1. Kiuruveden tori ja sen ympäristö

Sisällys:

Torilla tapahtuu / Alma Salminen

Säästöpankin talo 1963- / Heikki Rautio

Kassantalot : Alakouluikäisen pojan muistikuvia 50 -luvun lopulta ja 60-luvun alusta / Eero Huttunen

Taksi / Jaakko Soininvaara

Ambro Kärkkäinen / Kyllikki Kärkkäinen

 

Säästöpankin talo 1963                                                                                                    Heikki Rautio

Kiuruveden taajaman keskustan siirtyminen 50-luvulla Osulan risteyksen alueelta torin ympärille, aiheutti pankkien siirtymisen torin ympärille.  Osuuspankki  oli jo valmiina torin  pitkällä sivulla ja Säästöpankilla teki mieli tulla tasapainottamaan  vastakkaiselle puolelle.  Tuolloin Kiuruvedelle muuttanut Säästöpankin uusi toimitusjohtaja Matti Valkama ryhtyi neuvottelemaan Kärkkäisen perikunnan kanssa tontin vuokraoikeuden siirtämisestä rakennettavalle asunto-osakeyhtiölle. Taloon oli tarkoitus saada tilat Säästöpankille.  Kyllikki Kärkkäinen luopui omasta osuudestaan tonttia ja tuli samalla uuden yhtiön osakkaaksi.  Kärkkäisten omistama tontti oli vuokratontti ja vasta perustettava taloyhtiö sai tontin omistukseensa.  Tontille saatiin kaavamuutos ja työt päästiin alkamaan vuonna 1962.

Talon alakerros jäi myymälätiloiksi ja ensimmäisinä vuokralaisina olivat Alpo Saastamoisen miesten vaatetusliike, Anna Koskisen Kiuru-kirja, Pertti Ruokolan kellosepän liike, Iisalmen Sanomien konttori ja Kiurubaari.  Luonnollisesti  Kiuruveden Säästöpankilla oli pankkitilat katutasossa ja kerhohuone keittiöineen, sosiaaliset tilat ja arkistoholvi  kellaritiloissa.

Asukkaiksi taloon tulivat Kyllikki Kärkkäinen, pankin toim.joht. Matti Valkama, talonmies Kortelainen, Lignellit, Ruokolat ja  Säästöpankin henkilökuntaa.

Rakennusliike Tuovinen urakoi kohteen. Talon perustuksia varten jouduttiin suorittamaan kallionlouhintaa sillä seurauksilla, että kiviä pääsi karkaamaan turhan suuresta latauksesta ympäri toria  talojen katoille ja yksi iso kivi lensi torin vastakkaisella puolella olevan  Kiuru-kirjan ikkunasta sisään.  Kaikeksi onneksi kukaan  ei loukkaantunut kivisateessa.  Perustusten rakentamista hankaloitti lisäksi talon eteläpäässä oleva lähde, josta jouduttiin ohjaamaan vesi viemäriverkostoon.  Kyseinen lähde oli ollut yleinen vedennoutopaikka.

Hammaslääkäri Kyllikki Kärkkäiselle rakennettiin autotalli, missä upea ”Sitikka” sai arvolleen sopivan suojan. Lisäksi nykyisen vasikkapatsaan paikalla oli säästötalon rakentamiseen saakka jäätelökioski.

Säästöpankin rakentamisen jälkeen myöskin liikepankit hakeutuivat torin ympärille.   Torin pohjoispäähän tuli KOP ja Säästöpankin vierelle SYP.  Lisäksi torin eteläpäätyyn tuli Postipankki uuden virastotalon myötä.  Näin ympyrä oli sulkeutunut ja kiuruvetinen vekseliralli toimi tehokkaasti.  Varsinkin maanantaisin ”isäntäpäivillä” vekselilomakkeita täyteltiin ja isännät takasivat toisiaan.  Toria kierrettiin ja myötämielinen pankki usein löydettiin.  On ilmeisesti ainutlaatuista koko valtakunnassa, ett pankit tekivät keskenään päätöksen ettei uusia vekseleitä myönnetä maanantaipäivänä.  Näin pyrittiin tasapainottamaan asiakasvirtaa, joka ruuhkautti pankit.

Parhaillaan Säästöpankissa oli 14 toimihenkilöä ja palvelutiski oli koko pankkisalin pituinen.   Pankin tiloja suurennettiin tai pienennettiin pankkitoimintojen kehityksen mukaan.  Johtajan huonetta siirrettiin pankkihuoneiston päästä päähän.  Jossakin vaiheessa johtajan huone oli seinänaapurina kampaamon kanssa ja huoneeseen ja koko pankkisaliin tulvi permanenttiaineiden tuoksu häiritsevästi.  Toinen harmi olivat russakat, jotka pääsivät leviämään koko taloon ja syylliseksi paljastui eteläpäädyssä oleva kahvila Kiuru-Baari.  Asiakkaat toivat kassinsa baariin odotellessaan linja-autoja  ja ruuan tuoksu houkutteli russakat majoittumaan baariin.  Hyvien torjunta-aineiden ansiosta vaivasta päästiin kohtuudella eroon.  Koko talo kuitenkin johduttiin käsittelemään torjunta-aineilla.

Eräs erikoinen asia muistuu mieleen, kun Savon Voiman miehet tulivat  pankille ja ystävällisesti ehdottelivat, että voisimmeko sammuttaa sovittuna päivänä mainosvalomme.   Olimme hankkineet  ison mainoskuution katolle ja kun meidän mainoksemme syttyi  sammuivat taajaman katuvalot.  Vikaa oli etsitty jo jonkin aikaa ennen kuin joku hoksasi  epäillä mainosvaloja.  Savon Voima asensi valokennolle suojuksen ja näin molemmat valot alkoivat elää omaa elämäänsä.

Useimmat talot taajamassa olivat puulämmitteisiä niin myöskin As. Oy Säästötalo.  Halkoja hankittiin suuria määriä ympäri pitäjää.  Ensimmäisiä tehtäviäni pankissa oli halkomittaan lähtö.  Minua opastettiin mittaan lähtiessä, että olepa tarkkana ja seuraa ettei myyjä pistä lapikastaan mittakepin alle. Kerrottiin, että jotkut myyjän edustajat vetivät kotiin päin ja näin ostettuja halkoja oli mittaa vähemmän.  Olin tarkkana ja saimme ostetun määrän halkoja.

Nyttemmin tori ja torin ympäristö on oleellisesti muuttunut.  Liikepankit ovat kaikonneet torin ympäriltä samoin Postipankki, Osuuspankki on jakautunut kahtia.  On syntynyt Optia, Poppia ja Iisalmen Osuuspankki.  Torin merkitys ihmisten kokoontumispaikkana ja kauppapaikkana on silti säilynyt tosin muuntuneena ja taajaman painopiste on siirtynyt jonkin verran aseman suuntaan.

