6. Asematie ja asemanseutu

Sisällys:

Kunnantalo: Kuvia ja taustaa / Eero Huttunen

Kunnantalo : Muistelua kansanhuollosta 30.03.1949 / Samuel Huttunen                                       ”… olisi Teille pitänyt pystyä olemaan apuna, sen kyllä tunnustamme.”

Kastarin talo :Kalle Kastarin liikemies/yrittäjäperhen vaiheita Kiuruvedellä / Saara Kastari

Kastarin liiketalo – Arkiasu / Esko Kaikkonen

Pakkastiainen tai Kämäräisen talo / Esko Kaikkonen

Tolosen talo / Pentti Partanen

Peltola, Ortodoksinen kirkko, naapurusto / Esko Kaikkonen

Arttu Rissasen perhe ja korjaamo / Toivo Johannes (Jussi) Rissanen

Juho Peltola Oy:n historiaa Kiuruvedellä / Timo Peltola

Juho Peltolan kauppaliike: Jouni Peltolan haastattelu, Seppo Kaikkonen /Esko Kaikkonen

Elokuvateattri Wäre 1956 – 1957: Puhelinhaastattelu ja sähköpostit, Esko Kaikkonen / Jouko Turpeinen

Elokuvateatteri Wäre / Raimo Kallio ja Kiuruvesi-lehti 30.4.2014

Puistonkulma / Marja-Leena Kärkkäinen

Suutari Eino Toimi  / Esko Kaikkonen

Rautatieasema / Tuula Ilvonen

Rautatieasema : Ylivieskasta 60-luvulla komennuksella Kiuruveden asemalla / Mauno Seppälä

Tiilitehdas – Pukkikangas- Kissakorpi : pätkä Kiuruveden työn historiaa /  Kerttu Inkeri Primietta

Asematie / Kalervo Korpelin

Maarit Hyvösen ja Anu Mäen haastattelu / Esko Kaikkonen

 

Kunnantalo

Vanhaan kunnantaloon oli sijoitettu kunnan omien toimintojen lisäksi myös Kansanhuolto ja Siirtoväenhuolto.  Kunnan toimintakertomuksista voidaan lukea: 

Kiuruveden kunnan toimintakertomus

Kansanhuolto

 1939

Kansanhuoltolautakunta: Puheenjohtaja Samuel Huttunen, kunnankirjuri Mauno Arosilta, Hannes Ikonen.  Varajäsen: Robert Kotapuro, Otto Turunen.

Työvelvollisuuslautakunta: Puheenjohtaja Matti Keränen, varapuheenjohtaja Elli Juntunen, Paavo Tenhunen, Juho Katainen.  Varajäsen: Reino Remes, Kalle Saano.

1940

Kansanhuoltolautakunta: Puheenjohtaja Samuel Huttunen, varapuheenjohtaja kunnankirjuri Mauno Arosilta, Olli Linnilä, Hannes Ikonen.  Varajäsen: Robert Kotapuro, Otto Turunen.

Lautakunnalla oli 33 kokousta, joissa syntyi pöytäkirjoihin 246 pykälää.

Samuel Huttunen siirtoväenhuollon johtajan tehtävään huhtikuun alusta.

Kansanhuollon toimistohenkilökunta:  Heikki Rönkkö, Maiju Laaksonen, Kerttu Hyvönen, Pentti Laaksonen, Lea Huttunen, Johan Leppäniemi.

Viljelypäälliköt

Onni Kämäräinen               Aittojärvi

Aatu Ruotsalainen              Honkaranta

Julius Tenhunen                 Kalliokylä

Paavo Tenhunen                 Kirkonkylä

Yrjö Tapaninen                   Koivujärvi

Pekka Nuutinen                  Lapinsalo

Pekka Kämäräinen             Luupuvesi

Antti Pennanen                   Niemiskylä

Paavo Remes (Paara)         Osmanki

Anntti Leväsalmi                Rapakkojoki

Taavetti Multala                 Remeskylä

Eino Erkkilä                        Ruutana

Emil Kärkkäinen                 Rytky

Paavo Ruotsalainen            Ryönänjoki

Tauno Maijala                     Sulkava

Matti Hyvärinen                 Tihilä

Sion Tenhunen                   Toiviaiskylä

Majoituslautakunta: P. Tenhunen, V, H. Kämäräinen, A. Läksy, P. Jauhiainen, M. H. Keränen.

Asutuslautakunta: Puheenjohtaja V. H. Kämäräinen, varapuheenjohtaja Heikki Rönkkö, Antti Leväsalmi, Joel Huttunen, Nestor Laaksorinne, Paavo Ruotsalainen, Paavo Tenhunen. Paavo Jauhiainen, Juho Katainen, Sion Kähkönen.

Hevosottolautakunta: Puheenjohtaja Samuel Huttunen, L. P. Hyvärinen, Alf. Kauhanen.  Varajäsen: Reino Remes, Paavo Tenhunen.

1946

Kansanhuoltolautakunta: Kiuruveden kunnan kunnallistoiminta-kertomuksessa vuodelta 1946 luvussa ”Yleiset sosiaaliset tehtävät” kerrotaan kansanhuollosta mm. seuraavaa.  ” Kansanhuoltolautakuntaan ovat kuuluneet puheenjohtajana maanviljelijä V. H. Kämäräinen, varapuheenjohtajana mv. Ales Kärkkäinen, jäseninä pankinjohtaja Olli Linnilä, maanviljelijät Paavo Jauhiainen ja Joel Huttunen, liikkeenjohtajat Hannes Ikonen ja Reino Honkanen, autoilija Heikki Kattainen  ja vaatturi Heikki Ahonen.

Toimintavuonna on lautakunnalla ollut 17 kokousta, joista pöytäkirjaa on kertynyt 78 pykälää.

Kansanhuollon johtajana on toiminut maanviljelijä Samuel Huttunen ja apulaisjohtajana kirjanpitäjä Elli Juntunen.  Toimistoapulaisten määrä kansanhuollossa on vaihdellut vuoden aikana.  Vuoden lopussa oli toimistoapulaisia 14.  Kunta on jaettu 21 viljelyspäällikköpiiriin tehostetun jakelun ja tietojen keräämisen helpottamiseksi.”

Kansanhuollon henkilöstön kokonaismäärä näyttää olleen 1946 vajaat neljäkymmentä.  Kunnallistoimintakertomuksessa ei ole mainittu siirtoväenhuoltoa.    Laskettiinko kansanhuollon henkilöstöön myös siirtoväenhuollon henkilöstö?

Huoneenvuokralautakunta: M. H. Keränen, S. Huttunen, H. Ahonen, sihteeri Tuovi Hintsala.    (Paikkakunnalle muuttoa on jouduttu rajoittamaan, kun ei ole ollut asuntoa välitettäväksi muuttajille.)

Asutuskassan hoitajana Samuel Huttunen.  28.2.1946 alkaen Kiuruveden Osuuskassa.

Eero Huttunen

 

Kansanhuoltotoiminnasta vv 1939-1949                                                                     Muistelma koskee Kiuruveden kunnassa elettyä elämää

Samuel Huttunen                                                                                                                   Muistelua kansanhuollosta 30.03.1949

Kunnan asukasluku oli v. 1939 vajaat 13 000 henkeä, ja 1949 vajaat 16 000.  Lisäys oli n. 3000 asukasta.

Vuonna 1939 syyskuun loppupuolella, päivämäärää tarkemmin muistamatta, saapui silloiselle kunnallislautakunnan esimiehelle jostakin ylempää määräys valita kuntaan kansanhuoltolautakunnan puheenjohtaja hoitamaan ehkä myöhemmin kansalle erittäin elintärkeitä asioita, mitä ei vielä määräyshetkellä oltu ilmoitettu tai ei sitten määräyksen antajan puolelta oltu ymmärretty.  Kuitenkin määräyksen mukaan asiaa piti silloinen esimies niin kiireellisenä, että neuvoteltuaan eräiden keskeisimpien kunnan johtomiesten kanssa asiasta, määräsi epävirallisella päätöksellä allekirjoittaneen hoitamaan kansanhuoltolautakunnan puheenjohtajan tehtäviä.

 Tämä uusi tehtävä, jonka sain, oli melkeinpä naurettava, koska sillä ei ollut asioita eikä edes lautakuntaa, jonka puheenjohtaja mukamas piti olla.  Mutta ei pitkääkään, kun alkoi saapua jonkinlaisia kirjeitä ja ohjeita olemattomalle lautakunnalle, joten oli kunnallislautakunnan kokouksessaan 16. lokakuuta 1939 määrättävä väliaikainen kh-lautakunta, kunnes valtuusto kokoontuu ja valitsee laillisin muodoin valitun lautakunnan.  Jo samana päivänä tuo väliaikainen lautakunta kokoontui asioista neuvottelemaan.  Tuossa kokouksessa lautakunta myönsi kokonaista neljä ostolupaa kauppiaille, sekä päätti ryhtyä valmisteleviin toimenpiteisiin ”pakolaisten” mahdollisessa vastaanottamisessa, mitä tosin ei oikein ymmärretty tai osattu kuvitella siksi, miksi se sitten muodostui.

Jo ennen väliaikaisen lautakunnan kokoonpanoa, siis paremmin alkupuolella lokakuuta 1939 oli kh-lautakunnan puheenjohtajan toimesta, apuhenkilöstöä käyttäen kuntalaisille jaettu n.s. ”sokerikorit” ja ne olivat merkityt kunnan käytössä olevaan henkikirjaan, (Se oli sen aikainen kaikki tietävä teos, johon merkittiin hevosotot, varaukset, korttijaot y.m.) mutta miesten reserviin kutsumisen johdota kutsutuilta oli nämä jaetut kortit otettava pois jo lokakuun 17. päivänä.

Valtuusto valitsi varsinaisen kh-lautakunnan 19.10.1939 ja siihen tulivat valituiksi väliaikaisen lautakunnan jäsenet.

Kansanhuoltolautakunnan ensimmäinen suurista ja vaikeista tehtävistä alkoi, joskin vielä aivan pienessä määrässä, nimittäin evakuoinnin järjestelyllä (siirtolaisten majoitus ja mahdollinen töihin sijoitus).  Kun pitäjämme alue on suuri ja vesistöjen pirstoma, niin joustavan asioiden hoidon vuoksi kuntamme oli jaettava 20 eri piiriin, joissa toimi n.s. piirimies, myöhemmin nämä olivat viljelyspäälliköitä.  Näille piirimiehille, minkin piirin vuoroonsa joutuessa, annettiin määräys sijoittaa itse kuhunkin taloon siirtolaisia sitä mukaa, kun niitä tulee.

Kun lokakuun lopussa tuli määräys ja ohjeet kahvin kortille menosta ja marraskuun alussa tuli sitten tietoon se ”surullinen” tapaus, että kahvi oli mennyt kortille, niin silloin allekirjoittanut näki ensi kerran ”Gulassin”.  Jo samana päivänä esiintyi henkilö, jolla oli myytävänä mustaa kahvia 35 kg. Mutta kun mies oli kehittymätön ja ammattitaidoton toimessaan, niin paloi, ja kahvit  meni valtiolle, mutta hän pääsi karkuun, eikä ole sen jälkeen paikkakunnalla näkynyt.  Mies oli tois´paikkkuntalainen ja lienee vaikka sota hänet niellyt.

Joulukuun 1. päivänä 1939 tuli tieto, että Kiuruvedelle tulee siirtoväkeä 4807 henkilöä ja näistä ensimmäinen lähetys jo seuraavana päivänä.  Jo tuli hoppu käteen.  Saapuvasta määrästä ei ollut vielä tietoa, joten oli näin opeteltavassa ammatissa olo vähän kuin säkkipäässä.  Hälytimme muutamia miehiä piiristä noutamaan siirtoväkeä ja varasimme autoja niiden kuljettamista varten ja olimme odottamassa tulijoita seuraavana yönä asemalla.  Juna saapui, mutta siinä ei saapunutkaan pieni joukko ihmisiä, vaan koko pitkä junallinen.  Se antoi enemmän kuin kiireen toimihenkilöille.  Palohädän tapaisella hälytyksellä piti soittaa asemalta kirkonkylään, että siellä ryhdyttäisiin kokomaan kaikkea kalustoa kouluilta läjään ja antaa lotille määräys, että ruokaa valmiiksi äkkiä.  Kaikilla linja-autoilla ja paikalle saaduilla kuorma-autoilla lähetettiin pitäjälle väkeä niin paljon, kuin saatiin kuljetusvälineisiin mahtumaan, ensin kouluille majoitettavaksi ja sieltä sitten jaettavaksi taloihin.  Tämä ensimmäinen vastaanotto ei käynyt moitteettomasti, koska puuttui asian ymmärtämystä ja kokemusta, sekä edeltäpäin tehtyjä asiallisia suunnitelmia.

Kansanhuollon oli vielä huolehdittava siirtoväen huollosta ruokarahojen maksun muodossa, mikä antoi eritäin suuren työn.  Vaikka varsinaiset kh-lautakunnalle varsinaisessa kansanhuollollisessa mielessä kuuluvat työt oli suoritettava, niin suurimman osan ajasta vei siirtoväen huoltaminen.  Vasta toukokuun 1. päivänä 1940 varsinainen siirtoväenhuolto erosi erilleen kansanhuollosta ja päästiin hoitamaan vähän selvemmillä vesillä omine henkilökuntineen näitä tehtäväalueita, joskin allekirjoittanut joutui vastuunalaisena toimijana molempiin.  Mainittakoon vielä, että valtion hoidossa olevat siirtolaiset saivat päivärahaa aikuisille 9 markkaa ja 15 -vuotiaille lapsille 7 mk vuorokaudelta.  Korvausta pidettiin kyllin riittävänä, millä taloissa siirtolaiset hoidettiin täydellisessä talon ruuassa.

Kansanhuollon historiassa on muistiin pantava Kiuruvedellä, että ensimmäiset pakkoluovutusmääräykset annettiin helmikuun 21. päivänä 1940.  Ne olivat yli 4 ha peltoa omistaville viljelijöille 30 kg kauraa ja 30 kg heiniä viljeltyä peltoa hehtaaria kohden.  Koko kunnan luovutukset olivat  357 500 kg kauraa ja 402 600 kg heiniä.  Nämä luovutukset tulivat tinkimättä täytetyiksi.  Kuntalaiset olivat luovutusherkkiä ja kykeneviä vielä luovuttamaan.

Viljan säännöstelymääräykset saatiin kh-lautakunnalle 15.5., mikä edellytti heti lisää työvoimaa kh-toimistoon.  Korttien jako kesti Kiuruvedellä kokonaista kolme päivää, myöhemmin enemmän.  Koska lisätyövoiman tarve alkoi näyttää kunnallisen keskushallinnon mielestä liialliselta, täytyi kh-lautakunnan 3.11.1940 kokouksessaan ilmoittaa valtuustolle, että kh-lautakunta ei enää voi vastata toiminnastaan, ellei saada tarpeellista, pätevää työvoimaa.  Tähän saatiin myöntävä vastaus, eikä sen jälkeen ole ollut tinkaa työvoiman suhteen, vaan johtajalla on ollut täydellinen valta ottaa työvoimaa.  Palkkoina maksettiin miespuoliselle toimistosihteerille 1500 mk/kk ja muille mies-henkilöille 45-50 mk päivältä sekä kuukausipalkoilla oleville naispuolisille työntekijöille 1000 mk/kk.

