2. Osulan ja Elon risteys

 

Sisällys:

K.J. Huttunen / Sirkka Kauppinen

Osuusliike Elo / Maija Huttunen, Marjatta ja Matti Remes, Elli ja Jukka Siponen, Rauha Saaranenan, Maija Kärkkäinen, Uolevi Kärkkäinen, Eila Keinonen, Eero Huttunen, Markku Roivainen

Osula

Vanha säästöpankki

PYP, Pohjoismaiden yhdyspankki

 

Klikkaa kuvaa, niin näet sen terävämpänä.

Osiossa 1-Kiuruveden tori ja sen ympäristö on torista 40-luvulta kuva, jonka näkymä vastaa karttapiirrosta. Kuva on otettu Osuuskassalta päin ja siinä näkyvät piirroksen neljä ensimmäistä ”laahkaa”.

 

K. J. Huttunen / Sirkka Kauppinen

Osuusliike Elo

Muistelijat: Maija Huttunen, Marjatta ja Matti Remes, Elli ja Jukka Siponen, Rauha Saaranen, Maija Kärkkäinen, Uolevi Kärkkäinen, Sirpa Asikainen ja Eero Huttunen

Osuusliike Elon aloitti toimintansa 11.11.1917 aikana, jolloin pitäjässä oli suoranaista nälänhätää.  Vaikea aika jatkui ja 1921 kauppa oli lähellä konkurssia.  Se pelastui, kun velkojat suostuivat sopimukseen, jossa he saivat Osuusliike Elolta 75 % saamisistaan. Jäsenistön keskuudessa säilyi kuitenkin usko osuustoimintaan.  Ensimmäistä toimitaloa, joka sijaitsi vastapäätä vanhaa säästöpankin taloa, kunnostettiin ja se sai pitäjäläisiltä nimen ”Lasipalatsi”.

Olot helpottuivat ja kauppa alkoi käydä.   Uudenaikainen toimitalo nykyiselle paikalleen valmistui 1951, kun rakennukselle saatiin hankituksi K. J. Huttusen palaneen kaupan tontti sekä sen vieressä ollut Osuuskassan tontti.

Uudessa liikerakennuksessa kaupan palvelut järjestettiin osastoittain. Rakennuksen Nivan puoleisessa päädyssä oli kaksi sisäänkäyntiä.  Vasemman puoleisesta sisään-käynnistä päästiin yläkerrassa oleviin hotelli-ravintolan tiloihin.

Oikean puoleinen sisäänkäynti johti pieneen välikköön, josta ovi vasemmalle johti maito-osastolle ja ovi oikealle lihaosastolle.  Siellä ostokset tehtyään asiakas saattoi siirtyä siirtomaatavaraosastolle.  Se oli liikkeen pitkän, Nivankadun puoleisen sivun ensimmäinen osasto ja siitä tilat jatkuivat kangasosastolle ja lopulta rautaosastolle ja keskusvarastoon.  Rakennuksen alakerrassa, rautaosaston alapuolella oli rautaosaston varastoa ja myöhemmin mainosmiehen toimitiloja.  Isot näyteikkunat mahdollistivat monipuolisen tavaroiden esittelyn, mutta antoivat samalla mainosmiehelle, Kyösti Hämäläiselle myös melkoisen haasteen. Yläkerrassa sijaitsi neljä hotellihuonetta, ruokaravintola ja toimitusjohtajan asunto.  Siihen oli käynti rakennuksen rautaosaston puoleisesta päädystä.  Uuden Osuusliike Elon toimitalon yhteyteen oli sijoitettu myös siirtomaatavaroiden keskusvarasto.  Se oli myymälärakennuksen sisäpihalla oleva pitkä kaksikerroksinen siipirakennus, joka alkoi melkein rautaosaston puoleisesta päädystä ja jatkui kirkkokadun suuntaisena kohti törmän alla olevia henkilökunnan asuinrakennusta ja ulkovarastoja. Keskusvaraston alla oli autotalli kolmelle kuorma-autolle.  Ensimmäisessä kerroksessa oli kangasosaston varasto ja jotain siirtomaatavaroita ja sitten toisessa kerroksessa kuivat elintarvikkeet, kuten säkkitavarana säilytettävät jauhot ja suolat.  Varastoon oli asennettu aikanaan uusinta uutta myös tavarahissi, jolla voitiin kuljettaa kerrosten välillä satojen kilojen painoisia puulavoilla olevia lasteja.

Vanha elo, ”Lasipalatsi”, oli mainosmiehen työtilana vielä 60-luvun puolella.  Siinä oli myös ainakin yksi lämmitettävä huone, jossa asui mm. leipomon tyttöjä.  ”Lasipalatsi” purettiin, kun päärakennusta laajennettiin ja siihen rakennettiin uusi elintarvikeosasto Kirkkokadun puolelle varastosiipeä.

Osuusliikke Elon pihapiirissä oli henkilökunnan asuntoja.  Uudessa toimitalossa oli johtajan huoneisto, ”Lasipalatsissa” asunto, Kirkkokadun varrella, pihatörmän alla oli liikkeen asuntolarakennus.

Siinä oli alakerta varattu perheasunnoksi.  Vanhan elon aikana alakerta oli ollut johtajan asunto.  Uuden Elon aikaan asunto oli kotina mm. Roivaisten ja lihaosaston hoitajien Hannu Korjan ja Aulis Kämäräisen perheillä. Yläkerrassa oli neljä erillistä huonetta.  Niihin ei tullut vettä.  Yhteen huoneeseen majoitettiin tavallisesti kaksi tyttöä tai kaksi poikaa  Talossa oli puulämmitys ja huoneissa oli joko hella tai uuni. Talon alkuaikoina asuntolan kellarikerroksessa oli toiminut mm. yksityinen Jussi Korhosen kauppa ja Osuuspankin konttori.  Myöhemmin sinne rakennettiin sauna ja pesutupa.

Asuntolan vieressä, siitä parikymmentä metriä kirkkoon päin, oli varastorakennus.  Kirkkokadun puoleisessa päässä varastorakennusta oli ensin lannoitteita, rakennusterästä ja muuta rautaosaston tavaraa.  Rakennuksen keskellä oli halkoliiteri, josta haettiin lämmityspuu asuntolan uuneihin. Viimeisenä varaston osastona oli korkealle rakennettu henkilökunnan käymälä.  Jossakin varastorakennuksen historian vaiheessa siinä tai sen takapihalla oli kasvatettu myös sikoja.  Alakentällä, lähellä varastorakennusta, oli vielä rautaosaston räjähdevarasto.

Myymälärakennuksen sisäpihalla, sen ja apteekin välissä oli pieni talo.  Se oli monenkin Elon työntekijän asuntona. Pitemmän aikaa siinä asui viisikymmentäluvulla talonmies Matti Roivasen perhe sekä Erkki Kastarinen 60 -70 -lukujen tietämissä.  Erkki kävi sieltä Luupuveden myymälässä myymälänhoitajana.  Hänellä meni aina pitkään töissä.  Erkki kuljetti mummuille ja ukeille töistä lähtiessään ruokakassit ja töihin mennessään kävi kysymässä, mitä niiltä uupuu.

Lisäksi Elon henkilökunnan asuntolana 60-70 –luvuilla oli Kirkkokadulla sijaitseva Jukkala, vanhan pappilan navetasta asunnoksi kunnostettu kaksikerroksinen talo.  Siellä asui mm. Aaro Rädyn perhe, mainosmies Tapani Tattarin perhe ja Rautapuolen Aapo Saastamoisen perhe.

Henkilökuntaa

Elon johtajista pitäjäläiset muistavat hyvin pitkäaikaiset johtajat Hannes Ikosen ja Jouko Gerdin.  Ikonen oli johtajana vuodesta 1936 vuoteen 1962.  Hänen aikanaan taloudelliset olot paranivat, Elo kasvoi ja kehittyi.  Ikosen jälkeen vuodesta 1962 Elon johtajana oli 70-luvulle Jouko Gerd.

Ennen oli Elon konttorissa johdon puolella myös kaksi tarkastajaa. Oli sivukylien tarkastaja ja pääliikkeen tarkastaja.  Heitä on ollut mm. Arvo Laatikainen, Littunen, Keinänen, Kangas, ..

Osuusliike Elossa oli monta pitkäaikaista työntekijää, jotka tekivät lähes koko työuransa liikkeen palveluksessa.  Pääliikkeessä heitä oli mm. maito-osaton hoitaja Martta Huttunen, siirtomaatavaraosaston hoitaja Jussi Huttunen, varastonhoitaja Onni Kähkönen, autonkuljettaja Uuno Kärkkäinen, lihaosaston Eevi Kumpulainen, elintarvikeosaston Rauha Saaranen, taloustavaraosaton Aino Hyvönen ja Jaakko Soininvaara.

***

Jaakko Soininvaara 2013,

Kun rakensivat Osuuspankkia 1951, minä olin siinä rakennusaikaisena talonmiehenä lämmittämässä kolmea kattilaa.  Yritin saada rakennusjätteistä poltettavan puun talon lämmittämiseen.  Oli siinä iso työ. Urakoijana oli Turusta Mäntylä, Unton (lankomies Unto Sauren) perhetuttuja, kun Untokin oli Turusta Koskenkylästä.  Se otti minut töihin, vaikka olin alaikäinen, 15 oli ikä.  Sitten kun antovat luvan, että sain ottaa halakoja kaveriks, niin voi että se helepotti.  Halako ei palanut niin äkkiä.

…… Siihen sitten tulloo Hannes Ikonen sinne pannuhuoneeseen ja sannoo, että niin.. kuuleppas sinä.. tule, tule mmhmrr… meille töihin.  Suat asunnon kanssa meiltä tuosta henkilökunnan talosta.  Kun ystävystyin tuon vaimon, Kaisun, kanssa, niin siihen muutettiin.  Hoidin Elossa ensin talonmiehen hommoo, jossa oli jo ollu Tauno Ihalainen.  Ikonen varotteli, että ei vain sua tulla huoneissa kylmä.  Ei tullut.  Ikosen rouva saatto sitten aukasta ikkunansa ja huutaa sieltä: ”Soininvaara, Soininvaara, nyt oot pannut liian paljon lämpöö, kun verhot syttyy tulleen.”  Sitten kun vettä ei ollut, niin minun piti sitä hakkee Luupuveeltä asti, .. mistä vain kunnon vettä löytyi.  Kalle Pietariselta, missä nyt on vesitorni, haettiin vettä.  Siinä oli oikein hyvä lähde.  Minulla oli autossa aina seitsemän pönttöä ja niillä sitten Elon ravintolaan piti hakea vettä ja sitten Ikoselle yksi pöntöllinen…

Martta Huttusella maito oli tiskin takana metallipystöissä, joista Martta litran mitalla mittasi pyydetyn maitomäärän asiakkaan maitopeelariin.  Kermaa varten oli desilitran vetoinen mitta, jolla kerma otettiin pystöstä ja valutettiin ratin avulla asiakkaan pulloon. Martalla oli myynnissä myös leivoksia, ”örfilejä”.  Erityisesti viinerit ovat jääneet asiakkaiden mieleen.  Niitä leivottiin tien toisella puolella Säästöpankin alakerrassa olleessa Elon leipomossa.