Torin 50-60-lukujen muista rakennuksista kuten linja-autoasemasta, ”laahkoista”, huoltoasemasta , taksikopista ja torikäymälästä (”ammoniakkikaappi”)  on tarpeellista luoda oma kertomuksensa.

Kassantalot          

Alakouluikäisen pojan muistikuvia 50 -luvun lopulta ja 60-luvun alusta                            Eero Huttunen                                                                                                   

Niemistenkatu 4, Kassan talojen tontti rajoittui toriin, Niemiskylän tiehen, Ortodoksisen kirkon ja kunnantalon tontteihin.  Kassan tontilla sijaitsi Niemiskylään vievän tien suuntainen puinen, kaksikerroksinen rakennus, sekä 50-luvun alussa valmistunut kolmikerroksinen, edelleen Torikadun varrella oleva tiilirakennus sekä varasto.  Vanha puurakennus purettiin 1979 ja sen paikalla on nyt pankin laajennusosa.

Kassan talojen ja Ortodoksisen kirkon välissä oli kuusiaita.  Se oli reilun korkuinen.  Siinä saattoi jopa alakouluikäiset pojat vähän kiipeillä, mikä kyllä oli tiukasti kiellettyä. Ortodoksisen kirkon naapuruus herättää vuosikymmenten jälkeen monta mielikuvaa.  Yksi on kuitenkin muita voimakkaampi.  Luulen, että se liittyi kirkkorakennuksen vihkiäisiin ja vuosi oli -57.  – Tai saattaa olla, että ajallisesti kaksikin mielikuvaa sekoittuu toisiinsa. Ensimmäinen mielikuva on, kun kirkon kelloja soitetaan paljon.  Toinen mielikuva on, kun vanhempani valmistuvat lähtemään johonkin juhlaan, ja lähtevätkin sitten.  He menevät naapuriin, ortodoksiseen kirkkoon. Näämme omalta pihaltamme,  että kirkon eteen on kokoontunut paljon ihmisiä ja sinne saapuu piispakin.  Omien puuhiemme ohessa kuulemme, että juhlassa esitetään itkuvirttä.  Juhla sai ehkä voimakkaan muistiinjäämisen merkityksensä sitä kautta, että kuulin siitä puhuttavan paljon.  Kun meillä juhlan jälkeen kävi vieraita tai satuin kuulemaan aikuisten puheita jossain muussa yhteydessä, ne hyvin usein koskivat tätä ortodoksisen kirkon ja karjalaisten juhlaa.  Niissä puheissa toistui poikkeuksetta ajatus, miten hieno kokemus, ilo ja kunnia oli saada olla mukana juhlassa.

Kunnantalon, nykyisen Kunnantuvan paikalla olleen vanhan puutalon ja Kassantalojen välissä oli tonttien rajaa osoittamassa puuaita.  Kunnan tontilla oli piharakennus, jossa vanhempaan aikaan oli mm. tallitilaa  hevoselle. Mutta oikeastaan Kunnantalon ja Kassantalot erottivat kunnolla toisistaan korkeat, pitkät, torilta poispäin juoksevat polttopuiden varastopinot. Kunnantalon Ortodoksisen kirkon puoleisessa kulmassa oli vielä pieni varastorakennus, jonne saattoi kurkistaa harvalla pystylaudoituksella tehdyn seinän raoista.  Sisällä näytti olevan pulpetteja ja muutakin kouluihin liittyvää tavaraa.

Kassan pihalla oli kuusiaidan suunnassa kunnantalon puoleisessa päässä pihaa keltainen varastorakennus. Siinä olivat ovet pihan puolelta kellariin,  autotalliin, saunaan, polkupyöräsuojaan ja rakennuksen yläkertaan, jossa oli vanhassa Kassan talossa asuvien varastotilat ja johonkin aikaan myös pankin arkisto.  Toisella puolella varastorakennuksessa oli pari pienempää varastokoppia ja halkosuoja sekä vähän erillään varastosta avonainen, muutaman kuution vetoinen jätelaatikko.  60 -luvulla pihaan rakennettiin vielä kuusiaidan suuntainen kevyt tallirakennus autoille.

Sisäpiha oli kuin pieni urheilukenttä.  Sen viheriötä reunustivat ruusupensaat ja sitä kiersi sorapäällysteinen juoksurata, jonka ulommaista rataa kyllä häiritsi vähän siitä erkanevat asuntoihin johtavien rappukäytävien ulkoportaat.

Vanhan kassantalon alakerrassa oli 50-60 -luvuilla Kiuruveden pääposti sekä postihoitaja Sirkka Ylikankaan sekä hänen vanhempiensa asemapäällikkö ja rouva Ylikankaan koti.  Rakennuksen yläkerrassa oli asuntoja mm. pankin virkailijoille; Laineille, Hilta Korhoselle, Kämäräisille, metsäteknikko Tannerin perheelle sekä Aaro Lappalaisen perheelle.  Herman Nousiainen piti myös seurakunnan taloustoimistoa yhdessä huoneessa ja seurakunnan luovuttua huoneesta, siihen taisi tulla ”Palo-Kalevi”, Kiuruveden Lähivakuutus, silloinen Kiuruveden Palovakuutusyhdistys.  Vuosien kuluessa vanha Kassantalo tuli kiuruvetisille tutuksi myös eläinlääkärin ja lääkärin vastaanotoista.  Talon alakerran huoneistossa ennen Ylikankaita asui eläinlääkäri Hyvärisen perhe ja yläkerrassa lääkäri Karjalaiset.  Sitten siellä asui jonkin aikaa myös kirkkoherra Petsalon perhe.

Vanha kassantalo muistuu mieleen parhaiten Postina.  Siihen mentiin Niemiskylän tien puolelta komeantuntuisia kivirappuja nousten.  Sisällä oli korkeat tiskit virkailijoiden ja asiakkaiden välissä ja tiskeillä kosmoskyniä.  Postinhoitaja Sirkka Ylikangas saattoi olla tiskin takana, mutta varsinaisesti siltä puolen jäivät mieleen asiakaskalvelussa olleet Elsa ja Aura Tenhunen.

