuroilla ja Liljoilla. Meillä oli lehmäkin, Omena joka kerkesi poikia 21 kertaa. Kesällä se laidunsi metsikössä Norontien suunnalla ja talven asusti Kattaisen navetassa. Omena jatkoi uraansa täällä Rytkyllä ja oli suosikkilehmäni.

Toiseen otteeseen asustin talon yläkerrassa aloittaessani oppikoulun 1962 ystäväni Arjan kanssa. Linja-autoa ei kulkenut sopivaa reittiä kotiini Rytkylle. Keittiön puolella asui Kirsti joka laittoi ruokaa meille. Se oli kovaa aikaa 10-vuotiaalle lapselle, olla pois kotoa jonne pääsi koulusta lauantai-iltapäivänä ja takaisin sunnuntai-illan Karppisessa. Onneksi taksikuski Eino ryhtyi kuljettamaan lapsia suorinta reittiä ja sain paikan täyteen ahdetussa Vauxhallissa. Jonakin vuonna ajoi Salmenkylän linjurikin ns. suoraan.

Kaikki lukiovuodet 1967-1970 asustin talon yläkerrassa ystäväni Leenan kanssa. Ruokaa ostimme meijeriltä maitotilille ja lisäksi oli tilikirja vastapäisessä Elon kaupassa, jonka ostoksista muistan lähinnä juuston, teemakkaran ja sinapin! Itse piti pönttöuunia ja hellaa lämmittää ja edelleenkin vesi pumpata koulun pihan kaivosta, käydä Rebekkana kaivolla. Talo sijaitsi lähellä tietä. Kerrankin kommuutin päällä vettä täynnä ollut peelari tärähti ja Leena kysyi: ”Mikä se mysähti?” Tuttu mies oli ajanut polkupyörällä seinään, mutta selvisi humalaisen onnellaan. Kirjaston sijainti vieressä, siinä entisessä koulussa, entisessä vankituvassa oli viihtyisyyttä lisäävä asia. Miltei vastapäätä asuneen Riitta-Maijan kanssa lannistimme ahkerasti kielilinjalaisten algebraa.

Vanhempani Vieno ja Fredrik asuivat talossa 1972-1975, ensin yläkerrassa ja sitten remontoidussa alakerrassa. Isäni sairasti ja he muuttivat Yhtylän Erätielle RMV-taloon, koska emme saaneet taloon vesijohtoja. Talo oli nimittäin vuokratontilla ja kunta halusi rakentaa paikalle kerrostalon. Arvostaen ajattelen Erholtzeja jotka ovat voineet pitää kiinni punaisesta talostaan. Hieno talo siihen Lepinkäisen paikalle nousikin ja nyt päiväkotilapset leikkivät vielä pystyssä olevien mäntyjen juurella.

Vanhempani siis möivät talon kunnalle v.1975. Talossa asuneista vuokralaisista tiedän asioitsija Jani Lahden joskus aikojen alussa. Alakerrassa asuivat myös Leevi ja Liisa Pötsönen  poikiensa Veikon, Sakarin, Juhanin ja Jorman kanssa. Alakerran salissa asui myös Amerikasta palveluspaikasta palannut Martta Räisänen. Olimme äitini kanssa yötä hänen luonaan ja iltayöstä ryntäsimme tuijottamaan taivaalle pientä valopistettä, ensimmäistä Sputnikin lentoa. Yläkerrassa ovat asuneet Kärkkäisen perhe, isän nimi taisi olla Pentti, usean vuoden ajan Harmoisia, alakerrassa autoilija Antero Koivunurmen perhe ja Jukka Laukkanen perheineen 60-70 -lukujen vaihteessa. Tuon ajan jälkeisistä vuokralaisista ei ole tietoa. Olinhan itse opiskelemassa Helsingissä. Lepinkäinen purettiin 1980-luvulla mikäli muistan oikein, mutta yhä edelleen seikkailen unissani niillä tanhuvilla.”

Seppä Juho Eliel Vesamäki kulki työmaalleen kotoaan Korkeakankaalta usein kesäisin polkupyörällä paloasemantietä pitkin.  Iltaisin hän palasi samaa reittiä kasvot ja käsivarret mustina takaisin.  Vesamäelläkin oli monta lasta.  Muistan Kalevi, Maija-Liisa, Pentti, Veikko ja Elsa-nimiset.  Mehtosen talossa kuuluu olleen vuokralaisena myös  Martikaisen monilapsinen perhe. Seuraava talo entinen vankitupa oli kunnostettu kouluksi.  Opettaja Anna-Liisa Saastamoinen opetti siinä silloin ekaluokkalaisia.  Myöhemmin rakennus muutettiin kirjastoksi, joka oli siihen asti ollut ”Pankinkoulun” opettajienhuoneessa.  Kirjastoa ryhtyi hoitamaan iltaisin Lyyli Rahikainen.

 Kirjaston vieressä oli Miettisen kaksikerroksinen talo.  Pihassa oli leipomo.  Keltainen, pitkä matala rakennus tien varrella seuraavana oli joskus ollut Jussi Huttusen.  Hänellä oli talossa ollut kauppa.   Siihen tuli aikanaan myös Juho Peltolan ensimmäinen kauppa Kiuruvedellä.  Seuraavan huomattavasti isomman kaupan hän rakennutti asematien varteen.  Rakennus tuhoutui tulipalossa 60-luvun alkupuolella.  Paikalle rakennettiin uusi liiketalo, jonka paikalla olevassa rakennuksessa on nykyisin mm. Peltohovi.  Nivaan jäänyttä kauppaa ruvettiin nimittämään Pikku-Peltolaksi .  Kaupanhoitaja Puputti asui perheineen samassa rakennuksessa ja Esteri vaimo oli myös myyjänä kaupassa.

Nivantien oikealla puolella, Selanderin talon jälkeen oli Pirisen talo.  Talon omistaneella, Pekka Pirisellä oli ollut rakennuksen kylänpuoleisessa päässä kehräämö.  Nivanpuoleisessa päässä toimi Laboratorio Tulos, jossa työskenteli Pirisen vaimo ja tämän sisar (E.Pirinen / E. Huovinen).  He tekivät tavallisimpia veri- yms. kokeita (hemoglobiinin- ja senkanmääritykset, virtsakokeet jne.).  Pekka Pirisen lopetettua kehräämön pito tuli huoneisiin vuokralle huonekaluliike Pisto.  Kun Pisto muutti keskemmälle kylää, Ravinto-Tarpeen taloon, ruokakaupan viereisiin tiloihin, vuokrasi

Osuusliike Elo Piston entiset huoneet.  Paikalle tuli ns. Nivan-Elo.  Ensimmäiseksi myymälänhoitajaksi tuli Toini Soininvaara. Myöhemmin kauppaa hoiti mm. Mirkku Kärkkäinen.  Laboratorio lopetettiin, kun sairaalalle perustettiin oma laboratorio.  Huom. jo silloin oli käytetty ns. ostopalveluita.

Sähköasentaja Heikki Armas eli Arkko Halosen iso perhe asui seuraavassa talossa.  Hanna ja Arkko olivat ensiksi asuneet kauppias Salmisen kaupparaken-nuksen yläkerrassa.  Alakerrassa oli ollut Salmisen vaatekauppa Osulan puoleisessa päässä ja Hanna Halosen ruokala-kahvila Koitto Nivan puoleisessa päässä.    Lapsia Halosilla oli silloin vasta kaksi, Marja-Liisa ja Matti.  Kun perhe rupesi kasvamaan, piti alkaa hankkimaan isompaa asuntoa.  Heidän talonsa valmistui v.1941 -1942.  Perhe muutti Nivaan, Koiton toiminta lopetettiin ja Raili syntyi.  Lapsia oli lopulta kahdeksan: Marja-Liisa, Matti, Raili, Annikki, Erkki, Sakari, Ahti ja Pekka.  Annikki oli luokkatoverini, samoin myös  Halosen yläkerrassa silloin asuneiden Raili ja Olavi Tiihosen poika, Seppo.  Heillä oli nuorempikin lapsi, Marja-Leena eli Malla.

Halosten viereisellä tontilla olleen mökin omistivat  aluksi Remekset.  Heillä oli kai ollut siinä valokuvaamokin.  Mökin osti sitten Aarne Keränen.  Myöhemmin Eeli Huttunen piti mökissä koulukotia yhteiskoululaisille.

Tien toisella puolella, vastapäätä Pikku-Peltolaa, oli ollut kaksihuoneinen hirsirakennus, jonka omisti teurastaja Pekka Komulainen.  Piharakennuksessa oli teurastamo.  Talon osti v. 1927 konstaapeli Arvo Soininvaara (entinen Siren).  Taloa laajennettiin huomattavasti.  Perhe muutti siihen Härkölänniemestä, Kiurujärven länsirannalta.  Piharakennus muutettiin nyt hevostalliksi.  Soininvaara hoiti siinä hevosyhdistyksen ori Kiurua.  Vuonna 1937 talon osti konstaapeli Matti Keränen.  Talon nimeksi tuli Kerälä.  Hevostalli muutettiin autotalliksi.

Vuonna 1951 rakennuksen ostivat Sulo Hiltunen ja Reino Salo.  Taloon perustettiin kukkakauppa ja pyöräliike.  Lempi ja Sulo Hiltunen asuivat myös samassa talossa.  Lapsia heillä oli kolme: Sirpa, Reijo ja Anja.  Ulkorakennuksessa oli muistaakseni peltiseppä Heikkisen verstas.

Viereisellä tontilla, jolla nykyisin on Kerttunen, oli silloin osittain puretun talon kaksikerroksinen osa.  Yläkerrassa asui autoilija Mikko Pusu ja hänen Armas-niminen poikansa, joka oli kansakoulussa samalla luokalla kanssani.  Alakerrassa asui emännöitsijänsä kanssa Jan Lahti, asianajaja, joka oli kuulemma ollut Amerikassa.

Tien vastapäisellä puolella olevassa talossa asui alakerrassa minua kolme vuotta vanhemman sisareni luokkalainen Irja Kärkkäinen äitinsä ja siskonsa kanssa.  Yläkerrassa asui  Erkki Räisäsen perhe.  Myöhemmin Eila ja Matti Kastari sekä heidän kaksi lastaan olivat talon asukkaita.

Seuraavan suuremman, kaksikerroksisen, tummanpunaisen talon olivat joskus omistaneet, kumpikin leskeksi jääneet ja sitten keskenään avioituneet, Antti ja Saara Tikkanen.  He olivat perustaneet taloon matkustajakoti Lepolan.  He olivat myyneet talon jo ennen 1940-luvun alkua Kerttu Pönkä nimiselle naishenkilölle.  Hän oli matkustajakodin lisäksi perustanut talon alakertaan vielä kahvilan.  1950-luvun alkupuolella talon katutasoon, Suojan puoleiseen osaan, oli perustettu Ravinto-Tarve Oy niminen ruokakauppa.  Kaupan hoitaja oli Juho Emil eli Jukka Antikainen.  Vaimo oli töissä kaupassa ja ainakin Laneksen Marjan muistan olleen myös myyjänä.  Antikaiset asuivat yläkerrassa.  Lapsia oli kolme: Seija, Jorma ja Pekka.  Talossa oli muitakin vuokralaisia.   Liekö kauppa ollut aiemmin tien toisella puolella, Ruuskasen talossa.  Kuulin muistellun, että siinä olisi ollut ” Förin Annin” kauppa – ehkä myyjän mukaan nimensä saanut.  Ravinto-Tarpeen vieressä Nivan puolella oli Huonekaluliike Pisto.

Viereisellä tontilla olevassa talossa asui Pennasen perhe.  Heillä oli useampi lapsi.  Jouko oli minun ikäiseni ja oli vanhempikin poika.  Pennanen osti yhdessä Viljo Pesosen kanssa Merenheimoilta Ambro Kärkkäisen tontilla olleen urheiluliikkeen, joka siirtyi kokonaan Pesosten omistukseen. Kun Pennaset muuttivat pois Kiuruvedeltä, nimeksi liikkeelle tuli Kello ja

Urheilu Pesonen ja K:ni.  Mauno Kauhanen osti Pennasen asuintalon.  Talossa toimi sen jälkeen Esteri vaimon kukkakauppa ja Manun hoitama Iisalmen Sanomien toimisto.  Hämärästi muistan, että ulkorakennuksen ikkunasta näkyi ruumisarkkujakin.

Suurten kuusien reunustaman kentän takareunalla oli seurojentalo, Suoja.  Kentällä pidettiin kesäisin kovasti meitä lapsia kiinnostavia tapahtumia suurissa teltoissa: sirkuksia, tivoleita ja lahkolaiskokouksia.

Tien toisella puolella, Ravinto-Tarvetta ja Kauhasen taloa vastapäätä, oli Heikki Ruuskasen kaksi suurta puutaloa ulkorakennuksiaan.  Matalaääninen nahkuri Mannerkorpi asui Nivan puoleisessa rakennuksessa.  Piharakennuksen seinien raoista näkyi orsilla roikkuvia ja lattialla nipuissa olevia eläinten nahkoja.   Talossa asui muitakin vuokralaisia mm. Korhosen lapset, Taisto, Teuvo ja Maija-Leena, äitinsä Lyylin kanssa.  Maija-Leena oli luokkatoverini.  Kävin joskus heidän kotonaan ja ihmettelin, miksi asunnossa oli niin isot ikkunat. Siinähän oli ollut kai se kauppa.  Tien puolella, oikeanpuoleisessa päädyssä oli Timosen vaatturiliikkeen ovi.  Timosen nuorempi tytär, Raili, oli myös luokkatoverini.  Timosten kotimökki oli Eräkorven kaupan takana.

Isompi oli Ruuskasten kotitalo, Selanderin poikien mummola.  Rakennuksessa oli myös paljon vuokralaisia.  Tienpuolella oli liikkeitä mm. L. Kärkkäisen lastenvaatekauppa, jossa myytiin myös naisten hattuja, joita teki ja korjaili asiakkaille sopiviksi Lahja Kukkonen.  Myös morsiushuntuja oli myytävänä.   Vieressä oli Solosen parturi-kampaamo ja myöhemmin Saharisen valokuvaamo.

Seuraavat kaksi tonttia olivat tyhjiä. Kelloseppä Väinö Salon kello- ja kultakauppa oli sitten.  Salon vieressä oli Pekka Väisäsen eli Limu-Pekan asuintalo ulkorakennuksineen.  Pekka Väisäsellä kuului olleen limonaadikone, jolla hän valmisti  kotitekoista limonadia ja myi sitä mm. tien vastapäisellä puolella olleessa kioskissaan. Hän oli Iisalmesta, jossa oli Olvilla oppinut limonadin tekotaidon.

(Heikki Kumpulainen, 15.11.2015: Pekan vaimo oli Tyyne ja heillä oli lapset Astrid ja Olavi. Astrid asui lähes viimeiset vuotensa hyvin huonokuntoisessa talossa, Nivankatu 10.)

Paavo Fr. Saastamoisen miestenvaatekauppa oli seuraava.  P.Fr. olivat Paavo Fredrikin alkukirjaimet.  Kiuruvetiset lukivat sen Pehveriksi.  Tämä nimi tuli niin yleiseen käyttöön, että liikettä sanottiin loppuun asti Pehverin-kaupaksi niin myös Iisalmessa ollutta liikettä.  Alpo Saastamoista, PaavoFr. n poikaa, ja Alpon viittä poikaa sanottiin kaikkia Pehverin pojiksi.  Heistä tulikin sitten kaikista liikemiehiä.

Kauppa-Yhtiön ruokakauppa oli Pehverin vieressä.  Seuraavassa vanhassa punaisessa hirsirakennuksessa oli ollut vaatturi Hämäläisen liike sekä perheen koti. Vanhempien lisäksi perheeseen kuului pojat: Veikko, Kyösti ja Tuomo. Paikalle rakennettiin sitten Maija ja Niilo Puttosen kangas- ja vaatekauppa.

Alma ja Lauri Salmisen liiketontti on ollut kauppamiesten hallussa jo 1860- luvulta saakka.  Asuinrakennus on rakennettu 1870-luvulla ja kaupparakennus 1890-luvulla.  Piharakennukset ovat huomattavasti nuorempia, 1950-luvun tienoilta.  Rakennuksia on korjattu ja muutettu, mutta rakennusryhmä on ainoa Nivantien varrella näihin päiviin asti säilynyt perinteinen vanha pihapiiri.  Alma ja Lauri olivat myös Hämeestä Kiuruvedelle muuttaneita, kuten minunkin perheeni, ja sukunimikin oli sama.  Tuntui heti alusta asti, kuin olisimme olleet sukulaisia.  Perheemme olivat paljon keskenään tekemisissä.  Äitini oli jo varhain tarvittaessa ” kiireapulaisena” kaupassa.  Palkaksi hän sai tilata pukutehtailta vaatteita etupäässä meille tytöille, mekkoja, takkeja hiihtohousuja yms.  Minäkin poikkesin melkein joka päivä koulusta tullessani, jos tulin Nivantietä pitkin, kaupassa.  Kauppiaspariskunta oli hyvin lapsiystävällinen.  Heidän omat lapsensa, Liisa ja Lasse, olivat jo opiskelemassa.  Hyvin usein Keinäsen Riitta oli mukanani.  Saimme melkein aina jotain syötävää, pullaa, pikkuleipää tai ” maaslaisliittolais-pastilleja”.

Ennen paloaseman rakentamista oli paloautoa (vanha Ford), paloruiskua ym. kalustoa säilytetty Salmisen ulkorakennuksessa.  Myöhemmin siinä oli Savon Voiman tukikohta ja varasto. Sitten tulikin jo Osulan tontti ja rakennukset.

Suojan tontin jälkeen oli ”Santtu” Remeksen talo.  Asuinhuoneiden, joissa oli vuokralaisiakin, lisäksi rakennuksessa oli kahvila sekä Tavaratupa- niminen kauppa, josta sai ostaa kaikenlaista rihkamaa.  Aikaisemmin talossa oli ollut Miettisen ruokala-kahvila ja kauppa.  Remeksen tontin jälkeen oli Kiuruveden Kauppa Oy.n (Raittisten) rakennukset (myöhemmin Rapis). Paikalla oli joskus aikaisemmin ollut A.V. Huttusen kaupparakennus, joka oli purettu.  Seuraava talo oli kätilö Martta Makkosen.  Pihalla oli ollut seppä Rönkön paja.

Makkosen vieressä oli kaksikerroksinen Kerho-Kahvila (entinen Lotta-Kahvila), jonka takana oli valkoinen matala rakennus, jossa oli ollut Kiuruvesi-lehden ensimäinen toimipaikka ja Saara Ronkaisen parturi-kampaamo.  Saaran mies Mikko oli kai autoilija ja heillä oli Mauri niminen poika.

He asuivat myös siinä talossa.  Saara oli omaa sukua Remes.  Hänellä oli Elsa niminen sisko, joka oli sisareni luokalla.  Elsa oli usein kouluaikaan siskonsa luona, koska heidän kotiinsa, Korkeakankaan taloon, Haapakumpuun, oli aika pitkä matka.

Eräkorven kaksikerroksinen suurehko kaupparakennus oli seuraavana (nykyisin Metsola).  Siinä oli ollut myös Raittisen siirtomaatavarakauppa, josta on jäänyt mieleeni nallekarkit, joita kävimme sieltä ostamassa.

Talossa oli pari muutakin liikettä, ainakin Helmi Vuorelman käsityöliike sekä kuulemma akkuliike.  Tontin Osulan leipomon puoleisessa reunassa oli Matikan huonekaluliike.  Kun se lopetettiin, tuli siihen Kerttu Waarnan Ravinto-Baari.  Sille nuoriso antoi nimen Römpsä.

Viimeinen talo Nivantien itäpuolella oli Osulan leipomo ulkorakennuksineen.