Kahvin myynti maito-osastolta aiheutti eettisiä pulmia.  Martalle teki ”pahhoo” myydä kahvipaketteja, kun asiakas kävi sitten siirtomaan koneessa jauhamassa kahvin – maito-puolellahan ei saanut kahvia jauhaa.  Myynti oli Martan mielestä epäoikeudenmukaisesti pois siirtomaaosaston Sirkan myynnistä.

Martalla oli myös kissa, Mikko.  Se oli iso ja hyvinvoiva.  Se makasi milloin tuolilla, tiskillä tai pullahyllyllä.  Elintarviketarkastaja ei sitä oikein hyväksynyt.  Sellainen huhu syntyi, että kun pitäjään tuli uusi sairaalalääkäri Pössi, Mikko sai lähteä.  Se oli Martalle ja Mikkoon tottuneille maito-osaston asiakkaillekin surun paikka.  Oli niin mukavaa, kun Martta tuli töihin kissa kainalossa Elon asuntolan yläkerran hellahuoneestaan tai Osuuskassan talosta, missä hän myöhemmin asui.

Jussi Huttunen oli siirtomaatavaraosaston hoitaja. Hänellä oli valkoinen takki, jalassa saappaat ja leveälahkeiset housut. Jussi piti kädet taskussa ja kahto, että kukahan se sieltä tulloo.  Jussi antoi usein vanhempiensa mukana ostoksilla olleille lapsille kaupantekijäisiä, ”maalaisliittolaisia”.  Jussi Huttunen kävi töissä Osuuskassalta, missä asui emäntänsä kanssa.  Kun Jussi jäi pois, hänen paikalleen tuli Sirkka Littunen siirtomaatavaraosaton hoitajaksi.  Myös Pykäläisen Maija ja  Airi Riikonen olivat ”siirtomaassa”.  Airi siirtyen myöhemmin muihin tehtäviin.

Lihaosaston hoitajana oli Aulis Kämäräisen 50-60 luvuilla.   Eevi Kumpulainen oli osaston pitkä-aikainen, arvostettu työntekijä.  Siellä työskenteli lyhyempiä aikoja myös Maija Huttunen (os. Vartiainen), Hilma Kähkönen, Lassi Kumpulainen ja Ville Kumpulainen.  Sitten oli Hatara ja Hannu Korja, Veli  Jääskeläisen, Eino Rami,

Elo osti sikoja ja lehmiä teuraiksi.  Hatara kävi teurastamassa eläimen ja seuraavana päivänä oli kaupassa tuoretta lihaa – sijatkin olivat siellä saparoineen.  Sitten ruhot pienittiin uusinta uutta alallaan olleella vannesahalla ja tehtiin jauheliha, kyljykset ja muut lihan esivalmisteet.  Kaupan oma teurastustoiminta kiellettiin varmaankin vuosien 1967-68 vaiheilla.

Mirkku Kärkkäinen oli kangasosaston hoitaja.  Hän aikanaan aloitettiin muotinäytöksien järjestäminen.  Käveltiin ikkunassa tai pitäjällä pitkällä tuvan penkillä ja esiteltiin uutta muotia.  ”Siinä olikin tekemistä, että pysyttiin penkillä – voi että hermostutti.”  Sirkka Väätäinen tuli Mirkun jälkeen kangasosaston hoitajaksi.

 Oli isompiakin muotinäytöksiä.  Kuorma-auto tuli Elon pihaan ja mannekiinina saattoi olla mm. Pirkko Mannola, miss Suomi.  Paikalla oli tietysti paljon katsojia.

Eino Littunen oli rautapuolella osastonhoitajana ja myöhemmin myös sivumyymälöiden tarkastajana.  Hänen jälkeensä osastonhoitajaksi tulivat Otto Väätäinen ja Esko Rautio.  Kaisa Jääskeläisen oli rautapuolen kassassa.

Osuusliike Elo osti Mustamolta kirjakaupan 60-luvun alkupuolella. Se sijoitettiin kaupparakennuksen pohjoispäätyyn, samalle alueelle tuli myös kemikalio-osasto. Eila Keinonen siirtyi Mustamon kirjakaupan palveluksesta Elon kirjakaupan myyjäksi. Libristiksi kirjakauppaan tuli Seija Rautio (s. ?).  Kemikaalio-osaston hoitajana toimi 12 v:n ajan Kaarina Salminen.  Kenkäosaston vastaavana toimi Siiri Kainulainen ja myyjinä mm. Maire Venkula ja Maija Help. Kangasosaston vastaavana  työskenteli Sirkka Väätäinen ja miehensä Otto rautaosastolla.

Kun kirjakauppa lopetettiin peruskoulun tultua, Eila Keinonen siirtyi kemikaalio-osaston myyjäksi Kaarina Salmisen jäätyä eläkkeelle. Pekka Partanen toimi ”myymälä-päällikkönä”.

Yläkerrassa oli ruokaravintola ja kahvibaari rautaosaston vieressä.  Elolla oli lisäksi Johanna Baari sekä kahvi- ja ruokabaari huoltoasemarakennuksessa, joka sijaitsi nykyisen ABC –myymälän paikalla.

Elo aloitti bensan myynnin ja autojen huoltamisen torilla.   Huoltoaseman ensimmäinen hoitaja oli Jaakko Soininvaara.

Muistelemassa olivat Maija Huttunen, Marjatta ja Matti Remes, Elli ja Jukka Siponen sekä Rauha Saaranen.

 

Linja-autoasema

Linja-autoasemalla oli Vilho Kangaskokko aloittanut -48 matkahuollon hoitajana. Tilat siihen oli Lotta –kahvilan etteisessä.  Nimi muuttui myöhemmin Johanna –baariksi 60-luvulla.   Minä tulin Vilhon paikalle -52 loppupuolella, kun se lähti Kuopioon.  Huoltopuoli rakennettiin sitten 1954.

Huoltoasema oli 1954 SP, Suomen Petrooli, tai sanottiin myös leikkisästi                 SP -lyhennyksen tulevan nimestä Soininvaaran poika.  Aikaisemmin siinä oli Esso… myöskin Elon pihassa oli Esson pöntöt.  Kun huoltoasema avattiin, siinä oli ensin Kanasen Lassi, mutta Lassi oli vain kuukauden, kun sano, että ei tämä ole hänen hommansa.  Se lähti Osulaan ja minä pääsin Lassin tilalle.  Silloin polttoaineen myynti oli paremmin harrastelua, semmoisessa lautavarastossa oli öljypönttöjä, tynnyreitä, joista öljyä myytiin.

Minä otin Kainulaisen Martin huoltoasemalle töihin oikeaksi kädeksi.  Sitten siinä oli myös Keinäsen Ilpo töissä.

Johanna Baarissa kävi paljon asiakkaita.  Oikeastaan se oli aina täynnä.  Siinä oli tupakan savuinen isompi sali, jonka perällä oli myyntitiski.  Siitä ruokailijat pääsivät pienempään, ruokailijoille varattuun saliin., jossa kanta-asiakkaina taisi olla automiehet.

Huoltoaseman edessä oli iso petäjä.  Joka maanantai tuli siihen petäjälle pitäjältä 100 moottoripyörää.  Minä keksin, että ruppeen myymään moottoripyöriä.  Houkuttelin Ikoselta, että suan ruveta myymään moottoripyöriä Elon lukkuun.  Ikonen sano, että sen kun myyt. Minä hommasin siihen Jaawoja ja ICeetä ja Erlameja ja mitä niitä oli ja sain hyvästi niitä kaupaksi.  Ikonen sano, että yhtään et sua ottaa vaihossa entisiä pyöriä.  Minä otin aina itelle vanhan pyörän.  Yökauvet niitä kotona sitten rassasin, kunnostin ja myin ne sitten ommiin nimmiin.  Kun en liian paljon vanhasta pyörästä hyvittänyt, niin minähän pärjäsin siinä.  Siihen aikaan ei joka paikasta saanut moottoripyöriä, niin minunkin piti tilata, varata etukäteen pyörät.  Pyöriä käytettiin siihen aikaan paljon.  Metsätyönjohtajat ja monet muut tarvitsivat työssäänkin kulkupeliä.

Linja-autojen laiturit oli järjestetty niin, että samalta laiturilta lähtivät eri liikennöitsijät samoille reiteille.  Oli Lapinsalon laituri, Niemiskylän laituri, Iisalmen laituri.

Bensan myynti ja huoltoasematoiminta loppui torilta uuden huoltoaseman valmistuttua 60-luvun alussa nykyisen ABC:n paikalle. Jaakko Soininvaaran siirryttyä yrittäjäksi, Martti Kainulainen jatkoi Osl. Elon huoltoasemapuolen vetäjänä eläkeikäänsä asti.  Linja-autot ja matkahuolto siirtyi torilta 70-luvun alussa ja pian myös Johanna Baari lopetti toimintansa.  Rakennusta ei vielä näitten muutosten yhteydessä purettu, vaan siinä jatkoi jonkin aikaa Savikan myyälä.

Jaakko Soininvaara 2013

Topi Kärkkäinen, Mirkun mies, oli varastonhoitaja.  Kun Kärkkäiset siirtyivät huoltoasemayrit-täjiksi, varastonhoitajaksi tuli Onni Kähkönen.  Hänen vastuulla oli pihapiirin varastojen sekä kuorma- ja pakettiautojen lisäksi myös asemalla oleva lannoite- ja sementtivarasto, myytävän polttopuun varastot sekä viljankuivaamo-viljavarasto.  Onnin toimistossa istui aamuisin tehtävänjaossa kolme autonkuljettajaa ja kaksi tai kolme varastomiestä, jotka tarvittaessa lähtivät auton apumieheksi.

Viisikymmentäluvulla autonkuljettajina oli Uuno Kärkkäinen ja Ilmari Makkonen ja kalustona olivat Mersut.  Tavaran lisäksi autoilla kuljetettiin tarvittaessa myös matkustajia.  Lavalle vain nostettiin puinen suojakoppi, johon mahtui 6-7 matkustajaa.  Ilmari Makkosen ryhdyttyä yrittäjäksi, toisen auton kuskit vaihtuivat eikä Uunon pitkälle työsuhteelle haastajaa enää tullut.  Autojen merkki muuttui ”Pettereiksi”  kunnes 70-luvun alussa hankittiin Eloon Volvo.  Lyhyempiä aikoja Elon automiehinä oli mm. Veikko Kaikkonen, Ilmari Karkulehto, Jussi Kärkkäinen, Väinö Kaikkonen…

Autojen kuljetustehtävät olivat viikoittain ja päivittäin samanlaisia. Toinen kuorma-autoista kuljetti täydennyksiä sivumyymälöille, toinen oli sementin, lannoitteiden ja halkojen ajossa.  Pakettiautoilla kuljetettiin asiakkaille pääasiassa päivittäisiä ruokatavaratilauksia ja talvisaikaan myös polttopuita.