Veikko Väisänen haki kaksi kertaa päivässä postin ”Teuha” -nimisellä hevosella asemalta.  Joskus Kassan pihan poikia pääsi mukaan hevoskyytiin.  Väisänen ajoi asemalta hakemansa postikuorman postin ja Kassan väliseen solaan.  Siitä oli sivuovi postin takahuoneeseen, jossa näytti työskentelevän Aku Huttunen, ”Posti-Aku”, Veikko Hämäläinen ja Veijo Ilvonen.  He lajittelivat postin kylille menevään postiin ja kirkonkylän postiin ja kantoivat kirkonkylän postin sitten osoitteisiinsa. Solasta aukeavan oven vieressä oli ikkuna ja pöytä.  Siinä ikkunan takana totuttiin näkemään aina hyväntuulinen ”Posti-Aku” leimaamassa lähtevää postia tai tekemässä muuta virkaansa liittyvää työtä.  Kassan pihan lapsille Posti oli tällainen virasto.Myös pankista syntyi lapsille mielikuva.

Se oli uuden Kassan Nivan puoleisessa päädyssä oleva huoneisto, johon aamuisin meni oman pihan ihmisiä A-rapun kautta ja tuli viiden maissa pois.  A-rapun kautta pankkiin meni muitakin ihmisiä; ainakin Kallion Paavo ja, ehkä se oli vähän myöhempää aikaa, Palosten Eljas.  Sisälle pankkisaliin ei pihan lapsilla, kuten ei muillakaan lapsilla, ollut yleensä asiaa yhtä poikkeusta lukuun ottamatta.  Tämä poikkeus liittyi säästämiseen.

Koulutkin taisivat olla mukana kansallisessa säästämiskasvatuksessa ja säästölippaiden jakamisessa lapsille. Kun lippaisiin saatiin joku määrä kolikoita, ne vietiin pankkiin ja saatiin säästökirjaan merkintä säästösummasta. Usein kuitenkin taisi käydä niin, että lippaaseen säästetyt kolikot täytyi veitseä tai jotain muuta apuneuvoa käyttäen onkia takaisin lippaasta lyhytaikaiseen kulutukseen ja pankkiin ei ollut säästämisasiaa.   Pankki-ihmisillä oli vastaisku kevytmieliseen kulutukseen. Pankit tarjosivat lapsille säästölippaita, joissa oli sellainen mekanismi, että kun sinne pudotti kolikon, lippaan kannessa olevaa nuppia kääntämällä sai lippaan katseluruutuun aina uuden, mielenkiintoisen kuvan. Saadakseen uuden filmin pankista säästölippaaseen, se täytyi viedä pankkiin ja luovuttaa kolikot. Tällaisten asiakaskäyntien yhteydessä syntyi tarkempi käsitys Kassan toiminnasta. Asiakkaan kannalta asioimiseen liittyi ensin jonottaminen. Silloin saattoi kuunnella toisten, oikeiden asiakkaiden, hupaista ajatusten vaihtoa ja kommentointia säästä tai jostakin muusta tilanteeseen ja asiaan kuuluvasta sekä tehdä rauhassa havaintoja; Lappalaisen Aaro, joka omisti moottoripyörä Jawan ja antoi poikien olla mukana Jawan huollossa, istui palvelutiskin vasemmassa laidassa.  Sitten siellä istui oman pihan väkeä myös Rauha Laine, Aino Kämäräinen, Hilda Korhonen ja Inkeri Sauren sekä Maija Mannerkorpi. Kuvaa siitä, mitä kukakin teki, ei oikeastaan syntynyt. Kuitenkin, Aino Kämäräinen näytti pelkästään antavan rahaa asiakkaille ja Aaro Lappalainen taas käsitteli, ei rahaa, vaan papereita ja jutteli asiakkaiden kanssa.

Mutta rahaa saatoimme nähdä Kassan ulkopuolellakin. Saatoimme nähdä, kun Kassan viereisestä Postista kannettiin rahaa pankin puolelle. Totta se oli.  Maija Mannerkorpi vahvistaa, että kun hän haki postista Osuuskassalle tilattua rahaa ja pinosi seteliniput kuin hellapuut käden mutkaan, ukot postissa leukailivat, että kyllä nyt neidonryöstö kannattaisi.

Rauha Laineen läksiäiset 1971. Vasemmalta ylhäältä: Eeva Remes, Kirsti Vimberg, ElsaTikkanen, Eila Partanen-Koponen, Anja Ruotsalainen, Maire Häyhä, Riitta Piippo, Aaro Lappalainen, Alarivissä: Antti Saksman, Oinonen, Mirja Hiltunen, Toivo Keränen, Inkeri Sauren, Kerttu Kärkkäinen, Rauha Laine, Viljo Huttunen, Annikki Kilvensalmi, Leena Tiikkainen, Paavo Lonkila, Viljo Pesonen, Matti Laitinen

Postin ja pankin lisäksi Kassan taloissa oli useita muita palvelualan yrityksiä.  Uuden Kassan alakerrassa oli 50-luvulla torin puolella rakennusta Parturi-kampaamo Kuosmanen, Kemikalio Ikäheimonen, Koskisen kirjakauppa, Radio Meka ja Uki Tannerin vaatekauppa.  Myös rakennuksen pihan puolelta oli käynti näihin liikkeisiin, paitsi kampaamoon.  Pihan puolella oli ovet kahteen rappukäytävään, A – ja B –rappuun.

50-luvulla kunnantalon puoleisen päädyssä, alakerrassa, toimi jonkin aikaa karstaamo ja sen muutettua Kärkkäisen huonekaluliike Pisto.

A-rapun kellarikerroksessa oli pesula.  Se lienee suunniteltu talon asukkaiden tarpeisiin, mutta kun tehokkaiden pesukoneiden käyttö oli suhteellisen vähäistä, Katri Lappalainen palkkasi avukseen työntekijöitä ja ryhtyi pesemään myös ulkopuolista pyykkiä.  Tarvetta tällaiseen palveluun oli jopa enemmän kuin koneitten ja tilojen kapasiteetti mahdollistivat.

A-rapun ensimmäisessä kerroksessa oli ovi pankin tiloihin sekä yksityislääkäri Olli Ollisen vastaanotolle.  Hänen perheensä asui kolmannessa kerroksessa.  Joskus vastaanotolle oli niin paljon tulijoita, että kaikki eivät mahtuneet odotushuoneeseen, vaikka vastaanottoavustajana toiminut Aili Ollinen hoiti reseptiasiat ja tutkimusta nopeuttavat valmistelut taitavasti ja nopeasti.  A- rapun toisessa kerroksessa oli myös Savon Voiman ja myöhemmin ”Timon sahan” konttori sekä Pielaveden tuomiokunnan arkisto.

B-rapun huoneistot olivat kaikki yksityiskäytössä.  Kellarikerroksessa oli talon yhteinen sauna.  Perheemme saunavuoro oli lauantaina klo 18.00.  Minulla on muistikuva, että tuo kellonlyömä ilmoitettin kirkonkylän väelle myös palopillin soitolla ja kirkon ehtookelloilla. Jos sattui vielä siihen aikaan olemaan ulkona, niin silloin oli jo kiirehdittävä kotiin.