 

 

 

 

 

 

 

 

Nivankolmio                                                     Nivankadun, Valtakadun ja Niemistenkadun rajaama alue / Sirpa Asikainen

Seuraava tie Hovintien jälkeen vasemmalla oli nykyinen Viskaalin mutka.  Nimi on mielestäni erittäin osuva, sillä jo 50-luvulla tien varrella asui mm. tuomari, portsari ja poliisi – kaikki eräänlaisia viskaaleja (syyttäjä).  Tien alkupäässä ensimmäisessä talossa oikealla asui lehtori Aili Merenheimo eli Mersu.  Lapsista vain Jussi taisi enää asustella kotonaan. Myöhemmin Jaakko ja Kaisu Soininvaara rakensivat talonsa Merenheimon talon oikealle puolelle. Seuraavassa talossa asui Jääskeläisen

Pentti vanhempiensa Ainon ja Aarnen kanssa.  Sitten oli kirkkoherran-virastossa työskennelleen Elina Ruotsalaisen ja hänen poikansa Jorman koti.  Tämän vieressä oli parturi Helena Kuosmasen talo. Yläkerrassa asui Taskisen sukulaisperhe. Viereinen talo tällä puolella oli tavallista jännittävämpi.  Siitä piti aina kulkea nopeasti ohi. Kyseessä oli poliisi Husson perheen talo – kellarikerroksessa oli nimittäin putka!  Husson vieressä oli Piston omistaja Olavi Kärkkäisen perheen kotitalo.  Piston Risto oli samalla luokalla kanssani. Heillä oli kolme muutakin lasta: Riitta, Markku ja Juha.

Tien mutkassa viimeisenä oli Lahja ja Yrjö Kukkosen ja Lahjan äidin Lehtosen mummon talo.  Kukkosen Raija oli leikki- ja koulukaverini.  Kukkosen Lahja oli modisti (hatuntekijä) ja Yrjö oli portsarina Kajaanin Seurahuoneella.  Tietä ylöspäin mentäessä seuraavana oli Leväsalmen talo ja sitten pieni, punainen mökki, jossa asui Ruotsalaisen perhe, Heikki-niminen poika oli luokallani. Mökissä oli aiemmin asunut Erholz-niminen perhe ja Keinäset  jonkin aikaa tässäkin mökissä ennen uuden kotinsa valmistumista.

Viskaalinmutkan vasemmalla puolella oli ensimmäisenä rakennusmestari Mikkosen talo.  Yläkerrassa asui Mikkosen Juhani vanhempineen ja alakerrassa voimistelunopettaja Esko Seppäsen perhe, johon kuului Maire-vaimo sekä lapset Leena, Leo ja Jouko.  Seuraavana oli Hellin, Heino ja Raimo Kallion talo.  Sitten oli Elma ja Eetu Oikarisen monilapsisen perheen koti.  Elma-äiti piti huolta perheestään kuin kanaemo.  Hän taisi leipoa pullaakin lähes joka päivä.  pullantuoksu levisi ympäristöön ja naapurustonkin lapset saivat herkusta osansa käydessään kavereidensa luona.  Muistan itsekin joskus saaneeni maistiaisia, kun kävimme Kukkosen Raijan kanssa Eevan luona, hänkin oli luokkatoverimme.  Selanderin tontti oli seuraava.

Nivantiestä seuraavaksi oikealle lähtevän tien (Niittynotko) varressa vasemmalla puolella oli Matti ja Aino Kyllikki Tuomelan talo sen oli aiemmin omistanut Hannes Dahlgren. Talossa oli joskus ollut putka, ennen ”Husson alakertaa”. Putkan hoitajana oli toiminut PekkaVartiainen, kukkakauppias Sylvi Vartiaisen mies.  Sitten Nikkisen tontti, jonka perällä oli mökki, siinä perhe asui aluksi. Mökissä olivat aiemmin asuneet myös veljekset Kalle, Soini ja ”Emppu” vanhempineen. Myöhemmin valmistui uusi, rintamiestyyppinen talo tontin tienpuoleiseen reunaan.  Vanhaan mökkiin muutti ns. `suutarin perhe`, jossa oli paljon lapsia.  Nikkisellä oli kolme tyttöä ja kolme poikaa.  Pojat olivat kovia heittämään keihästä –  kai Soini-setänsä innostamina.

Seuraavana oli luokkatoverini Hiltusen Aunen yksihuoneinen kotimökki, jonka paikalle rakennettiin myös uusi talo. Rakennusajan Hiltuset asuivat seuraavana olevan Keinäsen talon yläkerrassa.  Keinäsellä oli silloin kolme lasta, vanhin tytär Riitta oli leikki- ja luokkatoverini. Riitan Onni-isä oli Mähösen puusepänverstaan yläkerrassa huonekalumaalarina.  Pääsin muutaman kerran Riitan kanssa sielläkin käymään.  Keinäsen talo olikin viimeinen tällä puolella tietä.

Tontin toisella reunalla oli vain peltoja ja metsikkö, jonka takana oli Ratisen talo ja Sindan perheen koti sekä Votkinin mamman ja papan pikkuruinen mökki.  Ohitustietä (Valtakatu) ei ollut vielä rakennettu.

Tien oikealla puolella Eeli Huttusen mökin tontin takareunalla oli suuri kuorma-auton talli.  Sen vieressä oli Irja ja Matti Leskisen talo.  Heillä oli silloin vasta yksi lapsi, Tuija.

Seuraavalla tontilla oli kaksihuoneinen mökki.  Toisessa huoneessa asui Törtön mummo ja toisessa harmonintekijä Pekka Lappalainen.  Viimeinen talo oikealla oli Aune ja Viljo Pesosen, siihen aikaan vielä nelilapsisen, perheen koti.  Pesosen Ensio oli myös samalla luokalla kanssani.

Paloasemantien oikealla puolella Kerttusen tontin jälkeen oli pari tyhjää tonttia.  Seuraava rakennus oli Waarnan talo, jossa Kerttu ja Viljo Waarna asuivat kolmen poikansa kanssa alakerrassa. Yläkerrassa asui vuokralaisia, monesti yhteiskoulun opettajia mm. Anu Mustonen (myöh. Kaipainen) ja Kirsti Kena, ehkä muitakin.  Pihassa oli aina 1 – 2 kuorma-autoa.  Ohi kulkiessa tuntui aina autorasvan ja öljyn haju.  Tontin paloaseman puoleisella reunalla oli Olga Kastarisen mökki.  Olga oli pieni, laiha täkintekijä mummo.  Sitten tuli paloaseman tontti, jonka vieressä oli ns. ”kunnan laani”.  Siinä säilytettiin kunnan traktoria, peräkärryjä, kuorma-autoa, lumiauroja, työmaakoppeja, betoni-myllyjä, ylijäämä rakennustarvikkeita, lautoja ym.

Tien vasemmalla puolella Mannerkorven talon jälkeen oli vaatturi Heikki Ahosen talo.  Aino ja Heikki Ahonen asuivat yläkerrassa.  Alakerrassa asui Airi ja Albin Nousiaisen perhe, jonka söpöä Jari-poikaa ja vaunuissa nukkuvaa Eeva-vauvaa kävimme talon pihassa Keinäsen Riitan kanssa usein katsomassa.  Kuinka ollakaan, tapasin tuon Jari-pojan yli 40 vuoden kuluttua Iisalmessa.  Hänestä oli tulossa silloin oman poikani appiukko.  Tämä vanha

naapuruus selvisi meille kaikille vasta, kun nuoret olivat jo niin sanotusti `varmoilla puhheilla`!

Ahosen talon jälkeen seuraava oli Kattaisen vanha talo, jossa asuivat Kattaisen Veikko, Annikki-vaimonsa kanssa sekä lapset Maarit ja Jukka.  Veikko ajoi taksia Popedalla.  Myöhemmin Kattaiset rakensivat uuden talon. Talon vieressä olevaa tietä sanottiin välitieksi (Torikatu) se oli vain ns. hevostie.  Tien toisella puolella oli

Pietikäisen tontti.  Suutari Pietikäisellä oli vanhassa mökissä suutarinverstas ja tontin toisella reunalla kaksihuoneinen asuinrakennus.  Maija ja Juho Pieti-käinen nukkuivat alakerran kammarissa ja heidän aikuinen tyttärensä, Aino, yläkerran pienessä vinttihuoneessa. Myöhemmin tontille rakennettiin uusi asuinrakennus.  Aino oli Korkeakankaan Osulan myymälänhoitaja. Pietikäisen ulkorakennuksessa oli tietenkin huussi, entinen navetta ja sauna.  Lähes kaikissa taloissa oli siihen aikaan ulkohuussit.

Meidän perhe sai käydä Pietikäisen saunassa ja äiti pestä pyykkiä siellä.  Vesi-Väisänen toi hevosella vettä Nivasta.  Pian paloasemalle raken-nettiin oma ulkosauna. Jussi Pietikäinen toimi ns. varapäällikkönä.

Äitini, sisareni, Pietikäisen Aino  tai minä olimme päivystäjinä paloasemalla, kun muut olivat tulipalossa tai muutoin poissa paloasemalta.

Viimeinen talo tällä puolella oli Ahlströmin. Siinä asui piirityönjohtaja Juho Parviainen vaimonsa Saaran kanssa.  Heidän kolme tytärtään olivat jo aikuisia.  Tie jatkui polkuna Ratiselle ja Korkeakankaalle.

Seuraavan tien (Koulukkaantien) ensimmäinen talo oikealla oli Eräkorven (?). Sen vieressä olevassa talossa asui eläinlääkäri Veikko Nummikoski perheineen. Heillä oli silloin kolme lasta, kaksi tyttöä ja poika.  Talossa oli myös eläinlääkärin vastaanottohuone.  Pihassa oli hevospuomi, johon potilas voitiin sitoa tutkinnan ja mahdollisen hoidon ajaksi.  Siinä seisoi milloin lehmä milloin hevonen.  Lähistöllä asuvat toivat itse elikkonsa eläinlääkärin luokse, koska se kai oli halvempaa kuin lääkärin paikalle kutsuminen, eikä joka läävään olisi voinut ehkä eläinlääkäri mennäkään.  Lähistöllä oli monella lehmiä ja hevosia mm. poliisi Hussolla oli lehmiä.

Seuraavassa talossa asui vaatturi Haataja.  Hänen pojastaan tuli aikuisena dekkarikirjailija Paul Erik Haataja.  Talon omisti Osulan hevosmies Seppänen. Tontti rajoittui välitiehen, jonka vastakkaisella puolella oli Konttisen mummon mökki ja saman tontin toisella reunalla Grofin perheen koti.  Tauno Grof oli taksiautoilija, Helli-äiti kai jossain leipomossa töissä.  Keijo niminen poika oli samalla luokalla kanssani.  Heillä oli myös tyttö nimeltään Seija.

Kunnanlääkäreiden talo (nykyisin Kuusiston) oli seuraavana.  Heikki Klemola taisi olla ensimmäinen siinä talossa asunut ja vastaanottoa pitänyt lääkäri.  Hänen vaimonsa, Kirsti, oli hammaslääkäri (otti minultakin yhden maitohampaan pois). Hänellä oli vastaanotto Tuovisen talossa, Nivantiellä.

Tien (Koulukkaantien) alkupäässä, vasemmalla, oli tyhjä tontti, johon paljon myöhemmin rakennettiin Helluntaiseurakunnan kirkko.  Välitien ja Koulukkaantien risteyksessä, vastapäätä Haatajan taloa, oli talo, jossa asui lapsiperhe, nimeä en muista, olosikohan ollut Erholz.

Toisella puolella tietä oli Veikko Väisäsen pienehkö, punainen mökki, myöhemmin nykyinen talo.  Vesi-Väisänen ajoi hevosella taloihin vettä Nivasta, talvella reellä, jossa oli iso puinen tiinu.  Kesällä hevosenkärryissä oli iso tynnyri.  Väisänen hoiti myös postin ym. ajoja.  Väisäsellä oli Terttu-niminen tyttö ja kolme T-kirjaimella alkavaa poikaa.  Väisäsen vieressä, yhteiskoulun nurkalla, oli Halmesvirran mökki, jonka ikkunasta myytiin koulun oppilaille välitunneilla munkkeja.  Yhteiskoululla asui talonmies Väinö Luostarisen perhe, johon kuului Aili-äiti sekä lapset Erkki, Sisko ja Mirjami.  Olimme Mirjamin kanssa samalla luokalla.

Välitien vasemmalla puolella oli Saastamoisen talo, jossa silloin asuivat Helvi ja Alpo Saastamoinen parin kolmen poikansa kanssa.  Myöhemmin lapsia tuli lisää.  Autotie heidän pihaansa tuli Nivantieltä kaupan pihan kautta. Heidän vieressään, pellolla oli aidattu palokaivo (vesijohtoja ei kylässä vielä ollut) ja vanha heinälato (kuva 4).  Kansallisosakepankin taloa rakennettiin.  Niemistenkadun varrella oli vielä Hilja Ruotsalaisen Kirjakauppa ja `tohtori` Väänäsen talo  sekä urheilukenttä.

Laskin karkeasti, että `Nivan kolmion` alueella asui silloin koululaisia ja hiukan nuorempia lapsia ainakin 80!  Kansakoulun toisen luokan kuvassani (kuva 5) on 34 oppilasta sekä opettaja Ester Muranen.  Meistä 11 asui kolmion alueella. Kun asuin lapsena paloasemalla, ei kavereista ollut puutetta!

Ohitustien paikalla oli vain peltoja.  Nivan koulua ei vielä ollut.  Paikalla oleva metsikkö oli meidän kielellä `pikku mehtä`.  Siellä oli myös kunnan halkovarasto.  Paikka oli mainio piilosillaolopaikka Oltiin karttua, kymmentätikkua, rosvoa ja poliisia ym.  Kunnan laani, paloaseman vieressä, oli lapsilta kiellettyä aluetta.  Kyllä me sielläkin kiipeiltiin ja oltiin piilosilla, varsinkin syyspimeällä.  Olimme ns. `tuikkupeliä`, toiset menivät piiloon ja toiset etsivät taskulamppujen kanssa.

Nivajoenrannan tukinuittopuomit olivat mainioita onkimis- ja ravustuspaikkoja.  Uimassa kävimme Nivan saunarannassakin, mutta pääasiassa kuitenkin Kuorevirralla.

Urheilukentällä olimme kesäisin ahkerasti kilpailuja ja pelejä seuraamassa.  Talvella, kun saatiin luistinrata, olimme iltakaudet luistelemassa.  Hiihdimme myös usein peltojen poikki Pietumäkeen.

Keskiviikkoisin, klo 18, soitettiin `palopillin `koesoitto.  Silloin pidettiin palokuntalaisten harjoitukset.  Myös poikaosasto kokoontui.  Palokuntapoikiin kuului useita kymmeniä poikia eri puolilta kirkonkylää.  Vanhimmat heistä pääsivät joskus mukaan tulipaloihin.  Niihin osallistumisistaan he saivat vähän palkkaakin.  Kun palopillin ääni kuului muina aikoina, se oli merkki tulipalosta.  Paloasemalle juoksi palokuntalaisten lisäksi lapsia ja aikuisia uteliaina kyselemään, mikä ja missä nyt palaa.

Kun Viljo Hyvärinen oli valittu Iisalmen kaupungin palopäälliköksi, tuli hänen paikalleen isäni, Viljo Salminen. Olin 8 -vuotias, kun perheeni muutti v.1954 lokakuussa Tampereen keskustasta pieneen Kiuruveden kirkonkylään.  Tunsin olevani kuin `Liisa Ihmemaassa`!  Rohkean ja vilkkaan luonteeni vuoksi sopeuduin nopeasti uuteen, jännittävään ympäristöön.

Pääsin hyvin läheltä seuraamaan Nivantien länsipuolen ja samalla koko kirkonkylän elämää ja kehitystä lähes 14 vuoden ajan.  Kiinnostus Kiuruveteen on säilynyt seuraavien 45 vuoden ajan.  Sukulaisten luona käynnit ja nyt jo 10 vuotta Honkarannan Lapinsalmessa ollut `kakkos-kotimme` ovat tuoneet perheemme usein kotipaikkakunnaltamme Iisalmesta Kiuruvedelle ja niin jatkossakin.

Nivantien itäpuolinen alue                                                                                     Nivantiestä Kuorevirralle ja Kirkkokatuun / Sirpa Asikainen

Sairaalan takana, joen varrella oli vain yksi asuinrakennus, harmaaksi maalattu pienehkö talo ulkorakennuksineen, korkealla mäentöyräällä.  Siinä asui Kuosmasen perhe, äiti Helvi ja Olavi – isä, he olivat molemmat sairaalalla töissä.  Heillä oli yksi poika, Heikki.  Hänkin oli usein mukana meidän peleissämme.  Tie heidän kotiinsa lähti sairaalan takaa.  Muu alue joen varrella oli metsikköä ja peltoa.  Siellä oli mm. kyläläisten lehmien ja hevosten yhteislaidun.  Kemiläisen  (?) hevonen karkasi  sieltä muutaman kerran  ja juoksi vauhkoontuneena paloaseman ohi  kotiinsa Korkeakankaalle.  Lapsia käskettiin juoksemaan pois tieltä, jos näkevät hevosen tulevan.

Asutus alkoi vasta nykyisen Korholan  polun  eteläpuolelta.  Tien varrella oli silloin kaksi taloa, viimeisenä Korhosen talo.  Korhosilla oli ehkä neljä lasta,  Eila ja Pauli olivat vanhimmat.  Keinäset asuivat Korhosen talon yläkerrassakin, enenkuin heidän oma talonsa valmistui Niittynotkoon.   Ensimmäisenä oli maalari Liljan talo.  Liljallakin oli neljä lasta.  Raimo eli Pörri oli koulussa samaan aikaan kanssani.

Tien  (nykyinen Norotie) toisella puolella, vastapäätä Liljaa, oli linja-autonkuljettaja Viljo Kurkipuron perheen koti, lapsia oli silloin kaksi, Lea ja Eeva-Liisa.  Tämän talon vieressä oli Martti Lappalaisen talo.  Lappalainen,- jolta oli molemmat kädet menneet poikki kyynärpään ja ranteen väliltä,- kuljetti tavarapolkupyörällä Piston tavaroita.  Seuraava talo oli torikauppias O. Tenhusen.  Siinä asui alakerrassa Sirkka ja Erkki Pelli perheineen.  Sirkka oli töissä kukkakaupassa ja Erkki oli Hankkijan sähköasentaja.  Lapsia oli neljä Kaarina, Ritva, Antero eli Janne sekä Marja.  Yläkerrassa asui Erkki Pusun perhe.

Liljan talon vieressä oli autoilija Olavi Tenhusen talo, jossa Kaisa vaimo kai asuu vieläkin. Tie kääntyi Nivantiehen päin (nykyinen  Hakapolku).  Vasemmalla oli Pentti Hiltusen talo ja sitten  Kalle Partasen  (Kala-Partanen) talo,  jossa asui monilapsinen perhe.  Me käytiin Keinäsen Riitan kanssa myymässä Partas-Kallelle  Nivasta pyydystämiämme rapuja!

Tien vastakkaisella puolella oli ensin muurari Lauri Ohtosen talo. sitten isompi vaalea talo, jossa asui  mm. Pentusen perhe sekä ompelija Vatanen, joka teki  meidänkin perheen ´naisille´ mekkoja.  Seuraavana oli Pikku – Peltolan pihapiiri, jossa oli isohko keltainen, kaksiker-roksinen puutalo.  Siinä asui ainakin taksiautoilija Jussi Kaikkonen perheineen.  Heillä oli kaksi  tyttöä ja poika, Tero eli ”Sytky”, joka oli kanssani samalla luokalla kansakoulun 3. ja 4. luokilla.  Taloja oli silloin aika harvassa.

Suojan vieressä,  Kauhasen ulkorakennuksen takana olevassa talossa asui Kärkkäisen perhe.  Aino- äiti lastensa Aarnen, Joukon ja Tuulikin kanssa.  Suojan takana vasemmalla oli Radio- Mekan yhden omistajan, Antikaisen talo.  Bertta (Bebe) – vaimo oli jossakin kaupassa töissä. Lapsia heillä ei silloin vielä ollut.  Aune ja  Jorma Raittisen (Kauppa – Yhtiön yksi omistaja) talo oli seuraava.  Lapsia oli neljä Tapio, Sinikka, Merja ja Seppo.  Lempin (Jorman äiti) toinen poika, Leo asui perheineen kaupan yläkerrassa.  Raittisen taloa vastapäätä, korkealla töyräällä oli valkea talo, jonka  toisessa  päässä asui  Nokelat (?) ja toisessa Tauno Ruotsalainen vaimonsa ja tyttärensä, Tuulan, kanssa.  Tuulakin oli luokkatoverini.