 Työ kuorma-auton mukana oli raskasta.  Suuri osa kuljetuksista oli 50-kiloista säkkitavaraa.  Uuno kuitenkin vähätteli säkin painoa.  Kun 30-luvulla Elon Chevroletin lavalle nosteltiin säkkejä, ne olivat yleensä satakiloisia.  Mutta viisikymmenkiloinenkin säkki alkoi iltapuolella tuntua raskaalta, kun oli jo siirrytty toisen junavaunun tyhjentämiseen ja säkkien kuljettamiseen pitäjälle.  Yhdessä junavaunussa oli aina 320 säkkiä.  Jos säkit olivat märkiä tai huurteisia, niiden käsittely tuli vielä hankalammaksi.

Elon leipä ei irronnut helpolla myöskään halkojen ajossa.  Onni osti pitäjältä halkoja, jotka edelleen myytiin pääasiassa Ouluun.  Kun tuli tarve hakea Oulusta jauho- tai apu-lantakuorma, edellisenä iltana käytiin tekemässä halkokuorma pitäjältä ostetusta halkopinosta, joka ei useinkaan ollut tien varrella.  Uuno tai Ilikko oli käsittämättömän taitavia luovimaan ison autonsa ahtaistakin paikoista, mutta joskus taito ei auttanut, kun auto upposi maahan.  Tulevan yön uni saattoi jäädä automiehillä lyhyeksi.  Säännöllinen työaika oli Osuusliike Elossa klo 8.00—17.00 ja lauantaina klo 8.00 – 15.00, mutta hyvin usein tehtiin ylitöitä.

Normaalista päivärutiinista poikkeavia työpäiviä olivat inventaaripäivät.  Pääliikkeellä tehtiin oma inventaari ja sivumyymälöiden inventaarissa avustettiin myymälöiden henkilökuntaa.  Tuntui siltä, että kun mentiin kuorma-autolla sivumyymälöiden inventaareihin, niin aina oli pakkanen.  ”Makkosen Ilmari sano, että tulukee tytöt siihen ja siihen aikaan, niin pääsette kuljettajan koppiin.  Jos myöhäsemmin tulette, niin se on Jaahiaisen Paavo jo siellä. Sillä on paksu turkki ja vaatteita, se pärjee kyllä lavallakin.  Myöhän tehtiin työtä käskettyä ja hiivittiin sovittuun aikaan autolle.  Ilmari otti koppiin ja Paavo jäi lavalle”.  Saaren Paavo oli inventaareissa kirjurina iän ajat.  Vuoden vaihteen aikana oli kaikki sivumyymälöiden inventaarit.  Oli Lahnaset ja Ohemäet, Tihilät, Remeskylät, Luupuvedet, Ruutanat, Niemiskylät, Rytkyt, Toiviaiskylät ..   Kalevi Tikanmäki oli myös hyvin usein inventaareissa mukana kuten muitakin Osuusliike Elon luottamusmieshallinnosta.

Elossa oli myös naistoimikunta, siinä oli jäseniä sivukyliltäkin.  Sillä oli semmoinen kuluttaja-valistajan tehtävä.  Toimikunta järjesti mm. Suojalla taitokilpailun.  Siellä vispattiin, oli sokerika-kun kuohkeuskoe, ja jotain muuta, jossa tuli mukaan asian ohessa viihdyttäminenkin..  Kun Osuusliike Eloon palkattiin myymäläemäntä, niin silloin mietittiin naistoimikunnan kanssa, miten kuluttajavalistusta jäsenten ja asiakkaiden keskuudessa parhaiten voitaisiin tehdä.  Kun ulkopuo-lisena esiintyjänä tilaisuudessa saattoi olla Tapio Rautavaara, niin yleisöä kyllä riitti.

Elon henkilökunnan keskuudessa oli hyvä henki.  Työntekijät pitivät työajan ulkopuolellakin keskenään yhteyttä ja suhde esimiehiin oli luonteva.  Johdon taholta pyrittiin ylläpitämään ja vahvistamaan hyvää työilmapiiriä järjestämällä henkilönkunnalle virkistäytymistilaisuuksia.  Sellaisia oli mm. kesäretki, joka järjestettiin aina Kangaslammen majalle tai Vaaraslahdelle.  Sinne mentiin kuorma-auton lavalla ja se oli oikein mukava tapahtuma.  Myös joulujuhla oli säännöllinen virkistäytymistapahtuma.  Silloin syötiin ”Elon päällä” hyvin, laulettiin, järjestettiin ohjelmaa ja lopuksi vähän ”tanssattiin”.  Johtajat järjestivät muitakin ohjelmallisia iltajuttuja.

Hanneksen aika

Huhtikuun 17. päivänä 1936 valittiin Osuusliike Elon toimitusjohtajaksi Kuopion Osuusliikkeen Siilinjärven myymälän hoitaja Hannes Ikonen.  Hän otti toimen vastaan 30.4.  Tästä päivästä alkoi Osuusliike Elossa tasaisen kasvun kausi.  Vaikkakaan Niemiskylän myymälän toimintaa ei oltu aloitettu vielä uudestaan, ostettiin myymälälle vuonna 1936 lisämaata.  Rytkyn myymälä lienee avattu samoihin aikoihin, sillä myymälälle valittiin myymäläneuvosto.  Rytkylle ostettiin oma tontti seuraavana vuonna, ja myymälärakennuksen rakentaminen päätettiin aloittaa ensi tilassa.

Vuonna 1937 päätettiin korjata Ruutanan ja Niemiskylän myymälät uuteen uskoon.  Niemiskylän myymälää ei tosin oltu vieläkään avattu, mutta korjaus ja tonttikaupat enteili pikaista avaamista.  Samoihin aikoihin avattiin Luupuvedellä sivumyymälä, se toimi aluksi vuokrahuoneistossa.

Vuosi 1938 oli jälleen virstanpylväs Elon historiassa.  Silloin taloon hankittiin ensimmäinen kuorma-auto lisääntyneen kuljetustarpeen tyydyttämiseksi.  Auton kuljettajaksi valittiin 22.4. Uuno Kärkkäinen.  Niemiskylän myymälä avattiin uudelleen.  Esillä oli myös Remeskylän myymälän avaaminen.  Asia siirtyi kuitenkin eteenpäin.  Rytkylle ja Niemiskylään rakennettiin ulkorakennukset, Honkarannan sivumyymälästä keskusteltiin, mutta asiaa siirretään tuonnemmaksi.

Vuoden 1939 alussa alettiin maksaa hallintoneuvoston jäsenille kokouksista rahapalkkaa.  Siihen astihan jäsenet olivat toimineet pelkästään kahvipalkalla. Huomioitakoon, että puheenjohtajan palkkio oli kolme kupillista ja jäsenten kaksi.  Vuoden loppupuolella, sodan jo riehuessa, päätti hallintoneuvosto olla keinottelematta kriisiajalla.   Päätettiin, että myyntihinnoissa seurataan yleistä kehitystä muiden liikkeiden perässä kulkien, mutta ei anneta itse esimerkkiä hintojen nostamiseen.  Vaikeista ajoista huolimatta liikettä kehitettiin ja laajennettiin edelleenkin.

Vuonna 1940 kiirehdittiin Remeskylän myymälän perustamista.  Tammikuun 29. päivänä 1940 päätti Osuusliikkeen johtokunta kokouksessaan seuraavaa:

Koska nykyisen ilmavaaran takia, ja sen aiheuttamien suurien vahinkojen torjuminen, tärkeä ja erittäin kiireellinen, oli kutsuttu yleinen kokous rovastin pappilaan.  Siinä olleet lukuisat edustajat päättivät hankkia raskaan konekiväärin ilmahyökkäysten torjumiseksi.  Tämän takia päätettiin myöntää liikkeemme puolesta sen ostamiseen mk 5 000;-.  Asian kiireellisyyden takia tehtiin tämä päätös yllämainittujen johtokunnan sekä hallintoneuvoston jäsenten yhteisellä päätöksellä, mutta esitetään tämä myös hallintoneuvoston kokouksen vahvistettavaksi. –  Asia on kai jäänyt hallintoneuvostolle esittämättä, tai konekivääri hankkimatta, koska hallintoneuvoston pöytäkirjoista ei tätä asiaa ilmene.  Vuonna 1940 liikkeelle hankittiin pellavaloukku ja lihtauskone.

Maaliskuussa 1941 ostettiin liikkeelle tontti Remeskylästä.  Liikettä siihen asti rasittaneet akordilainat, jotka syntyivät kaksikymmenluvun alussa konkurssijupakan aikaan, päätettiin maksaa takaisin.  Samana vuonna päätettiin rakentaa Remeskylään myymälä ja pääliikkeelle varasto.  Varastoon toivottiin saatavan viljan kuivaus- ja lajittelulaitteet.  Niiden saanti siirtyi kuitenkin muutamia vuosia eteenpäin. Luupuveden myymälän ja aseman varaston tonttikauppa hyväksyttiin osuuskuntakokouksessa samana vuonna. Seuraavana vuonna ostettiin tontit Luupuvedeltä ja Kirkonkylästä aseman läheisyydestä.

1943 päätettiin lisätä mainontaan huomattavasti.  Päätettiin, että kun mainostamiseen käytetty rahamäärä oli aikaisemmin ollut yksi promille liikevaihdosta, nyt mainontaan käytetään liikevaihdosta yksi prosentti.  Uuden liiketalon piirustukset olivat valmiit vuonna 1943, ja rakentamista alettiin suunnitella, mutta sodan vuoksi asia lykkääntyi.  1943 keskusteltiin osuuskuntakokouksessa pitkään turvepehkutehtaan ostamisesta liikkeelle.  Hanke on jäänyt pelkän keskustelun asteelle, koska siitä ei löydy mainintoja myöhemmin.  Hallintoneuvosto päätti hankkia liikkeelle Stahl Neusaat viljanlajittelijan peittauslaitteella.  Suunnitelmissa ollut viljankuivaaja on jäänyt hankkimatta, koska sopivaa kuivaajakoneistoa ei ole ollut markkinoilla.

Aseman varastorakennus valmistui vuoden 1945 aikana ja leipomon toiminta aloitettiin samana vuonna.  Sulkavan myymälä avattiin sekä Elon naistoimikunta otti itselleen kummilapsen samana vuonna.

1946 saatiin Rapakkojoen myymälää varten vuokrattua myymälätilat.  Samana vuonna hallintoneuvosto päätti hankkia Elolle traktorin siihen kuuluvine maatalouskoneineen, joita olisivat hakmo ja aura.  Hankinta on todennäköisesti jäänyt suorittamatta, koska traktorista ei ole mainintoja johtokunnan pöytäkirjoissa.  Myös uudesta kuorma-autosta keskusteltiin, mutta hankinta siirtyi parilla vuodella.  Samanaikaisesti alettiin keskustella talo-osakeyhtiön perustamisesta uuden liiketalon saamiseksi.  Honkarannan myymälä perustettiin saman vuoden aikana.