Kellarikerroksessa oli myös peruna- ja säilykevarasto.   Siinä oli varattu pieni lukollinen komero jokaista huoneistoa kohti.  Toinen jokaista huoneistoa koskeva talon asukkaiden varastotila oli kolmannen kerroksen yläpuolella vinttikerroksessa.

50-luvulla russakat olivat yleisiä kotieläimiä.  Niitä tuli karstaamoon tuotujen villojen mukana myös uuteen Kassan taloon, jossa ne viihtyivät ja lisääntyivät erittäin hyvin.  Ongelma ei ratkennut, mutta siihen taidettiin saada helpotusta, kun taloon saapui Etelä-Suomesta russakoiden tuhoamiseen erikoistunut ammattimies, joka kävi kaikissa huoneistoissa torjumassa russakoita.  Olisiko tähän russakkasotaan tai pieniin tiloihin liittyvää ollut, että karstaamo ei kovin pitkään toiminut Kassan tiloissa.

Jos olivat russakat ei-toivottuja, olivat sitä vielä enemmän rotat.  Ne eivät kuitenkaan tulleet sisälle, mutta niitä oli suuri määrä puisessa, pihan perällä olleessa jätelaatikossa.  Rotat olivat valloittaneet hyvin nopeasti jätelaatikon elinpaikakseen.  Kun asia huomattiin, korvattiin puinen jätelaatikko peltisellä.

1945-49 syntyi Suomessa suuret ikäluokat. 50 -luvulla molemmin puolin kymmentä vuottaan kasvavia lapsia riitti joka pihaan. Kassan pihaan kokoontui usein oman pihan lapsien lisäksi naapuritalojen lapsia. Aina oli menossa jokin peli tai leikki, johon eri ikäiset harkintansa mukaan saattoivat osallistua.

Tytöt hyppäsivät ruutua tai narua, oltiin piilosilla, pelattiin ”kymmentä tikkua”,  pihan varasto-rakennuksen katolle heitetyn pallon ja ”polttopallon” yhdistelmäleikkejä, nelimaalia, jalkapalloa, nurkkajussia, puksia, hiihto ja juoksukilpailuja, oltiin rottajahdissa, ennen kuin talonmies Olli pilasi asian peltisellä jätelaatikolla. Tai vain seisoskeltiin joukossa, havainnoitiin ja tuumittiin yleistä elämänmenoa… aina torille ja kunnantalon halkolaaneille asti.

Joskus elokuvateatteri Väreessä oli niin kiinnostava elokuva, että sitä lähti katsomaan lähes koko pihan lapsijoukko.  Yksi tällainen taisi olla ”Jaakko ja herneenvarsi”. Jos sitä vielä näytettäisiin, sen sisäänpääsyyn olisi varmaankin ehto ”18 vuotta ja vanhemmat”.  Liika jännittävä se oli. Lännenkuvat, joita lapset eivät päässeet katsomaan, olivat paljon kevyempiä. Niitä pääsi katsomaan vain aikuisen mukana. Jos talonmies Ollin veli Aaro sattui tulemaan lännen kuvaan, sisään pääsy onnistui aika varmasti. Aaro otti hyväntahtoisesti parikin oman pihan poikaa valvontaansa elokuvasalissa. Rahat elokuvalippuihin hankittiin keräämällä pulloja. Kassan ja kunnantalon välissä ollut halkolaani oli aivan lahja pullojen kerääjille. Pulloja osti apteekki ja Ikäheimosen kemikaalikauppa. Viiden kerätyn pullon hinta taisi riittää lasten elokuvalippuun?

Poikien havainnoinnin ja mielenkiinnon kohteista yksi yli muiden oli autot. Niitä oli 60-luvulla vielä kirkonkylälläkin vähän. Kaikki autot tunnettiin ja tiedettiin autojen omistajat. Suurin osa autoista oli itäautoja. Jos kylälle tuli länsiauto, se herätti heti kiinnostusta.

Kun laulaja Eino Grön oli esiintymässä Kiuruvedellä, usein Puistonkulmalla, hän tuli tavallisesti jo iltapäivällä kylälle, tilasi Kassalta saunavuoron ja ajoi niin isolla farmarimallisella Fordilla, ”amerikanraudallaan”, talon pihaan, että se juuri ja juuri sopi rappukiveyksen ja ruusupensaiden välistä menemään parkkipaikalle. Toinen harvinaisempi auto, joka tuolla parkkipaikalla näkyi, oli osuuspankkimies Loimuvirran Saab 95 farmari. Tapio Loimuvirta oli odotettu ja mieluinen vieras.  Kun Saab ilmestyi pihaan, oli Kassan lapsille luvassa pankkisalissa epävirallinen filmiesitys, jossa näytettiin hauskoja filmejä, kuten piirrettyjä Aku Ankka- sekä urheilu- ja luontofilmejä.  Myös pihaan ajaneet taksit herättivät kiinnostusta, tai enemmänkin se, kuka taksista nousi.   Kassan talon saunavierainahan oli muitakin kuuluisia ihmisiä, kuin Eino Grön.  Autosta saattoi nousta mm. Tapio Rautavaara tai Lasse Pöysti.

Parkkipaikan vakioautoja oli maisteri Ester Knuutin Popeda, kotitalousopettajien Maija-Liisa Laaksosen Ifa ja Aili Lappalaisen Anglia, Smolanderien Fiat 600 Multipla ja Borgward, talonmies Olli Lappalaisen Rover, maisteri Salosen Skoda Oktavia, Argillanderien Taunus, Tannerien Morris Minor, Unto Saurenin Zim, Lassi Huttusen ”Letukka”. Myös seurakunnan pappien ”Folkkarit” olivat aika usein parkkipaikalla.  Juhani Simojoella oli tosin Fiat 1100. Kirkkoherra Arvi Simojoki teki myönteisen vaikutuksen poikajoukkoon, kun hän ajoi pihaan uudella ”Volkkarillaan” ja esitteli näille uteliaille selvästi automiehen ylpeyttä tuntien muutamalla sanalla uusinta mallia olevaa autoaan. Havainnointi saattoi liittyä myös auton omistajien ajotapaan. Eino Grön kaasutti lähtiessään heti niin, että kivet lensivät. Maisteri Salonen oli saanut juuri ajokortin ja auton saaminen liikkeelle moottorin ensin sammumatta oli joskus haasteellista.  Ja asiaa ei varmaankaan helpottanut yhtään se, että poikajoukko seurasi tarkasti yritystä ja jännitti mukana. Myös pihan naisautoilijoiden startit ehkä saattoivat joskus tarjota mielenkiintoa paitsi Esteri Knuutin startti.  Hän oli taitava autoilija ja Popeda lähti pehmeästi liikkeelle.  Meidän perheellämme oli  Simca Aronde ja sen jälkeen Popeda.  Niitä säilytettiin varastorakennuksen autotallissa.  Varmaankin siitä johtui, kun talli ei ollut lämmin eikä kylmä, että autojen pellit ruostuivat ennätysnopeassa ajassa.