Suojan ja Remeksen Santun tonttien välissä,  kohti Kiurujärveä, kulkeva tie, Kuorevirran tie on aikoinaan ollut tärkeä kulkureitti kirkonkylän koillis- ja itäpuoleisen asutuksen väestölle. Iisalmen tietä ei vielä ollut.  Kuljettiin pääasiassa jalkaisin, koska hevos-kyydillä kulkivat vain talolliset.   Tie on jatkunut nykyisen Erejärven ym.  joen länsirannalla olevien talojen ohi jonkun matkaa. Puista riippusiltaa pitkin on kesäisin kuljettu joen yli ja talvisin jäätietä.  Silta on vedetty maalle talven ajaksi. Joen itärannalla suunnilleen niemen keskivaiheilla on ollut Liisa ja Juho Ruuskan torppa, jonka myöhemmin ostivat Lyyti ja

Antti Ville Huttunen.   Talo on vieläkin paikallaan.

 1950-luvulla rakensi Huttusten vävy, Einari Konttinen perheelleen talon samaan pihapiiriin.

Kuorevirralle rakennettiin ennen 1900-luvun puoliväliä Kiuru- veden SKDL:n yhdistyksen tanssilava,

joka sijaitsi Virranniemen takana olevassa saaressa.  Sinne kuljettiin toista siltaa pitkin, Silta oli aika kevytrakenteinen, tolppien varaan rakennettu.  Saaressa oli tietenkin myös ulkohuussi. Siellä oli kolmekerroksinen uimahyppy-torni.  Nämä kaikki rakennelmat olivat jäljellä vielä 1955 kesällä, kun kävin ensikertoja uimassa Kuorevirralla, tosin jo huonokuntoisina.

Riippusiltakin hävitettiin, kun Iisalmen tie oli rakennettu ja tanssilava purettu saaresta. Kuorevirran länsirannalla oli Erejärven talo, jossa Jussi niminen poika asui äitinsä kanssa.  Oli myös pari muuta taloa.  Toisessa asui myöhemmin Tellervo ja Olavi Nupponen.  Toisen asukkaita en tiedä.

Kuorevirrantien toisella puolella, Suojan kohdalla, oli hevosmies Vilho Keräsen perheen talo ja ulkorakennukset.  Lapset olivat jo aikuisia.  Olli (Olavi) ajoi taksia, Terttu oli Yhdyspankissa töissä ja Matti pääsi Savon Voimalle töihin.  Matti oli ensimmäisenä Kiuruveden Joulunamme meillä joulupukkina, minä tunnistin hänet , kun silmä näkyi naamarin reiästä!

Keräsen vieressä, kirkolle päin oli puhelinyhdistyksen talo, sitten parturi Partasen talo ja seuraavassa asui rakennusurakoitsija Antti Juntusen perhe.  Juntusella oli myös neljä lasta.  Lauri ja Eero olivat jo aikuisia.  Ritva ja Vilho eli Vili asuivat vielä kotona.  Heidän tonttinsa ulottui tiehen (nykyinen Juntusentie) ja tien toisella puolella, Eräkorven kaupan takana oli vaatturi Timosen pieni mökki, jossa perhe asui.

Viereisellä tontilla oli Antti Juntusen veljen, Armas Juntusen talo, jossa asui myös Lyyli vaimo ja tytär Anna-Liisa.  Kuorevirrantiestä  etelään lähtevän tien (nykyisin Anna Marin tie) varrella oli  ainakin Ruottisen perheen koti.  Lapset olivat minua vanhempia,  Sinikka, Onni ja Pentti – nimiset muistan.    Sitten oli pari taloa, joiden asukkaita  en tiedä.

Viimeisenä oli isompi talo, jossa asui Osulan johtajia.  Alakerrassa asui Vilho Sindan perhe. Yhden pojan nimi oli Mauri. Myöhemmin talossa asui johtaja Karjalaisen perhe, jolla oli Esa- niminen poika ja vielä toinen pikkupoika.  Yläkertaan muutti rautatieaseman luota, Jakamon yläkerrasta, myymälätarkastaja Vennu Tuovisen perhe.  Heillä oli yksi tytär, Leena.  Hän oli luokkatoverini.  Kävin joskus hänen luonaan leikkimässä paperinukeilla.

Osulan leipomon pihapiiri oli myös kylän lasten kokoontumispaikka, koska talossa asui paljon lapsia ja heillä oli useita kavereita. Talossa asui ainakin talonmies Pekkalan perhe: isä, äiti ja tyttäret Irma, Riitta, Valma ja Leena. Siinä asui myös lihaosaston-hoitaja Abel Kohonen perheineen, Eila-äiti sekä lapset Reijo, Rauno ja Seija, kaikki hyvin musikaalisia. Osulan leipurin perhekin talossa asui, en muista nimeä.  Myöhemmin leipuriksi tuli Nerama- niminen mies, jolla oli ainakin Jorma ja Raimo nimiset pojat, muitakin lapsia oli. Kohoset muuttivat  Eräkorven kaupan  yläkertaan.

Leipomon vieressä, kirkolle päin, oli Yhdyspankin talo.  Pankinjohtaja Kauko Roppola asui yläkerrassa Irja- vaimonsa ja poikiensa Joukon, Tapion ja Ilpon kanssa.  Seuraavana oli Säästöpankin talo.  Pankinjohtajana oli Mauri Räty.  Talon pohjoispäässä sijaitsi pankkikonttori ja  eteläpäässä  kansakoulun luokkia.  Siellä minäkin aloitin kiuruvetisen koulunkäyntini.

Myöhemmin  säästöpankin viereen rakennettiin Pankinrinne- niminen kerrostalo, joka taisi olla ensimmäinen Kiuruvedelle rakennettu  varsinainen asuinkerrostalo. Seurakuntataloa ei silloin vielä ollut.

Mehtosen (s. Keinänen) Riitalta ja Mursulan (s. Kurkipuro) Lealta kyselin Korholanpolun – seudun taloista.  Tämä oli aluetta, jossa en juuri ollut käynyt lapsena.

 

Suojalla / Sirpa Asikainen

Pienoisröntgenkuvaus 1950- luvulla tuberkuloosin toteamiseksi kuvassa taustalla röntgenteknikko Kalervo Niemelä ”avustajineen”vasemmalla Maire Seppänen, Kaarina Salminen henkikirjoituskirjan ääressä, terveyssisar Meri Kurkinen, Kaija Tätilä ja Anna-Liisa Rautio kirjoittamassa henkilötietoja ja vuoronumerolappuja.   Oikealla Seija Antikainen kumiesiliinoineen,   hän ohjasi kuvattavan röntgenkoneeseen oikeaan kohtaan. Henkikirjaan tehtiin merkintä kuvauksesta kunkin kohdalle. ( Sirpa Asikaisen kotiarkisto )

Tuberkuloosi oli 1900- luvun alkupuolella vaarallinen, tarttuva tauti, johon kuoli paljon ihmisiä. Vuonna 1940 aloitettiin pienten lasten kalmetointi eli lapsille annettiin calmette rokotus, joka suojasi tuberkuloosibakteerin tartunnalta.

Aikuisväestölle pakolliset 3-4 vuoden välein järjestetyt pienoisröntgenkuvaukset toivat esille tuberkuloositartunnat jo alkuvaiheessa. Maa oli jaettu tuberkuloosipiireihin, joissa kussakin oli tuberkuloositoimistot ja niissä toimiva lääkäri ( Iisalmessa Arvi Johannes Huuskonen ), jonka luokse epäilty henkilö ensin passitettiin ja sieltä edelleen parantolaan ( Tarinaharju).

Kun rokotettu väestö aikuistui, tuberkuloosi oli merkittävästi vähentynyt. Tuberkuloosipiirit lopetettiin. 1990-luvulla tautiin sairastui vain muutamia ihmisiä.

 

 

 

2. Nivan alue muiden muistelemana

Viskaalinmutka 1                                                                                                               Jaakko Soininvaara, tammikuussa 2014

Kuljin poikasena Pahkakankaalta Kuorevirralla ongella ja meno- ja tulomatkalla istuin aina siinä tontilla kallion päällä.  Ajattelin, että tähän minä vielä joskus rakennan talon.

Aika kului ja vanhat tonttiin liittyneet mielikuvat heräsivät, kun satuin näkemään lehdestä, että kunta oli antanut tontin vuokraoikeuden Karl Bössille.  Toivottiin, että pidetty sairaalan lääkäri rakentaisi siihen talon ja jäisi pysyvästi Kiuruvedelle.  Mutta ”Pössi” ei rakentanut taloa, vaan muutti lääkäriksi Lohjalle.  Hän lahjoitti lähtiessään tontin vuokraoikeuden Mikko Pusulle.  Se oli vielä sitä aikaa, kun olin vanhalla torilla Elon huoltoasemalla.  Mikko oli kuorma-autoilija ja kävi usein huoltoasemallamme.  Jossain välissä hän kertoi, että oli saanut tontin vuokraoikeuden.   Minä sanoin silloin Mikolle, että jos sinä joskus luovut siitä tontista, niin tule minun luokse.

Kerkesin jäädä pois huoltoasemalta ja olin taksissa Virastokadulla yöpäivystäjänä, niin kymmenen aikaan Pusu-Mikko tulli ja sano: ”Kuule sie poika, jos sie haluat sen tontin, niin nyt sie sen saat.”  Minä soitin silloin yöllä justiinsa Muuraismäkeen Samuel Huttuselle, joka oli julkinen kaupanvahvistaja, että nyt täällä olisi niin kiihkeät kaupat, että rupeatko tekemään kauppakirjat?  Se sano, että ota mukaan kirjoituskone ja paperia  ja tulkaa tänne.  Keitetään jo harjakaiskahvit valmiiksi.  Me kävimme silloin yöllä Muuraismäessä tekemässä kaupat.  Aamulla minulla oli jo kolme ostajaa, jotka lupasivat puolta enemmän tontista, kunhan vain suostuisin myymään vuokraoikeuden.  Minä sanoin, että ei oo myynnissä.

Tontin vuokraoikeudesta tehtiin kaupat 1962 ja talo valmistui tontille 1967.

V. H. Kämäräinen ja Eemil Pulkkisen perhe / Aarno Pulkkinen

V.H. Kämäräinen

Ukkini V.H. Kämäräinen (1887 – 1959) lähti Amerikkaan nuorena miehenä etsimään parempaa elämää, mutta muutama vuosi mainarina hiilikaivoksessa riitti ja hän palasi v.1911 takaisin Kiuruvedelle ja aloitti talonsa rakentamisen. Tämän talon kiuruvetiset muistavat kai parhaiten Mauno Kauhasen Hautaus- ja kukkaliikkeestä.  Mukana oli myös nuorikko Anna o.s. Keränen.

Ulkorakennukseen tuli puusepän verstas, jota hän piti vuoteen 1924. Sinä aikana syntyivät kaikki kuusi lasta.

VeeHoo, jolla nimellä hänet tunnettiin, osti sitten Rantakylästä (”Rojulasta”) Haaparanta nimisen pientilan, jota alkoi viljellä. Ajan kuluessa lapsikatraastakin alkoi tulla apua. Kuva on 30-luvun alkupuolelta Haaparannasta vasemmalta lukien VeeHoo, Anna ja lapset ikäjärjestyksessä Veikko, Lempi, Viljo, Lyyli, Väinö ja Matti. Elämä sujui niin kauan kuin rauhaa riitti. Sodat harvensivat perhettä kauhealla tavalla. Veikko ja Viljo kaatuivat talvisodassa joulun alla 1939 ja Väinö jatkosodassa 1943. Matti selvisi sodasta, mutta huono onni jatkui. Hän menetti oikean kätensä olkisilppurissa tammikuussa 1947, mutta hän jatkoi tilan hoitoa vaimonsa Aunen kanssa. Heille syntyi kolme lasta Liisa, Marita ja Pekka, joka asuu edelleen kotitilallaan

VeeHoo toimi aktiivisesti Kiuruveden kunnallispolitiikassa vuosikymmeniä ja olipa välillä kansanedustajana ”pitkässä parlamentissa” sotien ajan 1939 – 1945.

Eemil Pulkkisen perhe

Isäni Emil Pulkkinen tuli Pielavedeltä ja perusti nahkuriverstaan 1930-luvulla Nivaan ja toisen Pyhäjärven rannalle. Vaimo tuli Haaparannan tilalta Lempi o.s. Kämäräinen ja lapsia syntyi neljä Kaisu, Marjatta, Erkki ja Aarno.

Asuintalo valmistui kokonaisuudessaan v.1935. Alakerta tuli kokonaan asuinkäyttöön ja yläkerrassa oli kuivaverstas ja valmiiden nahkojen varasto. Lisäksi pihaan tuli märkäverstas, navetta-tallirakennus, sauna rannassa ja maakellari.

Sitten aikaan, jonka minä muistan.

Sodan jälkeen nahkapula oli suuri ja asiakkaita riitti.50-luvun alussa isä möi Pyhäjärven paikan ja rakennutti uuden navetta-aittarakennuksen ja uuden tiiliverstaan, joka valmistui 1953. Vieraita työntekijöitä oli kuusi, ainakin Kalle Kasurinen ja Paavo Saastamoinen Haapakummusta, Kalle Nikkinen ja myös Soini Nikkinen, joka sitten siirtyi sinne keihäänheittopuolelle. Koska koneet pyörivät höyrykoneella, tarvittiin myös konemestari, jona oli Jussi Hyvärinen Korkeakankaalta. Kun aloimme saada voimavirtaa, sähkömoottori tuli tilalle. Höyrykattila oli kuitenkin edelleen tarpeen. Se lämmitti talvella verstaan ja höyryä johdettiin sammioihin jäätymisen estämiseksi.

Toiminta hiipui hiljalleen, työväki väheni ja viimeiset vuodet isä oli yksin ja lopetti toiminnan v.1973 sydäninfarktin takia 76-vuotiaana. Väki väheni muutenkin sitä mukaa, kun me lapset saatiin ”Tatun koulu” käydyksi ja lähdettiin opiskelemaan. Sille tielle myös jäimme.

Vanhemmat muuttivat Leppävirralle v.1975 ja jättivät lähes koko irtaimiston kotiin, jotta voisimme käydä kesäisin kotipaikalla, mutta eihän se onnistunut. Talolle kävi niin kuin autiotalolle tuppaa käymään. Ilkivallan tekijät kivittivät ensin rakennusten ikkunat ja särkivät koko irtaimiston. Tuli eteen rakennusten purkaminen, jonka suoritti Matti-eno yksikätisenä invalidina ja ajoi talvikelillä puutavarat hevosella kotiin Haaparannalle polttopuiksi. Kunnioitettava teko!  Tiiliverstas purettiin kesällä 1994.

 

Kirsti Manu muistelee Nivankatua, lapsuutensa Kiuruveden pääkatua / Sari ja Heikki Rautio

Koska asuin Pihkapurolla, kaukana kylän keskustasta, olivat kirkonkyläreissut aina suuria tapahtumia. Minulla oli mummu ja ukki, jotka asuivat vuokralla Kettulassa. Sen omisti siihen aikaan Hilja Ruotsalainen. Minuun teki suuren vaikutuksen Kettulan suuret portit. Ensin oli yksi portti ja sitten Puolakan lehmät ja sitten toinen portti.  Mielestäni portit olivat hienot.

Kettulasta muistan tietenkin ketut. Ne pelottivat minua niin, että mummun piti tulla minua saattamaan portille, vaikka hän kyllä vakuutti, ettei mitään hätää ole. Taajamahan oli pikkuinen kylä nykyiseen verrattuna.

Joen rannassa jäi parhaiten mieleeni nahkuri Pulkkisen verstas. Kävelimme ukin kanssa ylhäällä terassilla ja minusta kaikki näytti niin kauniilta ja erikoiselta. Se oli koristeellinen talo, voi kun sen olisi voinut entisöidä ja säilyttää. Se olisi ollut kaunis sisääntulo Kiuruvedelle. Se pääsi kuitenkin ränsistymään pahasti ja lopuksi leijonat puhdistivat alueen puistoksi. Joen rannassa olivat myös yleiset saunat, Rätyn ja Komulaisen saunat.

Nykyisen kerrostalon paikalla oli vankitupa. Siinä oli ainakin asuntoja jossakin vaiheessa ja sitten kirjasto. Häyrysen paikalla oli Miettisen leipomo. Se oli minun äitini työpaikka. Häyrysen sisarukset rakensivat siihen sitten kaupan ja asuntonsa. Nythän se kauppa on lopettanut.

Aivan vastapäätä oli Mirkku Kärkkäisen sekatavarakauppa. Heikki Rautio muisteli, että Mirkku Kärkkäinen vitsikkäänä naisena mainosti liikettään: ”Tavaratalo taskukoossa, myy nailonläskiä!” Sitten vieressä oli Sulo ja Lempi Hiltusen liiketalo.

 Vielä vähän matkaa eteenpäin oli koivujen alla pienen pieni satumökki, kelloseppä Salon mökki. Muistan aina puodin emännän, mukavan, hyväntuulisen naisihmisen esiliina edessään. Samalla puolella oli myös Pehveri eli Paavo Fredrik Saastamoisen liiketalo. Matala talo, johon sisäänkäynti oli nurkasta.

Nykyisen kerrostalo Peltomäen kohdalla oli monta pientä punaista mökkiä. Siinä oli ainakin Saanon Ension isä ja äiti, Kalle ja Liisa Saano. Liisa oli ompelija. Sitten oli kätilö Makkosen mökki. Sitten nykyisen Metsolan parkkipaikan kohdalla Santun kahvila, josta sai ihania munkkeja.

Vieressä oli Waarnan kahvila, jota kansa kutsui Ravinto-Römpsäksi. Talo taisi olla jo huonokuntoinen, koska lattiakin oli viettävä. Sitten oli Osulan leipomo, jonka yläkerrassa asui Osulan myyjiä

Osulan nurkalle oli tehty kioski, jossa nuoret paljon oleskelivat ja siitä lähti sitten Vanha asematie ja nykyinen Kirkkokatu, joka kääntyy asemalle päin Kirkkoharjuntienä. Keskustasta suoraan asemalle oli jonkinlainen kärrytie, mutta varsinainen Asematie tuli vasta 1920-luvulla.

Minun ensimmäinen työpaikkani oli Malmivaaran pappilassa aputyttönä. Kun Tatu Malmivaara sitten pääsi eduskuntaan ja lähti pyhäiltaisin junalle, lähdin minä Anja Malmivaaran seuraksi saattamaan junalle, kun Anja pelkäsi tulla yksin pois polkuja pitkin.

Waarnan yrittäjäperhe
Waarnan kotiarkiston kertomaa / Yrjö ja Jarmo Waarna

Waarnan perhessä Ville poikien avustamana teki pitkän päivätyön kuorma-autoilijana. Kerttu puolestaan vastasi useammankin baarin toiminnasta.

Jouko muisteli ”Römpsän” aikaa. Hänelle jäivät mieleen rintamalla olleet miehet, jotka soittivat ”Elämää juoksuhaudoissa” yhä uudelleen ja uudelleen. He eivät paljoa jutelleet, mutta mietteet olivat noissa raskaissa ajoissa.

Kerran Jarmo, joka keksi kaikenlaista, otti nuokkuvan asiakkaan vajaan pilsneripullon ja teki sinne pienemmän tarpeensa. Asiakan havahtui, otti pullon ja joi sen kerralla tyhjäksi. Jarmo kysäisi, että halusiko hänä lisää. Ei halunnut, kun juoma oli ollut liian lämmintä.

Rintamalta palanneet nuoret miehet koettivat kukin tavallaa lievittää ankarien sotakokemusten aiheuttamaa tuskaa. Yrjön ja Jarmon mielestä isä-Ville hukutti muistonsa kovaan työntekoon – raadantaan.

Vapaa-ajan viettoa Kuorevirralla

 

 

Kiuruveden sairaala : Valokuvia / Pirkko Lonkila

 

Kiuruveden Terveyskeskuksen johtavien lääkärien nimet ja virka-ajat.