Maataloustarvikemyynti koki huomattavan parannuksen, kun liikkeen maatalousosasto avattiin vuoden 1947 aikana.  Sivumyymälöiden määrä lisääntyi kolmella.  Myymälät avattiin Huttukankaalle, Pihkapurolle ja Kalliokylään sekä Salmenkylään jakelupiste.

Naistoimikunta intoutui ottamaan itselleen toisen kummilapsen vuonna 1948.  Samana vuonna hankittiin Tihilästä myymälätontti ja myymälän rakentaminen alkoi samana vuonna.  Myös Luupuvedelle päätettiin rakentaa oma myymälä.

Talo-osakeyhtiössä päästiin viimeinkin sanoista tekoihin.  Vuonna 1949 perustettiin Elotalo Oy, jonka osakepääomasta omisti SOK kolme neljännestä ja Osuusliike Elo loput.  Osakepääomaksi muodostui kolme miljoonaa markkaa.  Toiminta laajeni näihin aikoihin voimakkaasti.

1950 ostettiin liikkeelle autoaseman talo.  Kiinteistö oli aikaisemmin ollut Kiuruveden yhteiskoulun kannatusyhdistyksen omaisuutta.  Rakennuksen kauppahinnaksi sovittiin 2.1 miljoonaan markkaa.  Hintaan kuuluivat myös kalusteet.  Lahnasille ja Lapinsaloon avattiin myymälät samana vuonna.

Vuosi 1951 oli jälleen merkittävä vuosi Elon historiassa.  Silloin valmistui uusi päämyymälä.  9.4. avattiin rauta/maatalous-, talous-, kangas-, jalkine- ja siirtomaaosastot.  Ruokatavaramyymälä avattiin 9.6. ja viimeinen 13.6. Hotelli-ravintola.  Samana vuonna hankittiin vielä Toiviaiskylään, Ohenmäkeen ja Pihkapurolle myymälät.  Vuosi 1951 oli siitäkin syystä merkille pantava Elon toiminnassa, kun hallintoneuvostoon valittiin ensimmäisen kerran nainen.  Valituksi tuli Hanna Lämsä.

Vuoden 1952 aikana ostettiin tontti Lahnasten myymälää varten.  Myös Osmangin myymälää alettiin suunnitella ja saman vuoden aikana sinne saatiinkin jo jakamo.  Makkaraperä sai myös oman jakamonsa.  Ruutanan myymälässä suoritettiin remontti.

Seuraavana vuonna ei perustettu yhtään sivumyymälää.  Hallintoneuvostossa oli esillä kuitenkin Niemiskylän myymälän remontti.  Lahnasten ja Remeskylän tonttikaupat hyväksyttiin.  Osuusmaksua korotettiin 1000 markasta 3000 markkaan.  Kolmentuhannen suuruisena maksu pysyikin lähes neljännesvuosisadan.  Investointeja suoritettiin, leipomoon hankittiin taikinakone ja sähköuuni.

1954 alussa vaihtui hallintoneuvoston puheenjohtajaksi Samuel Huttunen.  Elo avasi oman huoltoaseman linja-autoasemalle.  Leipomon sähköuuni oli osoittautunut hyväksi, koska sinne hankittiin jo toinen uuni sekä vatkauskone.  Honkarannan myymälärakennus valmistui ja Salmenkylälle avattiin jakelu.

Vuonna 1955 muutettiin osuuskunnan sääntöjä paremmin ajan henkeä vastaaviksi.  Ravintolaan päätettiin anoa anniskeluoikeuksia.  Niiden saanti kuitenkin siirtyi kymmenen vuotta.  Elolle hankittiin automaattinen puhelinkeskus, sekä sahan myymälä ostettiin ko. vuonna omaksi.  Esillä oli raivaajapatsaan saaminen Kiuruvedelle ja totta kai Elokin oli määräsummalla hankkeessa mukana.

1956 myytiin Elosta ensimmäinen leikkuupuimuri hintaan 738 140:-  markkaa.  Traktoreita oli myyty jo aikaisempina vuosina, ja kuluvana vuonnakin niitä myytiin kolme kappaletta.  Liikkeeseen perustettiin maataloustoimikunta, koska liikkeen tuote- ja tarvikekauppa oli hyvin huomattavaa.  Mainittakoon, että Elo osti tuottajilta viljaa parhaimmillaan noin 800 000 kiloa, ohran hinta oli silloin 36,43 markkaa kilo.  Väkilannoitteita myytiin myös noin 850 000 kiloa hintaa 8.94 markkaa kilo.  Viljan ja lannoitteiden hintasuhde oli silloin hieman toinen kuin nykyään.  Aittojärvi sai oman myymälän samana vuonna.

Lahnasten myymälä päätettiin lakkauttaa kannattamattomana 29.5.1958.

1959 Elolle hankittiin Sinus –merkkinen viljankuivaaja, Luupuvedelle rakennettiin asuinrakennus ja Remeskylään myymälä.  Investointeja suoritettiin seuraavasti: Pääliikkeelle uusittiin myymäläkalusteet, vanhat kalusteet siirrettiin Rytkylle, Sahalle ja Honkarantaan.  Kuljetuskaluston puolelle hankittiin Mercedes -kuorma-auto, uusi pakettiauto ja mopedi.  Niemiskylän myymälässä tapahtui tulipalo, jolloin toiminta loppui vanhassa kiinteistössä.

Vuonna 1960 hankittiin liikkeelle henkilökunnan asuintaloksi Jukkalan talo hautausmaan takaa ja avattiin Remeskylän myymälä omissa tiloissa.  Myymälä oli toiminut aikaisemmin maamiesseuralta vuokratuissa tiloissa.

Seuraavana vuonna Massey-Fergusonin edustuksen siirryttyä Hankkijalle, hankittiin oma huoltoauto ja huoltomies.  Samoin hankittiin myös uusi pakettiauto.

Elon jäsenmäärä ylitti ensimmäisen kerran kahdentuhannen rjan vuonna 1960. jäsenmäärän ollessa tuolloin 2014.  Seuraavana vuonna jäsenmäärä putosi jälleen alle kahdentuhannen.  Jäsenluetteloa tarkistettaessa poistettiin paikkakunnalta muuttaneet jäsenet ja jäsenmääräksi tuli 1914.  Mutta jäsenmäärä nousi parin vuoden kuluttua jälleen yli kahden tuhannen.

Ensimmäinen De Soto –merkkinen myymäläauto hankittiin vuonna 1962.  Tämänsuuntaista toimintaa oli kuitenkin harjoitettu vuodesta 1957 lähtien, kun jakelu oli suoritettu kuorma-autosta käsin.  Aittojärven ja Niemiskylän kiinteistöjen myynti annettiin johtokunnan tehtäväksi samana vuonna.  1962 hankittiin myös kalustoa runsaasti.  Edellä mainitun myymäläauton lisäksi hankittiin Bedford kuorma-auto sekä kaksi VW –pakettiautoa.  Nivan myymälän vuokrasopimus sanottiin irti.  Kauppias Pirinen tarjosi kiinteistöä ostettavaksi hintaan 25 000 markkaa.  Johtokunta päätti tarjota 20 000 mk, mutta kauppa raukesi.  Samanaikaisesti Tihilän myymälää laajennettiin.  Toimitusjohtaja Hannes Hannes Ikonen jäi eläkkeelle 31.12.1962.

 

Samuel Huttusesta Viljo Laitiseen, Jouko Gedtistä Veikko Virtaan

Liikkeen uudeksi toimitusjohtajaksi valittiin Jouko Gerdt.  Uudelle huoltoasemalle hankittiin tontti Nivan risteyksen luota vuonna 1963.  Päätös huolto-aseman rakentamisesta tehtiin samana vuonna ja rakennusliike Juntunen Kiuruvedeltä rakensi aseman, joka saatiin valmiiksi vuoden lopulla.    Lahnasilta päätettiin vuokrata myyntitilat.  Tavarataloakin laajennettiin, talo valmistui vuonna 1964, laajennuksen pinta-ala oli 1100 neliömetriä.  Rakennusvaiheessa ei nokka kauan joutanut tohisemaan, työt alkoivat 17.5. ja avajaiset suoritettiin 30.11.  Laajennuksen myötä siirtyi elintarvikeosasto toimimaan omapalveluperiaatteella.  Niemiskylän myymälän tontti myytiin ja Honkarannan myymälän lakkauttamisesta tehtiin päätös.

1965 tehtiin Johanna Baarissa täysremontti, Niemiskylän myymälä avattiin vuokratiloissa, mutta sen toiminnasta ei tullut pitkäikäistä.  Toiminta loppui myös Sahan ja Pirttimäen myymälöistä.  Myöskin muistorikas Kerho-baari suljettiin tuolloin.

Vuoden 1966 joulukuussa avattiin liikkeen ravintola Hurtti-Ukko.  Ravintolaan saatiin A-oikeudet.  Samassa kerroksessa toimi myös hotelli.

1967 hankittiin uusi kuorma-auto ja traktori, sekä kaksi myymäläautoa.  Tavaratalotontin laajennuskauppa hyväksyttiin, Ohemäen myymälän lakkautus tuli esille ja myymälä päätettiin lakkauttaa vuoden vaihteessa.

1968 maaliskuussa lopetettiin myymälätoiminta myös Aittojärvellä, Ohenmäen kiinteistö myytiin, Osmanki päätettiin lakkauttaa, mutta toiminta on kuitenkin jatkunut aina näihin päiviin saakka.  20.11.1968 valittiin liikkeen toimitusjohtajaksi Pauli Valkama.  Hän otti toimen vastaan vuoden 1969 alusta.

Vuonna 1969 vaihtui mies Elon ruoriin.  Hallintoneuvosto valitsi puheenjohtajakseen maanviljelijä Viljo Laitisen, joka ansioituneesti hoitaa tätä tärkeää tointa vielä tänä päivänäkin.  Samana vuonna ehti erittäin valitettava SOK:n ja Hankkijan riita Kiuruvedelle saakka.  Hankkija aloitti toiminnan omana liikkeenään ja hallintoneuvosto päätti suorittaa maataloustarvikehankinnat sieltä, mistä ne ovat edullisimmat.  Samaisessa kokouksessa hallintoneuvosto otti vastustavan kannan liiallisen kaupunkikeskeisyyden muodostumiseen osuuskauppojen fuusioitumisessa.  Silloin alkoi ravintola Hurtti-Ukossa ulkomaalaisten esiintyjien kausi,  Hurtissa nimittäin soitteli unkarilainen Pippuri Combo.  Nuorisotoiminta perustettiin vuoden 1969 lopulla.  Kilpailu kiristyi koko ajan.  Tästä on selvänä osoituksena sivumyymälöiden toiminnan vaikeutuminen ja niiden lakkauttaminen.