Autojen käynnistäminen talvipakkasella oli ennen taitolaji. Eri autot vaativat usein omat konstinsa, ennen kuin suostuivat lähtemään liikkeelle. Tanner päästi aina iltaisin autonsa jäähdyttäjästä veden ulos ja täytti jäähdyttäjän aamulla lämpimällä vedellä. Saurenin Unto saattoi polttaa sinistä tenttua laakealla vadilla moottorin alla. Usein jouduttiin autoja käynnistämään hinaamalla. Silloin kytkettiin autettavaan autoon toiseksi isoin vaihde päälle ja vedettiin toisella autolla tätä autoa kunnes sen moottori käynnistyi. Kun auto oli saatu käyntiin, varminta oli pakkasella käyttää sitä niin usein, että moottori pysyi lämpimänä.

Parkkipaikalla oli myös yksi kuorma-auto. Ensin Kassan Ford ja myöhemmin Reo.  Talonmies Olli haki kuorma-autolla halkoja talon lämmitykseen kirkonkylän ulkopuolelta ostetuista pinoista. Joskus Olli otti poikia mukaansa ”haloille”.  Se oli mieluisa ”työkeikka”.  Oli mielenkiintoista seurata, kun Olli siirsi kuorma-auton vaihdekeppiä isommalta pienemmälle. Siinä tarvittiin täsmälleen oikea välikaasu. Auton muuhun tekniikkaan liittyviä ääniä kuunneltiin myös tarkkasti. Kun halkokuormaa purettiin pannuhuoneen varastoon, saatettiin myös nähdä, miten Olli täytti isot uunit haloilla ja huolsi lämmitysjärjestelmää.

Olli tyhjensi yhden ulkovaraston päädyssä olleista pienistä varastotiloista pihan poikien päämajaksi. Tämäkin ”kädenojennus” oli Ollilta viisasta politiikkaa. Jos hänen oli poikia jostain huomautettava, sitä kuunneltiin ja noudatettiin mielellään.

Poikaporukalla oli ulkona monenlaista muutakin seurattavaa. Kun kirkonkylän kaivojen vesi ei tahtonut oikein talvipakkasella riittää, Veikko Väisänen ja Ville Keränen ajoivat erityisesti saunapäivinä sammioilla vettä taloihin.  Vedenottopaikkoja oli ainakin Kuorevirta ja Meijerin ranta sekä Osuuskassan kaivo. Siitä sammion täyttäminen onnistui laskemalla vesi seinässä olevasta venttiilistä.

VESTO rakensi vesijohtoa kirkonkylään 50-luvun lopulla. Torin laidalla, Osuuspankin kohdalla maa oli jäätynyt syvälle. Panostajat asettivat räjähdysaineen maahan ja kasasivat päälle risukimppuja,  joitten päälle vaijeritoiminen ”Hullu Jussi” -kaivinkone nosti vielä kauhansa. Sitten seurasi varoitus: ”Ampu tulee!” ja kohta pamahti, talo heilahti ja maahan syntyi aukko. Sitten vähän aikaa kaivinkoneen moottorin nousevia ja laskevia kierroksia, sinkkien ja väkipyörien kitinää ja taas uusi maan panostaminen. Maanrakennustyö ei ollut aivan vaaratontakaan. Jonkin aikaa vesijohtotyömaan jälkeen Säästöpankki rakensi torin toiselle puolelle uuden toimitalonsa. Sieltä pääsi montun kaivamisessa kaikista varotoimenpiteistä huolimatta jonkun räjäytyksen yhteydessä kiviä lentämään torin yli ja yksi ainakin Koskisen kirjakaupan näyteikkunasta sisään. Onneksi kukaan ei sattunut kiven tielle.

Torilla oli paljon raskasta liikennettä. Kaikki linja-autot lähtivät laitureiltaan linjoilleen ja lisäksi myös kuorma-autoja huollettiin ja tankattiin autoaseman yhteydessä olleella huoltamolla. Keväisin torille ja toria kiertävälle tielle muodostui veden täyttämiä syviä uria ja polanteita. Kun talvella satanutta lunta ei ajettu pois, se tiivistyi paksuksi lumikerrokseksi, joka pehmeni ilmojen lämmettyä sohjoksi. Bensiinin jakelupisteitä ei tainnut olla kirkonkylällä muita kuin torilla oleva? Jos halusi saada bensiiniä, piti uskaltaa sohjoon. Siinä sitten henkilöautot etenivät, jos etenivät, kuka milläkin tyylillä.

Torin laidassa, Torikatu 4 kohdalla, tien toisella puolella autoasemaa oli taksiasema.  Sen edessä autot odottivat kyydin tarvitsijaa. Takseja oli parhaimmillaan toista kymmentä: Voitto Kattainen, Tauno Grof, Olli Härkönen, Unto Sauren, Lassi Huttunen, ”Sami” ja Jaakko Soininvaara, Esko Lilja, Lassi Remes, Matti Kastari, Jussi Kaikkonen, Happonen, … oli muitakin.

Autoina oli siinä Nashia, Zekkeriä, Fordia, Plymouthia, Popedaa, Volgaa, Wartburgia, Zimiä, ”Letukkaa”, Kaiseria,..

Varsinainen toripäivän aika kului koululaisilta pulpeteissa.  50- ja 60 -lukujen koululaiset muistavat torin elämästä aamuja ja iltapäiviä.   Mutta siinäkin on paljon rikasta lisää kiuruvetisyyteen. Kun ihmiset laskeutuivat linja-autoista torille, hyvin monen kohdalla saattoi jo silloin arvata, mille asioille oli tultu kirkonkylään, tai oltiinko jatkamassa matkaa kauemmaksi. Tai ainakin iltapäivällä, kun asiat oli toimitettu ja linja-auton odottajilla oli hankitut tai huolletut ja korjatut tavarat mukanaan, asiaan tuli lisävalaisua. Kirkonkylä oli kaikille kiuruvetisille ja vähän muillekin monella tavalla yhteistä vainiota.