Helmikuussa 1942 kiristyi leipäviljan saanti Kiuruvedellä niin, että lautakunta oma-aloitteisesti antoi määräyksen omavaraisille viljelijöille, että on luovutettava leipäviljaa kortteja vastaan kuluttajille, mitkä myöhemmin maksetaan takaisin viljana, kun sitä saapuu paikkakunnalle.  Tämä auttoi hetkeksi ja Kuopion läänin piiritoimiston johtaja hyväksyi tämän toimenpiteen, aikoen esittää sitä vielä laveammassakin laajuudessa käytettäväksi.  Myöhemmin tulikin sellainen määräys ministeriöstä.

Vuodelle 1943 yritettiin laatia talousarviota ja se päättyi summaan 158 200 mk, mikä esitettiin sitten kunnan talousarvioon.  Vertailun vuoksi mainittakoon, että vuoden 1947 todelliset kh-menot olivat n. 1 800 000 mk.

Lokakuun 27 päivänä 1943 kehotti KHM kansanhuoltolautakuntia lähettämään luettelon erittäin ansioituneista maataloustuottajista ja työntekijöistä, minkä mukaan lähetettiinkin yhdeksän työntekijän nimi, mutta KHM ei lähettänytkään heille kirjeessä luvattua ansiomerkkiä.  Tätä menettelyä pidettiin heiltä virheenä, koska tarkoitus oli täten saada toisetkin työntekijäryhmät innostumaan täyttämään kansalaisvelvollisuuttaan työrintamalla.  Esityksessä mainitut henkilöt täyttivät korkeimmatkin työnsaavutusvaatimukset.

Vuonna 1944 alkoi ilmaantua niskoittelua joissakin viljelijöissä viljojen ilmoittamiseen nähden ja oli toimitettava pakkoinventointia.  Joutuipa jokunen syytteeseenkin.  Mutta nämä olivat harvoja tapauksia.  Yleinen luovutusväsymys alkoi luonnollisista syistä tuntua.  Tilat olivat olleet hoitamattomina miesten sodassa olon vuoksi, sadot olivat supistuneet melko olemattomiin ja sodankäyntiin kyllästyminen oli lisänä pahentamassa asiaa.  Mutta joukossa oli sellaisiakin viljelijöitä ja luovuttajia, jotka eivät yhtenäkään vuotena armoa pyytäneet, vaan kuristivat oman elintasonsa vaatimuksia.  Pääasiana oli saada luovutukset kuntoon.

Yksi kaikkein vaikeimmin hoidettavia kulutusartikkeleiden jakotehtäviä kh-aikana on ollut kenkien jakelu.  Esim. lokakuussa 1944 kansanhuoltolautakunta kokonaisuudessaan oli jakamassa viisi päivää kenkiä.  Kenkien ostolupa-anomuksia oli useita tuhansia, joiden joukosta oikea tarvitseva oli vaikea löytää ja lähetystöjen yms. huomautuksien kautta koetettiin saada lautakunnalle mahdollisimman hyviä haluja jakaa kengät oikein.  Vaikka tällainen suurtyö tehtiin kaikkien ryhmäkuntien edustajien paikalla ollessa, saatiin taas moitteet silmille, että oltiin jaettu myöskin gulasseille kenkiä.  Vahingosta oltiin murheellisia, mutta ei voitu asialle enää mitään.

Eräs jälkeenpäin muisteltuna huvittava kenkien jakamiseen liittyvä tapaus oli, kun miehet palasivat rintamalta ja piiritoimisto lähetti 230 paria kenkiä jaettavaksi sellaisille rintamamiehille, jotka olivat vapautuessaan saaneet ainoastaan puolikengät.  Kun mielestämme määrä oli vähäinen tarpeeseen nähden, lisäsimme annosta vielä 200 parilla muille väestön osille tulevasta osuudesta.  Jaossa ei käytetty lautakunnan päätöstä, vaan annettiin suoraan huollosta.  Otin tämä mieluisan tehtävän suorittaakseni yhdessä toisen virkailijan kanssa ja annoin parin vain sellaiselle, jolla oli huonot kengät, siis huonot puolikengät.  Jako meni noin puoliväliin ilman kommelluksia.  Sitten tuli kengän ostoluvan pyytäjä, jolle huomautin, että hänellä oli hyvät kengät, joskin vain puolikengät.  Tähän mies vastasi, että minäpä lähden vaihtamaan nämä huonompiin, niinhän ne jotkut muutkin tekevät.  Osulan yläkerrassa on mies, joka lainaa kenkänsä, kun ostaa vain sille kaljapullon.  Hän kertoi jo menneen viidet kengät samoilla kengillä.  Kun tulin vähän neuvottomaksi ja valittelin maailman pahuutta, vastasi mies, että maailma ei ole paha, vaan sie johtaja olet ymmärtämätön.  Myönsi sen ja pyysin lainata viisautta.  Hän lainasi sitä.  Hän neuvoi vaatimaan palveluksesta vapautetun varusluettelon, johon on merkitty, mitä varusteita on mies saanut palveluksesta lähtiessään.  Kiitin neuvosta ja niin loppui ”nenästä veto”.  Näytin jo huiputusyrittäjien silmissä tämän jälkeen paljon tietävämmältä.  Niinhän se olikin, että mainittuja kenkäjakoja määrättäessä eivät olleet ylemmätkään raput huomioineet, että yksityiskohtaiset neuvot saattavat olla tarpeen näinkin yksinkertaisessa asiassa.  Mutta kaikki loppuu aikanaan, niin tämä kenkäjakokin.  Jaoin viimeisen parin ja kohta taas tuli mies, joka vaati kenkiä.  Kun ei ollut antaa kenkiä, hän lupasi toimittaa tuolini alle kasapanoksen.  Ei sitä tullut ja tuskinpa enää siitä asiasta tuleekaan.

Kenkäjako kansanhuollon ohjeiden mukaisesti järjestettynä oli kerrassaan epäonnistunut yritys..  Teimme säännösten vastaisesti tai oikeimmin tulkitsimme ehkä avarammin säännöksien kohtaa, joka oikeuttaa kansanhuoltolautakunnan toimimaan jaostoissa.  Kuten alussa mainittiin, oli lautakunnalla 20 viljelyspäällikköpiiriä, joita käytimme kh-lautakunnan alaisina.  Jaoimme saamamme kenkäkiintiön piirien kesken ja viljelypäälliköt ottivat vastaan kenkälupa-anomukset, käsittelivät ne ja jakoivat luvat tosi tarvitseville, mikä heidän lähinaapurina oli paljon helpompi todeta, kuin virkailijoiden kaukana lautakunnassa.  Ja kun he olivat jaon suorittaneet, palauttivat he anomukset ja kuittaukset, kenelle olivat luvat antaneet ja sen jälkeen kh-lautakunnassa merkittiin lupa kortistoon.   Tällä tavoin saatiin paljon tyytyväisempiä asiakkaita, kun ottaa vielä huomioon senkin, että jakajina oli aina kaksi henkilöä, toinen tuottajien ja toinen kuluttajien edustaja. – Samaa tapaa käytettiin Kiuruvedellä kaikissa jaoissa ja jaot tapahtuivat nopeasti ja ehkäpä suureksi tyydytykseksi asialle kaikkeen siihen nähden, jos jaot olisivat tapahtuneet huollossa.  Jako kyllä tuli maksamaan jonkin verran, mutta takaisinhan se tuli työrauhana, minkä varsinainen toimistohenkilökunta sai.

Edellä on puhuttu viljelyspäälliköistä.  He ovat olleet aivan vuoden 1948 loppuun asti toimessaan ja toimineet sellaisena hiusverkostona kansanhuoltolautakunnalle kaikissa asioissa.  Kuntalaiset ovat saaneet kääntyä heidän puoleensa monissa asioissaan, olivatpa ne tarkastuksia, lausuntoja tai todistuksia.  Lautakunta on pitänyt viljelyspäälliköille eri asioiden hoidosta yhteisiä neuvottelukokouksia ja erikoisen asian esiintyessä, on lähetetty viljelyspäälliköille kiertokirjeet, joilla heidät on pidetty asioista ajan tasalla.

Helmikuussa 1946 teki kh-lautakunta ehdotuksen KHM:lle, että pakkokoelypsykirjat lakkautettaisiin, koska niillä ei ollut mitään muuta asiallista virkaa tai hyötyä, kun saattaa joitakin ymmärtämättömiä ihmisiä syytteeseen ja pienoisiin rangaistuksiin.  Näin kävi Kiuruvedellä.  Se havaittiin lukemattomissa paikoissa.  Koelypsykirja saattoi esittää vähemmän maitoa, kuin varsinainen karjatili ja päinvastoin.  Tämä tarkkailukeino oli siis merkityksetön ja haaskausta tuottava.

Kun edellä on mainittu kansanhuollollisista epäonnistumisista, niin on mainittava samaa myös ns. pystyyn myydyn heinän hinnasta.  Sen hintajärjestely oli niin sekava, että yhtään henkilöä ei ole koko massa, joka pystyy tyydyttävällä tavalla sitä selvittämään.  Tämän ikävän asian vuoksi n.s. kenttämiehet ovat varmaan joutuneet muuallakin, eikä vain Kiuruvedellä sellaiseen ristituleen, että selviytymiskyky on loppunut, kun laista, asetuksista tai KHM:stä ei saada sellaista tietoa , että voisi sanoa, että asia on näin.   Pystyheinille vahvistettiin KHM:ssä toivomushintoja ja ne julkaistiin lehdissä.  Heinien huutajat vaativat lautakuntia, että teidän on noustava myyjiä vastaan liikahintojen perimisessä.  Eräs tuomioistuin tekikin kiertokirjeen perusteella tuomion pystyheinän ylihinnasta.  Ylemmät oikeudet kumosivat sen, kun ei ollut lakia eikä asetusta.

Allekirjoittanut joutui tällaisen ristitulen alaiseksi, mutta joutui myös kaikeksi onneksi piiritoimikunnan määräyksestä KHM:ssä pidettyyn heinätoimikunnan kokoukseen, missä sain tiedustella itse määräyksen antaneilta henkilöiltä, mihin lainpaikkaan toivomushinnat perustuivat.  Sellaista lainpaikkaa ei löytynyt.  Selitykseksi tuli vain, että tiedotukset oli annettu hintojen nousun hillitsemiseksi.  Kun on kyseessä kasvava heinä, miten sitä voi mitata tarkasti.

Jos maailmassa joskus kansa joutuisi siihen tilanteeseen, että pitäisi säännöstellä, niin ei olisi toivottavaa, että henkilöiden, jotka kentällä joutuvat toimeksi panemaan jonkin ohjeen, tarvitsisi kokea tällaista lain soveltamista.  Uhata ja pelotella sellaisella lailla, jota ei ole olemassakaan.  Sillä saatetaan ihmiset epäilemään ja aliarvioimaan oikeitakin olemassa olevia lakeja ja säännöksiä.

Mitä yleensä syytetoimenpiteisiin tulee, niin kunnassamme ei niitä kovinkaan paljon ole ollut.  Toimistohenkilöstöä vastaan ei ole nostettu syytettä, joten jokainen, joka on eronnut, on eronnut melkein poikkeuksetta toimestaan ”vapaalla jalalla”.  … Kiuruveden kunta on kyllä maksanut aika hyvin palkat kh-virkailijoilleen.

Vielä eräs seikka, mihin tahtoisin palata, on se, että  ………

…………..  kautta kansanhuoltotyöntekijäkoulutukseksi.  Tällä ajalla on aloitettu …

 …… toimittu ja melkeinpä jo lopetettukin toiminta, joten nyt olisi kypsiä työntekijöitä tälle alallekin.

Uusi aika on koittanut.  Nyt saadaan kaikkea elintarpeita, jos olisi, millä ostaisi niitä.  Nyt tarvittaisiin joku lautakunta tai oikeammin ensin ministeriö, joka tasaisi tämän puolen asiassa.  Me jäämme odottamaan sitä ja toivomme kansalle hyvää menestystä ja onnea.

Kiuruvedellä,  maaliskuun 30 p:nä 1949

                                                         Samuel Huttunen                                                            Samuel Huttunen

                                                    Entinen Kiuruveden kunnan kh-joht.

 

Hyvät karjalaiset

Hvvät karjalaiset.  Kun minulle on nyt tarjottu puheenvuoro tässä tilaisuudessa, niin katson velvollisuudekseni sen myöskin käyttää entisenä siirtoväenhuoltojohtajana.  Se kahdeksan vuoden toiminta-aika, minkä jouduin tässä toimessa olemaan, toi eteen monenlaisia eri nähtävyyksiä ja kokemuksia, mitkä eivät koskaan lähde mielestä pois.

Lienee paikallaan lähteä muistelmat alusta siksi, että Teille hyvät karjalaiset ne ovat kaikkein pysyvimmät omalta kohdaltanne, mutta ne ovat myöskin samalla tavalla meidän kaikkien vastaanottavien paikkakuntalaisten ja etenkin minun, joka jouduin lähimpänä yhdysmiehenänne olemaan Teidän ja valtiovallan välillä tällä paikkakunnalla.

Meille, Teidän vastaanottoelimille, oli tosin ennakolta annettu jonkinlainen kuvaus, minkälaista voisi sattua, jos maamme joutuisi rauhan suhteen epänormaalin tilaan, mutta se kuvaus oli ikään kuin epätodellinen satukertomus, jota ei kukaan oikein todellisuudessa uskonut tapahtuvan, ennen kuin sen eräänä joulukuun loppupuolella olevana pyryisenä pakkasyönä havaitsimme todellisuu-deksi.  Vuonna 1939 kaikki siirtoväen huoltojärjestöt olivat vielä tottumattomia ja osittain sekaisin-kin äkkiä syntyneen sotatilanteen johdosta, joten saimme vasta iltapäivällä lääninhallituksesta tiedon, että ensi yönä saapuu evakuointijuna Kiuruvedelle, jossa saapuu 1600 karjalaista siirtolaista.  Oli luonnollista, että kaikki käytettävissä olleet voimamme panimme liikkeelle majoituksen ja jonkinlaisen lämpimän ruokinnan suhteen, mikä tapahtui aluksi tässä kirkonkylässä.  Jännityksellä odotimme tuota harvinaista junaa, mikä saapuikin sitten huomattavasti ilmoitettua aikataulua myöhemmin kovan pyryn ja pakkasen vallitessa Kiuruveden asemalla, missä oli vastassa melkeinpä koko lähiseutulaiset hevosineen, ja vain muutama auto, koska ne olivat viety muualle.  Junan vihdoin saavuttua, jouduin avaamaan erään kohtalokkaan, tavallisen tavaravaunun oven.  Sain ensimmäisen kokemuksen pakkosiirtolaisien elämästä.  Vaunu oli pimeä, mitä ei edes valaisseet aseman valotkaan, joku pieni tuiju pilkotti  jostakin nurkasta.  Vaunusta löyhähti sanoin kuvaamaton löyhkä, jossa on melkein mahdoton ihmisen olla.  Vaunusta eräs vanhuksen ääntä muistuttava ääni tiedusteli: ”Ka, missäpä me ollah”, johon vastattuani, että on matkan pää: Kiuruvesi.  Ilman enempiä puheita ja selityksiä työnnettiin syliini pieni vaatteisiin kääritty käärö ja se oli muutamien kymmenien minuuttien ikäinen lapsi, joka oli syntynyt Iisalmen ja Kiuruveden välillä, tuossa äsken kuvaamassani syntymäpaikassa ja oloissa.  Tämä käärö antoi minulle ensimmäisen sydäntä liikuttavan kokemuksen karjalaisten silloisesta tilanteesta.  Silloisista karjalaisista on suurin osa jo muuttanut täältä pois, mutta lienee joitakin vielä täällä, joten en tiedä, onko juuri se lapsi, joka oli nyt kyseessä. täällä.   Hän on nyt jo kohta 14 -vuotias, mutta jos on, niin haluaisin tavata häntä, sillä hän oli ensimmäinen pieni lapsi, jota koskaan olin saanut niin hentoisena ottaa syliini.   Hän varmaan itse tiennee syntymätilanteensa, sillä sellaisia tapauksia ei tietääkseni sattunut täällä muita.  Me kaikki olimme täällä järkyttyneitä tilanteestanne ja olimme kysymysmerkkinä, miten Te jaksatte kestää tämän.  Mutta Te kestitte, vaikka koettelemukset olivat Teille kovia ja hyvin usein epämieluisia.  Kyllä usein tuli mieleen P. J. Hannikaisen Karjalan laulun sanat: ”Konsa vaino Suomeamme kovin kourin koittelee, silloin kurja Karjalamme Suomen surut soittelee.”  Te soittelitte silloin Suomen suruja ja se soitto oli väkevä.  Jos olisi ollut joku muu heimo kansastamme kärsimässä niitä suruja ja kokemuksia, niin vielä vaikeammaksi olisi tilamme voinut muodostua.  Väkisinkin tulee mieleen ajatus, että jo Luoja säätäessään Teille asuinpaikan, valitsi juuri Teidät asumaan sille vyöhykkeelle, missä on vaara olemassa ja vaikeudet suuret, sillä Teillä oli mukautumisen ominaisuudet suurimmat vaikeissakin tilanteissa.   Kun Te tulitte tänne ”uuteen maahan”, jos niin sanoisin, ja saitte edes jollakin tavoin siedettävän olotilanteen järjestymään, niin jopa silmissänne ja vilkkaassa puheensävyssänne vilahti iloinen ja hilpeä mieli.  Te tyydyitte, niin jopa pani ajattelemaan taas, että paikallaan on se ajatus, että vain Teidän rinnastanne voi todellinen riemun suuri soitto kajahtaa todellisena onnenpäivänä. Näiden Teidän luontaisten mukautumisominaisuuksien turvin oli huoltoviranomaistenkin helpompi toimia niine puutteellisine voimineen ja kykyineen, vaikka kuitenkin paljon enemmän olisi Teille pitänyt pystyä olemaan apuna, sen kyllä tunnustamme.  Kiitos Teille, että tyydyitte niin vähään,  sekä kestitte puutteellisuutemme.