Vuonna 1970 lakkautettiin Luupuveden ja Suntin myymälät.  Tavaratalossa suoritettiin suuria muutoksia.  Tavarataloon rakennettiin iso baari, joka kuitenkin muutaman toimintavuoden jälkeen muutettiin kirjakaupaksi.  Jukkalan kiinteistöä kunnostettiin samoihin aikoihin.

1971 rakennettiin Hurtti-Ukkoon drinkkibaari ja hankittiin liikkeelle edustuskäyttöön henkilöauto.  Luupuveden ja Ruutanan myymälät myytiin samana vuonna.  1.8.1971 tapahtui vaihdos toimitusjohtajan tuolilla.  Valkama erosi paikalta ja toimitusjohtajaksi valittiin Esko Rantanen.  Johanna Baaria uusittiin ja Oy Elotalon ostosta keskusteltiin. Varojen puutteesta asia kuitenkin siirtyi.

Vuoden 1972 aikana liikkeelle saatiin uusi iso ulkovarasto tavaratalon yhteyteen.  Varaston pinta-ala on 480 neliömetriä.  Ja Elossa siirryttiin tietokoneaikaan.  Konttoriin hankittiin Philips P 351 toimistotietokone.  Pitkäaikainen sopimus TB:n kanssa sanottiin irti ja huoltoasema muuttui yhtenäiseen käytäntöön muiden SOK:laisten osuuskauppojen kanssa tekemällä sopimuksen Oy Shell Ab:n kanssa.

Seuraavana vuonna liikkeessä tehtiin täysremontti.  Tällöin remontattiin tavaratalon ja ravintolan puoli, hotelli purettiin ja sen tilalle rakennettiin isompi drinkki –baari, rauta-maatalous muutettiin kellaritiloihin.

1.3.1974 vaihtui jälleen toimitusjohtaja.  Esko Rantasen tilalle tuli veikko Virta.  Vuosi on siitäkin syystä erittäin merkittävä jopa koko SOK –järjestöjen puitteissa, että Osuusliike Elo perusti ennakkoluulottomasti uuden sivumyymälän Niemiskylään aikana, jolloin yleisesti näytti sivumyymälöiden kohtalo sinetöidyltä.  Samanaikaisesti suoritettiin Toiviaiskylän myymälässä kunnostus ja myymälän jo uhattuna ollut toiminta voi jatkua vireänä.  Elossa päätettiinkin, että sivumyymälöitä ei suljeta enää ihan pikkutingassa, myymälöissä suoritetaan pensseliremontteja talkoovoimin ja kylille nostetaan ”oman myymälän puolesta” –henkeä. Samana vuonna myytiin molemmat myymäläautot, ja hankittiin tilalle yksi tehokkaampi myymäläauto, jolla palvelua voitiin jatkaa.  Samoin hankittiin uusi kuorma-auto.  Kenttämyyjän toimi perustettiin hoitamaan aina laajenevaa maatalouskoneiden ja -tarvikkeiden kauppaa.  Myös ulkovarastolle hankittiin trukki hyllyköineen nopeuttamaan palvelua.  Kuitenkin suurin investointi kuluvana vuonna oli päätös ostaa Elotalo Oy:n osakkeet, ja tästä päätöksestä johtuen kiuruvetiset voivat todella sanoa asioivansa omassa talossaan.

Vuoden 1975 aikana liikkeelle tuli TV-huolto, ja Mazda ja Wartburg -autojen edustus.  Remeskylän ja Tihilän myymälät talkoiltiin kuntoon samana vuonna.

Vuoden 1976 aikana hyväksyttiin Elolle toiminta-ajatus.  Lyhyt ja ytimekäs toiminta-ajatus on esitetty tämän historiikin alussa kokonaisuudessaan.  Hyväksyttiin myös Murto-Elo -nimisen kiinteistön myynti.  Uuno Kärkkäinen jäi eläkkeelle.  Hän oli Elon palveluksessa 22.4.1938 – 31.12.1976.

Vuoden 1977 investointeja oli osakkeen osto Jukkalan rivitalokiinteistöstä.  Tämä rivitalo on muuten oivallinen osoitus Elon henkilökunnan sisällä vallitsevasta hyvästä hengestä.  Yhdessä talkoovoimin rakennettiin kahdeksalle elolaiselle asunnot, joista kuusi sijaitsee Jukkalan rivitalossa.  Hurtti-Ukossa suoritettiin ehostusremontti sekä Lahnasille luotiin uusi ilme myymälälle.  Johanna Baari lopetettiin keskioluen myötä 30.10.  Osuuskuntakokouksia pidettiin tavallisuudesta poiketen kolme, koska osuuskunnan sääntöjä muutettiin, osuusmaksua korotettiin 30 markasta 200 markkaan.  Yhteishyvä -lehteä tilattiin jäsenille 1304 kappaletta..   Erityisen kiitosmaininnan ansaitsee Elon naistoimikunta järjestämällä vuoden aikana 11 erilaista tilaisuutta, joihin osallistui kaikkiaan 5755 asiakasta.

Elon luottamushenkilöiden aktiivinen toiminta liikkeen hyväksi on usein periytynyt isältä pojalle.  Mainittakoon esimerkiksi, että maanviljelijä Eero Lämsä toimi Elon johtokunnassa vuosina 1922-1943 ja hänen poikansa Paavo Lämsä toimi johtokunnassa vuosina 1964-1976 ja hänen poikansa Eero Lämsä vuodesta 1977 edelleen.  1977 päättyessä oli liikkeen palveluksessa 65 kokopäivätoimista työntekijää ja 14 osapäivätyöntekijää.

 

Markku Roivainen

Törmäsin sivuihin etsiskellessäni vanhoja valokuvia Kiuruvedestä. Suurella mielenkinnolla luin juttua Elon vaiheista. Itsekin vietin lapsuudestani suuren osan Elon henkilökunnan asunnoissa ja Elon pihapiirissä. Paljon tuttuja nimiä tuli tekstissä vastaan ja mieleen palaautui sieltä jo muuten pois pyyhkiytyneitä asioita.

Erityisen mielenkiintoisia ovat kuvagallerian 60-luvun värikuvat Elon kulmilta. Niissä mennyt palautuu muistiin jotenkin todellisena. Mustavalkeat kuvat ovat jotenkin etäisempiä, ikäänkuin ”keksittyjä”. Suuri osa Elon ja Osulan kulman taloistahan on purettu, suuri harmi sinällään. Kyllähän ne nykyisessä kyläkuvassa olisivat hienoja verrattuna 60- ja 70-luvun laatikkoihin. Elon ”lasipalatsin” ullakolla leikimme ennenkuin sekin purettiin.

Kirkontornista otetussa värillisessä panoraamassa näkyy koko silloinen elämänpiirini. Lakanapyykki roikkuu kuivumassa. Lieneekö hotellin lakanapyykki jota Kärkkäisen Uunon vaimo ”Pyykkärj-Aeno” talomme kellarissa pesi. Vasemmassa alakulmassa kuvassa näkyy keltainen kasa. Muistelen että niillä huitteilla oli iso sahanpurukasa johon talvella nostettiin Kiurujärvestä jäitä kesän tarpeisiin. Jääkaappiaika tämänkin  sitten lopetti aika pian.

Tienasin veljeni kanssa ensimmäisen 10-markkasen jakamalla lumisadepäivänä Elon mainoksia ympäri kylää. Löimme veljeni kanssa vetoa että en koskaan unohda ko. kympin setelin numerosarjaa, mielessä se on vieläkin N1223162. Huono veto, jota en koskaan voi voittaa.

Autotallit siipirakennuksen kellarissa olivat autokuskien ja autoja huoltaneen Pentti Åsenbryggin valtakuntaa. Alapihalla vanhan pumppukopin vieressä oli ikäloppu Elon kuorma-autonromu, jossa oli kiva istua rattia vääntämässä. Mieleen muistuu vieläkin auton ohjaamon tuoksut.

Hotellissa asui usein iskelmätähtiä ja -tähtösiä. Kun siellä oli Taisto Tammi, heittivät kirkonkylän ”urpaanin lekentan” mukaan hotellin työntekijät ylhäältä parvekkeelta vessapaperinpaloja alas kiusaksi alhaalla päivystäneille tytöille, jotka odottelivat nimikirjoituksia. Tämän on täytynyt olla ennenkuin uusi elintarvikeosasto rakennettiin ko piha-alueelle.

Kesällä 72 olin sitten itsekin kesätöissä Elon rautaosastolla. Siihen aikaan Elolla oli vielä omia kuorma-autoja joiden lavalla tuli tavaranjakoreissuilla seisoskeltua. Lienee nykyään kiellettyä. Aivan alussa möhläsin kirjailija Eeva Tenhusen mökilleen tilaamien tavaroiden kuormakirjan väärään paikkaan, Eikä Kähkösen Onni niitä sitten kyytiin saanut. Tenhusen dekkarissa ”Murha Savolaiseen Tapaan” oli sitten juttua tavaroista jotka eivät koskaan tulleet perille – ja liikkeeseen soitettaessa vastattiin aina että ”taas on poika töppäillyt…”

Elon asuntoloista

Me Roivaiset asuimme syntyessäni 50-luvulla apteekin puoleisessa pienemmässä talossa. Sieltä muutimme 50- luvun lopulla isompaan Kirkkokadun varrella olleeseen asuintaloon sen Elon puoleiseen päätyyn alakertaan. Tässä oli ennen meitä asunut Jaakko Soininvaaran perhe. Mummo muisteli että kaikissa tämän talon asunnoissa ei ollut omaa lämmitysuunia, vaan talossa oli alhaalla yksi suuri haloilla lämmitettävä uuni. Ensimmäinen asuntomme tässä talossa oli kylmä. Sieltä muutimme kirkon puoleiseen päätyyn saunan yläpuolelle. Tämä oli lämmin asunto, joka oli alun perin ollut Elon johtajan Hannes Ikosen hallussa. Hän oli muuttanut sitten uuden liikkeen valmistuttua sinne rakennettuun johtajan asuntoon ja myöhemmin Puolakan maille rakennettuun omakotitaloon. Tässä kirkon puoleisessa asunnossa oli ennen meitä asunut mummon muistin mukaan Eskelinen.

Meidän aikanamme isommassa asuintalossa asui lihamestari Hannu Korjan perhe (lapset Petri ja Helena). Hannulla oli tapana soitella haitaria joka kuului hyvin seinien läpi.

Lihamestari Hannu Korja oli meidän lapsien silmissä merkittävä henkilö, koska oli ollut Iisalmessa avustajana Edvin Laineen kuvaamassa Sven Tuuva- elokuvassa. Korjat muuttivat joskus 60- ja 70-lukujen vaihteessa Mikkeliin.