Taksi                                                                                                                       Jaakko Soininvaara 

Kätilöt ainakin käyttivät taksia.  Puttosen Eerolla (Vilppulan poikia, Niilon veli) oli taksi.  Heikki Kattaisella oli myös taksi ja Matikan Lassilla.  Antti Matikka tuli ajamaan Lassin autoa sitten, kun Lassi rupesi urakoimaan kuorma-autoilla ja Antilta mäni se saha.  Kun minä olin huoltoasemalla, silloin oli Arkko Halosella myös siinä taksi.  Heikki Kattainen oli, mutta se jäi pois silloin, kun minä tulin siihen.  Eero Liljalla oli kaksi autoa. Lassi Remes tuli minun aikaan.  Minun piti käydä sitä äiti Elinata suostuttelemassa, että antaa pikkusen pääomaa, että saapi Lassi auton.  Kastarin Matti oli myös jo 50-luvulla ajamassa taksia. Hänellä oli musta Ford. Se oli välillä Rautioilla, jotka vaihtoivat autoon uuden moottorin.  Untolla (Sauren) oli yksi auto Zim.  Kattaisen Veikolla, Pöksyläisen Pentillä ja Kaikkosen Jussilla oli Zekkeri.

Enimmillään Kiuruvedellä oli 37 taksiautoilijaa.  Sivukylillä oli monta taksia.  Kun minä tulin taksiin, kirkonkylän ”tolpalla” oli 18 autoa.  Se tuli pakolliseksi vähän ennen vuotta 1963.  Silloin tulivat myös taksamittarit pakollisiksi.  Aikaisemmin katsottiin auton mittarista kilometrit ja taulukosta kilometrien hinta.  Matkan hinta määräytyi lähtömaksun ja kilometrimaksun perusteella.

Junaliikenteen parhaaseen aikaan, kun Iisalmi-Ylivieska välillä kulki kuusi junaa päivässä suuntaansa, takseja tarvittiin.  ”Tolpalla” oli kymmenenkin autoa odottamassa kyytiä.  Kun matkustajista oli vähän kilpailua, autot odottivat sitten matkustajia asemalaiturilla.  Asemapäällikkö tuli sanomaan: ”Ei sua ajjoo niin lähelle.  Eihän nuo matkustajat piäse junasta ulos”.

Liljan Eero, ”Tiri”, asu aseman naapurissa, Otavassa.  ”Tirin” äiti piti Otavassa kahvilaa.  Siinä käytiin syömässä ja juomassa kahvia.

Minun molemmilla veljeksillä Samilla ja Lassilla ja lankomiehellä Unto Saurenilla oli taksit.  Unto aloitti vuonna -46 taksiajon.  Sami ja Lassi aloitti vähän myöhemmin, 1948.  Minulle siirty sitten Unton lupa.  Sen kanssa meinasi olla ensin vähän vaikeuksia, mutta nimismies Toivola sano, että kyllä se pittää lankomiehen lupa saaha siirtymään.  Siihen aikaan nimismiehen lausunnolla oli suuri painoarvo.  Jos ei tullut myönteistä lausuntoa, ei tullut myöskään liikennelupaa.  Kun minut valittiin taksimiesten puheenjohtajaksi, niin joka vuosi piti käydä lääninhallituksessa neuvottelutilaisuudessa.  Minä otin nimismiehen, myös Pielavedeltä ja Siilinjärveltä nimismiehet kyytiin ja yhdessä käytiin Kuopiossa.  Näin tehtiin niin kauan, kun nyt jäin eläkkeelle. Happonen osti Nupposen Ollilta auton.  Happonen kierteli täällä seurojen taloja näyttämässä elokuvia ja tuli minun luokse (Elon) huoltoasemalle ja kysy, että tietäsinkö kuka möisi taksiluvan.  Hän haluaisi jäädä Kiuruvedelle taksiin.  Siinä oli Ronkaisen Mikko ajamassa .. oli porukassa Nupposen Ollin kansa. Mikko lähti sitten Outokumpuun ja sano: ”Jos tiiät jonkun, joka haluaisi taksiluvan, niin voisin myyvä.”  Nupposen Olli sano samoin, että kun hällä on se kuorma-autohomma, niin hän ei ruppee taksiin. – Sillon taksilupia myötiin.  Mutta siihen piti saaha nimismieheltä lupa.

Silloin ei vielä tarvittu ajokorttiin taksia varten muita erityisiä suorituksia, kuin ammattiajolupa.  Ne tulivat myöhemmin.  Suoritettiin kuulusteluja, tunteeko pitäjän. Ei myöskään saanut olla mitään rikkeitä.  Kun Lassi  (Soininvaara) perusti 1954 linja-autoyhtiön, Sami (Soininvaara) möi taksinsa Groftin Taunolle ja siirtyi ajamaan linja-autoa.  Kastarin Matti ajoi myös linja-autoa. – Ammattikorttiin piti käyvä Iisalmessa suorittamassa ajonäytös.  Myöhemmin tuli semmonen vaatimus, että saadakseen linja-auton kortin, piti ensin kaksi vuotta ajaa kuorma-autoa.  Kämäräisen Köpi tuli -75 taksihommaan.  Köpi ajo yökauvet ja joi päivällä taksikopilla kahvia, että pysy virkeenä.

Ensi Saureenin Unto ja Lassi ostivat kuorma-auton, Citikan, ja ajovat sillä puutavaraa.  Van kun olisi pitänyt investoida lisää mm. tukkilaitteisiin, niin ne lopettivat ja Lassi laitto linja-autoliikkeen.  Matti rupesi sitten ajamaan kuorma-autoa.  Mutta Mattikin ajo sitten myös linja-autoja.  Mutta kun linja-autoliike loppu, Tolonen ja Laitinen osti autot ja linjat.  Lassi tietti tienkin Sydänmaan kylästä Kärsämäkkeen.  Alkuun siellä oli kulkijoita, mutta sinne tuli muitakin yrittäjiä ja sitä ei voinut kieltää.

Kun seitsemän vuotta sitten täytin 70-vuotta ja jäin eläkkeelle, meitä oli kymmenen kaupungin ”tolpalla”.  Nyt on tullut siihen yhdeksän lisää.  Välillä on vähän pulaakin töistä, mutta Kuopion sairaalareissut parantavat työtilannetta.  Takavuosina oli semmoinen tilanne, että jotkut saivat enemmän ajoja.

Kun kalja vapautui, se antoi erikoisella tavalla lisää ajoja takseille.  Kyliltä tuli miehiä asioilleen mopolla.  Jos tuli otettua kaljaa, ei voinutkaan lähteä takaisin mopolla, eikä sitä voinut ottaa linja-autoon kyytiin eikä myöskään jättää kylälle.  Ratkaisu asiaan löytyi siten, että laitoin vahvan pyörätelineen, Arttu Hyvärinen sen teki, autoon ja siihen nostettiin mopo ja ajettiin autolla kotiin.  Muilla taksimiehillä ei ollut sellaista telinettä.