Minä pyydän toivottaa Teille hyvät karjalaiset, joiden kanssa tahtoisimme lyödä veljen kättä, että voisimme yhteisesti sanoa olevamme nyt kiuruvetisiä.  Jumalan siunausta vastaiselle elämällenne. Toivotan Teille edelleen elämän sitkeyttä niin, että ei jäisi kanteleenne pajunoksiin kuivumaan, vaan että siitä helähtäisi vielä Suomen riemusoitto.

Samuel Huttunen

                                          

KASTARIN TALO

Kalle Kastarin liikemies/yrittäjäperheen vaiheita Kiuruvedellä                         Saara Kastari

Kalle Kastari syntyi vuonna 1886 Rytkyllä suutari Fredrik Kastarisen perheeseen.  Perheeseen syntyi kaikkiaan kahdeksan lasta, joista Kalle oli vanhin.  Elämä oli puutteellista ja Kalle joutui jo nuorena lähtemään leivänhakuun ratatöihin Pohjanmaalle.  Rippikoulun hän kävi töiden lomassa Iissä.  Koulunkäynti oli kiertokoulua, mutta Kalle oppi lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan.  Myöhemmin, jo aikuisena, hän kävi Portaanpään kristillisen kansanopiston.

Vuosisadan alussa Kalle lähti Amerikkaan, mutta oltuaan kaivosonnettomuudessa ja selvittyään siitä hengissä, katsoi hän parhaaksi palata kotimaahan.  Kuultuaan Savon radan rakennussuunnitelmista hän tuli Kiuruvedelle, veti suoran suunnitellun aseman ja kirkon väliin, pani kynänsä keskikohdalle ja alkoi rakentaa isänsä kanssa liiketaloa kylän laitaan alavalle maalle.  Talon valmistuttua hän perusti valokuvaamon ja elokuvateatteri Savon.  Elokuvateatteri herätti pahennusta herännäispitäjässä ja ratatyöläisten lähdettyä, kun rata vuonna 1925 valmistui, elokuvat kävivät kannattamattomaksi ja teatteri lopetettiin.  Kalle hankki taksiauton, toisen Kiuruvedellä, ja perusti kiinteistöönsä matkustajakodin.

Vuonna 1921 hän avioitui Tyyne Hynysen kanssa ja heille syntyi kahden vuoden välein neljä poikaa, Tyynellä oli lisäksi yksi poika edellisestä avioliitosta.  Toimeentulo oli tiukkaa ja talo sekä yritys olivat monta kertaa menossa vasaran alle, mutta aina selvittiin.  Pojat kasvoivat ja kävivät Kiuruvedellä vasta perustetun keskikoulun.  Heistä kaksi vanhinta kaatui sodassa.

Vanhin eloonjääneistä, Eelis, lähti teknilliseen kouluun Helsinkiin ja valmistui sähköteknikoksi.  Vuonna 1949 hän perusti liiketaloon sähköliikkeen Kiuruveden Sähköliikkeen nimellä.  Liike menestyi, tehden töitä laajalti ympäristökuntiin.  Myös Iisalmessa oli sivukonttori. Eeliksen sairastuttua vakavasti, liike teki konkurssin vuonna 1953.  Veljeksistä seuraava, Arvi, kävi myös teknillisen koulun Oulussa ja valmistui vuonna 1954 sähköteknikoksi ja perusti Kiuruveden Sähkötyön ostettuaan konkurssipesän veljeltään.  Nuorin veljeksistä, Matti, jatkoi taksiyritystä isänsä jälkeen vuosina 1950-1957.  Matti Kastarin vaimo Eila Kastari perusti kemikalion vuonna 1955 ja lopetti sen vuonna 1970, kun tavarataloihin tulivat kemikaaliosastot.  Kalle Kastari möi liiketalonsa pojalleen Arville.

Kalle Kastari kuoli vuonna 1964.  Hän oli koko elämänsä ajan todellinen yrittäjä, ollen aina aikaansa edellä, kannustamassa ja tukemassa perheensä yrittäjyyttä.  Kastarin liiketalo purettiin vuonna 1968 ja sen paikalle rakennettiin uusi ja entistä ehompi.  Talo myytiin vuonna 1985 Pohjoismaiden Yhdyspankille.  Kiuruveden Sähkötyö jatkoi siinä kuitenkin toimintaansa vuoteen 1995, jolloin liike oli toiminut yli 40 vuotta Ylä-Savoa sähköistäen.  Matti Kastari perusti jätehuollon vuonna 1968 ja sitä jatkaa hänen poikana Erkki, Erkki Kastari Ky.  Kalle Kastarin perhe kuuluu niihin moniin liikemies/yrittäjäperheisiin, jotka ovat vaikuttaneet Kiuruvedellä viime vuosisadalla ja vaikuttavat toivottavasti myös tällä 2000 –luvulla.

Kastarin liiketalo – Arkiasu                Esko Kaikkonen

Vihdoin 60-luvulla Bertta-äiti pääsi torilta – tuulesta ja tuiskusta – oikeaan kauppaan, kun Kastarin talo purettiin ja tilalle rakennettiin uusi liikekiinteistö. Viereissessä kuvassa hän on oikean kaupan ovella veljensä Erkki karjalaisen kanssa. Eno asui Keravalla ja kävi usein kyläilemässä sisarensa luona.

Äiti möi liikkeen Jenni Nuutiselle vuonna 1975 jäätyään eläkkeelle.

 

 

 

Pakastiainen                                                                                                                              Esko Kaikkonen

Kauppias Niskanen rakensi 1923 lähes vastapäätä vanhaa kunnantaloa liikekiinteistön, joka sai vanhan lintukaavan mukaan nimekseen Pakastiainen. Viime vuodet rakennus tunnettiin Veikko Kärämäisen kauppana. Juuri ennen sotia olivat vanhempani vuokralla talossa ja sitä tuli minunkin ensimmäinen kotini. Otin kuva marraskuussa 2013, kun rakennusta purettiin. Laudoituksen alta paljastui varsin hyväkuntoinen hirsikehikko. Kuvassa näkyvät alkuperäisten suurten ikkunoiden paikat. en tiedä, onko purkaja Tauno Väisänen saanut komealla rakennukselle pystyttäjän johonkin uuteen paikkaan Tämäkin suoraryhtinen vanha talo kertoo entisajan kirvesmiesten taidoista rakentaa talo, joka ei homehdu ja joka voidaan vielä siirtää tarvittaessa uuteen paikkaan.Kuvat Esko Kaikkosen kotiarkistosta

 

Tolosen talo                                                                                                                                         Pentti Partanen

Tolosen talossa oli siellä maantien/kadun puoleisessa päässä tupakeittiö, sitten kamari ja siinä kamarissa oli toimisto ja sitten oli semmonen isompi sali, joka oli talavella kylymillään.  Kahessa huoneessa ne asu.  Ne olivat Tolosia. Olli Tolonen oli äitin eno.  Siellä toisessa piässä asuintaloa oli verstas. Kun Olli oli aikoinaan Ruomin –kotitalostaan lähtenyt, se oli ottanut mukaansa pajavasaran ja –pihit ja sanonut, että käykeehän minunkin luona kylässä, mutta elekee vielä tänä kesänä.  Ens kesänä minulla on jo talo.  Ja näin se toteutui.  Se vain sepän töillä aloitti siinä kylällä ja siinä pienessä pajassa ja sitten rakenti tämän talon ja sitten vielä siihen vanahaan korjaamoon otti hitsausvehkeet ja jopa semmonen sorvikin oli, sähkömoottori pyöritti sitä sorvia.  Sitten oli ahjo.  Se Tolonen oli hyvä seppä.  Se, jos siitä ns. Norra-jousesta katkesi se silimä, niin se poika pisti jousen ahjoon ja liitti jousen kappaleet ja sanoi, että pankeehan pojat jousi paikoilleen.  Sitä ei siis hitsattu.   Kun se Olli Tolonen oli aikoinaan aloittanut yrityksensä ja pitänyt pyöräverstasta, se oli asuinrakennuksen sisällä, sen toisessa päässä.  Verstaassa oli maalattia.  Se oli ihan niin kun vanhanaikainen vaja.  Mutta se oli asuintalo ja sen yläkerrassa oli vielä yksi huone, jossa pysty asumaan.

Talon piha ja paja toimivat myös varikkona Tolosen ja Laitisen linja-autoliikkeen alkuaikoin.  Kuusikymmentäluvulla linja-autoliike siirtyi Laitisille.

 

PELTOLA, ORTODOKSINEN KIRKKO JA NAAPURUSTO                                            Esko Kaikkonen

Avioliitto sodan varjossa                                                                                                       Isä Hannes syntyi Lapinlahdella ja äiti Bertta Kuusamossa. Molemmat toi Kiuruvedelle työ. Äiti työskenteli ensin vähän aikaa osuusliikkeen leipomossa. Sen jälkeen äiti palveli sisarensa Eevan kanssa apteekkari Tarmon perheessä apulaisena. Isä tuli rakentamaan uutta kirkkoa, kun vanha komea puinen ristikirkko paloi ennen talvisotaa vuonna 1937.

He avioituivat vuonna 1939 ja synnyin välirauhan aikana Niskasen eli Kämäräisen taloon. Pian syntymäni jälkeen muutimme vuokralle Antti Juntusen rakennuttamaan ja omistamaan omakotitaloon. Se oli ajalle tyypillinen puolitoista kerroksinen puutalo. Talo oli apteekin naapurissa.

Palvelus apteekkarin perheessä päättyi ja Eeva-täti aloitti pitkän lottapalveluksensa. Äiti perusti oman yrityksen, jolle antoi nimeksi Ruokala-Kahvila Kiuru. Muistan ruokalan ajalta salin kalustuksesta keskellä huonetta olleen pitkän pöydän, jolla oli aina valkoinen liina.

Kiuruvedellä toimi 1941 – 1942 jalkaväen koulutuskeskus, JvKoulK 14 (Huovinen s, 348), ja sen kouluttajia ruokaili tuon pöydän ääressä. Muistan sota-ajalta nähneeni kevyitä tykkejä kylän raitilla ja venäläisten lentokoneiden lennon kohti itää. Samoin mieleeni ovat jääneet isän ja enon lomalle tulot, kun äiti ja mummo halasivat harmaisiin puettuja reppuselkäisiä tulijoita pikkueteisessä.

Kuvassa oikealla näkyvät männyt ovat vielä pystyssä nykyisen Peltohovin takana. Takana näkyy naapurimme Arttu Rissasen autokorjaamon eli verstaan päätyä. Toinen kuva on otettu asemalle johtavalta maantieltä Kukkomäen tieltä. Vasemmalla näkyy mainitun Arttu Rissasen asuinrakennuksen pääty, verstas, kotitaloni ulkorakennuksineen ja Peltona uutta kiinteistöä.

Yläkerran ikkunan takana oli toisen kerroksen kamari, jossa nukuimme Seppo-veljeni kanssa viimeiset vuodet tässä talossa kesäkuuhun 1963. Edessä on alkuaan Rissaselle kuulunut kenttä, jolla on Peltolan kaup- paamia traktoreita. Kukkomäentien osuus Wäreen     risteyksestä Niemistenkadulle oli vielä rakentamatta.

Äidin sisarten perheet evakkoina                                                                     

Lapin sodan evakuointi pakotti pohjoisen väen lähtemään heille määrättyyn kuntaan. Syksyllä 1944 äidin vanhimman sisaren perheessä oli jo neljä lasta ja juuri ennen evakkoon lähtöä syntyi vielä pikkuinen Ulla. Eino-setä oli sodassa, joten perheen piti tulla toimeen ilman hänen apuaan. Aura-äiti keksi ennen lähtöä piilottaa liinavaatteita ja astioita sivummalla olleeseen perunakuoppaan, jonne oli ehditty jo koota myös syksyn perunasato.

Evakuointikäsky koski luonnollisesti myös Rovaniemeä, josta Laura-täti muutti tyttärensä kanssa myös Kiuruvedelle syyskuussa 1944. Kotimökkiimme mahtui hyvin talven 1944 – 1945 miesten kotiuduttua Mummo, hänen kolme tytärtään, poika, kaksi vävyä vielä yhteensä kuusi lastenlasta.

Pikkuinen Ulla-serkun eli vain kuukauden. Muistan, kuinka Aura-täti juoksi yläkerrasta ja huudahti: ”Nyt Ulla kuoli”. Siellä Ulla makasi kuin kaunis nukke pienessä vauvankopassaan. Täytin joulukuussa neljä vuotta, mutta tapahtuma on silti jäänyt mieleen. Ullan pieni valkoinen arkku ei paljon painanut Hyvösen hevoskyydissä.

Bertta-äidin sisarista nuorimman, Kaisun (s. 1928), kohtalona oli tulla haudatuksi Kiuruveden sankarihautausmaalle. Hän kävi Kuusamossa rippikoulun huhtikuussa 1945, ilmoitti toukokuussa syntymävuodekseen 1927 ja pääsi Posion lottaosastoon. Seuraavana syksynä hänet komennettiin ilmavalvontalotaksi.

Kaisu sairastui, sai poliklinikkapassituksen Muhokselle, josta hänet evakuoitiin edelleen Lapin sodan jaloista Kuopioon 20. sotasairaalaan marraskuussa 1944. Hänen tilansa paheni edelleen ja hän menehtyi joulukuun alussa. Lääkärinlausunnon mukaan Kaisu sairastui talvella 1944 nivelreumaan, jota hoidettiin polikliinisesti ja hän oli palveluksessa. Tästä seurasi sydäntulehdus ja edelleen sydämen vajaatoiminta, joka johti kuolemaan. Kaisu-täti on toinen kahdesta nuorimmasta, vuonna 1928 syntyneestä, kaatuneesta lotasta. Molemmat olivat ilmavalvonnassa.