Karl Böss 1952 – 1958, Sakari Aukee 1959 – 1962, Ahti Ruotsi 1962 – 1964, Anssi Merenheimo 1965 – 1996, Markku Tervahauta 1998 – 2000, Taina Taskinen 2000 – 2005, Aulis Kärkkäinen

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Maire Pyhäjärven läksiäisiä. Vasemmalta Jari Puustinen, Sakari Niskanen, ??. puhumassa Anssi Merenheimo. Maire Pyhäjärven kotiarkisto

 

Maire Pyhäjärven kotiarkisto

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kätilönä Kiuruveden uudessa sairaalassa                                                                    Irja Kononen

Kiuruvedellä oli ensimmäisenä kätilönä Maria Mörk.  Hän on auttanut minutkin maailmaan.  Harmittaa, kun en kertonut hänelle siitä, miten vaikea minun synnytykseni oli, kun kävin kylässä Mörkin luona hänen pienessä mökissään, joka oli Elon ja Ambron välissä.

Äiti oli ollut yhdeksäntoistavuotias ja kaksosensisynnyttäjä.  Isä oli silloin sotaväessä Kuopiossa. Kotona oli ensin luultu, että supistukset alkoivat, ja oli soitettu kätilö.  En sitä kysynyt, että kukas oli sitten äidin kanssa silloin kotona.  Mummo kertoi, että hän asui silloin Luupuvedellä ja oli tullut tieto, että se oli ennenaikainen synnytys ja tuli munuaismyrkytys ja se oli kouristellut.  Mummulle oli sitten soitettu ja kerrottu, että kaksoset olivat syntyneet, ja että äiti, tyttäresi, on huonona kouristuksissa.  Piti tullla niin pian kuin voi, jos haluaa nähdä heidät vielä elävinä – kyllähän kaikki siitä vielä virkosivat.

Mutta kätilö oli aamusella haettu, kuten siihen aikaan haettiin, hevosella, joka oli naapurista lainattu. Kätilö oli käynyt ja ollut vähän pahalla päällä, että eihän tässä ole vielä laskettu aikakaan lähellä.  Kätilö oli lähtenyt pois.  Hän ei ymmärtänyt, että äidillä oli munuaismyrkytys.  Sitten iltasella, kun oli ruvennut kouristelemaan ja haettiin uudelleen kätilö, niin sitten se oli ollut pahoillaan ja maksanut itse hevoskyytinsäkin.  Niin sitä synnyttiin.  Minä olen ollut alle kaksikiloinen ja kaksikiloinen on ollut se A -lapsi.  Siitä päättelen, että minä olen se B –lapsi, kun kastetodistuksessa on ennen minua sen toisen lapsen nimi.  Impi Elina oli se minun siskoni nimi.  Hän oli vahvempi ja imi äidin rintoja.  Mutta Impi Elina kuoli.  Mummo kertoi, että minä olin niin pikkunen, että en pystynyt äidin rintojakaan imemään, vaan äiti lypsi maitoaan ja syötti sitä lusikalla minulle. Sitä minä olen miettinyt, että miten niin meni, että minä pikkuinen rääpäle jäin.

Siihen aikaan kaikki synnytykset olivat kotisynnytyksiä.  Lähin synnytyssairaala olisi ollut Kuopiossa.  Kätilöllä oli lääkkeet ja hän myös rokotti kaikki.  Ei silloin ollut muita virkamiehiä kunnassa – ei lääkäriäkään.

Kun nyt 2013 uuden kunnanjohtajan kanssa oli tilaisuus keskustella, hän onnitteli siitä, että minulla on ollut onni käydä koulua kuten hänelläkin.  Minä sanoin, että minulla sitä tilaisuutta ei ollut.  Meillä oli pieni mökki ja äiti kuoli keuhkokuumeeseen, kun minä olin yhdeksänvuotias ja oli vielä kolme minua nuorempaakin lasta.   Äiti oli vasta 31-vuotias.  Oli tietysti vaikeaa.  Olihan meillä apulaisia.  Ja piti olla, kun oli kaksi lehmää ja kanoja.  Meillä oli ihana äiti.

Kiuruveden synnytyssairaala aloitti toimintansa vuonna 1952. Minä valmistuin kätilöksi tammikuussa 1949.  Olin ensin kolme ja puoli vuotta kätilöopistolla kätilönä.  Tiesin, että Kiuruvedelle valmistuu sairaala ja siihen synnytysosasto.  Ajattelin, että jos pääsisin sinne työhön, ja pääsinkin.  Martta Makkonen oli ollut jo vuodesta 1928 kätilönä Kiuruvedellä. Kun tulin Kiuruvedelle Martta Makkosen lisäksi Kiuruvedellä oli kaksi muuta kunnankätilöä. Kun sairaala avattiin vuonna 1952, ja minä tulin sairaalan kätilöksi, niin sitten Kiuruvedellä oli neljä kätilöä.

Aloitin työt heinäkuun 15 päivä 1952.  Silloin ei vielä otettu synnytyksiä vastaan, vaan vasta elokuun ensimmäisestä päivästä.  Bössin kanssa yhdessä valittiin kaikki synnytysosaston instrumentit ja ylihoitajan kanssa kaikki liinavaatteet ja ne nimikoitiin osasto kolmelle, joka oli synnytysosasto ja sitten petattiin osaston sängyt ja laitettiin kaikki kuntoon.  Paavo Lipponen oli siellä talonmiehenä.  Paavo oli nikkari.  Hän teki kätilöopiston vanhoilla piirustuksilla hoitopöydän ja siihen alakaapit ja muut.

Minä asuin sairaalan asuntolassa.  Silloin ei kulkenut linja-autoja eikä muitakaan kyytejä.  Yhden kerran kävin kotona silloin kuitten vaihteessa heinä-elokuussa.  Itsekseen olin sairaalassa kätilönä.  Pisin työrupeama oli kolme vuorokautta yhteen perään.  Sen verran sain kolmen vuorokauden aikana vapaata, että kävin välillä saunassa ja vaihtamassa vaatteita, kun lääkäri, jonka vaimo oli synnyttämässä, tuli katsomaan vaimoaan.  Siinä oli samaan aikaan katsottava kolme synnyttäjää, se lääkärin vaimo ja kaksi muuta.  Minua uuvutti niin hirveästi, että sanoin niille synnyttäjille, kun olin ne tutkinut, että minä rupean tähän teidän joukkoon nukkumaan vähäksi aikaa.  Herättäkää, jos jotain alkaa tapahtua. Sitten, kun heräsin, säikähdin ihan hirveästi, että olenko nukkunut pitkään ja onko kellään enää sydänääniä.  En muista, kuka se niistä synnyttäjistä oli, joka rauhoitteli minua.  Hän sanoi: ”Voi tokkiinsa, monta kertoo olette käynyt kuuntelemassa sydänääniä.”  Kätilöllä ei ollut mitään työaikasääntöjä.  Aina piti olla töissä, kun kätilöä tarvittiin.  Paitsi oli tietenkin kesäloma.  Sairaalassa oli kuuden päivän työviikko ja kahdeksan tunnin työpäivä, mutta se koski sellaista aikaa, jos ei sattunut olemaan synnyttäjiä.  Heti kun tuli synnyttäjä kätilö haettiin paikalle.

Synnytys saattoi olla kymmenen, viidentoista tunnin synnytys tai saattoi olla kahden, kolmen tunnin synnytyksiä.  Siinä äidin kanssa juteltiin ja kuunneltiin sydänääniä ja mitattiin verenpainetta.  Jos oli pitkä synnytys, otettiin välillä pissanäytteet. – Siihen aikaan oli munuaismyrkytyksiä ja kouristavia potilaita.  Se oli hirveää.  Mutta, Luojan kiitos, yksikään äiti minun potilaistani ei kuollut.  – Siinä se aika kului.  Juttelimme äidin kanssa kaikesta.

Sitten kun synnytyksen hetki tuli, se oli suuri hetki äidille, vauvalle ja kätilölle.  Kun vauva syntyi, kätilö piti napanuorasta kiinni niin kauan aikaa, kun se sykki.  Lapsi sai siitä jopa 50 milliä verta.  Jos lapsella on joku hätä ja napanuora katkaistaan heti, niin lapsi saattaa sitten olla aneeminen.  Sitten vasta, kun napanuora ei enää sykkinyt, se sidottiin ja katkaistiin.

Siinä kun kuunteli napanuoran sykkimistä, se oli myös semmoinen suuri tunne… äiti kysyy sieltä:   ” Onko se ies täys kuvallinen?”  Se oli ihan ensimmäinen kysymys.  Sitten kun minä sanoin, että kyllä hänellä on kaikki varpaat ja sormet ja kaikki tallessa.  On ihan terve lapsi.  Sitten vasta, kun äiti kuuli, että hänellä on terve lapsi, seurasi kysymys: ”Onko se tyttö vai poika?”

Siinä, kun minä pitelin sitä napanuoraa ja näin siinä synnytyssängyssä äidin ja sen pienen lapsen – näen heidät ihan vieläkin –  vauva oikoo käsiään ja jalkojaan ja aukoo silmiään ja kuulee mitä äidin kanssa puhutaan.  Minulle tuli aina mieleen, että kun tämän lapsen elämä olisi hyvä….rukoilin ja siunasin lapsen, jokaisen lapsen.  Lapsen syntymässä on sellaista ikiaikaista, josta puhutaan jo psalmeissa.  Psalmi 139 säkeistöt 13 – 18, se tuli aina mieleen. Synnytys ja lapsen syntyminen on ihan sellainen pyhä hetki.

Lapsi on synnyttyään siinä sängyllä niin kauan kun kätilö katkaisee napanuoran ja ottaa lapsen ja näyttää äidille, ja äiti saa tutkia lapsen kaikki paikat.  Sitten tulee lastenhoitaja, ottaa lapsen ja vie kylvetykseen ja pukee ja mittaa lämmön ja kokeilee kitalaen.  Kun lapsi menee lastenhoitajan mukana, kätilö laittaa sitten äidin, että hänet voidaan siirtää paareilla synnytyshuoneesta osastolle.  Tavallisesti lapsi annetaan äidille mukaan siihen paareille.  Lapselle pannaan kaulaan numerolappu jo ennen kuin napanuora katkaistaan.  Koskaan ei voinut tulla erehdystä siinä, että olisi annettu väärä lapsi äidille.  Siihen aikaan ei vielä annettu synnytyssalissa lapsen imeä.  Vasta, kun lastenhoitaja oli kapaloinut lapsen ja tuonut hänet äidille nähtäväksi, että äiti oppii tuntemaan lapsensa, ja kun lasta oli pidetty vielä kaksi tuntia synnytyshuoneessa synnytyksen jälkeen, että voitiin varmistua, ettei mitään kouristuksia tai muuta ollut odotettavissa, vietiin lapsi ja äiti osastolle.  Mutta tiedättekö, että kun oli oikein vaikeita ja pitkiä synnytyksiä, äiti saattoi sanoa, että ei ikinä tule enää tähän huoneeseen. Mutta kun lähdettiin paareilla osastolle ja synnytyssali oli jäämässä taakse, äiti katsoi ovella haikeasti: ”Milloinkahan minä tulen tänne uuvestaan.”  Pian ne kaikki vaivat unohtuvat.

Tämä ensimmäinen työjakso Kiuruveden kunnassa ei kestänyt kuin pari vuotta.

Olin kolmetoista vuotta kotona hoitamassa perhettä, kun lähdin Iisalmeen sairaalaan kesäloman sijaiseksi.  Se sijaisuus kesti koko kesän ja seuraavankin kesän ja työ jatkui sitten edelleen.  Sitten, kun tytöt kasvoivat ja tuli mahdolliseksi palata taas pysyvän oloisesti työhön, mietittiin, että kätilön työ ei oikein sopinut, kun oli perhe, kolmivuorotyö ja pitkä työmatka.  Kävin kysymässä ylihoitaja Maire Pyhäjärveltä, että olisiko Kiuruvedellä töitä, jos hankkisin sairaanhoitajan lisäpätevyyden.   Pyhäjärvi vastasi: ”Varmasti on paikkoja. Mene vain”.  Ja minä lähdin opiskelemaan.  Kun tulin todistuksen kanssa, Maire Pyhäjärvi sanoi, että kolmesta paikasta saat valita.  Auki oli työterveyshoitajan, vanhussairaanhoitajan ja kouluterveydenhoitajan paikat.  Minä valitsin kouluterveydenhoitajan työn.  Sitten minun piti suorittaa ajokorttikin, että pystyin kulkemaan työssä Kiuruveden kouluilla.

 

4. Tulta päin

Palotoimen historia  100 v. Kiuruvedella 1903 – 2003 / Kaarlo Niskanen ja Raimo Tuoriniemi

Teoksesta lainattu Kaarlo Niskasen kirjoittamaa osaa, joka koskee vuosia 1903-1978

                                                                                                        

Sata vuotta, eikä suotta

Vapaaehtoinen palokunta perustettiin Kiuruvedelle 1.2.1903. Sen työta jatkoi puolivakinainen palokunta tammikuusta 1936 lähtien. Tällä hetkella virkeä 100-vuotias jaksaa ja voi hyvin. Vakinaista henkilöstoä ja puolivakinaisia on riittavasti.  Nuoriso-osastossa on hyvän harrastuksen parissa aktiivisia jäseniä toistakymmenta.  Kokonaisuutena palolaitoksen kalustokin on ajan tasalla, vaikkakin uudistamistarvetta aina loytyy. Vakinaisten lukumäärästä ja palolaitoksen kalustosta täytyy kiittää Kiuruveden kaupunkia, joka on pysynyt valtuuston 26.9.2000 hyväksymän pelastustoimen palvelutasopäätöksen takana. Tosiasia kuitenkin on, ettei Kiuruvedenkokoisen kaupungin pelastustoimi pysty toimimaan tehokkaasti kaikissa onnettomuustilanteissa ilman puolivakinaista henkilöstöä. Nöyrä kiitos kaikille puolivakinaisille sammutusmiehille tärkeästä työpanoksestanne Kiuruveden palolaitoksen hälytystehtävissä. Samalla kiitän vakinaista henkilöstöä hyvästä asenteesta ja ammattitaidosta erilaisissa pelastustoimen tehtävissa.  Kädessäsi oleva satavuotishistoriikki on koottu tavallaan kahdessa osassa.  Palopäällikkö Jarmo Markkanen käynnisti historiikin kirjoittamisen 1990-luvun alussa, jolloin Kaarlo Niskanen kokosi tiedot ja kirjoitti luonnoksen vuoteen 1984.  Vuodesta 1985 vuoteen 2003 tiedot kokosi Raimo Tuoriniemi ja hän myös puhtaaksikirjoitti koko historiikin.

Kiuruveden palolaitoksen ”lento” loppuu kuitenkin vuoden vaihtuessa. Kiuruveden palolaitos lakkaa olemasta ja pelastustoimesta tulee vastaamaan Pohjois-Savon pelastuslaitos. Kiuruveden palolaitoksen kalusto siirtyy Kuopion kaupungin omaisuudeksi ja henkilöstö Kuopion palkkalistoille. Valtioneuvosto on asetuksellaan päättänyt perustaa Suomeen 22 pelastustoimen aluetta, jotka aloittavat toimintansa viimeistaan 1.1.2004. Muutos on suurin mitä pelastustoimen historiassa on tapahtunut.

100-vuotispäivänsä palolaitos viettää ilman erityisiä juhlaseremonioita.

Haluan kiittää kaikkia, jotka ovat edesauttaneet tämän julkaisun saamisessa edes muovikansien väliin.

Tommi Antikainen, palopäällikkö

Lainaruiskulla alkuun

Palokunta on rynninyt tulta päin Kiuruvedella reilut 100 vuotta. Toiminnan alullepanijana oli vapaapalokunta ja vuodesta 1935 lähtien VPK:n viitoittamaa tietä on jatkanut puoli-vakinainen palokunta.

Tutkaillessa palokunnan historiaa muun muassa kokouspöytäkirjoista, toimintakerto-muksista, päiväkirjoista ja toimintaselosteista, on tehtävä se johtopäätös, ettei palo- ja pelastustoimen hoitaminen ole ollut ruusuista juuri missään vaiheessa tuon runsaan 100 vuoden aikana. Tämän vahvistavat myös niin ”wanhojen” kuin nykyistenkin palokunta-laisten tai monella muulla tavoin palo- ja pelastustointa lähellä olevien ihmisten kanssa käydyt keskustelut.

Palo- ja pelastustointa on rasittanut miltei koko historian ajan lama. Ainainen rahan puute on jarruttanut toiminnan kannalta välttämättömien hankintojen toteuttamista.  Historian alkuvuosikymmeninä olivat yleisimpia rahakirstun kartuttamiskeinoja iltamien ja arpajaisten järjestämiset. Palokunta on joutunut anelemaan myös  vustuksia ja samoin on ollut pakko turvautua lainan ottoon erilaisten hankintojen toteuttamiseksi ja hankkeiden läpiviemiseksi.

Ennen kaikkea VPK:n toiminta oli suurimmaksi osaksi hyvin vaivalloista. Kalusto oli erittäin puutteellista. Ensimmainen paloruiskukin oli lainavehje.

* * *

Tahdon lausua parhaimmat kiitokset ihmisille, jotka ovat edesauttaneet monin tavoin tämän julkaisun kansien väliin saamisessa.

Kiuruvedella 4.5.1994                                                                                                                  Kaarlo Niskanen

Perustaminen

Kiuruvedelle perustettiin vapaaehtoinen palokunta helmikuun 1. päivänä vuonna 1903. Perustava kokous pidettiin kauppias K. J. Huttusen talossa.  ”Otettiin keskusteltavaksi, josko ryhdytään perustamaan Wapaehtoinen palokunta Kiuruveden kirkonkylään. Asiasta keskusteltua yksimielisesti päätettiin se perustettavaksi ja nimeksi päätettiin Kiuruveden Wapaehtoinen Palo Kunta.”

”Sääntöjä laatimaan valittiin 4-henkinen toimikunta, joiksi tulivat Herrat: O. Idman, Ambr. Kärkkäinen, K. J. Huttunen ja J. H. Niskanen”, kokouspöytäkirjassa kerrotaan.

Perustavaan kokoukseen osallistuivat J.H. Tabell, Ambro Kärkkäinen, O. Idman, M. Kärkkäinen, H. Pesonen, Juho Ruuska, K.J. Huttunen, P.T. Niskanen, T. Kainulainen, J. Huttunen ja Davit Kraft.

Kauppias Ambro Kärkkäinen oli yksi VPK:n perustajäjäsenistä ja toimi  ensimmäisennä varaylipäällikkönä.

VPK:n ensimmäisenä ylipäällikkönä toimi kauppias K.J. Huttunen.

Kaksi osastoa.

Toukokuun 10. päivänä 1903 pidetyn kokouksen pöytäkirjassa kerrotaan, että julkisella äänestyksellä tulivat valituiksi ylipäälliköksi kauppias K.J. Huttunen, varaylipäälliköksi kaupanhoitaja Ambro Kärkkäinen sekä muiksi jäseniksi toimikuntaan lautamies Antti Hyvärinen, nahkuri K. Leinonen ja kauppa-apulainen J. H. Tabell. Varajäseniksi kokous valitsi räätäli J. Huttusen ja puuseppä Matti Kärkkäisen.

”Kiuruveden W.P.K. päätettiin jakaa kahteen osastoon eli pelastus – ja sammutusosastoon.  Valittiin pelastusosaston päälliköksi Puusep: M. Kärkkäinen ja varapäälliköksi Lautam: Antti Hyvärinen sekä sammutusosaston päälliköksi Nahkuri K. Leinonen ja varap: Kartanonomistaja J.H. Niskanen.”

Marraskuun 22. päivänä 1904 koolla ollut kokous katsoi aiheelliseksi vaihtaa palokunnan päällikköä.  ”Kun nykyinen palokunnan päällikkö ei kyllin jouda toimimaan palokunnan hyväksi, niin päätettiin esittää ensi väliaikaisessa kokouksessa valittavaksi Nimismies Herra O.W. Koponen palokunnan ylipäällikön toimeen ja Kaupp: K.J. Huttunen ensimmäiseksi varaylipäälliköksi.”

Tuo väliaikainen kokous päätettiin pitää joulukuun 6. päivänä klo 6 jälkeen puolenpäivän.  ”Kokouksen kutsuminen on toimitettava kuulutuksella Kiuruveden kirkossa ja myöskin on kuulutus naulattava Nuorisoseuran talon seinään.”