 Yläkerran asukkaista mummo muisti Aili Kaarakaisen, Martta Huttusen ja Marjatta Siposen. Hilja Kananenkin asui täällä jonkin aikaa alakerran pienessä huoneessa. Asuntoihin tuli kylmä vesi, lämmintä tietenkään ei. Pihan hautausmaanpuoleisessa kulmassa oli pumppukoppi syvine kaivoineen – tänne oli ehdottomasti kielletty menemästä. Kylmä vesi taisi siis tulla silloin sieltä eikä kunnan verkosta. Vessat olivat vanhan liiterin päädyssä ja sinne täytyi tarpeen tullen juosta. Vessojen seinissä oli kaikenlaisia ”vessakulttuuriin kuuluvia” puukolla tehtyjä kaiverruksia ja kirjoitelmia, joita me lapset sitten ihmetellen tavasimme.

Elon ”Lasipalatsin” yläkerrassa oli vielä 60-luvun alussa asuntojakin. Näissä asuivat mm. Helvi Ruhanen ja Maija Erholz. Lisäksi meillä lastenhoidosta vastannut Liisa Remeskylästä asui myös siellä jossakin vaiheessa. Kun mitään päiväkoteja ei ollut oli aputyttö normaali ratkaisu perheissä. Meilläkin oli pisimpään 3v. sukulaistyttö Eila, joka sitten muutti Turkuun työn perässä.

Alakerran varaston Kirkkokadun puoleisessa päädyssä oli pitkä hevospuomi, joka oli käytössä vielä 60-luvun alussa. Kyliltä tulleet isännät sitoivat siihen hevosensa. Silloin tällöin isännät kävivät emänniltään salaa kirkonkyläreissun yhteydessä Iisalmessa viinakaupassa ja ottivat sitten huikkaa varaston takana. Ja me lapset pörräsimme tätä touhua ihmettelemässä. Myöhemmin tänne rakennettiin teräslevyistä roskanpolttouuni, jossa poltettiin kaikki palava jäte. Savu sitten leijaili ympäriinsä alapihalla.

Varastossa oli iso halkoliiteri, josta polttopuut haettiin. Polttopuut sahattiin hautausmaan puoleisella tontinrajalla sijainneista isoista halkopinoista, jotka nekin olivat tietenkin lapsille mieluinen leikkipaikka. Ja niiden takana voi salaa opetella tupakanpolttoa hotellin ravintolan tyhjennetyistä tuhkakupeista peräisin olevilla sätkäntumpeilla.

Pihapiirissä pyörivät tällöin edellä mainitut Korjan lapset sekä elolaisten lapsien lisäksi Osulan leipurin poika Tero ” Leipurin Tero” Jokinen, Ilpo Roppola, pastori Pesosen pojat. Terolla valui usein iso 11 nenästä, taisi poika olla allerginen jollekin? Sellaisia asioita ei silloin juurikaan noteerattu.

Mummo oli töissä Elon leipomossa hotellin keittiön yhteydessä. Sinnekin tuli kylmä vesi, joskin alkuaikoina vesi jouduttiin kantamaan sangolla läheisestä kaivosta. Hotellin ja elintarvikeosaston pilaantuvien tavaroiden kylmähuoneet sijaitsivat uuden päärakennuksen kellarissa. Niitä jäähdytettiin siis järvestä talvella nostetuilla jäillä, joita varastoitiin pihan hautausmaan puoleisessa takanurkassa pumppukopin vieressä. Jään nostoon osallistuivat kylän hevosmiehet Keränen ja Väisänen muiden lisäksi. 60-luvulla tulivat kylmiöt, jolloin tämä loppui.

Lisäksi pilaantuvia tavaroita kuten palvikinkkuja yms. säilytettiin yläpihan ja alapihan rinteessä poikittain sijainneessa kellarirakennuksessa. Muistan siellä Korjan Hannun kanssa joskus käyneeni. Sieltä jäi mieleen voimakas kellarin tuoksu, joka muistutti näin jälkeenpäin ajateltuna jotenkin homejuustoa. Varaston päärakennuksen puoleisella piha-alueella sijaitsi iso puinen öljytynnyriteline, Tämäkin oli lapsista hyvin vaikuttava leikkipaikka. Tynnyreitä siellä oli varmaan kymmenittäin vaakaan varastoituna.

 

”Osula”  Kiuruveden Työväen Osuuskauppa

Osiossa, jossa muistellaan torin seutua on Alma Salmisen pakina torin vaiheista. Siinä mainitaan kahden vanhimman ”laahkan” sijainneen Osulan ja Salmisen kaupan välissä ojan päällä. Oheisessa kuvassa on näistä toinen (numero 6). Se oli Santtu Remeksen ja toinen Kalle Höglundin (myöhemmin Halmesvirta) laahka.

Kuvassa näkyy osa Osulan kaikkein vanhimman kaupparakennusta kuvan oikeassa laidassa. Edellisessä kuvassa on vuonna 1913 rakennettu rakennus, jonka erikoisuutena on ovi rakennuksen kulmasta.

 

 

Vasemmalla tuntematon, Sigrid Ruotsalainen (os. Hento, e. Niskanen) ja Eemil Ruotsalainen. Kuva on 30-luvulta (Pirjo Kulhonmäen, Isokivi, kotiarkisto).

 

 

Kiuruveden Työväen Osuuskauppa, Osula

Kalervo Korpelin

1938 valmistuneessa kirkonkylän uudessa Osuuskaupan liikerakennuksessa tavarat ja palvelut oli järjestetty osastoittain.   Niemistenkadun suunnassa torin puoleisesta päästä alkaen oli ensin erillinen jalkinemyymälä, taloustavaraosasto ja rautakauppa.  Kulman takana Nivankadun puolella oli ensin elintarvikkeiden myynti, siirtomaatavaraosasto, lihaosasto ja rakennuksen päädyssä maitomyymälä.

Laajennusosa valmistui 1962 Niemistenkadun puolelle Työväentalon paikalle.  Siihen tuli Kansallispankin puoleisesta päästä alkaen baari, elintarvikkeiden myynti, tekstiiliosasto, pukumyymälä ja jalkinemyymälä. Lisäosaan tehtiin myös kellariravintola. Myöhemmin Kemikalio-osasto tuli vanhaan osaan jalkineosaston paikalle ja oli siinä kauan.  Taloustavara- ja rautakauppa täyttivät sitten liikerakennuksen vanhan osan Nivankadun puolelta vapautuneet tilat.

Liikerakennuksen yläkerrassa oli johtajan ja talonmiehen asunnot sekä ravintola vuoteen 1962 asti.  Yläkerrassa oli myös konttori, jossa työskenteli toistakymmentä henkeä. Siellä työskenteli 50-luvulta lähtien Osulan johtajina Reino Honkanen, Vilho Sinda ja Pekka Karjalainen. Vuonna 1960 tuli Onni Saastamoinen ja 1965 alkoi Esko Vehkaluodon aika liikkeen johdossa.  Hän oli Osulan liityttyä Osuusliike Ylä-Savoon sitten Ylä-Savonkin johtajana. Konttorissa työskenteli Hanna Timonen, Hanna Rantonen, Pirkko Pennanen, kassanhoitaja Hilkka Tapaninen, kirjanpitäjät Elli Jouppila ja Kirsti Tammelin, luotonvalvoja Emil Korpelin, tarkastaja Vennu Tuovinen.  Myyntityön neuvojia oli useita, mm. Arvi Huovinen, Pentti Räty, Väinö Olkkonen ja Olavi Neuvonen.

Joka osastolla oli omat työntekijänsä.

Baarissa oli ainakin Toini Pikkarainen ja Leena Piippo.

Elintarvikeosastolla oli kauan osastonhoitajana Olavi Pitkänen ja myyjinä mm. vaimonsa Marja-Leena, Taisto Forss, Tauno Saastamoinen, Aune Huhtilainen, Eeva Huurinainen ja Esa Tapaninen.

Erkki Kiviharju oli jalkineosaston hoitaja. Myyjinä siellä oli mm. Raija Lähderinne, Anja Ahonen, Helmi Harmoinen ja Terttu Hartikainen.

Juntusen Hanna oli pukumyymälän hoitaja.

Tekstiilimyymälässä ehti olla useita osaston hoitajia ja myyjinä mm. Pirkko Rytkönen, Aune Hiltunen ja Laina Tossavainen.

Kemikalio-osastolla oli Kainulaisen Helka.

Sitten oli tietysti Aapeli Kohonen, lihaosaston hoitaja.  Mutta Kohonen oli myös lihavaraston johtaja ja hänen vastuullaan oli kaikki karjanostamiseen liittyvät asiat.  Hänellä oli alaisinaan kymmenkunta karjanostajaa alueella Kiuruvesi, Pielavesi, Pyhäjärvi ja ostivat ne Pyhännältäkin.  Pääosa ostetuista teuraseläimistä välitettiin ensin Kuopion teurastamolle OTK:lle ja sitten kun 60-luvun alussa tuli Ylä-Savon teurastamo Iisalmeen, niin sitten sinne.

Sen määrän eläimiä, mitä tarvittiin omaan myyntiin pääliikkeellä ja myymälöissä, Yrjö Tikkanen teurasti Korkealla kankaalla. Ruhot tuotiin pääliikkeen lihavarastolle, joka oli tien toisella puolen leipomorakennuksen tontilla.  Siellä sitten ruhot leikattiin myyntiin. Ja olihan se Yrjön teurastamokin osa varastoa.  Jos kesken päivän tuli pulaa myytävästä lihasta, niin lähdettiin vain ensi hätään hakemaan tavaramopolla sieltä lisää myytävää.

Rautaosastolla oli ensin Taukojärven Onni päällikkönä, mutta laajennuksen aikoihin paikalle tuli Väätäisen Onni, joka oli asemalla keskusvarastonhoitajana siihen saakka.  Manun Jalmari tuli joskus 66-67, kun Väätäisen Onni lähti pois.

Rautakaupan tiloihin kuului rautakaupan alakerrassa ollut rautavarasto, jossa päällikkönä oli Matti Auvinen.  Hänellä oli siellä apunaan kolmesta neljään miestä.  Rautakaupan tiloihin kuului myös päärakennuksen takana, sisäpihalla, Niemistenkadun suunnassa sijainnut tiilestä tehty harmaa varasto, jota sanottiin kivivarastoksi.  Se oli niin lähellä päärakennusta, että välistä juuri sopi ajamaan autolla.  Nivakadusta päin ensimmäinen varasto oli myymälän apulantavarasto, sitten oli rehujauhojen varasto ja lasivarasto.  Siinä leikattiin lasi.  Sitä työtä oli ihan valtavasti.  Siihen aikaan rakennuksille ostettiin valmiina yleensä vain lasien pokat.  Lasit ostettiin erikseen ja ne piti leikata liikkeessä.  Sitten oli öljyvarasto.  Siellä oli tervaa, kaikenlaisia öljyjä ja valopetrooliakin.  Sitäkin vielä 60-luvulla myytiin.  Ihan viimeisenä torin puoleisessa päässä oli naulavarasto. Kivivaraston yläkerrassa oli rautalangat, katiskaverkot ja ”manilevyt”.  Sieltä yläkerrasta laskettiin tavara puuluiskaa pitkin alas, mutta kantamalla se vietiin ylös.  Pihamaalla oli sitten vielä kaikki raskaat raudat; rautatelineet, harjateräkset ja putket ja muotoraudat.  Ihan pihan perillä oli räjähdevarasto, ”ammuskopit”.