Minulla on Kaisu-tädistä yksi muistikuva. Istumme vanhan kotitalomme keittiössä ja Kaisu-täti     syöttää minulle lotta-asussaan ruispuuroa. Lattialla leikkii naapurin,     Rissasen, pieni koiran pentu. Tapahtuma jäi mieleen varmaan erikoisen puvun     vuoksi. Putte-koirasta varttui meille kesäinen seuralainen vuosien kuluttua retkillämme kirkonkylän maisemissa.

Lapinsodan evakoita ei kovin paljon Kiuruvedellä ollut, koska heidät sijoitettiin Oulun seudulle ja Keski-Pohjanmaan kuntiin. Osa pakeni Ruotsin puolelle (Rinne). Viereisen kuvan Kaisu-täti on lähettänyt äidilleen ja se on äitini arkistosta.

Sota loppuu ja torikauppa alkaa               Sodan jälkeen isä ei jatkanut kirvesmiehenä, vaan päätti ryhtyä torikauppiaaksi. Kaikesta tavarasta oli kova puute. Hän osti Helsingistä suurehkon määrän vaatteita ja muuta arkista tavaraa ja ryhtyi kauppaamaan niitä Kiuruveden torilla.

Äiti alkoi odottaa kolmatta lastaan ja lopetti ruokala-kahvilan pidon. Pirkko syntyi 1946, Kalle 1958, Hilkka 1950 ja Eila 1952. Lisäksi Kaisa-mummo ja Erkki-eno asuivat yläkerrassa. Eno meni Koivunurmelle autonapumieheksi, mutta aloitti pian pitkän uransa rakentajana.

Isä rakensi siirrettävän telttakaupan, jonka hän kuljetti ja pystytti joka aamu sekä illalla purki sekä toi takaisin. Samalla hän kuljetti kaiken myytävän tavaran. Koko elinkeino mahtui hyvin ulkorakennuksemme varastoon. Taustalla on ainakin Kämäräisen Veikon ”laahka”. Isä rakennutti talveksi potkukelkan, jossa oli tavallista pitempi istuinosa, jolla hän kuskasi koko liikkeensä torille. Kesällä oli käytössään pitkät kottikärryt. Matalasta kangaskatoksesta oli kerättävä leipä kasvavalle perheellemme.

Torilla järjestettiin sodan jälkeen huutokauppoja ja isää pyydettiin joskus meklariksi. Kuva on vuodelta 1963, koska uutta Säästöpankkia ollaan rakentamassa Kärkkäisen tontille.

                            

Kotipiha leikkikenttänä      

Leikkikavereista ei noihin aikoihin ollut pulaa. Peltolan kauppiaalla olivat ikäisiämme pojat Arvo eli Api ja isoveli Jouni. Vanhemmat lapset olivat Erkki, Kalevi, Matti ja tyttäret Meeri ja Sylvi. Rissasen perheen ainoa poika oli meitä nuorempi kuopus, Jussi. Lisäksi heillä oli neljä tytärtä, Helka, Aino, Maila ja Irja, joista vain Irja oli ikäiseni. Kaveripiiriin kuuluivat lisäksi Osuuspankin pihan pojat, Laineen Jukka ja Huttusen Eero ja Pentti.

Vuonna 1951 saimme naapuriksemme kirkkoherra Mikko Kuhan perheen. Heillä oli kaksi minua nuorempaa lasta, Pekka ja Niina. Perhettä kohtasi onnettomuus, kun Niina kuoli 12-vuotiaana leukemiaan. Piharakennukseen muutti seurakunnan kanttorin, Hutun Villen, perhe. Heillä oli kaksi poikaa ja tytärtä. Vanhempi poika oli Raimo. Vanhemmillamme oli periaatteena, että pihalla saa leikkiä. Suurin osa pihasta oli pian kovaksi juostua ja leikittyä kenttää.

Sisällä ei ollut liiemmin tilaa leikkiä ja siksi piha oli leikkipaikka ympäri vuoden. Kesäisin leikittiin kymmentä tikkua. ”Puks” oli leikki, jossa olivat mukana kaikki naapuruston pojat. Jaettiin joukko kahteen ja sitten vain piiloon. Talvella pelattiin tietysti ”lumipuksia”, jossa yritettiin osua toisen joukkueen pelaajaan lumipallolla. Pienikin osuma oli aina ”kuolettava”.

Tarvittaessa keksimme itse uusia leikkejä. Oltiin haamuja tai pelattiin erilaisia polttopallopelejä. Joitakin kesiä pelattiin polttopalloa niin, että jokaisella oli pieni laudan kappaleesta tehty maila. Tietysti pelattiin pitkää palloa, jalkapalloa ja talvella jonkinlaista jääpalloa.  Välineurheilusta ei voinut puhua, koska meillä ei ollut koskaan oikeaa jalka- tai jääpalloa. Pelivälineenä saattoi olla tyhjä säilykepurkki tai narusta keritty pallon tapainen. Mailat tehtiin lähimetsän nuorista puista.

Keräilyä ja elokuvia                                                                                                          Aution hoitama elokuvateatteri Wäre oli Asematien takana melkein naapurissamme. Siellä oli näytäntöjä peräti kolmena päivänä viikossa ja katsojia riitti. Kotimaisia elokuvia oli usein ja ne vetivät suurehkon katsomon täyteen. Parkkipaikkoja ei sodan jälkeen tarvittu, sillä elokuviin tultiin polkupyörillä ja niitä oli molemmin puolin rakennusta seinänvieret täynnä.

Meillä pojilla oli silloin tapana kerätä erilaisia asioita. Yksi keräyskohde olivat polkupyörämerkit. Jokaisena elokuvailtana kierrettiin tarkkaan Väreen seinustat tutkimassa mahdollisia uusia pyörämerkkejä. Muita keräyskohteita olivat autojen merkit ja rekisterinumerot, kahvipakettien sisällä olevat pahviset laput, joissa esiteltiin erilaisia automerkkejä. Tytöt keräilivät tietysti kiiltokuvia. Saatettiinpa kerätä myös karamellipapereita. Veljelläni Sepolla oli parempi keräilykohde. Hän keräsi postimerkkejä.

Elokuvateatterin metalliset filmilaatikot tulivat junalla asemalle, jonne oli matkaa runsas kilometri. Väreen omistaja Autio sopi kerran kanssani, että käyn pyöräilemässä filmilaatikon asemalta ja palkaksi pääsen katsomaan elokuvan – ei katsomosta, vaan kankaan takaa! Sehän minulle sopi. Oli tietysti vähän hankalaa saada raskas peltilaatikko pyörän tavaratelineellä asemalta, mutta palkka tuntui silloin hyvältä. Kuulin Kalle-veljeltäni, että hän leikki Aution pojan kanssa ja autteli salin siivoamisessa ja palkkana oli hänellekin joko vapaalippuja tai elokuvailta kankaan takana.

Elokuvateatteri Wäre Seppo-veljeni kuvaamana vuonna 1962. Vasemmalla näkyy seppä Tolosen asuinrakennusta. Oikealla on Peltolan ulkovarastoa.

Muita harrasteita                                                                                                                 Koska meillä ei ollut varaa ostaa leikkikaluja, teimme ne itse. Materiaalina oli tietysti puu. Siitä tehtiin autoja ja puupyssyjä. Puisten pistoolien tekemisessä suorastaan kilpailtiin. Niitä maalattiin ja koristeltiin. Aseilla leikittiin sotaa kauempana keskustassa asuvien kavereiden kanssa. Yksi sodankäynnin muoto oli hienojen puupistoolien ryöstely.

Tehtiin myös jousipyssyjä. Isä teki meille malliksi ensimmäisen jousen ja nuolen. Pian teimme niitä itse. Läheinen metsä oli raaka-ainelähteenä. Tehokkaampi ase oli varsijousi, jossa jousi kiinnitettiin puiseen pontatusta laudasta tehtyyn varteen. Nuolet olivat vähän yli kymmenen sentin mittaisia.

Vähän kauempana, Osuuspankin puisessa vanhassa rakennuksessa, asuivat Laineen Jukka ja pari vuotta Petsalon pojat. Kaikki olivat meitä vähän nuorempia. Petsalo oli parin vuoden ajan Kiuruveden ortodoksisen seurakunnan ensimmäinen pappi. Pojista nuorin, isä Antero,  toimii nyt samassa tehtävässä. Laineen Jukalla oli pikkusisko Sirkka ja hänen äitinsä oli töissä Osuuspankissa. Isä oli sähköasentaja ja hänessä oli meistä erikoista se, että hän oli ollut sodassa lentäjänä.

Laineen lapsista on jäänyt mieleen seuraava pieni tarina. Jukka oli suuttunut vanhemmilleen jostain. Istuimme talon portailla vieretysten ja Jukka lateli synkeänä kirosanoja. Kun hän lopetti, vieressä istunut pikkusisko Sirkka huomautti: ”Kuule Jukka, taatana jäi poit”. Nauruunhan se suuttumus sitten päättyi.

Kun myöhemmin opittiin ruudin tekotaito, alkoi vaarallisempi harrastus. Apteekista saivat keskenkasvuisetkin ostaa kaliumkloraattia ja Elosta sytytyslankaa. Hiiltä ja rikkiä löytyi omasta takaa. Lisäksi tarvittiin kiväärinhylsy kuoreksi. Sopiva jauheseos valutettiin hylsyyn, sen suulle sytytyslankaa ja suu pihdeillä tiukasti kiinni. Aluksi kokeiltiin pommien tehoa kotipihan hiekkakasalla. Paras tulos saatiin panemalla pommi peltipurkkiin tai pulloon. Onneksi vanhemmat eivät olleet kotona. Pimeinä elokuun iltoina mentiin kylälle ja annettiin paukkua. Muistaakseni meillä ei ollut raaka-aineita – eikä uskallusta – tehdä montaakaan tällaista hieman vaarallista pommia.

Kemistin harrastus alkoi varmaan siitä, kun syntymätalossani asuva Hantusen Veikko oli jo oppikoulussa ja osasi ruudinteon ja sen, että sinkki ja suolahappo yhdessä tuottavat vetykaasua. Apteekista sai ostaa suolahappoa ja jostain löytyi vanha sinkkipeltinen tiskipöydän kansi. Syntymäkotini, Kämäräisen talona tunnettu, oli rakennettu korkean porakiviperustuksen varaan. Talon päädyssä oli kivijalassa vieläkin näkyvä aukko, josta pääsimme helposti konttaamaan talon alle. Sinne piilotimme vetypullomme ja tehtaamme. Sinkkipaloja vain pulloon ja ilmapallo pullon suulle. Kun se oli täyttynyt sopivasti vedyllä, pallon suu kiinni karhulangalla ja vetypallo oli valmis. Vappuna ne kaikki pallomme menivät kaupaksi Kiuruveden torilla. Siihen aikaan ei onneksi ollut paljon autoja. Tehtaamme tuote, vetykaasupallo, oli nimittäin erittäin herkästi räjähtävä.

Talvisin luonnollisesti hiihdettiin. Sekään ei meillä ollut välineurheilua, sillä sukset olivat puiset ja niissä ei kärki oikein pysynyt seuraavaan talveen. Hiihtokauteen valmistauduttiin ensin tutkimalla, mahtuvatko vanhat monot vielä jonkun lapsen jalkaan. Jos mahtuivat, ne vietiin suutari Toimelle uudelleen Asematien varteen puolipohjattavaksi. Vanhojen monojen pohjat olivat yleensä puhki ja suutari leikkasi pohjan etuosan pois ja korvasi sen uudella. Kun isä vielä tervasi uudet puolipohjat, monoilla mentiin taas yksi talvi.

Jos vanhasta suksesta oli kärki poikki, isä liitti kärjen pellillä paikalleen. Joka tapauksessa suksiin piti saada uudelleen kunnon kärki. Isä kuumensi sukset keittiön leivinuunissa, tervasi ne ja painoi niihin uuden kärjen. Varusteet olivatkin sitten hiihtämistä vailla. Hiihtoreitin varrella Koskenjoelle oli Pietumäki, joka oli oiva mäenlaskupaikka.

Erityisesti maanantaisina toripäivinä, olivat kaikki kylän hevospuomit melkein täynnä hevosia. Heinätuppo edessä ja joskus loimi selässä ne rauhallisina odottelivat paluumatkaa. Me pojat keksimme talvella ottaa hevoskyytiä rekien jalaksilla. Varsinkin kirkkoreet olivat hyviä tähän tarkoitukseen.  Hyvin harvoin ajaja kielsi vapaamatkustajan mukanaolon. Kovin kauas ei kannattanut olla kyydissä, sillä takaisin piti yleensä kävellä.

Kun talvella sattui muutaman päivän lauha jakso, ryhdyimme rakentamaan ulkorakennuksen päätyyn lumilinnaa. Linnat kasvoivat vuosien varrella niin, että lopuksi niissä oli kolme kaksikerroksista tornia, joiden välillä oli muurit. Seuraava vaihe oli jakaa porukka kahtia ja alkaa lumisota. Toinen joukkue oli linnassa ja toinen ulkopuolella. Kun lauhan jakson jälkeen sää pakastui, linna jäätyi ja tarjosi hyvän leikkipaikat pitkäksi aikaa.

Vaaralista leikkiä                                                                                                                  Ajan tavan mukaan käytiin poikajoukkojen keskeisiä kahakoita. Joukkueet muodostuivat kolmen tien varrella asuvista pojista. Me asuimme Asematien varrella ja pohjoispuolella olivat Korkeankankaan eli ”Kolikkomäen” pojat. Kolmantena olivat etelän puolella Kukkomäen alueen poikien joukko.

Aseina olivat kivet, ritsat, omatekoiset keihäät ja vaarallisimpina omatekoiset varsijouset. Nuolten kärkeen oli lyöty pienoiskiväärin hylsy. Keihäiden kärkeen jätettiin joskus oksantynkä, josta keihäs lingottiin kepin päähän kiinnitetyllä narulla hyvinkin kauas. Isot pojat olivat johtajina. Oli onni, että mitään pahempaa ei sattunut. Vaarallisimpia olivat sotaharjoitukset. Kerran osui lujaa lingottu keihäs Hyvösen nuorempaa poikaa keskelle rintaa. Kipu oli varmasti kova, mutta onneksi rintalasta kesti.

Toisen kerran olimme lähimetsässä harjoittelemassa varsijousilla. Joukko jaettiin ampujiin ja maaliosastoon. Vaikka oli ankarasti kielletty ampumasta kohti maalina olevia, eräs isommista pojista, Kumpulaisen Pentti, ampui veljeäni Seppoa kasvoihin hylsypäisellä nuolella. Se osui silmän alle poskiluuhun, jossa osumakohdan voi vieläkin tuntea. Seppo säästyi pelkällä vertavuotavalla haavalla. Ainakin silmä olisi mennyt, jos nuoli olisi osunut pari senttiä ylemmäs.

Johtaja suuttui Pentille ja ampui rangaistukseksi häntä kumisaappaan kärkeen. Pentti poistui kotiinsa itkien. Häntä kehotettiin lopettamaan itku: ”Eihän Seppokaa itke, vaekka sinä ammuit sitä piähän”. En muista, että kotona olisi tästä haaverista noussut suurempaa puhetta.

Nuorempi veljeni Kalle Antero kertoi tapahtuman, jonka olin jo unohtanut. Wärettä hoitaneen Aution nuorempi poika oli suuttunut veljelleni ja vaani Peltolan puolella ilmakiväärin kanssa. Sieltä hän ampui veljeäni kahdesti. Ensimmäinen laukaus osui rintaan ja toinen suuhun niin, että hammas lohkesi.