Ruisku lainaksi

VPK sai vuonna 1904 oikeuden käyttää Kiuruveden seurakunnan ja muutamien kirkonkyläläisten omistuksessa olevaa ruiskua. Tämä ilmenee joulukuun 6. päivänä pidetyn kokouksen pöytäkirjasta.  ”Kauppias Alfred Ruotsalainen ilmoitti, että hän tahtoisi lahjoittaa Kiuruveden W.P.K:lle omistusoikeutensa kirkonkylän paloruiskusta, minkä hän ja muutamat muut kirkonkyläläiset ovat yhteisesti ostaneet Kiuruveden seurakunnan kanssa. Lahjoitus otettiin vastaan kiitollisuudella.”  Sama kokous otti tiukan kannan jäsenistön osallistumiseksi paloharjoituksiin sekä tulipalopaikalle saapumiseen. Kokous jätti päällikkökunnan ja toimikunnan huoleksi laatia VPK:n järjestyssäännöt, joihin on mm. tehtävä ehdotus sakosta, minkä jäsen on velvollinen maksamaan, jos hän laiminlyö saapua palokunnan harjoituksiin ja tulipalopaikalle.

Toiminta jumissa

VPK:n toiminta oli vuoden 1904 jälkeen useita vuosia jumissa.  Vuoden 1908 joulukuun 20. päivänä vuosikokous valitsi toimikunnan vauhdittamaan toimintaa. Toimikuntaan valittiin jäseniksi suutari Pekka Haapalainen, puuseppä Matti Kärkkäinen, kelloseppä Tuure Kainulainen ja kauppias Paavo Niskanen sekä varajäseniksi teurastaja J. Wartiainen ja ajuri Kalle Keränen.

”Päätettiin ryhtyä toimeenpanemaan iltamat palokunnan avustamiseksi sekä listoilla keräämään varoja samaa tarkoitusta varten. Myös kunnalta ja muilta täällä toimivilta paloapuyhtiöiltä olisi pyydettävä avustusta palokunnalle.”

Kalustohankintoja

Toimintaa henkiin herättelevä kokous teki myös aloitteen kalustohankinnoista palokunnalle. Vuoden 1909 tammikuussa päästiinkin jo sanoista tekoihin. Palokunnalle päätettiin hankkia ruiskuletku entisen epäkunnossa olevan tilalle. Samoin päätettiin hankkia kaksi suojelusseiliä kalustoineen, neljä pientä kirvestä, yhdet tikapuut, 20 sankoa, kuusi lyhtyä ja viisi isoa kirvestä.

Palomerkin antajaksi kokous päätti sopivan ”puhallustorven”. Lisäksi tuossa kokouksessa keskusteltiin palohakain laitosta, mutta niiden hankinta siirtyi myöhempään ajankohtaan.

Rahasta pula

Palokunnan toiminnan vilkastuttaminen ja kaluston hankkiminen oli vaivaloista varojen puutteen vuoksi. Kassansa kartuttamiseksi VPK järjesti ponnekkaasti iltamia ja arpajaisia etenkin vuonna 1909, ja niiden järjestämisen merkitys oli suuri useita vuosikymmenia eteenpäinkin.

Iltamien ja arpajaisten järjestämisestä koitui luonnollisesti myös menoja, kuten voittojen hankkiminen arpajaisiin.  16.7.1909 pidetyn kokouksen päätös osoittaa, että arpajaisiin hankittiin varsin arvokkaitakin palkintoja.  ”Arpajaiset päätettiin pitää ensi marrask. 3. päivänä klo 4 i.p. Päävoitoksi ostetaan hyvä lypsylehmä ja kahden hevosen moyra.” •

Vuoden 1909 tammikuun 4. päivänä kirjattu kokouspöytäkirja taasen kertoo mm. scuraavaa:  ”Palokunnan kokouksien ynnä iltamien pitämiselle tarvittavasta huoneistosta päätettiin kääntyä Nuorisoseuran puoleen pyynöllä, että eikö sanottu voisi antaa huoneistoaan ilmaiseksi palokunnan tarpeisiin toistaiseksi, koska ei ole varoja vuokrata erityisiä huoneita.”

Toinen ruisku

Palokunnan oli pakko turvautua myös lainan ottamiseen kalustohankintoja varten. Lainan ottamiseen katsottiin olevan tarvetta mm. vuoden 1909 helmikuussa pidetyssä kokouksessa. Palokunnan kiperimpänä haaveena oli toisen ruiskun, aivan ikioman ruiskun saaminen. Maaliskuun viimeisen päivän kokouspöytäkirjaan voitiinkin kirjata maininta: ”Palokunnan rahastonhoitaja Herra Joh. Makkonen valtuutettiin pöytakirjaotteella nostamaan ja kuittaamaan Kiuruveden kunnan myöntämän (Smrk:100) kunnan rahastonhoitajalta.”

Palokunta teki kalustohankintoja harkiten, penniä venyttäen. Tästä on osoituksena mm. päätös vuoden 1909 huhtikuun 4. päivän kokouksesta: ”Koska tulisi kovin kalliiksi palokunnalle tilata hakakirveita, niin annettiin näitten teko Herra Joh. Makkoselle.” Samassa kokouksessa palokunta päätti antaa palosuojelusseilien laiton Tuure Kainulaiselle. Seileistä toinen päätettiin laittaa viisi metriä korkeaksi ja kuusi metriäleveäksi. Toisen seilin korkeudeksi päätettiin neljä metriä ja leveydeksi viisi metriä.  Seili oli sammutustyössä käytetty väliaikainen suojaseinä.

Tonttimaata kunnalta

Vuoden 1909 viimeisessä kokouksessa VPK päätti kääntyä kunnan puoleen saadakseen tonttimaata mahdollisimman alhaista vuokraa vastaan. Samoin kokous teki esityksen, että paikalliset kauppiaat ja seurakunta antaisivat täydellisen omistusoikeuden palokunnan huostassa olevaan ruiskuun.

Vuodesta 1904 aina vuoteen 1908 saakka uinuksissa ollut palokunnan toiminta virisi merkittavasti vuonna 1909. Tuon vuoden toimintakertomuksen toimikunnan puolesta kirjoittanut P.W. Haapalainen ei kuitenkaan ole täysin tyytyväinen palokuntalaisten aktiivisuuteen.  ”Toivoisin enemman innostusta palokunnan keskuuteen niin kokousten kuin harjoitusten suhteen.”

Toimintakertomuksessa todetaan, että yleisiä kokouksia oli kahdeksan, joihin kaikkiin osanotto ei ollut kyllin vilkas.  Kalustoharjoituksia pidettiin yhdet ja osastoharjoituksia muutamat.  Palokunnassa oli kertomusvuonna 45 työtätekevää jäsentä ja maksavia jäseniä 24.  Lisäkalustoksi palokunta sai kaksi uutta letkua ruiskuun, kaksi suojelusseiliä tarpeellisen kaluston kanssa, neljä isoa hakakirvestä, yhdet jatkotikkaat ja kolme lyhtyä. Samoin oli miehistölle laitettu palokunnan merkit.  ”Palokunnan kaluston arvo on vähintään Smrk: 432:30. Arpajaiskalustoa on jäljellä noin Smrk: 150:50 pennin arvosta.”  Iltamilla ja arpajaisilla, mukaan luettuna lahjoitukset, palokunta haali vuonna 1909 kasaan rahaa 384,50 mk.

Kalustoa palokunta paasi testaamaan kertomusvuonna kahdessa tulipalossa.  ”Palokaluston puutteellisuuden ynnä harjautumattomuuden takia ei palokuntamme voinut saada suuriakaan aikaan toisessa tulipalossa. Toisessa taas ripea toiminta ehkäisi uhkaavan vaaran”, P.W. Haapalainen oli toimintakertomukseen kirjoittanut.

Omaan taloon

”On nostettu kysymys palokunnalle oman talon rakentamisesta, ja on saatu lämpimää kannatusta kunnallislautakunnan puolelta.”  Myös tällainen maininta sisältyy vuoden 1909 toimintakertomukseen. Niin oman talon rakentaminen kuin monet muutkin hankkeet ovat kuitenkin sillä haavaa jääneet haaveeksi, sillä hieman vilkkaamman vuoden jälkeen hiljaiselo palokunnan toiminnassa jälleen vankistui.

Vuodelta 1910 on luettavissa vain yksi kokouspöytakirja ja samoin yksi vuodelta 1912. Vuonna 1914 on pidetty jo kuusi kokousta ja tuolta vuodelta on laadittu myös vuosi- ja tilikertomukset.  Tilikertomuksen mukaan vuonna 1914 palokunnan huostassa oli rahaa 15,59 mk ja saatavia 23,35 mk.

Vuoden 1914 tilikertomuksessa samoin kuin jo vuoden 1910 vuosikokouksessa kiinnitettiin erityista huomiota paloruiskun suuriin korjauskustannuksiin.  ”Keskusteltiin miten on selvitettävissä se seikka, koska palokunta on maksanut suuria laskuja ruiskun korjauksista. Päätettiin, että tulevan johtokunnan on otettava selvä, ketä kuuluu sanottuun ruiskuyhtiöön. Niille on esitettava laskut maksettavaksi, eli luovutettava ruisku palokunnan omaksi”, Vuoden 1910 kokouspoytakirja kertoo.

Tilikertomuksessa puolestaan sanotaan: ”Tatapaitsi on toimikunnan otettava selvä siitä, ketä ovat ison paloruiskun omistajat, josta W.P.K omistaa vain kauppias A. Ruotsalaisvainajan osan, ja tasattava ruiskun omistajain kanssa ne korjaus- ja ylläpitokustannukset, joita palokunnalla ruiskun hoidossa on ollut, sekä tehtävä ruiskun omistajain kanssa kirjallinen sopimus ruiskun vastaisesta käyttämisestä ja hoidosta.”

Puhtia kaivataan

Nimismies Otto Kuivalaisen seuraajaksi valittu palokunnan päällikkö, kauppias K.J. Huttunen on kirjoittanut vuoden 1914 vuosikertomukseen muun muassa seuraavaa: ”Wapaa P.K. on useita vuosia ollut levossa, siis aivan toimetonna. Kun palokunnan olemassaolo on tunnustettu tarpeenvaatimaksi ja siis aivan välttämättömäksi, sen vuoksi sen toiminta ois saatava elpymään, joten ois miehissä innolla ja jatkuvasti ryhdyttävä palokunta-asiaa eteenpäin viemään.”

Vuoden 1915 toiminnasta K.J. Huttunen saattoi kirjoittaa, etta harjoituksia oli peräti joka toinen sunnuntai lukuunottamatta vuoden loppua, jolloin toiminta oli jälleen täysin lakkauksissa. Harjoitusten lisaksi palokunta järjesti toimintavuonna mm. iltamat ja jäsenilleen hiihtokilpailut, joihin osallistui kymmenen kilpailijaa. Hiihdettävä matka oli 5 km ja nopein aika 21,54.  Harjoitus-ja kokeilukenttäkysymys oli useita kertoja esilla vuoden 1915 aikana.  ”Loppujen lopuksi tuli se onnellisesti ratkaistuksi, joten sen ensi kesäksi saamme.” Vuosikertomuksessa kerrotaan, etta tulipaloja, joihin palokunta otti osaa sattui kaksi.  ”Kun palokunnan tehtävä tunnustetaan tärkeäksi ja samalla välttämättömäksi kylässämme, niin ois suotavaa, että innostus ja asian harrastus saataisiin tulevana vuonna yleisemmäksi”, muistuttaa vuosikertomuksen kirjoittanut K.J. Huttunen edellisen vuoden tapaan.

Turha toive

Vuoden 1916 vuosikertomuksessa ilmenee, että K. J. Huttusen toive on ollut turhaa. Tuona vuonna on ollut vain yksi yleinen kokous.  Palokunnan alueella sattui kertomusvuonna yksi palon yritys, jonka palokunta sai ehkäistyksi. Lisäksi palokunta antoi ulkopuolista apua kolme kertaa.  ”Ulkona palokunnan alueelta yksi palo ehkäistiin ja kahdelle palopaikalle riennettiin. Toisella olivat saaneet palon ehkäistyksi ja toinen oli jo porona.”

K.J. Huttusen oli todettava vuosikertomusta laatiessaan: ”Palokunnan toiminta on ollut valitettavan laimeaa, johon allekirjoittanut tunnustaa olevansa joku tekijä ja lienee jonkin verran osaa palokunnan muillakin toimihenkilöillä ja jäsenillä. Ois erittäin toivottavaa ja välttämätöntäkin, etta palokunta heräis taas virkeämpään toimintaan.”

Herääko vai ei?

Pöytäkirjoista on luettavissa, etta lähivuodet eivät ole olleet vielä erityisen vireää toiminnan kannalta. Sitä vastoin vuosi 1920 antaa viitteitä palokunnan heräämisestä toimimaan.

Vuoden 1917 kahdessa varsinaisessa ja yhdessä arpajaistoimikunnan kokouksessa ei ole syntynyt kovinkaan merkittavia päätöksia. Niissä voidaan vain todeta, että rahasta on huutava puute. Varojen kartuttamiseksi ei ole nähty muita keinoja kuin arpajaisten ja iltamien järjestaminen sekä lahjoitusten anominen.  Vuoden 1917 heinäkuussa pidetyn kokouksen pöytäkirjassa on maininta: ”Kauppias K.J. Huttunen valittiin palokunnan puolesta tekemään seurakunnalle pyyntö, että josko seurakunta tahtoisi luovuttaa varoja paloruiskun ostoa varten.”

Kaksi ruiskua

Vuonna 1920 VPK:n toimikunta ryhtyi tositoimiin kaluston täydentämiseksi. lokuun 11. päivän kokouspöytäkirjassa kerrotaan: ”Keskusteltiin palokaluston hankkimisesta. Esitettiin hankittavaksi yksi höyry- ja yksi moottoriruisku.”  Jotta voitaisiin täkäläisiä oloja ja tarpeita varten hankkia tarkoituksenmukaiset koneet, päätettiin näista asioista tiedustella asianomaisilta ammattimiehilta eri paikkakunnilla heidän neuvojensa ja ohjeiden saamista varten kysymyksessä oleviin asioihin nähden. Näissä seikoissa olisi käännyttävä Kuopion ja Helsingin kaupunkien palomestarien puoleen kirjeellisellä tiedustelulla, jota tiedustelua tekemään valittiin kauppiaat K.J. Huttunen ja Ambro Kärkkäinen sekä opettaja F.A. Paasikivi.  Tiedusteluissa tulisi ottaa huomioon m.m. seuraavia seikkoja: ”Voiko höyryruiskun vaaratta yhdistää jonkun sahan eli muun tehdaslaitoksen höyrykoneen yhteyteen, tahi voiko ruiskun saada edullisemmin toimimaan oman erityisen höyrykoneen avulla? Mitä seikkoja on vaarinotettava ruiskuja laitettaessa, ettei vesi talvisaikaan jäädy letkuissa kesken ruiskujen käyttämistä pitemmällä välimatkalla vedenotto- ja tulensammutuspaikan välillä? Mitä mahdollisuuksia on nykyään olemassa, että saataisiin moottoriruisku toimimaan yhtä hyvin ja vaikuttavasti kuin hyvät höyryruiskut.”  Huttunen, Kärkkainen ja Paasikivi saivat huolehtiakseen myös palopurjeiden ja tikapuiden sekä kunnollisen palotorven eli palohälyttäjän hankkimisen.

Vuoden 1920 lokakuussa kokoontunut yleinen kokous päätti yksimielisesti ruiskun ostamisesta. Kaupan teko sekä myös varojen hankkiminen jäi toimikunnan tehtäväksi. Toimikunta teki lopullisen ratkaisunsa moottoripaloruiskun hankkimisesta vuonna 1922.  ”Tarkastettiin eri tehtaitten: Vulcanin Turusta ja Tikkakosken Jyväskylästä lähettämiä hintaluetteloja moottori- y.m. paloruiskuista, samoin Hankkijan Helsingistä tekemiä tarjouksia. Asiaa harkittua eri näkokohdilta päätettiin Kiuruveden Vapaalle Palokunnalle ostaa suorastaan Tikkakosken tehtaalta sen valmistama 4-hevosvoimainen moottoriruisku ”Geo” tarpeineen hintaan 12 975 mk, josta tehdas on luvannut itse 20 % alennuksen.”

Talon osto

Palokunta teki v. 1922 moottoripaloruiskun hankkimisen lisäksi muitakin merkittäviä päätöksiä. Lokakuun 8. päivän kokous päätti, että VPK:lle ostetaan Emil Aholta talo      15 000 markan kauppahinnalla.  Samassa kokouksessa syntyi päätös hälytyslaitteen hankkimiseksi. ”Jonkinlaiseksi tuuttauslaitokseksi” nimetyn laitteen ostaminen jäi kokouspöytäkirjan mukaan johtokunnan huoleksi.

Vastaostetulla moottoripaloruiskulla päätettiin antaa tyhjentää osuusmeijerin kaivo, mutta kokouksen järkkymätön kanta oli, ettei tulevaisuudessa V. P. K:n kalustoa luovuteta muihin tarkoituksiin, kuin mihin ne on hankittu.  Palokalustolla näyttääkin noina vuosina olleen muuta käyttöä, kuin kaivojen tyhjennystä. Ajalle 1.1.1917 – 31.12.1922 laaditusta vuosikertomuksesta ilmenee, että toimintajaksolla on ollut neljä huomattavampaa tulipaloa ja joitakin palon yrityksia, joissa palokunta on voimiensa mukaan koettanut tulen voimaa ehkäistä.

Palokunnan päällikkö K.J. Huttunen toteaa laatimassaan vuosikertomuksessa, että sammutusvälineet olivat tuossa vaiheessa hyvässa kunnossa.  ”Ruisku ois saanut olla suurempi, josta hyvin usein kuulee sanottavan, jonka myönnämmekin, mutta on ollut tietämistä saadessa senkinlainen kuin nyt on. Ruisku työntää veden kahdella suihkulla noin 70 metr. etäisyyteen. Vanha ruisku on myös hyvässä kunnossa. Palosankkoja ja hakoja on riittava määrä.”

Lisää palokalustoa VPK sai 8.4.23 pidetyn kokouksen päätöksellä. Tuolloin päätettiin hankkia 3-metrisiä tikapuita kolmet, 20 metriä paloruiskun ruiskuletkua, yhdet kalustokärrit, 70 neliötä paloseiliä, sekä palovöitä kirveineen kahdet.

Oma puhelinlaitos

Vuonna 1923 palokunnalle tuli tarve hankkia oma puhelinlaitos.  Huhtikuun 24. päivänä pidetyn kokouksen pöytäkirjassa on maininta: ”W.p.e palokunnan päällikkö Herra K. J. Huttunen määrättiin ja pyydettiin apuja keräämään vapaehtoiselle palokunnalle niin, että voitaisiin saada palokunnalle oma puhelinlaitos.”  Samana ajankohtana palolaitokselle saatiin myös uusi hälytyslaitos.

”Heti saapuva uusi hälytyslaitos päätettiin asettaa palomestari Parturi Emil Kärkkäisen asunnon seinälle sellaiseen kaappiin, että palon sattuessa voi se, joka ensiksi palon huomaa, antaa ensimmäisen hälytyksen”, kokouspöytäkirjassa kerrotaan.

Samassa kokouksessa otettiin esille myös asia, voitaisiinko maksaa palkintoja niille, jotka ensimmäisenä toimittaisivat tulipalopaikalle vettä.  ”Useita puheenvuoroja käytettyä tultiin päätökseen, etta se joka voipi palopaikalle tuoda ensimmäisen vesikuorman, maksetaan seuraavat palkinnot. Ensimmäisestä vesisammiosta tai tynnörista maksetaan palkintona kolmekymmenta 730/ markkaa, toisesta vesisammiosta tai tynnöristä maksetaan kaksikymmentä 720/ markkaa ja kolmannesta kymmenen 7107 markkaa.”

Palokunnan toimikunnan ja paloapuyhdistyksen johtokunnan kokous velvoitettiin ottamaan selvää, miten on mahdollista saada VPK:lle sellainen vesipaikka, joka tyydyttää täydellisesti palokunnan vesitarpeen.