Taksiasema on ollut kylällä monessa paikassa.  Ensimmäinen paikka oli osuuspankin ja torilaahkojen välisellä tienosalla, josta lähdettiin ajamaan Nivan suuntaan.  Sitten taksikoppi muutettiin saman tien pätkän autoaseman puoleiseen päähän, sen ja vanhan kunnantalon väliin.  Tästä autot lähtivät ajamaan asematielle joko Nivan tai aseman suuntaan.  Seuraava taksikopin sijoituspaikka oli Virastokadulla SYP:n nurkalla ja autot olivat kunnantalolle päin.  Siitä muututtiin Torikadulle, nykyisen Torinkulman kohdalle.  Autot olivat torille päin. Kun linja-autoasema valmistui 1969, niin silloin muututtiin siihen, jossa taksit ovat edelleen.  Silloin ostettiin omaksi paikka takseille, etteivät enää siirtele meitä mihin sattuu.

Ambro Kärkkäinen

Kyllikki Kärkkäinen, 2013, haastattelijoina Eero Huttunen ja Heikki Rautio

Isä syntyi vuonna 1872 ja äiti 1882.  Meillä oli seitsemän poikaa ja kaksi tyttöä.  Vanhin poika Lauri syntyi 1903, Erkki 1909, Pentti 1912, Saku 1916, Uolevi 1917, sitten minä loppuvuodesta 1920 ja Matti loppuvuodesta 1922 ja   Mikko 1928.

Liikerakennus on ollu niin aikaisin, kun minua ei ole ollu mailla eikä halmeilla.  Talo on ollu koko minun elämän ajan.  On semmosia kuvia, jossa minä oon – tämän liikerakennuksen yhteydessä sillon on asuttu. Tämä asuinrakennus on tullu myöhemmin.  Minusta tuntuu, että tässä on aikaisemmin ollu pienempi talo, mutta Pentti -veljen syntymän aikaan 1912 siihen olisi siis tämä talo rakennettu ja luultavasti siihen aikaan ollaan tähän muutettu.

Liikerakennuksessa oli myöhemmin sisareni Maijan kauppa ja torin puolella Pesosen kauppa. Pesosen kauppa oli alkujaan Merenheimon urheilukauppa.   Merenheimon jälkeen kauppaa piti Matti Pennanen, jolta Pesonen sitten liikkeen osti… mutta rakennusta oli sitten rakennettu lisää ja kaunisteltu.

Kun tässä ollaan asuttu, niin se on ollu tässä kunnossa  Siinä oli ylä- ja alakerta. Huoneet olivat aika isoja, olikohan siinä 9 huonetta. Yläkerrassa oli neljä huonetta ja semmoinen aika iso halli.  Alakerrassa oli sali, ruokasali, sänkykammari, keittiö, lasten huone, siis viis huonetta. Siellä me sitten asuttiin.

Apulaiset asuivat yläkerrassa parissa huoneessa. Apulaiset olivat perheapulaisia ja oli joku kauppa-apulainenkin.  Niitä naisia oli Martta Huttunen joka oli Elossakin, Anni Kumpulainen, joka oli kauppa-apulaisena Ruotsalaisen kirjakaupassa, kun Maija -sisar ei enää tarvinnut häntä. Sitten oli Martta Järvelä, Martta Mäki ja oli siinä muitakin.

Viimeisiä apulaisia oli Elsa Auvinen, joka oli Armas Auvisen kanssa naimisissa.  Kun muistasin niitä kaikkia, Aino oli – ei niitten ihmisten sukunimiä aateltu, kun olin pikku tyttö – oli Olga Pekkala Lapinsalosta. Olga meni sitten naimisiin meidän hevosmiehen Kalle Hyvösen kanssa. Hän oli keittäjä ja oli naimisissa ollessaankin pitkään meillä keittäjänä. Sitten heille alko lapsia tulemaan ja hän lähti pois.

Sillon lapsuudessa oli yksi Hilkka Miettinen.  Se oli sisäkkö.  Ja sitten oli lastenhoitaja Impi Närhi Haapakummusta. Hän oli viimeinen lastenhoitaja, mikä meillä oli. Samat apulaiset olivat aina pitkään.  Meillä piti olla keittäjä, sisäkkö ja lastenhoitaja. Äiti sano, että kun oli pikkulapsia paljon, niin piti olla kaksi hoitajaa, juokseville yks ja sylissä istuvalle toinen. Enhän minä niitten kaikkien nimiä muista.

Äiti oli opettaja, mutta meni työhön työssä vasta sitten, kun isä kuoli ja perhe pieneni.  Ei ollut muita kun Matti, Mikko ja minä kotona, kun äiti oli opettajana. Muut perheen lapsista olivat muualla koulussa tai valmistuneet.

Rakennus lähellä toria oli hevostalli.  Meillä oli ollu hevosia mutta ei minun aikaan ja joku lehmäkin oli ollu. Siihen aikaan kunnanlääkärilläkin oli lehmä. Täyty olla jokkaisella lehmä, muuten ei maitoo ollu.  Minä olin ihan varmasti vajaa vuosikas, kun joku piti minua keittiön pöydällä istumassa, etten minä tipahtanut siitä ja sano, että kato nyt, kun lehmät lähtee pois tästä talosta. Sillon ei tullu kauppoihin maitoo mutta oli niin sanottu tinkki -maito.  Kirjakauppiailla Hilja ja Kerttu Ruotsalaisella oli lehmiä ja sieltä tuli maito meille.

Kalle Hyvönen oli meidän hevosmies. Hevosia oli usein pari.  Se hevosjuttu loppu vuonna 1934.  Rahtia haettiin Iisalmesta ja sitten vissiin Oulusta. Minulla on ihan semmonen mielikuva, että rahtia haettiin Kärsämäeltä. Sen muistan, kun minusta se oli niin ruma nimi.  Sieltä sitten haettiin. Sieltä tuli rukkasia ja semmoista tavaraa. Iisalmen Putkolasta haettiin myös. Se oli alun pitäen isän veljen kauppaneuvos Kärkkäisen kauppa.  Kauppaneuvoksen poika oli insinööri Olavi Kärkkäinen, joka ei ollenkaan tähän kauppajuttuun paneutunut – ainakaan paljon. Kyllä hän siinä johtajana oli ja sieltä sitten meille tuli tavaraa.  Aminoff Putkolassa oli myös pitkään K-kaupan tukkukauppiaana. Sieltä Iisalmen Putkolasta tavaraa tuli ja tietysti Keskolta.