Lämpimät ja aurinkoiset lapsuuskesät                                                                   Keväisin kaikki naapuruston pojat vietiin parturiin ja tukka leikattiin täysin pois – meidät ”pulitettiin”. Pään peseminen oli tietysti silloin helpompaa eikä parturia tarvittu ennen syksyä ja koulun alkua. Puks-leikissä oli vaikeuksia tunnistaa nurkan takaa kurkistavaa pulipäätä!

Vaatepuoli ratkesi myös kätevästi. Kenkiä ei tarvittu eikä yleensä vaatteitakaan ”uikkareita” – uimahousuja – enempää. Kun jalkapohjien nahka vahvistui ja totuimme liikkumaan avojaloin, olikin kevyt juoksennella pitkin maita ja mantuja. Kyllä me kuljimmekin. Tietysti joka kesä tuli pikku haavoja varsinkin jalkoihin, mutta ne kuuluivat asiaan. Monena kesänä saimme kivuliaat ”variksen saappaat”. Pitkiä aikoja likaisiin jalkoihin tuli jonkinlainen tulehdus ja ne olivat polveen saakka täynnä pieniä haavoja. Pesu ja voitelu auttoivat tähän vaivaan.

Varmaan suosituin vaelluskohde oli Kuorevirta.  Saaressa oli kunnollinen tanssilava ja meille mielenkiintoinen hyppytorni. On ikävää, että molemmat on purettu pois. Nykyään tanssipaikoille ajetaan autoilla ja ne tarvitsevat laajat parkkialueet, jota ei Kuorevirralle voi rakentaa.

Uimalaituri ja pukukoppi ovat uutta. Koivuja kasvavaan saareen johtava silta, tanssilava ja uimahyppytorni on purettu. Saaren vieressä vasemmalla oleva salmi oli aika matala ja siksi erinomainen paikka opetella uimaan. Kun pääsi uimalla vastarannalle, voi sanoa osaavansa uida.

Seuraavana oli vuorossa hyppääminen hyppytornin alimmalta tasanteelta syvänteeseen, joka oli ehkä kaivettu tornin eteen. Ihailimme suuresti isompia poikia, jotka uskalsivat hypätä jopa ylimmältä tasolta. Mestari tässä lajissa oli naapurin poika, Peltolan Matti. Matti taitaa olla ainoa Juho Peltolan pojista, joka muutti paikkakunnalta kauemmas. Toinen uimapaikka oli kauempana Kiurujärvellä sijaitseva Pappilanranta. Se oli matala ja hiekkapohjainen ja mainio paikka opetella uimaan. Siitä huolimatta en oppinut tuota taitoa siellä uimakoulussa, vaan myöhemmin omin avuin Kuorevirralla.

Keväällä oli vakio-ohjelmana onkiminen. Matopurkki ja onget mukana kävelimme Kuorevirralle onkimaan. Vietin ongella aamusta pitkälle iltapäivään. Saalis oli pikkukaloja, joita nyt kutsutaan roskakaloiksi: salakoita, särkiä ja joskus ahvenia. Äiti saikin leipoa monet kalakukot onkimistani kaloista.

Polkupyörä oli lapsuudessa merkittävä kulkuneuvo. Meillä oli isän vanha miesten pyörä, jolla tietysti opeteltiin jalo polkupyörälläajotaito. Hankaluutena oli vain se, että pyörää piti hallita tangon alta. Harjoittelu alkoi ulkorakennuksen päädystä loivaa mäkeä alas. Ainakin kerran onnistuin laskemaan mäen suoraan ensimmäisen suuren männyn kylkeen vähin vaurioin.

Jossain vaiheessa isä laajensi torikaupan valikoimaa ja ”laahkan” viereen ilmestyi Pauligin jäätelönmyyntipaikka. Myyntitiskiä ei tietenkään silloin jäähdytetty sähköllä.  Sen sisällä oli pari peltisäiliötä, jotka täytettiin jäälohkareilla. Kun jään päälle kaadettiin karkeaa suolaa, alkoi ritisevä prosessi, joka kulutti lämpöä eli jäähdytti paksuseinäisen ja eristetyn jäätelötilan. Liiterin ulkopäätyyn tehtiin aitaus, johon talvella tuotiin suuria jäälohkareita ja ne peitettiin sahanpuruilla.

Joskus sunnuntaisin jouduimme – tai saimme – myymään jäätelöä. Lauantaithan olivat silloin normaaleja työpäiviä. Kuumassa myyntihommassa oli omat hyvätkin puolensa, koska jäätelö oli silloin harvinaista herkkua. Siitä koitui pientä mittatappiota, josta meitä ei kuitenkaan koskaan moitittu.

Vuokralaiset                                                                                                                           Perhe kasvoi ja pienehkössä omakotitalossa asui vuodesta 1952 alakerrassa vanhempiemme lisäksi kuusi lasta ja yläkerrassa Mummu Erkki-enon kanssa. Torikauppa ei ollut kovin tuottoisaa sotien jälkeisenä aikana, jolloin myytävästä oli pula. Siksi tilaa piti riittää vuokralaisille. Palopäälliköksi palkattiin Salmisen jälkeen Viljo Hyvärinen. Hyväriset asuivat pari vuotta 50-luvulla vuokralla meidän ”pikkukamarissa”.

Heillä oli minua vähän vanhempi poika, Raimo, joka oli monipuolinen urheilija. Viljo Hyvärinen toi pitäjään uuden urheilulajin, painin. Suojalle hankittiin painimolskit ja palopäällikkö alkoi valmentaa pokia. Muistan, että palopäällikkö monesti ohimennen kokeili niskaani peukalon ja etusormen välissä kysyen: ”Onko painijan niska, onko painijan niska?”.  Kun rakennettiin vanhan oppikoulun taakse upouusi paloasema, jonka yhteyteen tuli myös palopäällikön asunto, jonne Hyväriset pääsivät muuttamaan.

Linja-autoissa oli tuolloin ja vielä kauan sen jälkeenkin rahastaja, jota tarvittiin myös auttelemaan matkustajia. Linja-auto oli tärkein kulkuneuvo harvaanasutulla maaseudulla ja siinä kuljetettiin joskus suuriakin tavaramääriä, joista osa sidottiin tarvittaessa auton katolle. Meillä oli jonkin aikaa vuokralaisina linja-auton kuljettaja ja rahastaja. Tämäkään vuokrasuhde ei ollut kovin pitkä ja päättyi ehkä siihen, että pikalinjayhteys Kiuruvedelle loppui.

Kiuruvesi oli laaja pitäjä, jossa tuolloin oli noin 16 000 asukasta. Elinkeinona haja-asutusalueilla oli ja on paljolti vieläkin melkein yksinomaan maanviljelys. Kaikki muu toiminta keskittyi kirkonkylälle, jossa tarvittiin työvoimaa. Monilapsisista perheistä sitä riitti. Lisäksi Kiuruveden yhteiskoulu kokosi oppilaansa myös sivukyliltä ja muutaman naapurikunnista. Nämä molemmat nuorten ryhmät tarvitsivat kirkonkylältä asunnon, kortteerin. Yläkerran keittiöön otettiin pari kertaa vuokralle ”kirkolla” työskenteleviä nuoria. Koululaisia meillä ei ollut vuokralla.

 Niukkuutta ja runsautta                                                                                                  Suomessa koululaitoksen palvelu tarjota kaikille lapsille kerran päivässä lämmin ateria oli merkittävä apu sodan jälkeisille suurille ikäluokille. Veimme kouluun maitoa patenttikorkkipullollisen ja voileivät. Koulu tarjosi yksinkertaista perusruokaa, keittoja ja puuroja, mutta siitä ei valitettu. Mukana oli tärkeä mauste – nälkä.  Joka syksy poimittiin kouluun tietty määrä puolukoita ja saimme talven mittaan nauttia marjapuuroa. Joskus kouluun vietiin myös perunoita.

Meidän perheelle merkitsi kunnan tarjoama syksyinen vaateapu uusia kenkiä ainakin osalle lapsista. Vanhempamme täyttivät jaetut lomakkeet ja palautimme ne opettajalle. Siihen aikaan ei kannattanut ylpistellä, sillä sama tarve oli todellinen monessa perheessä.

Lihan äiti haki aina Osulasta, jossa ”Aapeli” Kohonen piti hänen mielestään kylän parasta lihatiskiä. Lihakeittoa seurasi aina luusoppa. Leipää tai muita leipomotuotteita ei ostettu. Äiti leipoi kaikki itse. Meillä oli kellarikerroksessa saunan lisäksi hyvä kellari. Siellä oli leipäsaavi ja emalinen pitkä säilytysastia muutamalle pullapitkolle. Pullaa sai vain sunnuntaisin ja silloinkin yhden palan henkeä kohti.

Lapsilla ei yleensä ollut taskurahoja. Hampaat pysyivät kunnossa, kun ei juotu eikä syöty mitään makeaa. Kaikki jaettiin mahdollisimman tarkkaan tasan. Lauantaisin saimme joskus omenan tai appelsiinin kahden kesken jaettavaksi. Appelsiinia ei voi jakaa aivan tasan, sillä aina jäi yksi siivu yli. Sovimme, että kuorija ja jakaja sai nauttia tuon jakoperän.

Yleensä uusia vaatteita sai vain vanhin poika ja tytär. Nuoremmat saivat vuorollaan heidän vaateitaan. Äiti jatkoi vaateiden käyttöikää parsimalla ja paikkaamalla. Sukkia ja lapasia ei tarvinnut ostaa, koska mummu kutoi niitä jatkuvasti uusia. Sodan jälkeen sama tilanne oli muissakin perheissä, eikä merkkivaatteiden puute aiheuttanut ongelmia.

Vaatehuolto vaati äidiltä paljon käsityötä. Mummo kutoi sukkia ja lapasia ja äiti paikkasi vaatteet. Isompia pyykkipäiviä ei vuodessa ollut monta. Silloin veimme Sepon kanssa liinavaatteet ja muut suuremmat pestävät pärevasuissa Nivan rannassa sillan vasemmalla puolen olevaan pyykkitupaan. Siinä oli kaksi suurehkoa huonetta, niissä suuret muuripadat ja joukko pesupaljuja. Valkopyykki keitettiin lipeävedessä ja osa pyykistä hangattiin puisissa paljuissa. Kaikki pyykki huuhdeltiin joessa. Me pojat olimme apupoikina.

Vaikka aineellinen niukkuus oli yleistä, elimme mielestäni kaikin puolin rikasta lapsuutta. Parempaa emme osanneet kaivata. Kavereita riitti ja ulkona oli tilaa leikkiä. Jos kyllästyttiin perusleikkeihin, mielikuvitus kehitti uusia. Kirjastossa riitti lukemista ja lisää hankittiin torin laidan kioskista. Koulukin sujui siinä sivussa.

ARTTU RISSASEN PERHEEN VAIHEISTA JA AUTOKORJAAMOSTA           Toivo Johannes Rissanen                   

Artturi Rissanen syntyi 1902 Iisalmen maalaiskunnassa Sonkajärvellä ja kuoli 1964 Kiuruvedellä. Koulutusta oli 4 vuotta kier­to­koulua ja sepän oppi Jyrkkäkosken ruukilla, joka käynnistettiin uudelleen vuosiksi 1915 – 1919 ensimmäisen maailmansodan aiheuttaman rautatuotteiden kysynnän takia. Hän teki sepän ja sekatöitä, suoritti asevelvollisuutensa 1922 – 1923 Pohjois-Savon prikaatissa ja päätyi Vieremälle suojeluskuntatalon talonmieheksi ja taksimieheksi 1930-luvun alku­puolella. Siellä hän rakensi omakotitalon, jonka möi pian ja muutti Kiuruvedelle, jonne rakensi talon Asematien varteen suunnilleen 1935 – 1936.

Vieremällä Arttu meni naimisiin Katri Elisabet Huttusen (1914 – , 1993) kanssa. Siellä syntyivät Helka, Maila ja Aino. Irja ja Toivo Johannes (Jussi) syntyivät Kiuruvedellä. Katri oli ikänsä kotiäitinä. Hän otti talviajoiksi täysihoitoon yhteiskoulussa käyviä tyttöjä. Harrastuksena Katrilla oli kuorolaulu.

Kiuruvedelle muuttivat Sonkajärveltä 1930 – luvun lopulla myös Artun vanhemmat Aatu ja Anna, jotka ostivat pienen Hakalan tilan Luupuvedeltä.  Mukana tulivat myös Artun nuoremmat sisaret Ester, Elma ja Eeva sekä veljet Viljo ja Toivo. Autokorjaamotoiminnan aloittivat Toivo ja Arttu yhdel­lä ja Viljo toisella vers­taalla Asemakadun varrella. Artulla oli myös kenttäsirkke­li ja kuorma-au­to.

Autokorjaamotoiminta oli juuri päässyt alkuun, kun lokakuussa 1939 käynnistyi ylimääräinen harjoitus (YH). Arttu Rissanen saapui palvelukseen 14.10.1939 ja hänet sijoitettiin kiväärimieheksi 4./JR 39:ään joka kuljetettiin Suistamolle Leppäsyrjään. Hänet siirrettiin 15.11.1939 moottoriajoneuvolähetiksi IV armeijakunnan esikuntaan (IVAKe). Talvisota loppuessa13.3. IV Ake oli Suistamon pitäjän Palomyllyn kansakoululla, josta se siirtyy Sortavalan kautta Joensuuhun. Arttu ylennettiin korpraaliksi 30.3.1940 ja lomautettiin 26.4.1940.

Reilun vuoden ajan pystyi Arttu harjoittamaan korjaamotoimintaa sillä 18.6.1941 hänet määrättiin ilmoittautumaan Ryhmä Oinosen yhteydessä toimivaan 23. kenttäsairaalaostoon autonkuljettajaksi. Hän toimi siellä myös vääpelinä, autoaliupseerina ja talousaliupseerina. 26.3.1942 lähtien hän oli Ratsuväkiprikaatin yhteydessä toimivan 25. kenttäsairaalaosaston talousaliupseerina 30.6.1944 saakka. Hänet siirrettiin Iisalmen suojeluskunnan esikuntaan 1.7.1944 ja kotiutettiin kersantin arvoisena.

Sodan loppupuolella oli Arttu ja Toivo Rissasen yhdessä rakentama autokorjaamorakennus palanut kivijalkaan. Toivo Rissanen kaattui12.7.1944 Äyräpään Vuosalmella Karjalan kannaksella.

Arttu jatkoi sodan jälkeen korjaamotoimintaa ja teki korjaamon yhteyteen pienen pajan, jossa takoi viikatteita ja sirppejä, joille oli vielä sodan jälkeen kysyntää. Vapaa-aikanaan hän lauloi kuorossa, näytteli kesäteatterissa ja oli tietääkseni kunnanvaltuutettu ainakin yhden kauden sekä oli mukana nuorisoseurassa ja Kiuruveden Jänteen toiminnassa vaikkapa auraamalla kuorma-autolla jäärata-ajojen ratoja. Hän kirjoitti myös pöytälaatikkoon. Perheen poika, Toivo Johannes, leikki hyvin paljon naapurissa asuvan Kaikkosen perheen lasten kanssa ja oli mukana partiotoiminnassa Esko Kaikkosen johtamassa partiossa. Siitä on näillä sivuilla Esko Kaikkosen mainiot ja seikkaperäiset kuvaukset.  Jussin koulu- ja partiokavereita olivat Jouko Roppola ja Aarno Pulkkinen, Jyrki Penttinen  sekä Seppo Selander.