”Hälytys pani Urpon hyppimään”

Pekka (Peter) Väisänen ja Urpo tulossa laitumelta. Kuva on otettu 20 – 30-lukujen vaihteessa entisen Säästopankin edustalla. (Kuva: Astrid Väisänen)

Vakituisia vesikuskeja kirkonkylassa olivat mm. Pekka Vaisänen ja Ville Keränen.  ”Pekka Väisäsen Urpo-hevonen laidunsi yleensä paloaseman läheisyydessä olevalla niityllä.  Kun palohälytys tuli, Urpo villiintyi vallan kauheasti, oikein pystyyn hyppi”, kertoo 1920-luvulta 1950-luvulle asti palokuntalaisena olleen Juho Pietikaisen tytär Aino Pietikainen. (syntynyt1927).  Myös Pekka Vaisäsen poika Olavi Väisanen (synt. 1924) vahvistaa, että Urpo tajusi hälytyksen ja oli erittäin innokas tekemään kyytiä palopaikoille.  ”Se oli melkoista kyytiä, kun Urpo lähti liikkeelle hälytyksen tultua. ” Urpolla ajettiin veden lisäksi palopaikoille myös palokunnan kalustoa. ”Yleensä kuljetukset tapahtuivat kirkonkylässä olleille palopaikoille, mutta muistan ruiskujen kuljetuksen mm. yhteen Haapakummun paloon suoraan Kankaan talon kautta. Kalustokuljetuksissa palokunta käytti myös yksityisten autoja.”  Olavi Väisänen kertoo, että Urpon kuskina oli etupäässä hänen isänsä. Itse hän osallistui muuten palojen sammuttamiseen ennen yli 2-vuotista sotavankireissua.  VPK:n toimintaan han otti osaa muutamana vuotena myös sota-ajan jälkeen.

Kutsumustehtävä

Jos oli Urpo-hevonen innokas ”palokuntalainen”, oli sitä myös Aino Pietikäisen isä Juho Pietikäinen.  ”Palot olivat usein yöllä. Vaatteitten löytämiseenkin isälta näytti menevän vanhemmalla iällä aika kauan aikaa. Me yritettiin jo toppuutella häntä usein, että antaisi nuorempien mennä paloihin.  ”Alasti en lähde pakkaseen. Menkööt nuoremmat vaikka ilman minua, elleivät jaksa odotella”, isäni tuumi ja lähti aina mukaan.  Isälleni palojen sammuttamiseen lähteminen oli kutsumustehtävä. Ei hän mukaan täyttänyt niinkään rahan vuoksi, vaan oli niin innostunut tuosta työstä, ettei voinut vähässä tingassa jäädä pois.”

Palokuntatyö ei ollut vierasta myöskaan Aino Pietikaisen äidille. 1950-luvun vaihteessa hän nimittäin toimi kotonaan puhelinpäivystäjänä ja hälytysten antajana niinä aikoina, kun palopäällikkö ei ollut paikalla.  ”Palopäällikkö Viljo Hyvärisen virkakautena meille laitettiin puhelin ja ulkoseinään hälytinnappi, joka oli yhteydessä paloaseman hälytys-sireeniin. Isäni oli niihin aikoihin suutari, joten puhelinpäivystys oli äitini tehtävä.”

Aino Pietiköinen muistaa myös ne ajat, jolloin kammista pyöritettävä hälytyslaite sijaitsi Pekka Liljan talon pihassa (nykyisen Torikadun varrella, vastapaata yla-astetta).  Aiemmin hälytykset annettiin Osulan risteyksessä olleella palokellolla.  ”Liljan pihassa olleella hälyttimellä hälytykset annettiin 1930-luvun vaihteessa. Kyseessä oli jalustalle sijoitettu pyöreähkö hälytin, jota pyöritettiin käsin kammista. Se otti ilkeän tuntuisen voivotusäänen. Tuntui tosi pahalle, kun se alkoi voivottaa.”

Aino Pietikäinen kertoo, että samoihin aikoihin myös palokalustoa säilytettiin Pekka Liljan omistamassa liiterissä.

Alamäkeen V. 1923

Välillä tehokkaan tuntuisen piristysruiskeen saanut palokunta kääntyi vuoden1923 jälkeen jälleen alamäkeen. Taloudellisten vaikeuksien kourissa kamppailevan palokunnan toiminta näyttää uinahtaneen reiluksi kymmeneksi vuodeksi. Vain välttämättömät toiminnot on hoidettu. Mm. Vuodelta 1925 löytyy pöytäkirjamerkintä, etta toukokuun 28. päiväksi koolle kutsuttu kokous on pitänyt siirtää myöhempään ajankohtaan jäsenten vähälukuisuuden vuoksi.

Taloudellisista vaikeuksista kertoo mm. vuoden 1926 syyskuussa kokoontuneen kokouksen pöytäkirja. ”Kun K.W.P. kunnan taloudellinen asema on nykyisin erittäin heikolla kannalla, niin päätettiin anoa Kiuruveden kunnan manttaalinomistajain kokoukselta sellaista avustusta, etta se kuittaisi eräytyneen wuokramaksut ilman maksamatta ja että wastaisestikin antaisi olla wuokrat awustuksena, koska W.P. kunnan toiminta tarkoittaa yhteishyödyllistä toimintaa.”

Vuosille 1925 ja 1926 laaditussa toimintakertomuksessa puolestaan vedotaan paloapuyhdistyksen apuun.  ”Tulevaa toimintaa varten olisi erittäin suotavaa, että Kiuruveden kunnan Paloapuyhdistys ryhtyisi entistä suuremmilla avustuksilla kannattamaan palokunnan toimintaa, sillä onhan asia yhteinen ja se minkä palokunta saa aikaan tulipalojen sammuttamisessa ja ehkäisemisessä, tuottaa hyötyä etupäässä sanotulle Paloapuyhdistykselle.”

Sammutustoiminnasta vuonna 1927 laaditussa vuosikertomuksessa raportoidaan: ”Viime vuoden kesäkuussa sattui huomattavan suuri tulipalo K.P. Lappalainen 0/Yn sahalla, jossa paloi saha, lautatarha ja konttorirakennus. Siinä sai palokuntakin koettaa kuntoaan tulipalon leviämisen ehkäisemisessä.”

Ilahduttavaa kerrottavaa ei löydy vuoden 1928 toimintakertomuksestakaan. Siinä todetaan mm. seuraavaa: ”Vapaehtoinen palokuntatyö kaikissa muodoissaan näyttää Kiuruvedellä vuosi vuodelta yhä vain laantuvan. Sitä vastoin se kaikkialla muualla on osoittanut virkeätä noususuuntaa. Etenkin kaupungeissa ja monin paikoin maaseudullakin on toiminta huomattavasti vilkastunut.  Olemmepa yrittäneet kuluneen toimintavuoden aikana mitä tahansa, niin kaikki on mennyt myttyyn. Suunnitelmia tosin on ollut, suuriakin, mutta ne ovat vain olleet suunnitelmia ja luultavasti sellaisina pysyvät. Syy mielestämme ei yksin tähän ole toimikunnan, vaan siihen vaikuttaa yleinen yleisön välinpitämättömyys tälle asialle.  Jos yleinen mielipide ei lämpene asialle, on ripeästikin toimivan toimikunna työ tulosköyhää. Siksi olisi mielestämme mainostettava asiata yleisöpiireissä ja samanaikaisesti käytävä ripeään toimintaan järjestämällä iltamia – yleisiä ja perheiltamia.”

Tehokkuus tarpeen

1930-luvun vaihteen vuosille laaditussa toimintakertomuksessa korostuu tehokkaan palokunnan merkitys. Siitä ovat osoituksena noiden vuosikymmenien vaihteessa olleet useat suuret tulipalot, kuten kunnalliskodin palo Heinäkylässä ja Ruutanan nuorisoseuran talon palo.  ”Huttusen liikehuoneiston palon sammutustyöhön otti palokuntamme osaa varsin tarmokkaasti, ja ripeän toiminnan ansiosta rajoittui palo tähän yhteen ainoaan rakennukseen, vaikka kuten tunnettua, palavan rakennuksen välittömässä läheisyydessä oli useita asumuksia j a muita rakennuksia, jotka ilman tehokasta suojelutyötä olisivat auttamattomasti joutuneet tulen saaliiksi.”

Vanhainkodin johtaja Toivo Remes kertoo, että palon kohteena on ollut kunnalliskodin puurakenteinen 2-kerroksinen päärakennus. Nykyisin tällä paikalla on asuinhuoneistoina oleva rivitalo.

”Saamieni tietojen mukaan palon syttymishetkellä suuri osa ihmisistä oli ulkona, joten heidät on ollut helppo evakuoida turvaan. On ymmärrettävää, että palokunta ei ole joutunut nopeasti paikalle, sillä tie siihen aikaan on ollut lähes kärritien veroinen.”  lisalmen Sanomissa tuosta tuhoisasta palosta kirjoitetaan, että tuli pääsi valloilleen kunnalliskodin päärakennuksessa klo 14 tienoissa.  ”Kiuruveden kirkonkylän palokunta riensi täysin sammutusvarustein palopaikalle. Tälloin oli jo rakennus kokonaisuudessaan tulen vallassa. Vesikattokin oli jo luhistunut alas. Näissä oloissa ja kun vesipaikkakin oli lähes kilometrin päässä, oli palokunnan toiminta kohdistettava miltei yksinomaan muiden lähellä olleiden rakennusten suojelemiseen, joita rakennuksia valtavat tulenliekit suuresti uhkasivat”.

”Ennen palokunnan saapumista oli paikalliset voimat naapureiden avustamana onnistuneet pelastamaan vaurioitta palavassa rakennuksessa olleet 60 hoidokkia, joista suurin osa oli heikkovoimaisia vanhuksia, joukossa sairaitakin. Sen sijaan rakennuksessa ollut irtaimisto, mm. suuri liinavaatevarasto, ruoka- ja talouskalustot, joiden pelastami-seen rajoitetulla sammutusvoimalla ei voitu kohdistaa kyllin tehoisaa huomiota, jäi suurimmaksi osaksi tulen tuhottavaksi.”

lisalmen Sanomissa kirjoitetaan edelleen, että palavasta rakennuksesta poistetut hoidokit siirrettiin väliaikaisesti läheiselle Ruutanan kansakoululle. Köyhäinhoitolautakunta sijoitti heistä osan koululle ja osan yksityisiin taloihin.

”Nämä palot ja lisäksi Kannuksen ja Lieksan tuhoutuminen aivan viime päivinä osoittavat, mikä suunnaton vaara tulessa piilee, ja ne vaativat meitä tehostamaan toimintaamme. Tämä on mahdollista vasta sitten, kun suuri yleisö ymmärtää, ettei kymmenen- tai sadantuhannen uhraus merkitse suuria silloin, kun kyseessä hetkessä voivat miljoonat tuhoutua”, toimintakertomuksessa huomautetaan.

”Palokunnan toiminta ei ole päässyt k.o. vuosina vilkastumaan. Tosin suuret palot viime vuosien aikana ovat osaltaan vaikuttaneet siihen suuntaan, etta aletaan yhä selvemmin ymmärtää tehokkaan palokunnan välttämättömyys näinkin suuressa asutuskeskuksessa kuin mitä Kiuruveden taajaväkinen yhdyskunta on. Kumminkin on varojen puute yhä edelleenkin asettanut voittamattomia esteitä palokunnan kehittymisen tielle, ja kaiken lisäksi on yleinen mielipide paikkakunnallamme ollut meitä kohtaan arvostelevaa, milteipä tuomitsevaakin sen sijaan, että se olisi tukenut ja auttanut meitä tässä kieltämättä yleistä hyötyä tarkoittavassa toiminnassamme.

Lähin tehtävämme olisi tällä hetkellä saada uusi, voimakas ja ajanmukainen ruisku, sekä saada rakennetuksi riittaviä vesipaikkoja taajaväkisen yhdyskunnan alueelle.”

Myrsky raivosi

Kiurujarven suunnasta noussut myrsky sarki 11.7.1934 sähkölaitoksen.  Tulipalojen lisäksi vuonna 1934 teki tuhojaan voimakas pyörremyrsky kirkonkylässä.  Kiurujärven suunnasta noussut myrsky hajotti rakennuksia,ja yksi ihminen kuoli jäätyään kaatuvan puun alle.

Aktiivinen kotiseutuyhdistysmies Olavi Hyvönen tietää pyörremyrskyn särkeneen mm. sähkölaitosta ja repineen vanhan pappilan kattoa. Samoin myrsky pisti matalaksi metsää Lystimetsän rannassa, jossa pyykillä olleista ihmisistä yksi jäi kaatuvan puun alle ja kuoli myöhemmin saamiinsa vammoihin.

”Meijerin takana pohjoiseen päin pyyhkinyt myrsky laantui Puolakan seutuvilla, missä se oli vielä kaatanut metsää. Jos myrsky olisi kulkenut kirkonkylän yli, olisi se tehnyt vieläkin pahempaa tuhoa”, Olavi Hyvönen kuvailee 11.7.1934 riehuneen myrskyn tapahtumia”.

Omaisuus myyntiin

Vuonna 1935 VPK:n oli pakko ryhtyä tekemään kauppaa Kiuruveden Paloapuyhdistyksen kanssa rahakirstun tyhjennyttyä.

Palo- ja pelastustoimi ei ottanut onnistuakseen muutoinkaan täysin vapaaehtoiselta pohjalta.  Marraskuun 3. päivänä 1935 VPK:n yleinen kokous teki seuraavan sisaätöisen päätöksen: ”V.P.K:n omistama palokuntatalo päätettiin kaupan kautta luovuttaa Kiuruveden Paloapuyhdistykselle kaikkinen tontilla olevine rakennuksineen, moottoriruiskut kärreineen ja letkuineen sekä palosuojeluseileineen ja tontin vuokraoikeuksineen kymmenentuhannen neljänsadan 710 4007 Smk kauppahinnasta, joka kuitataan Paloapuyhdistyksen saman suuruisella saamisella.”

Myös VPK jatkaa.  ”Konkurssin tehneen” VPK:n toiminta ei tyrehdy tyystin vuonna 1935 tehdyllä kaupalla, vaan se jatkaa puolivakinaisen palokunnan tukena.

Vuoden 1939 helmikuun 7. päivänä koolla ollut VPK:n toimikunnan kokous teki esityksen vuosikokoukselle VPK:n muuttamiseksi kannatusyhdistykseksi. Tuossa vuosikokouksessa syntyikin päätös, etta VPK:n toiminta jatkuu puolivakinaisen palokunnan kannatusyhdis-tyksenä entisin säännöin.

Palolautakunta koolla

Kunnan palolautakunta kokoontui ensimmaiseen kokoukseensa 27.11.1935.  Kokouksessa olivat mukana puheenjohtaja Heikki Jauhiainen,  jäsenet O.  Jukarainen, M.H. Keränen ja Lauri Salminen sekä pöytäkirjan kirjoittanut kunnankirjuri Mauno Arosilta.  Kokous päätti esittää Kiuruveden Paloapuyhdistykselle, että tämä ottaisi toimittaakseen maksutta palo-tarkastukset kunnan alueella.

Vuoden 1936 tammikuussa kokoontunut palolautakunta esitti kunnanvaltuustolle, että palotoimen jarjestely jätetaan Kiuruveden taajaväkisen yhdyskunnan täytäntöön pantavaksi 4 000 markan vuotuista korvausta vastaan. Tehtävään kokous sisällytti palolautakunnan palkkauksen, kaluston kunnossapidon ja palokunnan juoksevat kulut. Kunnan maksettavaksi jätettiin palokunnan ja muun sammutusväen kyytimaksut sekä jälkisammutus ja vartiointi tulipalon sattuessa. Samoin kunnan tehtavaksi jäi palopäällikön palkkaaminen.

Valtuusto valitsi vuonna 1936 puolivakinaisen palokunnan ensimmäiseksi palopäälliköksi toimen ainoan hakijan, taajaväkisen yhdyskunnan palopäällikön Pekka Vartiaisen.

Harjoittelemaan

Puolivakinaisen palokunnan päiväkirjasta on luettavissa, että ensimmäiset harjoitukset olivat 12.5.1936. Mukana harjoituksissa olivat Kalle Saano, Juho Pietikäinen, Heikki Ruuskanen ja Vilho Karkkainen.

Päiväkirjan seuraava merkintä on toukokuun 16. päivältä.  Silloin palokunnan oli syöksyttävä tulta pain tositoimin.  Niemiskylan Kivikolla oli nimittain pärekatto tulessa.

Kasaantunut puolivakinainen palokunta näyttää ottaneen tehtävänsä vastaan sillä innokkuudella kuin ”ylempi taho” on toivonutkin.  Harjoituksia on kirjattu päiväkirjaan vuoden 1936 aikana jopa kahdet samalle viikolle. Lisaksi hälytykset työllistivat palokuntaa vuoden aikana neljästi.

(Kuva Olavi Hyvonen /Kotiseutuyhdistyksen arkisto)

Palokunnalle hankittiin ensimmäinen auto meijeriltä (kuvassa oikealla). Muut kuvassa olevat autot ovat Kiuruveden takseja.  Kuva on otettu vuonna 1934 rautatieasemalla.

Auto meijeriltä

Toukokuun 14. päivänä 1936 koolla ollut palolautakunnan kokous katsoi aiheelliseksi ryhtyä kaluston lisähankintoihin. Merkittävä askel palo- ja pelastustoimen kehittämisessä otettiin hankkimalla ensimmäinen paloauto.

 ”Valittiin ja valtuutettiin palopäällikkö Pekka Vartiainen ja varapäällikkö Arvo Soininvaara ostamaan palokunnalle kuorma-auto Kiuru-veden Osuusmeijeriltä. Heillä on täydet valtuudet kauppakirja allekirjoittamaan, asianmukaisesti rekisteröimään, sekä valtiovarainministeriöltä verovapautusta anomaan.”

Samassa kokouksessa syntyi päätös ”Esa 3” moottoriruiskun sekä letkujen hankkimiseksi. Ensimmäinen moottoriruisku oli Jehu, jossa oli Olympia-merkkinen 2-syl.  bokserimoot-tori. Toinen oli Esa ja siinä 4-syl. Fordin rivimoottori.

”Kirkon palossa oli hengenlähtö lähellä”

Vuosi 1937 oli palokunnalle erityisen vilkas vuosi, joten palokaluston Usaaminen on ollut todella tarpeen. Tuona vuonna palokunta kirjasi kaikkiaan yksitoista hälytystä.  ”20.1.-37 paloi Korkeallakankaalla Kejosen torppa. Mukana paloi seppä Aaro”, todetaan palo- kunnan päiväkirjassa tästä ihmishengen vaatineesta palosta.  23.7.1937 palokunta joutui sitten todelliseen ”tulikokeeseen”, kun nykyisen sankarihaudan paikalle vuonna 1852 rakennettu kirkko syttyi tuleen.  Sammutustyöhön osallistui mm. siihen aikaan palo- kuntaan kuulunut Olavi Remes, 77.  Hän kertoo, että kirkon palossa oli hengenlähtö lähellä, kun painavat, puiset tikapuut kaatuivat melkein hänen päälleen.  Tuosta ikimuis-  toisesta tapauksesta ja muustakin kirkon paloon liittyvistä tapahtumista Olavi Remes kertoo seuraavaa: ”Paikalle tulleista ihmisistä muodostettiin ketju kiidättämään sangoilla vettä kirkon sisälle nykyisen Kirkkokadun yli meijerin puolella olevasta kaivosta.  Tarkoitukseni oli nostaa kirkon oven eteen sellainen kivi, että se pitaisi oven auki vesisankoketjun pääsemiseksi esteettä sisälle. Olin juuri kumarassa nostamassa maasta kiveä, kun pitkät ja painavat tikkaat romahtivat viereeni. Hyvä etteivät pääkallooni kopsahtaneet. Henki niiden painon alla olisi lähtenyt.”