Niemisten kadun varrella oli tallit ja suolamakasiini ja sitten jauhomakasiini ja olihan siinä sitten muutakin tavaraa.  Minusta tuntuu, että se oli lyhyttavaraa, semmoista, jota saatettiin pitää tiloissa, jotka eivät olleet lämmitettäviä.

Osa oli kylmävarastoja mutta yksi oli lämmitettävä varasto. Ensin oli se suola-, ja jauhovarasto. Lihaa ei ollu isän aikana.  Meijän ruokakauppa oli siellä missä oli myöhemmin Salminen. Siellä oli myös leipomo ja liiketilat. Siinä oli rautakauppakin, kiskot ja semmoset. Oli siis kangaskauppa ja sekatavarakauppa. Sekatavarakauppa oli semmonen kuiva-tavarakauppa, talouskaluja ja muuta, sitä sanottiin sekatavarakaupaksi, sankkoja ja muuta semmoistas. Oli jauhoja, sokeria, kahvia, suolaa ja kaikkee ruokatavaraa, mutta ei lihaa – ei siis tuoretavaraa.

Meillä oli hyviä hevosia – kauppiaalla täyty olla. Olin kerran Lapissa ihan siellä pohjosessa hiihtämässä ja sanoin nimekseni Kärkkäinen. Kysyivät, että mistä olen.  Sanoin: ”Kiuruveeltä.”  Lapin mummu sanoi siihen: ”Ennen vanahaan oli Kiuruvedellä semmo-nen kauppias, kun Ambro Kärkkäinen.  Hän välitti meille hevosia Norjaan.  Sillä oli sitten hyvät hevoset.

En muista, että lapsena ois ollu säilykkeitä. Hedelmät oli semmosia kuivahedelmiä.

Tässä talossa (kuvassa) oli pihan puolella  semmonen iso huone, joka oli meijän leivintupa. Rakennukseen tuli sitten Pellin kukkakauppa ja Soininvaaran Inkerin Inka-Baari.  Pellit asuivat kukkakaupan yläkerrassa. Meillähän tarvittiin paljon leipomista ja kaikki leipominen suoritettiin siellä. Sitten viereisestä ulko-ovesta mentiin huoneeseen, jota sanottiin tuvaks. Siinä oli vuokralainen.  Tupamamma siinä oli ja Iida.  Ne pitivät pientä kahvilaa. Nämä meijän kundit usein menivät sinne kahville ja kuka tahansa saatto käyvä siellä.  Mutta sitten tässä toisessa puoliskossa me aina leivottiin. Yläkerrassa oli meijän liikeapulaiset. Nehän oli ihan täyshoidossa.

Henkilökuntaa saatto olla pari kymmentä.  Sitten myöhäsempinä aikoina esim. Merenheimot asuivat tuossa.  Kalervo oli sillon KOP:n johtajana. Merenheimolla oli urheilukauppa samaan aikaan, kun hän oli KOP:n johtajana.  Kalervo kuoli -54 syyskuussa.  Pesonen osti sen urheilukaupan ja oli siinä, kunnes muutti Torin sivuun.  Säästöpankki rakennettiin -63 ja Torin sivu rakennettiin kai vuonna -68.

Tuovinen teki remontin Ambron asuinrakennuksessa ja sitten tuli muita rakennuksia. Asuinrakennus oli varsin hyvässä kunnossa, mutta se oli kiville rakennettu ja se vähän liikkui. Siinä ei pysynyt lämpö ja minä arvuutin kahdella rakennusmestarilla, Tuovisella ja Salmella.  Kumpikin sanoi, että ei ruveta tekemään mittään remonttia. Sitten Säästöpankki astui kuvaan mukaan. Minä olen tyytyväinen.

Se oli sillä tavalla, että Maija lopetti ja tilalle taisi tulla Puttonen. Puttonen oli vasemmalla puolella kadulta katsottuna ja oikealla puolella Abro. Viimeseksi oli Kähkösen kenkäkauppa Puttosen paikalla.  Kauhasen kukkakauppa muutti myöhemmin Säästöpankille ja sitten liikehuoneen Torinsivusta.

Asuinrakennus oli upea rakennus.  Siinä oli pitsikoristeiset ikkunat.  Siitä on olemassa maalaus. Kuvassa puut peittävät saunarakennuksen. Kansakoulu tulee tänne näin (kuvassa). Tässä oli kansakoulun huussit ja vastapäätä on osuusliike Elo.  Meijän aika iso saunarakennus oli aika lähellä. Siinä oli iso pesuhuone, jota käytettiin myös pyykkitupana.  Saunaan piti mahtua, kun meillä oli henkilökuntaa useampi kymmen.  Saunan takana oli silloin peltoja.  Siinä oli meillä perunapelto ja mansikkamaakin.  Tonttiin kuului peltoja Kastariin (Harjukadulle) ja kansakouluun asti.  Mutta minun aikanani tontti oli jo pienempi.

Lauta-aita oli joskus ihan ympäriinsä. Sillonen apteekkari Forsblom sanoi isälle, että se on niin ruma aita, että pura se pois.  Isä purki sen pois, vaikka se oli aina hyvässä maalissa. Olisiko aita sen takia, kun meitä lapsia oli paljon, että ei päästy karkaamaan.

Hevospuomit olivat (kuvassa) talojen välissä. Toiset puomit olivat Osuuskaupalla.  Kun Säästöpankki oli rakennettu, tehtiin ”Sitikkaa” (Kyllikki Kärkkäisen autoklassikko) varten myös autotalli.

Tämähän on alun alkaen ollut Kettulan tila, jonka kunta osti.  Tämähän ei ollut meidän, vaan tontti oli vuokralla.  Isä oli sitä ostaakseen, mutta ei annettu.  Se oli poliittinen juttu.  Lassi, vanhin veli pyysi ostaakseen, ei annettu.  Äiti pyysi, ei annettu.  Minä mänin sitten sanomaan, että vuokraan sen, se oli 50 vuoden vuokra-aika.

Tie tehtiin Korean sodan jälkeen Elon kaupasta Kastariin ja asematielle ja tontti sai tämän jälkeen nykyisen muotonsa.  Sillon kuorma-autot ajoivat isoja kuormia puutavaraa.  Talo aivan tärisi, kun ne ajoivat läheltä ohi. Sen takia talo rupesi liikkumaan ja piti sitten purkaa.  Se ei pysynyt paikoillaan. Talon eteläpäässä oli hirmu hyvä kaivo, josta haettiin vettä. Siitä ei loppunut vesi, vaikka muualta loppu.

***

Kortteli on Kiuruveden keskustan sydän.  Siihen tuli Putkola kauppiaaksi, mutta isä lunasti sen sitten Putkolalta.