Palaneen korjaamon korvasi Artun omakotitalon ja Kaikkosen talon väliin rakennettu korjaamo.  Korjaamotoiminta oli vilkasta ja kannattavaakin sodan jälkeen noin 15 vuotta aina 1960 – luvun alkuun. Siinä vaiheessa alkoi tulla uusia auto- ja traktorimerkkejä markkinoille ja olisi pitänyt erikoistua ja laajentaa myös korjaamotiloja ja palkata lisää henkilökuntaa. Arttu lopetti autojen korjaamisen 1960, siirtyi opetustehtäviin Kiuruvedellä ja Utajärvellä ja vuokrasi korjaamon Reino Rajakankaalle.

Artun kuoleman jälkeen Katri möi 1960- luvun lopussa korjaamon, omakotitalon ja pari tonttia Juho Peltola Oy:lle ja siirtyi rivitalokaksioon vanhimman tyttönsä Helkan kanssa. Maila avioitui Aarne Leväsalmen kanssa 1950 – luvun lopulla ja teki pitkän uran peruskoulun ala-asteen opettajana Luupuveden koululla.  Aino meni naimisiin Esko Mikkasen kanssa ja muutti Sieppijärven kautta Ivaloon, jossa toimi lukion historian ja suomenkielen opettajana ja ajoittain jopa rehtorina. Irja avioitui Olli Huttusen kanssa ja muutti Vieremälle ja sieltä vuosia myöhemmin Etelä-Suomeen. Toivo Johannes opiskeli Tampereen yliopistossa ja valmistui sieltä yhteiskuntatieteiden maisteriksi ja työskenteli sosiaalijohtajana aluksi Kuusamossa ja myöhemmin Outokummussa.

 

JUHO PELTOLA OY:N HISTORIAA KIURUVEDELLÄ                                                   Timo Peltola

KIURUVEDELLE TULO

Ennen Kiuruvedelle tuloa Juho Peltolan kauppa oli toiminut vanhassa Karjalassa, Impilahdella vuodesta 1916 lähtien. Sotavuonna 1939 alkanut raskas evakko vei Impilahdelta ensin Kesälahdelle ja sieltä 1940 Riistavedelle. Sinne Peltolat perustivat pienen kaupan. Juhon mielestä paikat olivat liian pieniä isolle perheelle ja hän halusi perustaa kaupan suuremmalle paikkakunnalle.

Kerrotaan Juhon olleen Kuopiossa tukkukaupassa katselemassa kauppapaikkaa. Hän oli kartalta katsonut, että Kiuruvesi on iso paikkakunta ja kysellyt pitäjästä ja mahdollisuuksista siellä. Hänelle oli vastattu, että Kiuruvedellä osuustoiminta on todella vahvaa ja sen takia pitivät yksityisen kauppiaan mahdollisuuksia pärjätä kilpailussa haastavina. Juho ei kilpailua kaihtanut, vaan oli sanonut: ”Se taitaa olla miun paikkain”. Siinä syntyi iso päätös.

Koko muu perhe siirtyi Kiuruvedelle, pojista vain Kalevi ja Matti jäivät hoitamaan Riistaveden myymälää. Kalevi oli silloin vasta 14- ja Matti 11-vuotias.

Nivantien varrelta löytyi sopiva liikepaikka ja sinne Juho avasi ensimmäisen Kiuruveden myymälän 1940.

Vuoden verran Juho Peltola ehti toimia Kiuruvedellä, kun tuli mahdollisuus muuttaa takaisin Impilahdelle. Kotiseutu veti perheen takaisin Karjalaan. Kalevi ja Matti tulivat jatkamaan Kiuruveden kauppaa ja Riistaveden myymälä lopetettiin.

Impilahdella käynti jäi kuitenkin väliaikaiseksi. Keväällä 1944 sotatoimet saivat ikävän käänteen ja oli lähdettävä takaisin evakkoon. Nyt määränpää oli kuitenkin selvä, olihan Kiuruvedellä valmis kauppa odottamassa. Toiminnassa olivat mukana kaikki pojat vanhimmasta nuorimpaan Viljo, Kalevi, Erkki, Matti, Jouni ja Arvo. Viljo kuoli vuonna 1947. Tytöt Enni, Meeri ja Sylvi eivät olleet varsinaisesti mukana yrityksen toiminnassa.

Juho olisi kuitenkin halunnut Kiuruvedellä uuden kaupan torin varrelta, mikä olisi tietenkin ollut parempi paikka kaupalle. Hänelle ei järjestynyt paikkaa keskustasta tori varrelta, mutta aika läheltä kuitenkin. Uusi paikka oli siihen aikaan Juhon mielestä ollut syrjäinen ja hän oli todennut pojilleen määrätietoisesti: ”Kun ei saatu paikkaa keskustasta, siirretään keskusta tänne”. Muutamia kymmeniä vuosia myöhemmin keskustan merkit linja-autoasema, Posti ja Alko olivat siirtyneet Peltolan kauppapaikan viereen.

 

ASEMANTIEN ASUINLIIKETALO

Vuonna 1945 valmistui Asemantien varteen uusi kolmekerroksinen asuinliikerakennus samassa pihassa oleva asuin- ja varastorakennus.

Myymälässä oli erikseen huoneet elintarvikeosastolle, rauta- ja maatalousosastolle  sekä tekstiili- ja jalkineosastolle. Lisäksi myymälän viereisessä huoneessa oli konttori.

 

 

 

 

 

 

 

 

Toisessa kerroksessa oli asuntoja. Juho ja Jenny asuivat asemanpuoleista osaa. Kalevilla ja Erkillä oli jo omat perheet ja heillä oli asunnot talon toisessa päädyssä. Kolmannessa kerroksessa oli myös asuinhuoneita.

Talon asemanpuoleisessa päässä oli vielä kellarikerroksessa huoneisto, joka oli vuokrattuna. Siinä oli mm. parturi-kampaamo.

Rakennuksen torin puoleisessa päädyssä toimi polttoainemyynti ja huoltotoiminta. Autoja ei silloin huollettu sisätiloissa, vaan pihalla oli rasvauspukki, jonka päälle auto ajettiin huoltoa, öljynvaihtoa ja rasvausta varten.

 Peltoloilla oli jo Impilahdella ollut Esso-polttoaineet myynnissä, mutta Kiuruvedellä Esso oli jo osuuskaupalla, joten sitä ei ollut mahdollista saada ja asema toimi 50-luvulla Shell-merkin alla.

Naapureina olivat mm. ortodoksinen kirkko, Kaikkosen omakotitalo, Rissasen korjaamo ja asuinrakennus, asematien toisella puolella Tolosen linja-autoliikkeen rakennuksia ja elokuvateatteri Wäre.

Rakennus tuhoutui tulipalossa 1962.

 

MYYMÄLÄAUTOT JA SIVUMYYMÄLÄ

1940-50 luvulla osuuskaupat perustivat maaseudulle runsaasti sivumyymälöitä. Juho oli sanonut pojilleen: ”Älkää laajentako maaseudulle, vaan hakeutukaa isompiin keskuksiin ja palvelkaa maaseudun asukkaat muulla tavalla”. 1956 Juho Peltola Oy:llä oli ensimmäinen myymäläauto koko Savossa. Se rakennettiin vanhasta linja-autosta ottamalla penkit pois ja laittamalla myymäläkalusteet tilalle. Jo seuraavana vuonna 1957 tuli toinen myymäläauto ja niillä palveltiin maaseudulla olevia asiakkaita.  Peltolan ainoa maaseudulla oleva sivumyymälä oli Toiviaskylässä.

 

 

 

 

 

SUURTEHOKUIVURI JA LEIPOMO

Liike laajensi 1958 omaan leipomotoimintaan, jota laajennettiin ensimmäisen kerran 1962.

Asiakkailta tulleen toivomuksen mukaisesti rakennettiin Kiuruvedelle aseman viereen suurtehokuivuri, jonka teho oli 4000 kiloa tunnissa.

LAAJENNUS IISALMEEN LISÄSI TRAKTORIKAUPPAA

1959 toiminta laajeni Iisalmeen, jonne perustettiin rauta-, kone- ja maatalousalan myymälä. Kalevi ja Arvo muuttivat Iisalmeen. Yhtiö oli tietenkin samaa Juho Peltola Oy:tä.

Kiuruvedellä ja Iisalmessa yhtiö myi ja edusti Keskon maahantuomia Nuffield-traktoreita. 1960 niitä myytiin yhteensä 100 kappaletta ja siitä palkintona Kalevi sai matkan Englantiin traktoritehtaalle. Ulkomailla käynti oli hyvin harvinaista 60-luvun alussa ja Kalevin matkakertomukset olivat mielenkiintoista kuultavaa.

Traktorien ohella Kiuruvedellä ja Iisalmessa myytiin myös paljon Sampo-merkkisiä leikkuupuimureita. Kiuruvedellä järjestettiin kerran 60-luvun alussa niin suuri leikkuupuimureitten yhteisluovutus, että sitä oli seuraamassa kuvausryhmä televisiostakin. Televisiohan oli alkanut näkyä muutama vuosi aikaisemmin.

MINOR-MARKET

Elokuvateatteri Wäre oli lopettanut toimintansa television tulon jälkeen 1960-luvun alussa ja Peltolat ostivat rakennuksen. Englannissa ja Ruotsissa käytyjen opintomatkojen innoittamana Wäreen rakennukseen tehtiin uudentyyppinen ns. varastomyymälä, jossa tavarat valittiin itse ja henkilökuntaa oli vain kassa. Näin saatiin hintataso alemmas.

Idea tämäntyyppisestä myymälästä oli kuitenkin Kiuruvedellä vielä liian aikainen ja toiminta lopetettiin muutaman kuukauden toiminnan jälkeen.

Sen jälkeen rakennus toimi muun liikkeen varastona ja rakennuksen Kukkomäen puoleisessa asunnossa asui veljeksistä Matti.

Myöhemmin 70-luvulla tontti rakennettiin uuden elintarvikemyymälän parkkitilaksi.

UUSI TAVARATALO 1962-65

Tulipalossa loppiaisena 1962 tuhoutuneen rakennuksen tilalle rakennettiin pikavauhtia uusi myymälä. Väliajan toiminta jatkui piharakennuksessa joka säilyi tulipalossa.

Uusi talo valmistui vapuksi, eli palon jälkien siivoaminen, suunnittelu ja rakentaminen alle neljässä kuukaudessa.

Tätä rakennusta laajennettiin 1965 niin, että talon asemanpuoleinen osa oli kaksikerroksinen.

Alakerrassa toimi rauta- maatalous- ja koneosasto. Leipomo oli alakerrassa torin puoleisessa päässä. Yläkerrassa oli jalkine- ja tekstiiliosasto, keskellä elintarvikeosasto ja torin puoleisessa päädyssä baari. Laajennetun tavaratalon avajaiset olivat Kiuruvedellä iso tapahtuma ja tapahtumaa oli vauhdittamassa tunnettu taitelija ”ohoh” Eemeli.

ESSO 1973

Esso-polttoainemyynti alkoi 1973. Osuuskaupalla Kiuruvedellä aikaisemmin ollut Esso-toiminta oli loppunut ja Iisalmessa oli aloitettu Esso-yhteistyö 1972.

1962 palaneen rakennuksen jälkeen ei Juho Peltola Oy:llä ollut polttoainemyyntiä ennen Esso-toiminnan alkamista. Säiliöt ja mittarit rakennettiin aseman puoleiselle piha-alueelle.

AUTO- JA KONETOIMINTA LAAJENEE

Yhtiö oli vuonna 1965 aloittanut Volvo-autojen ja traktoreiden piirimyynnin Iisalmen toimipisteestä käsin Ylä-Savon alueella.

1968 toimintaa laajennettiin rakentamalla Kiuruvedelle auto- ja konehalli myyntitoimintaa varten. Halli sijaitsi Esso-mittarikentän vieressä asemanpuoleisella piha-alueella.

Kiuruvedellä aloitettiin myös autojen korjaamotoiminta Laitisilta ostetussa korjaamotilassa. Korjaamo toimi Esson Suomeen perustaman korjaamoketjun lipun alla. Siellä tehtiin myös Volvojen merkkihuoltoja.

UUSI ELINTARVIKEMYYMÄLÄ 1975

Elintarviketoiminta tarvitsi lisää tilaa ja vuonna 1975 aloitettiin rakentaa uutta hallia asemantien toiselle puolelle. Heinäkuussa rakennus oli lähes valmis, kalustaminen käynnissä ja tavaroita oltiin jo tuomassa sisälle. Avajaisiin oli aikaa viikko. Kylmäkonehitsaajan kipinästä syttynyt tulipalo tuhosi rakennuksen täysin. Rakennus jouduttiin purkamaan kokonaan kivijalkaa myöten.

Uuden rakentaminen aloitettiin heti kun palon jälkeiset välttämättömät tutkimukset oli saatu tehtyä. Sen verran muutosta uuteen rakennukseen tehtiin, että siihen tulivat automaattisesti avautuvat ovet. Se oli silloin uutta ja harvinaista.

PELTOHOVI

Kolmannen sukupolven tullessa mukaan yhtiön toimintaan 1980-luvulla veljekset halusivat jakaa yhtiönsä niin, että jokainen niin haluava perhe saisi oman itsenäisen toiminnan. Yhtiön toimintahan oli varsin laajalle levinnyt Kiuruvedellä ja Iisalmessa. Näin katsottiin toiminnan voivan kehittyä paremmin.

Vuonna 1981 Erkin perhe aloitti oman yhtiönsä. Tälle yhtiölle tuli Asematien pohjoispuolella olevat toiminnot ja korjaamo, joka sijaitsi elintarvikehallin vieressä olevalla tontilla.

Erkin yhtiö laajeni heti rakentamalla hotelli-ravintola Peltohovin.

K-HALLI

Seuraava jako tehtiin vuonna 1983, kun Jouni aloitti oman toiminnan. Hänelle tuli elintarvike- ja tekstiilimyymälä Asematien eteläpuoleisessa osassa.

 

 

Kalevi jatkoi Iisalmessa olevia toimia.
JUHO PELTOLAN KAUPPALIIKE                                                                              Jouni Peltolan haastattelu, Seppo Kaikkonen , Esko Kaikkonen

Nivankadun osiossa mainitaan, että Juho Peltola aloitti kauppatoiminnan talvisodan aikana 1940 Nivankadun varrella ns. ”Pikku-Peltolassa”. Jatkosodan jälkeen he jatkoivat toimintaa Asematien varteen rakennetussa huomattavasti suuremmassa kolmikerroksisessa hirsirakennuksessa.

Perheyrityksessä toimivat alussa Juhon lisäksi hänen poikansa Erkki ja Kalevi. Myöhemmin myös Jouni oli mukana. Peltolat hankkivat alueen ensimmäisen myymäläauton vuonna 1956 ja toisen muutaman vuoden kuluttua. Autot olivat toiminnassa 1990-luvulle saakka. Myymäläautoja oli lopulta yhteensä seitsemän.

Juho Peltola (1888 – 1958) oli aloittanut kauppiaana Impilahden Leppäsillan kylässä vuonna 1916 (Kiueuvesi-lehti 2004)

Muutkin liikkeet aloittivat myymä-läautotoiminnan. Lisäksi sekä Osulalla että Elolla oli kauppoja sivukylillä yli kolmekymmentä. Lisäksi kylillä toimi yksityisiä kauppiaita.

Sekä kauppa-autot että lähes kaikki kyläkaupat ovat lopettaneet, koska asukkaat ajelevat omilla autoillaan keskustaan ostoksille.