Palokunta sai hälytyksen palopaikalle klo 22.25.  ”Asuntoni oli kylällä.  Kun huomasin valtavasti nousevan savua, luulin ensin, että nykyisen kaupungintalon paikalla ollut koulu on tulessa. Lähdin juoksemaan pellon yli paloa kohti. Pian selvisi, että kyseessä on sittenkin kirkon palo. Olin melkein ensimmäisenä palopaikalla. Paikalle tulleet ihmiset asettuivat vesisankoketjuun ja sillä konstilla alettiin lähimmästä kaivosta kiidättämään vettä.

Paloauto ilmaantui palopaikalle alkeellinen kalusto mukana paljon myohemmin. Autossa oli muistaakseni yksi mutta mukana. Kun tuli tuprusi hirsisen rakennuksen vuorauksen välissä, ei paloa pystytty tukahduttamaan sen kummemmin palokunnan ruutalla kuin kaivosta sankoilla kelkotulla vedelläkään.

Minäkin kävin alkuvaiheessa kirkon katolla, mutta kiire sieltä tuli pois, kun puutikkaat olivat jo vaarassa palaa. Tulen päästyä kirkon torniin, alkoi todellinen humina. Tuuli painoi valtavasti kipinöitä kylän päälle. Koko kylä oli hädässä, koska siihen aikaan oli kylällä paljon pärekattoisia rakennuksia ja ne olivat tosi lähekkäin toisiaan.

Suurimmassa vaarassa oli syttyä koulu. Sitä ja paljon muitakin kylän rakennuksia suojelemaan määrättiin kipinävartioita. Minä olin kipinävartiossa nykyisen Kiuru- Marketin katolla”.  Olavi Remes muistelee, että kirkon paloa sammuttamaan hälytettiin palokunta myös Kuopiosta.

Olavi Hyvönen 1950-luvun palokuntalainen puolestaan tietää kertoa, että reitillä   Rytky – Runni – lisalmi linja-autoa ajanut Oskari Tuovila keräsi Rytkyltä  sammutus-väkeä yhden linja-autolastillisen ja yhden lastin hän haki lisalmesta.  ”Ei siinä apuvoimatkaan mitään merkinneet. Tuli oli työnsä tehnyt, ennen kuin lisää palokuntia ehti paikalle. Olivathan nimittäin senaikaiset kulkuyhteydet sangen heikot”, Olavi Remes muistelee.

Irtaimisto palavasta kirkosta saatiin suurimmaksi osaksi pelastettua. Palon syttymis-syyksi on arveltu huolimattomasti heitettya tupakkaa. Olavi Remes toteaa, että mitään todisteita tuosta arvelusta ei ole. Hänen mielestään yksi vaihtoehto on se, että  korjauk-sen alla olevan kirkon vuorauksiin olisi päässyt kytevää ainetta.

Puuseppä ja palomies

Olavi Remes oli sota-ajan alkuvuodet puuseppänä ja palomiehenä.  ”Nivelsairauden takia minä en osallistunut sotaan alkuvuosina. Vasta sodan lopulla olin komennettuna Kannakselle.  Ennen sodan alkamista ostimme kolmen veljeni kanssa Jukaraiselta puusepänverstaan.  Oltuani vapautettuna sodasta, minut määrättiin lähtemään työpaikaltakin tulipaloihin.”

Olavi Remeksellä on myös omakohtaista kokemusta tulen tuhoista, kun hänen hoitoonsa jäänyt puusepän verstas paloi.  ”Siihen aikaan Kalle Saano oli palokunnan paloruiskujen moottoreiden käyttäjä.  Verstaspalossa ruiskun moottori ei suostunut käynnistymään Saanon Kallen sitkeistä yrityksistä huolimatta. Tuskin verstasta olisikaan saatu pelastettua, vaikka moottori olisi lähtenyt käyntiin”.

”Hirveä tulimeri alkoi loimottaa”

”Nykyisen kaupungintalon suunnasta tulvahti vankka savu ja kohta leimahti tuli, joka näkyi kauaksi. Aluksi me oletettiin, että nyt syttyi kansakoulun sauna”, muistelee vuonna 1927 syntynyt Aino Pietikäinen, jonka isä Juho Pietikäinen oli innokas palo-kuntalainen 1920-luvulta vuoteen 1951 saakka.

”Voi hirveä, mikä tulimeri siitä suunnasta alkoi loimottaa. Äiti oli tekemassä jotain kotipellollamme. Hän myös lähti palopaikalle, niin kuin kaikki muutkin tältä seudulta, jotka suinkin pääsivät. Myös äitini oli ollut vesisankoketjussa, jolla olivat yrittäneet tukahduttaa paloa.  Minä jouduin jäämään paloiltana kotiin siskoani katsomaan. Palon sammutus jatkui vielä seuraavana päivänä. Silloin vein isälleni kahvia palopaikalle.”

”Kirkkopalo on jäänyt mieleeni erityisesti senkin vuoksi, kun tuona iltana nousi ukkosenilma. Lähdin silloin viemään maitoa Osulan myymälänhoitajalle ja minuakos pelotti pitää kasissani maitoastiata, koska olin kuullut sanottavan, ettei ukkosenilmalla saa pitää rautaisia esineitä kädessä. Ukkosenilman aikana alkuillasta satoi jonkin verran vettä. Jos maa olisi ollut täysin kuiva, olisivat kirkon palon lennättämät kekäleet ja kipinät saattaneet tehdä kylällä pahaa jälkeä. Palovaara oli aina Hovin alueella saakka.”

”Lattia paloi paloauto- j a bensavajassa”

Jos kirkon palo vuonna 1937 uhkasi koko kirkonkylän asutusta, oli siihen hyvät eväät myös vuonna 1939. Silloin nimittäin oli päivällä uunin edessä olevalle pellille vedetty hiillos polttanut yön aikaan varastorakennuksen lattiaa. Kyseessä oli edesmenneen kauppias Lauri Salmisen omistaman liikkeen varastorakennus Nivankatu 6:ssa.

Palohetkellä rakennuksen sisällä oli palokunnan auto sekä myös bensatynnyreitä. ”Mikä ihmeen suojelus lienee ollut, joka tukahdutti palon niin, ettei se päässyt leviämään paloauton alle ja kakluunin vieressä nurkassa olleeseen bensavarastoon”, muistelee tuota kauhun näkyä rouva Alma Salminen (synt. vuonna 1903).  ”Jos koko makasiini olisi syttynyt palamaan, olisi tapahtunut vaikka mitä. Tuli olisi levinnyt varmaan koko kylään.

Tämän tapauksen sattuessa oli mieheni siellä jossakin, eli siellä missä muutkin miehet olivat siihen aikaan. Me olimme kahden kauppa-apulaisen kanssa.  Lämmitin silläkin kerralla kakluunin jo päivällä. Tavallaan annoin hiilloksen hiiltyä niin hyvin, ettei palovaaraa ollut, kun hiilet veti kakluunin edessä olevalle pellille. Tuolla kerralla jo illalla huomasin lämmön väreilyä ikkunan luona, mutta en osannut kiinnittää siihen sen enemmän huomiota.  Huomattuani tilanteen aamulla, kutsuin paikalle palopäällikkö Pekka Vartiaisen.  Tilanteen nähtyään häneltä menivät jalat hervottomiksi, niin kuin minultakin meni.”

Rouva Alma Salminen on samaa ikaluokkaa Kiuruveden palolaitoksen kanssa, eli syntynyt vuonna 1903.

Monitoimimies

Lauri Salminen tuli Kiuruvedelle Sysmästä vuonna 1925 ja rouva Alma Salminen vuonna 1929 Hyvinkäältä.

Lauri Salminen oli todellinen monitoimimies palokunnan toiminnassa. Hän otti osaa palo- ja pelastustoimintaan jo VPK:n aikoihin. Vuonna 1935 hänet valittiin palolau-takunnan jäseneksi. Palopäällikköna hän toimi vuosina 1944-1948 sekä palolautakun-nan puheenjohtajana vuosina 1951-1968.

”Minä kun tulin Kiuruvedelle, oli palokunnalla oma talo nykyisen Torikadun varrella. Tosin siinä ei ollut kuin kaksi huonetta, joten siihen ei paljon palokunnan kalustoa sopinut, kun toisessa huoneessa asui Pekka Lilja”. kertoo rouva Alma Salminen. ”Kun me muutettiin Nivankatu 3:sta Nivankatu 6:een vuoden 1935 alussa, siirrettiin palo-kunnan ruisku Arvo Soininvaaralta meidän makasiinissa pidettäväksi.  Myöhemmin sitten myös ensimmäinen auto sijoitettiin meidän makasiiniin. Tämä tapahtui vuonna 1938. , . – .  Kyllä palokunnan pääsy palopaikoille oli niihin aikoihin vaikeaa. Kalustoa kuljettivat yleensä hevosilla, kun autoteitä ei ollut. Palomiehet joutuivat ruiskua paljon myös vetämään tai kantamaan, kun hevostietäkään ei ollut. Mieheni teetti vartavasten seppä Venäläisellä pyörillä olevan kärrin kaluston kuljettamista varten.”

”Pehmo reksi”

”Lasse-pojastamme tuli yhtä innokas palomies kuin isästään. Hän lähti paloihin mukaan aina kun oli kotona. Joskus han pääsi oppikoulustakin kesken tunnin palopaikalle. Reksi oli kai niin pehmo, että antoi lähteä, kun oli kyse niinkin tärkeästä tehtävästä.

Kerran Lasse sai nuorena poikana ollessaan niin vaativan tehtävän, kuin paloauton-ajamisen meijerin rantaan. Jostain syysta auto piti sinne viedä, ja kun aikuisilla miehilläkään ei monella ollut ajokorttia, veti poika ison miehen koppalakin paahan ja ajoi ryhdikkäänä auton meijerin rantaan. Aikamiehillä ei ollut uskallusta lahtea ajamaan ilman ajokorttia.”

Kaivo rakenteille

Vuoden 1937 alussa palolautakunta ryhtyi puuhaamaan palokaivon rakentamista kirkonkylään riittävän vedensaannin turvaamiseksi.  ”Päätettiin rakentaa 5 x 5 m laajuinen palokaivo Kunnanmaan tilalle Kiuruvedenkylan n:o 20 Hilja Ruotsalaisen kirjakaupan ja palopäällikko P. Vartiaisen asunnon väliseen notkoon. Kaivo tehdään puupuitteella ja sitä varten päätettiin tiedustella valmiita huoneita”, kerrotaan 14.1.1937 koolla olleen kokouksen pöytakirjassa.  Samassa kokouksessa syntyi päätös avustuksen anomiseksi Vakuutusyhtio kansalta palokaivon tekoon.

Palolautakunnan seuraavassakin kokouksessa käsiteltiin avustusanomuksia palokaivon tekemistä ja letkujen ostoa varten. Kiuruveden Paloapuyhdistykseltä oltiin vailla          10 000 markan avustusta, Vakuutusyhtio Pohjolalta ja Tulenvaralta sekä Seurakuntain palovakuutusyhtiolta 2 000 markkaa.

Autoon remontti

Palokunnan vuoden 1937 päätöksiin sisältyi myös paloauton sylinterien sorvautta-minen.  Tähän remonttiin oli satsattava 4 000 mk.  Menoreikiä rahalle löytyi lisäksi kyläkuntaruiskujen hankkimisesta. V. 1937 kyläkuntaruisku tuli hankittavaksi Niemiskylään 2 700 markalla ja seuraavana vuonna ruiskuja oli tulossa usealle muulle kylälle.

Koska palokunnan miehistöllä ei ollut puhelimia, päätti palolautakunta laatia suunni-telman hälytyskellojen ostamiseksi palomiehistölle.

Paloasemahanke

Palolautakunta otti esille tammikuussa v. 1941 paloaseman rakentamisen. Tammi-kuussa   koolla ollut kokous katsoi palokalusto- ja autovajan välttämättömäksi.  Tämän johdosta lautakunta päätti anoa kunnanvaltuuston toimenpidettä ryhdyttäväksi kiireel-lisesti rakentamaan paloasemaa. Vuoden 1938 huhtikuun alusta alkaen palokunnalla oli palokalustovaja vuokrattuna kauppias Lauri Salmiselta.  Paloaseman rakentamis-hanke ei kuitenkaan toteudu käden käänteessä. Palolautakunta ehtii useaan otteeseen kiirehtiä hankkeen tärkeyttä. Ennen kuin hanke nytkähtää eteenpäin lautakunnan toivomalla tavalla, ehtii palopäällikkökin vaihtua kahteen otteeseen. Kunnanvaltuusto valitsi palopäälliköksi vuonna 1944 Lauri Saastamoisen ja vuonna 1948 Väinö  J. Pesosen.

Vasta vuonna 1948 ailkaa hankkeen toteutuminen edetä. Tuolloin palolautakunta sai hyväksyttäväkseen kunnan rakennusmestarin laatimat piirustukset ja vuoden 1949 tammikuussa lautakunta saattoi todeta, että paloaseman rakentamista varten kunnanvaltuusto on myöntanyt määrärahan.

Käänteentekevä vuosi

Palokunnan ensimmäisenä päätoimisena palopäällikkönä toimi Viljo Hyvärinen vuosina 1949 – 1954.  Vuosi 1949 oli palokunnan historiassa monessa mielessä käänteentekevä vuosi. Tuona vuonna nimittäin toteutui paloasemahanke.  Palokunta sai lämpimän kalustohuoneen ja myös kalustotäydennystä. Yksi edistysaskel oli lisäksi päätoimisen palopäällikön saaminen. Tähän virkaan tuli valituksi palokorpraali Viljo Hyvärinen Kuopiosta.

Vuonna 1949 palokunnalle valmistui letkunpesulaitteet, letkujen kuivaustorni ja työhuone.  Kalustotäydennyksenä palokunta sai 80 metriä kolmen tuuman letkua, 600 litran vesisäiliön paloautoon, asbestipuvun, nuohousvälineet ja täydennystä raivaus-kalustoon.  ”Kalustomme kaipaa vielä paljon uudistuksia, mutta nyt on saatu ikään kuin lauta, mistä voidaan hellittämättä ponnistaa eteenpäin uskossa, että muutamien vuosien kuluttua kaluston uudistamisessa on päästy siihen, mitä näinkin suuren asutuskeskuksen palosuojelu vaatii”, saattoi vuoden 1949 toimintakertomuksessa palopäällikkö Viljo Hyvärinen suhteellisen tyytyväisenä todeta.

Kertomusvuonna tuli palokunnan tietoon 33 tulipaloa ja tarkalleen sama määrä, 33 palomiestä osallistui palokunnan toimintaan. Puolivakinaiseen palokuntaan kuuluivat tuona vuonna mm. Matti Kastari, Juho Pietikäinen, Toivo Sorsa, Tauno Ruotsalainen, Eelis Kastari, Lauri Matikka, Vilho Hyvärinen, Eino Huttunen, Olli Keränen ja Olli Väisänen.

Taajaväkisen yhdyskunnan alueella suoritetun palotarkastuksen mukaan kyseisellä alueella vuonna 1949 oli 256 asuinrakennusta. Näistä 117 rakennusta oli pärekattoisia, 74 huopapahvikattoisia, 38 tiilikattoisia, 19 peltikattoisia ja syttymättömällä levyllä oli katettu kahdeksan rakennusta.  Ulkorakennuksia oli kaikkiaan 273, joista pärekattoisia 190, huopapahvikattoisia 59, tiilikattoisia 17, syttymättömiä levykattoja viisi  ja peltikattoisia kaksi.

”Kuten huomataan on yli puolet rakennuksista vielä pärekattoisia, joten palon vaara on paljon suurempi, kuin jos rakennukset olisivat ns. kovakattoisia. Läheisimmäksi tavoit-teeksemme jääkin tämän epäkohdan poistaminen ja siten on paloturvallisuudessa menty askel eteenpäin”, katsoo toimintakertomuksen laatinut palopäällikkö Hyvärinen.

Toimintakertomuksessa ilmenee myös, että kirjallinen määräys on annettu pärekaton uusimiseksi kolmeen rakennukseen ja lisäksi on annettu suullisia korjauskehotuksia.

Uusi paloauto

Vuonna 1950 palolautakunta pani vireille uuden paloauton hankkimisen. Auton  ostamiseksi tehtiin avustusanomus palovakuutusyhdistykselle ja avustusta anottiin aina valtiovaltaa myöten.  Viljo Hyvärinen korostaa laatimassaan vuoden 1950 toimintakerto-muksessa uuden paloauton saannin tärkeyttä, koska entinen oli jo erittäin huonokuntoinen.  ”Vanhan auton kunto on käynyt jo sellaiseksi, että on kyseenalaista, pääseekö sillä  palopaikalle vai ei.”  Uuden paloauton saanti lykkääntyi palokunnan anelusta huolimatta vuoteen 1952.  Vuonna 1950 palokunta sai kuitenkin uuden moottoriruiskun, ”Esan”. Lisäksi kalusto  lisääntyi höyläpenkillä, rautaisella ruuvipenkillä, tahkolla, rintaporalla, kahdella höylällä ja hylsyavainsarjalla.

Palokunnan tärkeimmän kaluston vuonna 1950 muodosti yksi kuorma-auto, kaksi  moottoriruiskua, yksi sellainen ruisku, joka saa voimansa auton pyörästä yksi iso ja yksi pieni käsivoimaruisku.  ”Letkua 580 metriä 3”, josta 200 metriä kestävää ja loppu epävarmaa, 180 metriä 2″, josta 100 metriä kestävää”, toimintakertomuksessa todetaan.

Auto umpinaiseksi

Uuden paloauton saannin viivästyessä palolautakunta päätti 16.11.50 paloauton rakentamisesta umpinaiseksi. Näin sillä ehdolla, etta valtuusto myöntää varat tarkoitukseen.  Samassa kokouksessa päätettiin sumusuihkun ja alasimen hankkimisesta. Iskuruisku päätettiin laittaa paloauton etuosaan kiinteasti.

Vuonna 1951 oli vuorossa uuden hälytyssireenin hankkiminen, entisen osoittautuessa liian heikoksi. Sireenin hankkimiseen palolautakunta anoi avustusta Kiuruveden  Palovakuutus-yhdistykseltä.

Kun palopäällikkö ”Palo-Ville I” kokeili Kerho-Kahvilan katolla ollutta vanhaa sireeniä, kysäisi paikalle sattunut kulkija Villeltä: ”Mittään se tuo palopilli naokaes?”

”Autokuume” hellittää

Useita vuosia ”autokuumetta potenut” palokunta sai viimeinkin, vuonna 1952, uuden paloauton. Uuteen autoon asennettiin tilapäinen kori ovipanelista.  Uuden auton rakentelu jatkui vuosina 1953 ja 1954 vastaamaan palokunnan vaatimuksia sammutustoiminnan tehostamiseksi. Vuonna 1953 palokunta sai uuteen autoon 1 500 litran vesisäiliön ja vuonna 1954 asennettiin autoon 1 500 litraa/min. tehoinen autoruisku.

Uutta ja myös vanhempaa kalustoa palokunta pääsi testaamaan vuonna 1953 kaikkiaan 29 tulipalossa ja neljässä nokipalossa. Tuolta vuodelta on merkillepantavaa se, että eniten hälytyksiä tuottivat huolimattomasti hoidetut pellonraivaukset. Näitä hälytyksia oli 11, joista 16. päivänä toukokuuta oli neljä hälytystä vajaan yhdentoista tunnin aikana.

 ”Mentiin palopaikalle, kun kerettiin”

1950-luvulla VPK:n toimintaan osaa ottanut Olavi Hyvönen (synt. v. 1930) kertoo, että kulkuyhteydet eivät vielä noihinkaan aikoihin olleet kehuttavia.  ”Palopaikalle mentiin, kun kerettiin. Tiet olivat paikoitellen niin huonoja, ettei niillä hurjasteltu. Tosin senaikaiset autotkaan eivät olleet hurjastelua varten. Etenkin palokunnan ensimmäinen auto, meijeriltä ostettu Ford, oli hontelo ajaa, kun siinä oli takanakin ykköspyörät.  Se tinki kurveissa kulkemaan kahdella pyörällä”.

”Thameskaan ei mikään vauhtihirmu ollut, kun siinä oli pieni moottori.  Täysi lasti kun autoon tuli päälle, ei sillä kovasti päässyt”. Olavi Hyvönen muistelee, että Thamesissa ei ollut vielä hälytyslaitteita vilkkuvaloineen. Tavallisimmin ”tien aukaisijana” oli pelkkä auton riikkari.  ”Käytettiin me joskus hälytysmatkoilla kammista pyöritettävää hälytin-laitetta, jota pidettiin auton sivuikkunalla. Siitä lähti jo sellainen ääni, että huonompikuuloi-nenkin osasi väistyä pois edestä.”