Nivankadun suunnassa nykyiseen Autotarvikkeeseen asti oli vielä toinen parakkimallinen varasto- rakennus melkein nykyisen kevyenliikenteen väylän päällä.  Se oli väriltään keltainen.

Kun osuuskauppa osti työväentalon, niin siihen avattiin tekstiilimyymälä ja kemikaaliosasto. Kun 1962 ryhdyttiin rakentamaan laajennusosaa, työväentalo purettiin ja tekstiili- ja kemikaalimyymälää varten rakennettiin parakkimyymälä.  Siinä oli kolme eri ”loossia” ja myös niin kuin näyteikkunat, jotka oli sittemmin lyöty umpeen. Myymälänä parakki toimi pari vuotta. Kun siitä tuli rautaosaston varasto, siinä säilytettiin kattohuopia ja lastulevyjä ja isoja tavaroita kuten viemäriputkia ja putken osia. – Siihen aikaan Osulassa myytiin kaikki viemärin osat ja palikat.

Kivivarastoa vasten oli myös hevospuomi ja hevosia riittikin vielä 60-luvulla puomille.  Kun lumien sulamisen jälkeen puomin seutu talonmiehen apuna siivottiin, jätteestä syntyi melkoinen tunkio.

Rautakaupan myynti oli melkoista.  Sillä oli parhaana aikanaan mm. tukkukauppaoikeudet ja se kilpaili menestyneesti laajalla alueella erityisesti rakennustarvikkeiden toimittajana.   Myytävien tuotteiden luettelokin oli pitkä.  Siihen kuuluivat jopa maataloustraktorit.  Aluksi myytiin Valmettia, sitten tulivat Porsche, Man, Fiat, jonka rinnalla myyttiin Zetoria.   Myöhemmin oli vielä 70-luvulla Same –merkkinen traktori Osulan myynnissä. Tosin se oli jo Osuusliike Ylä-Savon aikaa.  Traktorit varastoitiin tavallisesti tien poskeen leipomon pihan suulle nykyisen Tehdasasun paikalle.  Ne olivat siinä ikään kuin näyttelyssä.

Nivakadun varrella päämyymälän vastakkaisella puolella oli aiemmin mainittu lihavarasto sekä leipomo, jossa oli 5-6 henkeä töissä.  Leipurina oli 60-luvulla urheilumiehenäkin, hyvänä ”lukkarina” ja ”kotiuttajana” tunnettu Nerama.  Hänen jälkeensä leipurina taisi olla isoperheinen Ruupe Jokinen.  Päämyymälään kuuluvaksi miellettiin myös keskellä Nivankadun ja Niemistenkadun risteystä sijainnut Osulan kioski, joka muistetaan paitsi jäätelöstään ja kuumista makkaroistaan myös siitä, että iltaisin nuoret kokoontuivat sinne.

Pääliikkeen kiinteistö työllisti myös talonmiehen ja Osulan kiinteistöjen remontteja tekivät Voitto Tossavainen ja Eero Lappalainen.  Eero oli sitten myös talonmiehenä Pekkalan jälkeen.    Päärakennus lämmitettiin haloilla.  Pihaan tuotiin halkokuorma autolla tai traktorilla ja se tyhjennettiin luukusta kellariin, joissa halkovaraston lisäksi oli myös kolmen ”kattilan” ”pannuhuone”, johon sain heti tuntumaa, kun 1964 viisitoistavuotiaana tulin taloon töihin.   Yhtenä tehtävänäni oli lämmittää käyttövettä talolle.  Isommat halkovarastot olivat asemalla mutta myös leipomon pihassa oli halkosuoja ja –varasto. Taisi pinoja olla pihallakin. Leipomohan myös käytti huomattavan määrän puuta ja tietysti myös leipomorakennuksen asuntojen lämmittämiseen kului halkoja.

Kirkonkylän Osulaa oli rautatieasemalla ollut E-huoltoasema ja maatalousvarasto, Korkealla kankaalla sijainnut sivumyymälä, sekä Jakamo.  Se oli aivan lähellä rautatieasemaa ollut elintarvikemyymälä ja yksi Osulan sivumyymälöistä.  Nimi ”Jakamo” oli perua 40-luvulta, jolloin paikalla oli ollut Osulan pieni  myyntipiste, jollaisia nimitettiin jakamoiksi.

Maatalousvaraston hoitajana asemalla oli Toivo Littunen.  Hänen alaisuudessaan työskenteli automiehet ja lisäksi puolikymmentä muuta miestä, jotka olivat vakituisesti rautatieasemalla sijainneella maatalousosastolla,.  Kun apulannat ja kaikki maatalousosaston tavarat tulivat vaunukuormittain, niin oli se urakka ajaa käsikärryillä kaikki tavara sisälle varastoon.  Mutta kun tuli kerralla 17 tai 18 rautatievaunua ja yleensä aikaa oli vain neljä vuorokautta purkaa vaunuja, niin se oli hirmu homma.   Autot ajoivat kyllä koko ajan isoille asiakkaille, mutta varastoon siirrettävää kyllä riitti.  Rautakaupassa oli 60-luvulla 17 miestä töissä, joten sieltä voitiin saada tarvittaessa apua rautatieasemalle ja urakasta oli mahdollista selvitä.

Osulan kauppatoiminta oli 60-luvulla ja myöhemminkin laajaa, sillä oli 47 laskutuspistettä.   Tämän vuoksi kauppaliikkeellä piti olla myös iso tavarankuljetuskapasiteetti.  Autoja oli aina kuusi tai seitsemän.   Autonkuljettajina oli mm. Kaikkosen Veikko ja kauan oli myös Kojolan Armas, Riikosen Sergei ja Tabellín Hannes.  Tapanisen Aulis oli myös pitkään.  Keskusvarasto oli loppunut jo 1964 ja tavara tuli Iisalmen keskusvarastosta.  Sieltä sitä ajettiin joka päivä kahdella autolla.  Iisalmeen mennessä vietiin viljaa umpiautoilla viljavarastoon ja tullessa otettiin keskusvarastosta tavaraa niihin kolmeenkymmeneen myymälään, jotka Osulalla siihen aikaan oli Kiuruvedellä, Pyhäsalmessa ja Pyhännällä sekä vielä Pielaveden puolella kaksi myymälää.   .

Osulalla oli myös kaksi myymäläautoa.  Kanasen Lassi oli toisessa myymäläautossa ja toisessa oli alun perin Heikkisen Onni ja sitten Pakarisen Viljo ja minäkin.  Kärkkäisen Esa oli ihan viimeisimmäksi.  Kun oli enää yksi auto, Esa ajoi sitä.

Parhaalla aikaa silloin 60-luvulla Osulan henkilökuntaa oli kaikkineen 170, josta kirkonkylän väkeä noin sata.  Jos Osulasta lähdettiin johonkin tilaisuuteen, niin silloin piti olla aina vähintään kaksi linja-autoa käytössä.

Työaika oli kahdeksasta viiteen.  Työaika ei paljon poikennut tämän päivän työajasta.  Mutta sillä tavalla työaika kyllä poikkesi, että minäkin neljätoistavuotiaana sain tehdä töitä täyden päivän ja täyden viikon.  Työni oli aluksi ”tsupparin” työtä, tavaran kuljettamista polkupyörällä ja tavaramopolla. Silloin tuli käytyä varmaan joka kirkonkylän talossa. Vein asiakkaille pienempiä määriä esim. eläinten rehua tai jopa halkoja saunan lämmitykseen tai kävin vaihtamassa asiakkaille nestekaasupulloja.  Kylällä asui vanhuksia, jotka tarvitsivat monenlaista muutakin apua, kuin tavaran kuljettamista.  ”Tsuppari” saattoi tavaroita tuodessaan tehdä myös pieniä auttamisia.

Tuohon mopo – ajo-peliin liittyi mukava muistikuva.  Tavaramopon kuljettamiseen tarvittiin moottoripyöräkortti.  Tarkastaja Vennu Tuovinen tuli minun luokse ja sanoi: ”Minun pitää lähteä tuonne nimismies Toivolan luokse, että saat kortin ja voit ajaa tavaramopoa.”  Niinhän se lähti Toivolan luokse, mutta eihän Toivola antanut minulle erityislupaa.  Oli vain tuumannut, että kukapa tuota korttia kyselee.  Niin Vennu sanoi minulle, että ”anna vain männä”.  Eikä kukkaan kysellyt.  Sitten kun täytin 16 vuotta ja ajoin kortin, niin sitä seuraavana päivänä tilallani ollut toinen kaveri sai sakot, ei kylläkään kortitta ajosta, vaan väärin pysäköinnistä.

Olin välillä armeijassa ja Osulassa eri tehtävissä, kunnes -73 siirryin myymäläautoon.  Meillä oli silloin kaksi autoa ja kolme työparia.  Olin neljä päivää myymäläautolla ja yhden päivän rautakaupassa.  Tämmöinen työnkuva jatkui minun osalta kymmenkunta vuotta.  Sitten työaika muuttui siten, että huomioitiin tehdyt ylityöt.  Tämän jälkeen ajoin neljä pitkää työpäivää myymäläautoa ja kaksi päivää oli viikossa vapaata.

Kaikki työpäivät eivät olleet päämyymälässä samanlaisia.  Viikossa oli omat ”sesonkipäivänsä”.    Tavallisesti kiireisin viikon päivä oli maanantai.  Se oli ”isäntäpäivä” ja silloin oli kylällä oikea mylläkkä.  Tuntui, että kaikki kiuruvetiset olivat silloin toimittamassa kylällä pankki- ja kauppa-asioitaan.  Isäntäpäivän lisäksi oli mylläkkäpäiviä myös meijeritilipäivä, joka oli aina kuun 26. päivä ja kansaneläkepäivät, jotka olivat 4. ja 14. ja 22. päivä joka. Vuodenajoilla oli myös omat sesonkitavaransa.  Kesällä myytiin rakennustarviketta.   Silloin tehtiin valtavan paljon työtä mm. kun leikattiin ikkunalasit tai kun jengattiin putket ja käyrät rakentajille.  Myös Mani –levyt ja lastulevyt leikattiin rakennuksille tai katkottiin rautasahalla raudat luettelon mukaan valmiiksi asiakkaalle.  OTK:lla oli siihen aikaan TERMO Oy, joka suunnitteli keskuslämmityksiä ja muita putkistoja ja siltä tuli niitä luetteloita, joiden mukaan asiakkaat Osulassa tekivät tarviketilauksia.  Me valmistimme toivottua mitan mukaista rautatavaraa putkesta ja rakennusteräksestä.  Suurin yksittäinen työ oli, kun rakensivat Pyhännälle keskuskoulua.  Me katkoimme Emil Kanasen kanssa kaikki raudat sille rakennustyömaalle.  Se viikon työ oli hirmuinen.