Peltolan palo

Peltolan suuri kolmikerroksinen puurakennus paloi loppiaisena vuonna 1962. Palo alkoi ylimmästä kerroksesta, kuten toinen kuva osoittaa. Puurakennus paloi korjauskelvottomaksi ja tilalle rakennettii uusi kauppa ja siihen siipi, johon tuli muita liikkeitä.

Olin mukana sammuttamassa paloa ja muistan, että pakkasessa housut jäätyivät ja kun riisuin ne kotona myöhemmin jalasta, ne pysyivät itsestään pystyssä. Ihmettelin sitä, miten jäätynyt kangas oli suojannut alla olevat vaatekerrat!

Sammuttajien kuvassa näkyy taustalla Artun veljen Viljo Rissasen asuinrakennus ja vasemmalla vähän Tolosen talon ja Wäreen päätyä. Olimme partiossa ja menimme mukaan senkin vuoksi sammuttamaan paloa.

Palon jälkeen Peltolat ostivat lähes kaikkien rajanaapureidensa kiinteistöt, Kaikosen, Rissasen, Tolosen ja Wäreen tontit. Kotimökkini seisoi paikallaan muutaman vuoden ja Jounin asuntona, kunnesa sekin purettiin. Pari pihamäntyä ovat säilyneet.

Kalevi siirtyi myöhemmin paikkakunnalta Iisalmeen ja perusti sinne suurehkon kauppaliikkeen. Erkki jatkoi Pelto-Hovin toimintaa ja Jouni rakensi tien toislle puolen Tolosen tontille suuren päivittäistavaraa myyvän marketin. Entisestä Wäreen tontista tuli liikkeen parkkipaikka.

 

ELOKUVATEATTERI WÄRE 1956 – 1957                                                        Puhelinhaastatattelu 6.4.2013, Esko Kaikkonen / Jouko Turpeinen

Kun Joukon isä kuoli vuonna 1956, hänen äitinsä Martta ryhtyi Wäreen vahtimestariksi saman vuoden keväällä. Tehtävänä oli tehdä lumityöt ja muu ulkosiivous, lipunmyynti, salin siivous ym.

Jouko (s. 1950) oli äitinsä apuna ja sai palkaksi katsella elokuvia kankaan takaa. Kerran hän löysi serkkunsa kanssa siivotessaan salin lattialta 5 markkaa rahaa ja he ostivat baarista jäätelötötterön. Serkku pyysi saada imaista hänen tötteröstään ja imaisikin kaiken jäätelön.

Jouko leikki veljeni Kallen kanssa ja kerran ulkona oli joukko isompia poikia uhannut kurittaa heitä. Pojat huusivat meidät isoveljet Sepon ja minut apuun ja kiusaajat poistuivat paikalta.

Vahtimestarin työt kestivät vain reilun vuoden ja päättyivät jo vuonna 1957. Jouko ehti käydä ensimmäistä luokkaa kirkonkylän koulussa yhdessä sisareni Hilkan kanssa. Kevätlukukauden hän jatkoi koulua Ruutanan kansakoululla.

Jouko muutti äitinsä kanssa takaisin Heinäkylään, jossa Jouko vaimonsa kanssa asuu edelleen. Kaksi lasta on jo muuttanut maailmalle. Työt Vieremällä metallimiehenä jatkuvat vielä.

Joukon sähköposti liitteineen 7.4.2013

Kuva on otettu meistä äidin kanssa. Wärettä ei näy enempää (ottajana oli Olli, joka asui Ruotsissa. Sukunimi on unohtunut, voi olla Turpeinen, en ole varma). Rappuset, joilla istumme on Elokuvateatteri Wäreen asuntolan puoleisesta päästä. Muistelen että siellä oli kolme huonetta, keittiö, kamari ja eräänlainen toimistohuone ja tietenkin komero josta näki elokuvat takaapäin.

Sähköposti Joukolta 9.4.2013

Asuttiin Wäreellä, käytiin aina viikonloppuina Ruutanalla, siellä meillä oli käytössä puolet talosta.

Tuntuu siltä, että Autio piti Wärettä ennen meitäkin, koska heidän poika ja tyttö oli lippumyynnissä ja ovimiehenä silloinkin, kun me olimme siellä.

Elokuvakoneita käytti Ilmari Remes, ainakin minulle on jäänyt sellainen muistikuva asiasta. Lieneekö ketään elossa jotka muistaisivat tarkemmin kyseistä aikaa.

Terv. Jouko

Enää ei odotella elokuvan alkua. Timo Peltola kertoi, että Peltolan liike otti Ruotsista mallia ja perusti Kiuruveden ensimmäisen itsepalvelumyymälän ostamaansa Wäreen kiinteistöön. Sille annettiin nimeksi Minor – Market. Liike ei osoittautunut kannattavaksi ja toimi vain muutaman vuoden. Timon mukaan Matti asui jonkin aikaa Wäreen asuinhuoneissa.

 

ELOKUVATEATTERI WÄREESTÄ                                                                           Raimo Kallio

 Ensi kosketukseni Kiuruveteen oli joskus vuoden 1939 viimeisillä hetkillä, ja niistä aivan alkuajoistahan en paljon muista. Sen jotenkin ymmärsin viisivuotiaana, että olisin jäänyt kaikkein mieluimmin mummon ja papan luo, mutta vanhempani, mielipidettäni pahemmin kuulematta, muuttivat työn perässä Kiuruvedelle.

 Mikä oli sitten tämä työ? Isäni Heino Kallio oli työssään tullut tutuksi liikemies Viljo Jyrinkiin, joka kertoi rakentavansa yhdessä Jussi Aution kanssa elokuvateatterin Kiuruvedelle! Jyrinki kertoi tämän projektin tarvitsevan henkilökuntaa käytännön asioiden pyörittämiseen ja tarjosi tehtävää vanhemmilleni. Niin sitten meistä tuli savolaisia. Isä ei kylläkään oppinut kieltä, mutta minä sitäkin paremmin. Kohta muuton jälkeen alkoikin talvisota, joka muutti ja hankaloitti elämäämme voimakkaasti isän joutuessa rintamalle. Äitini Helvi Kallio joutui käytännöllisesti katsoen yksin hoitamaan kaikki tehtävät mitä prosessi vaati. Lipunmyynnin, ison teatterisalin lämmityksen, lumityöt ja osin yrityksen kirjanpidonkin.  Jussi Autio hoiti elokuvakoneen käyttämisen.

Teatteri sijaitsi, jos oikein osaan paikantaa, nykyisen Kukkomäentien ja Asematien risteyksen kohdalla. Rakennus oli ruma, suorakulmainen, tasakattoinen laatikko, jossa teatterin sisäänkäynti ja pääty olivat Asematien (siihen aikaan ei käsittääkseni kaduilla ollut nimiä) puolella ja pitkä sivu ilmeisesti aivan Kukkomäentien suuntaisena kohti nykyistä Yhtylää. Sisäänkäynnistä nousivat portaat toiseen kerrokseen, jossa oli odotushuone ja lipunmyynti. Tästä tilasta pääsi salin puolelle, jossa penkkirivit laskeutuivat alaspäin, kuten teatterissa kuuluukin olla. Rakennuksen toisessa päässä kohti metsää oli asunto. Edessä oli vain metsää eikä mitään nykyajan rakennuksia ja vasta alakansakoululaisena uskalsin mennä niin pitkälle, että nykyinen Kirkkoharjuntie tuli vastaan. Teatteri Väreen, joksi johtajat olivat sen ristineet, vasemmalla, siis kylän puolella, oli Tolosen autokorjaamo.  Siellä pojan koltiaiset viihtyivät, ehkä sen vuoksi, että sota-aikana Kiuruvedellä oli joku koulutuskeskus ja myös saksalainen ryhmä ja siten autoja oli paljon liikenteessä ja tietysti myös huollettavana. Siellä viihdyimme Kastarisen (myöh. Kastari) Matin kanssa. Minä en vielä silloin niin kovin paljon autoista ymmärtänyt, mutta silloin tällöin sakuilta saatu suklaapala houkutti. Kastarit olivat muuten ensimmäiset paikalliset, joihin tutustuimme. Lämpimät suhteet säilyivät vuosikymmenien ajan. Melkein asuin heillä ja Tyynestä ja Kallesta tuli minulle lähes isovanhempien veroisia. Matti oli leikkikaverini, mutta Eelistä ja Arvia vähän aristelin, sillä heillä oli tapana ajaa minua takaa ja minä juoksin karkuun henki kurkussa. Joskus kyllä ihmettelin, mikseivät nämä isot pojat koskaan saaneet minua kiinni, vaikka heillä oli niin paljon pidemmät jalat.

Tien toisella puolella, Värettä vastapäätä, oli Arttu Rissasen autokorjaamo. Siihen liittyy järkyttävä muisto, sillä kerran tämä korjaamo syttyi tuleen. Havahduin iltapimeällä siihen, että tulen lieskat valaisivat huoneen. Pelästys nousi kauhuksi, sillä leveä tuliseinä näytti tulevan ihan päälle. Hetken kuluttua kuitenkin selvisi, että tulipalon loimu heijastui sisään vastapäisen metsän puista. Korjaamo paloi perustuksiaan myöten.

Asemalle päin mennessä, ehkä nykyisen linja-autoaseman kohdalla, oli Mähösen puusepäntehdas. Sillä oli suuri merkitys koko kylän elinolosuhteisiin. Tarkoitan mm. sitä, että tehtaan käyttövoimana oli höyrykone, jonka pyörittämä generaattori antoi joskus sähköä myös laitoksen ulkopuolelle. Siis myös teatterille.

Kaikki eivät hyväksyneet tällaisen uuden viihdykkeen tuloa tasaisen rauhalliseen ja ilottomaan elämään. Puhuttiin jopa synnillisestä ja sopimattomasta toiminnasta. Oli kuitenkin suuri joukko ihmisiä, jotka ottivat riskin ja tungeksivat näytäntöihin. Pienen pojan muistikuvan mukaan jokainen näytös oli aina lähes täynnä. Monet katsoivat saman filminkin niin monta kertaa kuin se esitettiin. Useilla oli pysyvä varaus jokaiseen näytäntöön.  Paikkoja voi varata etukäteen puhelimella. Se soikin lähes taukoamatta. Muistan vieläkin sen numeron, jota äitini vähän väliä joutui toistamaan. ”yksineljäkuusi”. Vähän vartuttuani äitini opetti minutkin vastaamaan puhelimeen ja ottamaan varauksia vastaan. Ne merkittiin salin penkkirivistön mukaan piirrettyyn karttaan. Muistini mukaan pari riviä oli pysyvästi varattuina.

Tiivis kokemukseni elokuvateatteriin loppui 1946, kun muutimme kylän toiselle puolelle omaan kotiin. Myös vanhempieni työsuhde loppui samaan aikaan. Isompanakin kävin kyllä elokuvissa, sillä se oli suosittu nuorison kohtauspaikka.

 

PUISTONKULMAN HISTORIIKKIÄ                                                                    Marja-Leena Kärkkäinen

Puistonkulma on Kiuruveden Vasemmiston työväentalo, kokoontumispaikka tanssipaikka jne, Kiuruvedellä oli tarvetta uudelle työväentalolle 1956 luvulla, koska vanha työväentalo kaipasi perusteellista remonttia. Silloiset vasemmistohenkiset kunnallisjärjestöissä ja erilaisissa aatteentoiminnoissa mukana olevat henkilöt alkoivat pohtimaan, että kannattaako korjata vanhaa vai rakennetaanko uusi. Lopulta puuhamiehet päätyivät uuden työväentalon rakentamisen kannalle.

Esteitä rakentamisen alkuun pääsemiselle oli useita. Työväentalolle löytyi lopulta tontti erään yksityisen avustuksella, jonka täytyi ensin lunastaa tontti seurakunnalta ja myydä sitten työväen yhdistykselle. Kun tieto rakentamispuuhista levisi kiersi Kiuruvedellä adressi, jossa osa kuntalaisista oli sitä mieltä, että työväentalolle paikkakunnalla ei ole tarvetta. Pankit ohjeistettiin niin, että lainaa ei myönnetä. Poikkeuksen teki kuitenkin silloinen Kansallis Osuuspankki, joka myönsi rahoituksen olihan toiminnan tarkoitus hyvä . Pankkilainan ja vanhan työväentalon tontinmyynnillä päästiin suunnittelemaan rakennusta.

Työväentalon rakentaminen alkoi 1957 puutavaran kerämisellä. Puistonkulma valmistui 1958. Paljon oli mukana vapaaehtoisia talkoomiehiä ja naisia. Kunnallisjärjestön puheenjohtaja Juho Huuskonen sekä Pentti Piippo, Viljo Piipo, Ensio Saano ja monet muut miehet ja naiset ovat osallistuneet Puistonkulman rakentamiseen tekemällä lähes 2000 talkootyötuntia iltaisin ja viikonloppuina oman leipätyön ohella.

Puistonkulma on toiminut alusta-alkaen tanssitalona ja lisäksi koonnut yhteen lapsia ja nuoria pioneeritoimintaan ja urheilun pariin talvi ja kesälajeissa. Puistonkulmalla tanssitaan edelleen ja erilaiset järjestöt kuten eläkeläiset ry, kansalaisopisto, tanssiseurat yms voivat vuokrata tiloja käyttöönsä. Myös yksityiset henkilöt vuokraava taloa erilaisten juhlien järjestämiseen. Talomme toimii edelleen yleishyödyllisessä käytössä kooten yhteen erilaisia toimijoita. Puistonkulman kiinteistön kunnossapitoon tarvitaan edelleen talkootyötä ja vasemmistolaista aatetta.

Kiitos viisaasta päätöksestä rakentaa Puistonkulma. Meidän nykyisten toimijoiden on ilo pitää taloamme toiminnassa. Talkootyötä riittää kiitos kaikille, jotka mahdollistatte Puistonkulman järjestötalon toiminnan.

 

SUUTARI EINO TOIMI                                                                                                            Esko Kaikkonen                                                                                                                     

Suutari Toimen metsäinen haka kuului reviiriimme. Se sijaitsi paikalla, jossa ovat nyt esimerkiksi lukion ja kulttuuritalon rakennukset. Suutari asui vähän kauempana Asematien varrella. Pieni punainen tupa oli tien varressa ja suutarinverstan pihan perällä. Siellä saatiin esimerkiksi syksyisin uudet puolipohjat monoihin.

Toimen vaimo oli myös kätevä käsistään. Hän teki meille pojille, Sepolle ja minulle, hienot polvihousupuvut.

Toimella oli ainakin komea poika ja tytär, jotka olivat meitä vanhempia ja siksi nimetkin ovat unohtuneet.

 

 

KIURUVEDEN RAUTATIEASEMA                                                               Tuula Ilvonen                                                                                        

 Ukkini, Janne Ilvonen, tuli veljensä Veikon kanssa Kiuruvedelle yhtä aikaa rautatien kanssa vuonna 1919.  He tulivat rakentamaan aseman alueella olevia  rakennuksia.

Varsinainen asemarakennus valmistui vuonna 1923.  Rakennuskompleksi käsitti myös kaksi muuta lämmintä rakennusta: rakennusmestarin talon ja kolmen perheen rivitalon.  Asemarakennukseen ja rivitaloon kuuluivat ulkorakennus, jossa oli aitat ja puuliiterit jokaista asuntoa varten. Pihalla oli myös yhteinen sauna ja pyykkitupa sekä sikala -rakennus, jossa oli myös toinen sauna ja ulkohuussit jokaista asuntoa varten. Rivitalon pihalla oli kumpumainen, erittäin hyvä maakellari, jossa perunat ymt. säilyi hyvin talven yli. Talvella maakellarin päälle tehtiin kelkkamäki, vaikka se oli tietysti ankarasti kielletty. Lapsia viehätti myös pihalla ollut vinttikaivo, joka on paikallaan vieläkin. Asemarakennuksen ja asuntotalojen lisäksi alueella ratamestarin talon oli tavaramakasiini ja kauppaliikkeiden varastoja sekä höyryvetureita varten vesitorni.