Olavi Hyvönen kertoo, että 1950-luvulla oli metsäpaloja paljon, kun peltojen raivuu oli yleistä ja tuli pääsi leviämään herkästi metsään.  ”Kun tuli pureutui suohon, palo kesti pitkään. Tuli saattoi kyteä suomaastossa myöhäiseen talveen asti.”  Olavi Hyvönen toteaa, että myös pärekattoiset rakennukset aiheuttivat palokunnalle runsaasti työtä. ”Yksi harmi oli lisäksi se, että rakennukset olivat varsin lähekkäin toisiaan.  Palavan rakennuksen vieressä olleita muita rakennuksia pyrittiin etenkin aikaisempina vuosikymmeninä suojaamaan palosuojelusseileillä, kun vedestäkin oli yleensä puute.

Jos palopaikoille pääseminen ei aina ollut helppoa, eivät ihmiset herkästi apua pyytäneetkään. Kun he huomasivat palon olevan niin pitkällä, ettei palokunta enää voi tehdä mitään palon sammuttamiseksi, eivät he hälytystä tehneet.  Ilmoittivat vain jälkikäteen, mitä on tapahtunut.”

Pärekatoista harmia

Jo vuoden 1949 palokunnan toimintakertomuksessa kiinnitettiin huomiota pärekattoisten rakennusten runsauteen. Samaan asiaan puuttui palolautakunta useissa kokouksissa 1950-luvun alkupuolella. Muun muassa 27.2.53 kokoontuneen palolautakunnan kokouspöytäkir-jasta löytyy merkintä: ”Päätettiin antaa pärekattoja koskeva määräys laitettavaksi tulisijalla varustetut rakennukset kovakattoisiksi 1. päivään toukokuuta 1953 mennessä.”  Myös muut kuin tulisijalla varustetut rakennukset palolautakunta suositti muutettaviksi kovakattoisiksi, etenkin taajaväkisen yhdyskunnan alueella.

Miehen ikään

Vuonna 1953 ”miehen iän” saavuttanut, eli 50 vuotta täyttänyt palokunta sai uuden päällikön vuonna 1954. Viljo Hyvärinen toimi kunnan palopäällikkönä 31.7.54 saakka. Hänen seuraajakseen tuli 32 hakijan joukosta ensimmäiselle varasijalle valittu Viljo Salminen Tampereelta. Salminen ryhtyi hoitamaan virkaa 1.10. alkaen. Tuon väliajan palopäällikön tehtäviä hoiti palolautakunnan puheenjohtaja Lauri Salminen.

Palolautakunnan vuoden 1954 merkittävimpiin tehtäviin lukeutui aloitteen tekeminen talousrakennuksen rakentamiseksi paloasemalle. Kustannusarvioltaan 320 000 markkaa maksava rakennus sisälsi saunan, polttopuusuojan ja tavarasuojan.  Esitystään saunan tarpeellisuudesta palolautakunta perusteli sillä, että sammutustyöstä palaavalla palokunnalla ei ole mitään mahdollisuutta kunnolliseen peseytymiseen.  Paloasemalla ei ollut myöskään minkäänlaista polttopuusuojaa ja samoin oli puute varastotiloista sekä tavarasuojasta, joten kaytösta poistettuja, mutta vieläkin korjauskelpoisia esineitä oli pidettavä taivasalla.  Näihin puutteisiin tuli sitten korjaus vuonna 1956, jolloin paloaseman lisärakennus valmistui.

Viljo Salminen oli palopäällikkönä vuosina 1954- 1974. 

Palotarkastus tehostuu

Vuonna 1954 palolautakunta pani palotarkastuksen usiin puihin. Palotarkastus toimitettiin  kunnan alueella ensimmäisen kerran siten, että kunta oli jaettuna koulupiireittäin  tarkastus-alueisiin, ja kussakin tarkastusalueessa oli oma palotarkastaja. Tarkastuspiireja oli 40,  joista suurin oli taajaväkinen yhdyskunta ja siihen liittyvät asutusalueet. Tämän alueen tarkastuksen suorittaminen kuului palopäällikölle ja muihin piireihin oli saatu tarkastajiksi paikallisen  palovakuutus-yhdistyksen asiamiehiä.

Toimintakertomuksen mukaan palotarkastuksen tehostumista kuvastaa se, että korjaus- ja uusintamääräyksiä annettiin yhteensä noin 1 450, kun määrä edellisinä vuosina liikkui keskimäärin 130:n paikkeilla.

Vuonna 1962 palolautakunta tutkaili mahdollisuuksia perustaa palotarkastajan virka kuntaan. Lautakunta katsoi, että tehokas lakisääteinen palotarkastus kunnan laajuuden huomioon ottaen ei vastaisuudessa tule ilmeisesti muulla tavoin hoidetuksi valtion palohallintoa tyydyttävällä tavalla.

Palotarkastajan viran perustaminen sai kuitenkin odottaa vuoroaan aina vuoteen 1974 saakka, jolloin palotarkastaja-kalustonhoitajaksi tuli valituksi kahdesta hakijasta Aarne Mehtonen  Kiuruvedeltä.

VPK taas henkiin?

Vuoden 1954 toimintakertomuksessa mainitaan aktiiviseen toimintaan ottaneen osaa 29 miestä. Erikoisesti kiitosta saa poikaosasto, sillä harjoituksiin on osallistunut peräti 42 poikaa.  ”Pojat ovat ilahduttavan runsaslukuisena olleet mukana palokuntatoiminnassa. Valitettavaa on vain se, etta poikain keski-ikä on perin alhainen, n. 12 vuotta. Palokunnan poikatoiminnan merkitys olisi varsin suuriarvoinen, jos poikain keski-ikä olisi noin 15 vuotta.”

Suuriarvoisena pitää palolautakunta myos vuonna 1939 uupahtaneen paikallisen vapaan palokunnan toiminnan henkiinherättämistä.  ”Elinvoimaisen VPK:n toiminnassaolo tehostaisi huomattavasti kunnan palosuojeluoloja ja samalla vähentäisi tuntuvasti kunnan sammutusmenoja”, pohti 22.3.57  koolla ollut lautakunta.

Autokauppoja

Palolautakunta teki vuonna 1959 autokauppoja. Vanha Ford-paloauto meni myyntiin, ja palokunta sai käyttöönsä peräti 187 -hevosvoimaisella moottorilla varustetun uuden     Ford F 600 -auton. Tuota autoa luonnehtii palopäällikkö Viljo Salminen vuosikertomuk-sessa kunnan ensimmäiseksi varsinaiseksi paloautoksi, sillä se on varustettu kaksoiskeski-pakoispumpulla ja 1 250 litran vetoisella vesisäiliöllä.  Ja kun ”hevosia” on runsaasti, katsoo palopäällikkö, että auto vaikuttaa ratkaisevasti sammutustyön tehokkuuteen niin matka- kuin toimintanopeutensa johdosta. Auton ominaisuuksista vuosikertomuksessa mainitaan, etta autoon asennetun kahden keskipakoispumpun huipputeho rinnakkaiskytkennällä on  3 500 litraa minuutissa isoja suuttimia käytettäessä ja nimellisteho 2 350 litraa minuutissa.

Peltola palaa

Uuden ”tehoauton” tarpeellisuus tuli todistetuksi mm. loppiaisena 6.1.1962.  Tuolloin Juho Peltola Oy :n liike- ja asuintalo oli syttynyt palamaan.  Puolivakinaisen palokunnan päiväkirjassa kerrotaan tuosta palosta mm. seuraavaa: ”Klo 12.19 ilmoitettiin puhelimitse paloasemalle, etta Juho Peltola Oy:n liike- ja asuintalo kirkonkylässä palaa. Paikalle lähdettiin molemmilla paloautoilla. Lähtöaika 3 min, vanhinpana palopäällikkö.   Palo, joka ilmeisesti oli alkanut pikkupoikain tupakkatulista ullakolla, oli levinnyt palokunnan paikalle saapuessa rakennuksen päätyseinään, vesikattoon alapuolelta sekä ullakon portaaseen.

Sammutustyö aloitettiin autoruiskulla ja säiliövedellä ja jatkettiin paloposteista ja palokaivosta. Huopakaton alla oleva pärekatto levitti tulen, ja sammutustyö muodostui erittäin vaikeaksi. Ullakolla sai savumyrkytyksen kaksi palomiestä, joista toinen joutui sairaalahoitoon

lisalmen VPK saapui paikalle klo 13.55 ja lopetti sammutustyön klo 16.20. Tulen valta saatiin rajoitetuksi klo 16.50 ja sammutustyö lopetettiin 7/1 klo 14.  Rakennuksesta saatiin pelastetuksi irtaimisto ja kauppavarasto lähes kokonaan.  Vahingot kiinteistön osalta n. 7.000.00 mk ja irtaimen osalta n. 250.000 mk.”

Päiväkirjassa kerrotaan, että Peltolan palon sammutustyössa olivat mukana J. Pietikäinen, O. Sinda, T. Ratinen, A. Ratinen, M. Keränen, Reijo Kohonen, Rauno Kohonen, Tauno Tikkanen, K. Hiekkaranta, Jorma Niskanen, Tapani Mannerkorpi, Jyrki Penttinen, Jouko Roppola, S. Kumpulainen, Niilo Kauranen, Erkki Kauranen, P. Vesamäki, P. Oikarinen, H. Kuosmanen, S. Selander, Heikki Rautio, Esko Rautio, Juhani Waarna ja Armas Pusu.

Mieskatoa

Palokunnan huolenaiheeksi muodostui 1960-luvun alkupuolella runsas palokunnan mieskato. Mm. 1964 vuosikertomuksessa mainitaan, etta palokunnan miesluku väheni vuoden aikana runsaasti paikkakunnalta muuton, ammattiopintojen ja asevelvollisuuden vuoksi. Vuoden päättyessä miesluku oli pienin, mitä se moniin vuosiin on ollut. Lukumää-räksi kertomusvuonna kirjattiin 24 miestä, kun määrä 1950-luvun taitteessa oli reilusti yli kolmenkymmenen.  ”Mikäli kirkonkylän asutustaajamaan ei pysyviä työpaikkoja nuorille miehille tulla lähiaikoina saamaan, tulee väistämättömänä eteen vakinaisen palokunnan perustaminen”, aprikoi vuoden 1964 vuosikertomuksen laatinut palopaallikko Salminen.

Palolautakunnan 23.10.65 kokouspöytäkirjassa kerrotaan, että palokunnan miehistön  pyydettyä sammutustyöhön vakinaista kuukausipalkkaa, katsoi lautakunta oikeudenmu-kaisemmaksi säilyttää vuodesta 1949 käytännössä olleen harrastuspalkintojärjestelmän  siten, että näitä palkintoja lisätään viidellä.  ”Talousarvioehdotuksessa esitetään määräraha tarkoitukseen korotettavaksi 400 mk:sta 1.000 mk:aan. Harrastuspalkinnot jaetaan siten, että eniten harrastuspisteitä saaneille viidelle miehelle jaetaan vuoden lopussa miestä kohti 100 mk, seuraaville viidelle 60 mk ja viimeisille viidelle 40 mk. Pisteita annetaan harjoituskerralta 2, hälytyskerralta 3 ja hälytyskerralta klo 22 – klo 7:aan 5 pistettä.  Järjestelmä tulee voimaan 1.1.1966 lukien.”

Asema laajenee

Vuoden 1964 maaliskuussa palolautakunta päätti suunnitelman tekemisestä paloaseman laajentamiseksi ja laatia sitä varten rakennuspiirustukset.  Laajennushankkeen toteutta-minen jumiutui kuitenkin jo seuraavana vuonna, kun asiakirjat hukkuivat kokonaan lääninhallituksessa.

Laajennustyöt eivät käynnistyneet myöskään vielä vuonna 1966, vaikka sisäasiainministerion palosuojelurahaston päätöksellä hankkeen toteuttamiseen oli myönnetty valtion avustusta 30 000 mk. Laina-anomukselle ministeriössa sitä vastoin näytettiin punaista valoa.

”Kunnanhallitukselle päätettiin esittää, että rakennussuunnitelman toteuttaminen  pantaisiin alulle, ja anottaisiin rakennusvaiheen edistyessä lisäavustusta, kun lainaa on ensin saatu muuta tietä”, palolautakunta päätti vuoden 1966 tammikuussa.

Palolautakunnan tavoitteena oli, että tyot pääsisivät käyntiin vuoden 1966 syksyllä. Paloaseman laajentaminen alkoi kuitenkin vasta vuoden 1969 marraskuussa ja paloaseman laajennusosa valmistui lopullisesti seuraavan vuoden heinäkuussa.

Vuonna 1970 palokunta sai käyttöönsä uuden kevyen paloauton jo suhteellisen vanhojen ja raskaiden paloautojen rasitusta helpottamaan.

Kevyen Ford Transit -pakettiauton käytön katsottiin olevan miehistön ja kaluston kuljetuksissa huomattavasti taloudellisempaa kuin raskaiden autojen.

Tuhoisia paloja

Uutta paloautoa palokunta ei saanut käyttöönsä ennen 14.4.73 ollutta kotiseutumuseon paloa. Auton hankkiminen ei silti ollut missään nimessa hukkainvestointi, sillä sammu-tettavaa riitti. Vuonna 1974 oli 30 palohälytystä ja seuraavana vuonna 29 hälytystä. Vuoden 1975 tuhoisimmaksi paloksi kirjattiin Juho Peltola Oy:n uuden, avajaisia vaille valmiin tavaratalon tuhoutuminen.  Peltolan tavaratalon palon vahingoiksi palokunta kirjasi 2,6 miljoonaa markkaa, josta irtaimiston osuus oli 1,1 milj. markkaa. Tämä tulipalo kirjattiin palokunnassa tulipalovahinkojen suhteen siihenastisista tuhoisimmaksi kunnan historiassa.

Heinäkuun 1. päivänä 1975 raivonnut palo tuhosi tavaratalon perustuksiaan myöten. Palokunta sai hälytyksen palopaikalle aluehälytyskeskuksen kautta klo 10.03. Palokunnan päiväkirjan mukaan palopaikalle lähti kaksi paloautoa, joiden yhteinen miehistövahvuus oli yksi päällystöön kuuluva ja neljä palomiestä. Lisäksi klo 10.09 palopaikalle saapui 19 puolivakinaista palomiestä.

Kiuruveden puolivakinaisen palokunnan lisäksi Peltolan paloa oli tukahduttamassa lisalmen palokunta yhteensä kahdeksan miehen voimin ja Pyhäsalmen VPK, jonka vahvuus oli 1 + 12.

Kesken liiketalon sammutustoiden joutui Pyhäsalmen VPK ryntäämään Kiuruveden kaatopaikalle, jossa tuli uhkasi levitä metsään.

Liiketalon sammuttamisen lisalmen palokunta lopetti klo 12 ja Kiuruveden palokunta siirtyi jälkisammutukseen klo 11.30, jolloin katto oli jo romahtanut alas.

Palokunta kotiutui klo 13.45.

Kotiseutumuseon palo ajoittui yösydämelle. Hälytys palokunnalle tuli klo 23.08 ja sammutustyö työllisti palokuntaa 1.40 saakka.  Kotiseutumuseon paloa sammuttamaan palokunta lähti kahdella autolla.  ”Palo, joka todennäkoisesti oli tuhopoltto, oli vanhassa savupirtissa jo saanut siksi suuren vallan, ettei mitään ollut tehtävissä sen ja pirtissä olleen museoesineistön pelastamiseksi. Sen sijaan vieressa ollut suurehko luhtiaitta ja tuulimylly onnistuttiin pelastamaan autojen säiliöveden sekä myöhemmin vesijohtoveden avulla”, palokunnan päiväkirja kertoo.

Vuoden 1976 aikana Kiuruveden kunnan palo- ja pelastustoimi kehittyi voimakkaasti. Sisäministeriön luvalla kuntaan perustettiin palomestarin ja kolmen palomiehen virat. Palokunnassa katsottiin kuitenkin olevan edelleen kahden palomiehen vaje, jotta olisi mahdollista lähtea hoitamaan kiireellisiä toimenpiteitä vaativiin tehtäviin välittömästi.  ”Hyvällä syyllä voidaan sanoa, että vuosi 1976 oli erittäin voimakkaan kehityksen aikaa palo- ja pelastustoimen alalla kunnassa, ehkä voimakkaamman kuin milloinkaan sen historian aikana.” luonnehtii 5.8.74 eläkkeelle siirtyneen palopäällikkö Viljo Salmisen tilalle palo- ja väestonsuojelupäälliköksi valittu vantaalainen, Pyhäjärvellä syntynyt Jarmo Markkanen.

Vuodesta 1974 lähtien oli kunnan palkkalistoilla myös palotarkastaja Aame Mehtonen ja palomies Rauno Kohonen. Huhtikuussa 1976 aloitti palomestarina Pekka Lamminaho. Tuohon aikaan puolivakinaiseen palokuntaan kuului neljä vakinaista palomiestä ja kuusitoista puolivakinaista.

Osa-aikaisia miehiä

(Kuva: Tapio Heikkinen / Kiurun-Kuva)

Jarmo Markkanen toimi palopäällikkönä vuodesta 1974 vuoteen 2001, jolloin hän jäi sairaseläkkeelle.

Voimakasta kehitystä

Vuoden 1976 alusta astui voimaan uusi palo-ja pelastustoimilaki seka asetus palo- ja pelastustoimesta, joilla palokuntien tehtäväkenttää laajennettiin huomattavasti. Se asetti palokuntien henkilöstölle lisääntyvää koulutustarvetta pystyäkseen selviytymään uusista lain mukanaan tuomista tehtävistä. Samoin kalustoa oli hankittava lisää, etenkin erityis-kalustoa, joiden käyttoala on usein suppea. Ne ovat kuitenkin välttämättömiä. Vuonna 1977 palolautakunta katsoi tarpeelliseksi perustaa palokuntaan osaaikaisia palomiehen toimia, koska puolivakinaisen miehistön määrä jatkuvasti väheni. Toimien täyttäminen jäi kuitenkin sillä haavaa valtiovallan tuen saannin varaan.

Toimintakertomuksesta ilmenee, että palokunnan sammutusvahvuus oli päiväsaikaan työvuoron lisäksi 1-2 puolivakinaista miestä. Tuota määrää ei pidetty riittävänä, mikäli onnettomuus on hiukankin ”tavanomaista” suurempi.

”Uutta miehistöä ei puolivakinaiseen palokuntaan ole näilla näkymin tulossa.  Lieneekin tämänlaatuinen lähes vapaaehtoinen työ nyky-yhteiskunnassa häviämässä.  Vastuuta turvallisuudesta oman kotipiirin ulkopuolelta ei enää tunneta”, arvelee palopäällikkö Markkanen laatimassaan palo- ja pelastustoimen toimintakertomuksessa.

Kertomusvuodelle oli kirjattavissa myönteisempääkin asiaa. Palokunnan hälytystoimintaa nimittäin kehitettiin hankkimalla kuusi henkilöhakulaitetta, jotka mahdollistavat ns. hiljaisen hälytyksen suorittamisen. Samoin raivauskalusto monipuolistui. Palokunnallehankittiin hydraulinen leikkuri. Se lisäsi merkittävästi toimintamahdolli-suuksia onnettomuustapauksissa.

Kielteistä, mutta myös myönteistä kerrottavaa löytyy vuodelta 1978.  Tuona vuonna sisäasiainministeriö myönsi valtionosuutta säiliöauton hankintaan.

Hankittu auto oli polttonesteen kuljetuksessa käytetty telialustalle rakennettu perävaunullinen säilioauto. Yhdistelmäauton yhteinen vesimäärä oli peräti 20 000 litraa.

Murheen aiheena oli edelleen puolivakinaisen miehistön väheneminen. Palokunta sai kuitenkin palvelukseensa nuoria työttömiä valtion työllisyystuen turvin.  Nuorista  työntekijöistä yksi oli kokopäivätoiminen ja neljä osa-aikaisia.