Kun leipomo 1965 loppui, lasivarasto tuli siihen.  Siellä tehtiin kaikenlaiset lasituotteet, ikkunalasit, traktorin lasit ja tehtiin jopa auton laseja.

Talvella rautakaupassa myytiin rehua.  Kevättalvella alkoi tulla varastoon kattohuopaa, lastulevyä, villoja.  Heinäkauppakin painottui enemmän kevättalveen.  Siitäkin on jäänyt mieleen joku mukava ja erikoinenkin juttu.  Esimerkiksi, jos joutui yksin hakemaan heinäkuorman, olihan se melkoista suunnittelua, miten heinäpaalit sai auton lavalle.  Se vaati paaleista tehtyjä rappurakennelmia, joita pitkin yli viisikymmenkiloiset paalit pyöritettiin kuormaan.

70-luvulla paaleja ajettiin Pielavedelle ja kauemmaksikin ja ostettiin mm. Oulaisista.  Kun olimme tyhjentäneet Oulaisissa kaksiosaisen ladon ajamalla heinäpaalit Kiuruvedelle ja pitäneet tarkkaa kirjaa paaleista, niin kirjanpito ei täsmännyt Littusen ostoihin.  Kun asiaa mietittiin, muistimme, että kahdesti meitä vastaan tuli lähellä heinävarastoa E-liikeen karja-auto.  Asia selvisi.  E-liikeen autoa eivät ajaneet E-liikeen miehet, vaan ihan muut miehet, jotka hekin olivat heinän tarpeessa ja kekseliäinä tarttuivat heti otolliseen tilaisuuteen.

Henkilökunnan koulutustoimintaa oli Osulassa paljon.  Jokaisen tuli oikeastaan osallistua koulutukseen.  Oli lyhyitä kursseja ja pitempiä kursseja.  Minä osallistuin koulutukseen, joka kesti kaksi vuotta.  Tässä koulutus tapahtui työpaikalla oppimiseen sekä perinteiseen tapaan luentojen ja kirjojen hyödyntämiseen opiskelussa. Vuonna 1967 tuli laki oppisopimuskoulutuksesta ja kurssi, jossa olin mukana. Minulle jäi käsitys, että olimme ensimmäinen kurssi, joka sai tämän tapaista koulutusta.  Siihen kuului ensin kuukauden jakso Iisalmessa kauppakoulussa ja myöhemmin toinen kuukauden jakso TUKO:n vähittäiskauppaopistossa Viherlaaksossa.  Siinä koulutuksessa oli mukana ehkä viisitoista minun ikäistä nuorta eri puolilta Suomea.  Me olimme mukana normaalissa työssä ja ohessa opiskelimme.  Viimeisen jakson yhteydessä Helsingissä meille jaettiin todistukset ja jakajina olivat pääjohtaja Alli Lahtinen sekä Tyyne Leivo-Larsson. Nyt kai sanottaisiin, että olimme työssäoppimiskoulutuksen ”pilottikurssi”.  Kiuruvedeltä oli sillä kurssilla kuusi osallistujaa.  Lyhyemmät koulutusjaksot jatkuivat sitten meidän ja muitten osulalaisten osalta Helsingin Roihuvuoressa Osuuskauppaopistossa, joka myöhemmin tunnettiin E-istituuttina.

Oli myös jäsenkuntaan suuntautuvaa koulutusta.  Sitä järjesti joka myymälä jonkin asian tiimoilta.  Säästökassa oli yksi tällainen kova asia.  Ihmisiä yritettiin silloin saada säästökassan asiakkaiksi.  Sitten oli sen aikaisia kokkihommia, neuvottiin käyttämään uusia tuotteita kuten levitettäviä margariineja ja voileipäkeksejä.  Konsultit tai oman päämyymälämme lihamestari olivat esittelemässä näitä tuotteita ja järjestämässä tuote-esittelyjä myymälöiden iltatilaisuuksissa.  Oli meillä myös myymäläemäntä -toimintaa ja muotiesityksiäkin oli aina vähän ajan päästä.  Tähän liittyvä oli EXPO 65. Se oli iso messutapahtuma.  Messut pidettiin liikkeessä ja esillä oli kaikenlaista erikoista.  Sitten siinä esiteltiin myös oman huonekalutehtaamme Sotkan huonekaluja.  Puistonkulmalla oli myyntinäyttelyjä ja Suojalla oli myös.  Ja muotiesityshän se veti yleisöä.

Osulan henkilökunnan vapaa-aikatoiminnan puolella oli urheilulla merkittävä sija.  Erityisesti puulaakijalkapallo 60-luvulla oli mukava asia.  Haasteena siinä oli se, että seuraavana päivänä paikat olivat niin kipeänä, ettei päässyt enää mihinkään.  Oli pesäpallokin.  Ehkä sen pelin huippuaika oli leipuri Neraman aikaan.  Hän oli riski urheilumies ja erityisesti pesäpallomies.  Mutta lentopallon puulaakisarja oli meille tärkeä juttu.  Se alkoi 60-luvun lopulta ja jatkui 70-luvun lopulle.  Meillä oli täällä puulaaki lentopallosarjassa A,B ja C –sarja.  Peleissä oli kysymys sarjassa nousemisesta ja niissä oli aina kysymys totisesta asiasta.  Aluksi meillä oli meijerin joukkueen kanssa harjoitusilta Suojalla.  Sen jälkeen oli harjoitusilta ala-asteella Kirjapainon kanssa.  Alkuviikosta aina harjoiteltiin ja perjantai-iltana oli kyseessä tosipeli. Siinä otettiin aina yhteen ihan kunnolla.  Peliporukkaan puulaakijoukkueeseen ei tietenkään voinut osallistua koko Osulan väki, mutta se oli kyllä mukana kokonaisuudessaan kannustusjoukoissa.

Sittenhän meillä oli muitakin mittelöitä lentopallossa.  Oli mm. E-liikkeen sisäinen lentopallosarja, jossa oli seuraavat joukkueet: Osuusliike Ylä-Savo, Jakelukeskus Iisalmi, Osuusliike Kallahti, Lihanjalostus tehdas 4 (nelonen, makkaratehdas Kuopiosta).  Näillä joukkueilla oli joka vuosi turnaus.  Joukkueet koottiin ja katsottiin, kuka voittaa – meillä on niitä pyttyjä.  Kannatusjoukkoja oli aina iso porukka mukana, kun lähdettiin pelaamaan.   Myös yleisurheilussa kamppailtiin joukkueina joka kesä.  Mukana oli lähinnä Iisalmen jakelukeskus, Osuusliike Ylä-Savo ja meidän väki.   Talvilajina olivat pilkkikilpailut.  Myös siinä oli kova kisa, jonka tulos mitattiin kauppa-alalle sopivalla mittayksiköllä, kiloilla. Tällä tavalla moneen harrastuslajiin jakaantuen Kiuton edustusjoukkue tavoitti koko henkilökunnan, kuka henkilökunnasta halusi vain olla jossakin joukkueessa mukana.

70-luvulla perheet alkoivat matkailla ja viettää loma- ja vapaa-aikaansa kodin ulkopuolella.  Osula järjesti työntekijöilleen sellaisia virkistäytymismahdollisuuksia.  Hakojärvellä oli talo vuokrattuna, jossa pidettiin kaikenlaisia juhlia ja josta sai kuka vain henkilökunnastamme varata itselleen mökkipäiviä.  Henkilökunnallamme oli myös Koivujärven myymälä kymmenen vuotta käytössä.  Mutta sitten tällainen vapaa-ajan toiminta hiipui, kun kaikilla alkoi olla omat lomapaikkansa.  Oli kesämökit ja omat asunnot – ei enää asuttu kaupan asunnoissakaan.  Siihen se lopahti.  Mutta oli vielä semmoinen paikka, kun Kierinniemi Rautalammilla.  Sen omisti Kulutusosuuskuntien Keskusliitto.  Kierinniemi ja siellä järjestetyt kesäleirit oli tarkoitettu erityisesti jäsenistön lapsille.

Joka vuosi oli tietysti myös henkilökunnan pikkujoulu.   Työntekijöitä kun oli niin paljon, niin kaikki ei olisi sopinut pääliikkeen yläkerrassa olevaan ravintolaan, mutta kun kaikki eivät tulleet, niin siellä pikkujoulut yleensä pidettiin.  Tämän tilaongelman takia jonkun kerran kuitenkin pikkujoulu pidettiin Puistonkulmalla, jonne sopi paljon väkeä.  Sitten kun Pyhäsalmeen aukesi ravintola, niin sinnehän sopi myös paljon väkeä.  Sielläkin oli jonain vuonna pikkujoulu..

Osula tarjosi asuntoja työntekijöilleen. Sillä oli leipomorakennuksessa kolme asuntoa; yläkerrassa isompi asunto sekä yksiö ja alakerrassa leipomon tilojen lisäksi kaksio.  Iso asunto oli leipurin perheen käytössä.  Asunnot olivat puu-uunillisia huoneita, kuten sen aikaiset asunnot yleensä olivat.   Omaa saunaa leipomorakennuksessa ei ollut ja siellä asuneet kävivät saunassa päärakennuksessa.   Liikerakennuksen toisessa kerroksessa oli Niemiskylän puoleisessa päädyssä iso johtajan asunto sekä rakennuksen Nivan puoleisessa päässä talonmiehen asunto, jossa asui Lappalaisen Eero.  E-huoltamon vieressä oli entinen Eräkorven talo, jonka Kiuto oli ostanut. Meidänkin perhemme asui siinä jonkun aikaa.  Talossa oli kaksi asuntoa, alhaalla kolme huonetta ja keittiö ja ylhäällä kolme huonetta.  Sitten oli aseman myymälän, Jakamon, asunnot, yläkerrassa kolme asuntoa ja alakerrassa yksi asunto. Myös E-huoltoaseman yläkerrassa oli asunto ja sitten tietysti Korkean kankaan myymälässä oli asunto ja samoin Rantakylän myymälässä.  Anna-Marin tien päässä oli myös johtajan ja tarkastajan asuintalo.  Siinä oli ensin kaksi asuntoa ja sitten kolme asuntoa, kun ei enää johtajat ja tarkastajat tarvinneet asuntoa.  Eli asuntoja oli Osulan työntekijöille melko paljon.

Osula oli erinomaisen vakavarainen liike. Se mm. pystyi hyödyntämään ostoissaan edullisimmat hinnat.  Esimerkiksi porrastetun apulannan edullisimman talvihinnan etu kesän ohjehintoihin heinäkuussa saattoi olla 20 %.  Tähän vakavaraisuuteenkin liittyvää lienee ollut, että Osula oli vakaa ja hyvä työnantaja. Asumiseen ja virkistäytymiseen liittyvien etujen lisäksi Osulalla oli tarjota työntekijöilleen mm. EKA-yhtiön kautta 80-luvulla oma sairaskassa, joka täydensi merkittävästi työntekijöiden turvaa terveydenhuollossa ja sairaustapauksissa.

 

Pohjoismaiden yhdyspankki

 

’