Tuula Ilvosen muistin mukaan rakennusmestarin talossa asuivat Signe ja Väinö Heikkilä ja heidän lapsensa Raimo ja Lauri sekä Seppo ja Sinikka.  Asemarakennuksen ja asuinrakennusten välillä kulki polku.  Heikkilät rakensivat eläkepäivikseen talon Kirkkokadun varteen.  Tämä talo tuli kuuluisaksi kauniista pihapiiristään.

Rivitalon asukkaista muistan seuraavaa: rivitalon toisen pään huoneistossa asuivat aluksi Kaarina (Staudinger) ja Heikki Loppukaarre sekä lapset Jorma (Loppis), Leena (Lenkku) ja Kaija kunnes hekin rakensivat oman talonsa radan suoran päähän Iisalmen suuntaan.  Heidän paikalleen muuttivat sitten Vannekosket. Vannekoskella oli kuusi lasta Aulis, Hilkka, Else, kaksoset Ilpo ja Teuvo sekä nuorin Ilkka.

Keskimmäisessä asunnossa asuivat Niittysen Toini ja Kalle ja heidän lapsensa Risto, Seppo ja Tellervo.  Sitten olivat Mursulat, Mirja ja Hugo sekä lapset Aulis, Ari ja Anne, joka syntyi kun olimme jo muuttaneet omaan kotiimme.

Me asuimme tässä talossa vuodet 1953-1958, jolloin oma talomme valmistui Kallionmäelle, Kirkkoharjuntielle.  Meidän asuntoomme muutti sitten Maija Kuosmanen äitinsä kanssa.  Maijan jälkeen asuntoihin tehtiin perusremontit ja asennettiin mm. vesijohdot ja tehtiin sisävessat.  Asunnossa on asuneet sen jälkeen mm. Partaset, Tane ja Hanna sekä heidän lapset Jaana, Jari ja Sari.

Asemarakennuksen asunto alakerrassa oli asemapäällikön koti.  Silloisena asemapäällikkönä muistan Jaakko Ylikankaan ja vaimonsa Sylvin.  Heidän tyttärensä Sirkka oli postinhoitaja.  Sitten tulivat Lyyli ja Sulo Toikka sekä heidän poikansa Markku.  Seuraavana tuli asemapäälliköksi Erkki Kärkkäinen, hänen vaimonsa Valma oli oppikoulun kuvaama-taidon opettaja.  Heidän lapsensa olivat Riitta, Malla ja Pekka.

Viimeinen asemapäällikkö Kiuruveden asemalla oli ensin kirjurina ollut Sakari Valavuori.  Hänen vaimonsa oli Helmi ja kolme tytärtä Kisti, Marja Ja Päivi.

Toikan aikana oli kirjurina Tauron Olli (Olavi). Hänen vaimonsa oli myöskin Lyyli.  Heidän lapsensa olivat Antero ja Satu.  He asuivat asemarakennuksen yläkerrassa.  Lisäksi aseman yläkerrassa oli pieni huoneen ja keittokomeron asunto, jossa asui vähän aikaa Vartiaiset, Heimo ja Mirja sekä lapset Tuomo ja Seija. He muuttivat sitten Kukkomäelle, jonne rakensivat rintamamiestalon. Myöhemmin heille syntyi kaksi tyttöä Ritva ja Pirkko. Heimo oli asemamiehenä.

Asemarakennuksen alakerrassa ollut pieni kaksio oli myös käytössä ja siellä asuivat mm. Janne-ukki ja tyttärensä Kyllikki eli minun tätini, isän sisar. Ukkini jäi rakennustöiden jälkeen asemalle töihin ja hän jäi asemamiehen tehtävästä eläkkeelle vuonna 1962.

Laivaliikenteen loputtua tavarat ja ihmiset kulkivat valtaosin rautateitse ja niinpä rautatie-asema oli kun-nassa merkittävä työnantaja.

Varsinainen aseman alue oli 1949-1960 luvuilla vilkas paikka, vaikka nykyisen Kallion asuntoalueen paikalla ei ollut ainoatakaan taloa, vain Kallion pellot.  Asemalla oli ainakin kaksi kauppaa, Immosen kauppa ja Jakamo, Otavan matkustajakoti ja kahvila sekä Puputin matkustajakoti.  Siellä oli myös kolme kioskia, joista yksi oli R-kioski ja yksi Eskelisen kioski.  Otavan talon nurkkaovesta päästiin kahvilaan ja vieressä oli Otavan kioski. Sieltä oli kuumana kesäpäivänä mukava hakea maailman parasta mansikkajäätelöä, jonka Otavan Lyyti kävi kaivamassa kioskin kellarista happojäiden ja sahajauhojen alta. Raha oli tietysti käytävä ruinaamassa makasiinilla työssä olleelta ukiltani.

Höyryjunat tarvitsivat myös vesihuoltoa.  Vettä kuljetti hevosella asemalle valtavilla tynnyreillä Veikko Väisänen. Myös muu junalla tullut rahti lähti Hyvösen hevosella kohti keskustaa.  Siihen aikaan oli myös tapana kokoontua suurin joukoin ”junille” katsomaan ketkä lähtevät ja keitä tulee, sekä tuomaan ja hakemaan tavaroita.  Raution Heikki muisteli hakeneensa junilta Sylvi Vartiaisen kukkalähetyksiä, jotka oli pakattu suuriin pajukoreihin.  Niitä hän sitten pyörällä kuljetti kauppaan.

Kauppa-asiat pystyttiin hoitamaan alueen kaupoissa, joihin johti kapea, savinen polku Kallion peltojen poikki.  Muistan vieläkin, kuinka ihanan sileältä polku tuntui paljaaseen jalkaan kesällä, se oli kuin asfalttia.

Olin itsekin Jakamon kaupassa joskus apulaisena.  Se oli ensimmäinen oikea työpaikkani.  Kauppaa lämmitettiin pönttöuuneilla tulikuumaksi, että lämpöä olisi riittänyt hatarassa talossa.  Usein olikin sitten tukahduttavan kuumaa.  Lapsena oli kiva jäähdytellä silloin kättänsä kylmässä hernesäkissä.  Jakamon kaupassa toimi myöhemmin mielenkiintoisia tavaroita myyvä osto- ja myyntiliike Anin Aitta ja sen läheisyydessä jonkinlainen korjaamorakennus, joka myöhemmin paloi.

Aseman läheisyydessä oli peltoja, joista muistan vieläkin syksyiset puintitalkoot suurine puimakoneineen alueella, joka nyt tunnetaan Kallion laaksona ja Kallion puistona.

Äitini oli muuttanut Kiuruvedelle vuonna 1946.  Hän asui aluksi Mäenpäässä. Hän teki elämäntyönsä asemalla ollen junanlähettäjänä ja viimeinen työnimike oli liikenneohjaaja.  Hän kävi asemapäällikkökurssin 1960-luvulla Eeva Hienosen kanssa ja he olivat silloin ensimmäiset ja ainoat naispuoliset semapäällik-kökurssin suorittaneet Suomessa.  Äiti vain ei koskaan halunnut ottaa sitä virkaa hoitaakseen. 1970-luvun puolivälissä matkustajaliikenteen hiljetessä äitini siirtyi liikenneohjaajaksi Iisalmeen.  Hän jäi eläkkeelle vuonna 1989.

Kiuruveden asema oli jonkin aikaa ennen sulkemista miehitetty vain yhdellä työntekijällä. Heistä muistan Sirviön ja Hyvösen Reijon.

Rautatieasema                                                                                                                               Ylivieskasta  komennuksella Kiuruveden asemalla 60-luvulla.                                          Mauno Seppälä

Meitä oli 4-5 miestä vuorossaan, aamuvuorossa ja iltavuorossa.  Aamulla mieskohtaisesti oltiin aina eri tehtävässä kuin edellisenä iltana.  Työtehtävät kiersivät. ”Matkatavaroissa” hoidettiin tavaraliikenne ja ”passattiin” junat.  Henkilöjunia tuli päivän aikana kolme ja sitten oli vielä puolen yön tietämissä yöjuna.  Se, joka oli matkatavaroissa, katsoi välillä aina pihan ”siivoo”, että  kentät oli kunnossa.

Porukassa oli muutamia, joilla oli Tka-kortti.  Se tarkoittaa pientä rata-autoa, jota ei saanut kortitta ajaa. Kaikilla Kiuruveden miehillä taisi olla tämä Tka-kortti.  Vartiaisen Hemppa oli yksi, Lappalaisen Heikki oli toinen, olisiko Tervon Eetu ollut kolmas, ja oli Mursulan Huugokin.  Sitten oli vielä yksi kiuruvetinen kaveri, jonka nimeä en saa päähän.  Siihen aikaan ajettiin pöllejä ”nuppiautolla”.  Auto ajoi lastausraiteen viereen nosturin alle ja nosturi, joka nosti useamman kymmenen tonnia, nosti kerralla koko kuorman vaunuun.  Valavuoren Sakari kiipesi nosturin torniin, vaikka hengästy siinä kauheasti, ja opetti nosturin käytön. Se oli sitten myös meidän työtämme.  Siitä saimme pienen lisäkorvauksen, joka taisi riittää päivittäiseen ruokaan.  Kun asemalle tuli paljon puutavaraa, meijän tehtävänä oli siis lastata vaunut ja siirtää Tka:lla täyteen lastattuja vaunuja sivuraiteille ja tuoda lastausraiteelle tyhjiä vaunuja tilalle.  Timo Kärkkäisen sahalle meni raidepisto, josta sahatavara lähti pääasiassa junakuljetuksina eteenpäin.  Myös osuuskauppojen varastoille meni raidepistot.  Sinne tuli junavaunuissa erilaista rakennusmateriaalia, kuten rakennuslevyjä, sementtiä, harjaterästä sekä maatalouden säkkitavaraa, rehuja ja lannoitteita.  Vaunujen siirtäminen ratapihalla ja pistoraiteilla sitoi hyvinkin yhden miehen.

 Jos oli välipäivää, jolloin ei ollut paljon kuormaamista, niin kaksi miestä lähti käymään Tka:lla Iisalmessa. Muistan, että Vartiaisen Hempankin kanssa käytiin Iisalmessa. Toinen mies tarvittiin, kun vaunu piti kytkeä kiinni rata-autoon tai jarruttaa lastissa olevaa vaunua. – Vaunuissa oli myös oma erillinen mekaaninen jarru yhteisen ilmajarrun lisäksi ja toisen miehen piti olla tarvittaessa varmistamassa ilmajarruja jarruttavassa vaunussa.  Iisalmesta haettiin kalkkivaunu tai kaksi Kiuruvedelle ja Pyhäsalmen asemamiehet hakivat ne sitten Pyhäsalmen kaivokselle.

Asemilla oli paljon vaunujen vaihtotyötä.  Joka puolelta kuului hirveä kolina.  Asemamiehen piti olla vaunujen välissä irrottamassa ja liittämässä vaunujen vetokoukkuja ja jarruletkuja.  Ei siinä jäänyt paljon tilaa vaunujen väliin, kun puskurit joustivat vaunujen kolahtaessa yhteen.  Piti siinä olla tarkkana.  Asemamies otti myös vaunut ”ylös”.  Kun ne oli lastattu ja olivat lähtökunnossa ja tarkastettu, että mitään ei riipu eikä roiku eikä ole vaarassa pudota sekä välit pantu hyväksi; jarruletkut ja kiristimet kunnolla kiinni, niin otettiin vaunut ylös numerojärjestyksessä, niin että sitten tiedettiin, mihin ne junassa liitettiin ja missä kohti kyseinen vaunu junassa sitten on.  Ja kuormaus tehtiin siihen järjestykseen, että viimeiseksi jäi sellainen vaunu, joka olisi seuraavaksi jäämässä pois.  Nämä olivat erityisen tärkeitä asioita.  Jos asemalle tuli juna, josta piti saada tavaravaunu irrotetuksi keskeltä junaa, sehän vei aikaa ja vaati ylimäärästä työtä.

Meidän piti olla myös asematoimistossa.  Siellä oli Erkki Kärkkäinen päällikkönä ja Sakari Valavuori ja Raija Ilvonen.

Matkatavaramies tai ratapihamies, jos hänellä oli vapaata, hoiteli ratapihan vaihteet.  Se oli talvella vaihteiden puhdistusta ja tulien laittoa – silloin oli öljylamput vaihdelyhtyinä.

Kiuruvedelle tuli rannikolta junilla kalaakin.  Partasen Kalle haki joka päivä kalalaatikot torille myyntiin. Kyllä se Kalle myi paljon kalaa.  Ja aseman ohi ajoi kauhean pitkiä Rautaruukin junia Venäjälle.  Se oli dieselveturien aikaa.  Silloin kun vielä ajoivat höyryvetureilla, ratavartijoiden piti aina kuivana aikana ajaa perästä resiinalla katsomassa, ettei veturi ollut syytänyt kipinöitä ja sytyttänyt metsäpaloja.  Kukas se oli Kiuruveden ratavartija?  Se oli iso mies. Oliko se Loppukaarteen Heikki?  Ajoi isolla punaisella moottoriresiinalla.  Ratavartijan tehtävänä oli ajaa päivittäin määrätty matka rataa ja katsoa radan kunto, katsoa mm. erityisesti talvella, että ylikäytävillä on laippaurat auki.   Ratavartija oli myös pomona ”topparoikalle” ja päällysmies ratapihatyömaillakin.  Siihen aikaan ei tarvinnut olla eri turvamiestä, mutta se niin kun hoiti turvamiehen tehtävääkin.  Jos tuli joku hätä, niin se ilmoitti junalle opasteilla asiasta.

Asemalla oli paljon liikettä.  Omaa työväkeä oli koko ajan yhdeksän henkilöä ja junien tulon ja lähdön aikaan oli matkustajien lisäksi aseman vieressä taksiautoja odottamassa kyytejä ja yksityisiä ihmisiä hakemassa matkalaisiaan, tavara-lähetyksien noutajia ja kauppaliikkeiden väkeä tyhjentämässä tavaravaunuja autoihinsa tai varastoihinsa.  Välillä asemalla oli työmaa, jossa jonkun metsäyhtiön miehiä vuoli propsia ja hakkasi ”Egyptinparruja”. Olisiko parrunhakkaajat olleet kuitenkin ”Timon” miehiä?  Aseman pihassa oli rautatiekirjakauppa ja aivan pihan tuntumassa Aakon kahvila-ruokala, jossa monet aseman alueella työskentelevistä kävivät syömässä kerran päivässä.  Matkatavarassa olopäivänä sieltä ei voinut lähteä välillä syömään, mutta työn ohessa matkatavaratoimistossa oli mahdollista keittää kahvia.

Matkatavaratoimistossa otettiin vastaan asiakkaiden matkatavarat ja perittiin niistä maksu.  Myös rahtitavara otettiin vastaan.  Se punnittiin ja siitä tehtiin rahtikirja, jonka kanssa asiakas meni sitten asematoimistoon ja siellä laskivat, paljonko rahti maksaa.

 

TIILITEHDAS, PUKKIKANGAS, KISSAKORPI – pätkä Kiuruveden työn historiaa / Kerttu Inkeri Primietta

On monia asioita, joita asemalta ulkokuntalaista vierastaan vastaan menevän kissakorpisen on syytä varautua matkan varrelta selostamaan – edellyttäen tietenkin, että vieras on kiinnostunut seudun historiasta, kenties vielä kyselee.

Ensin tulee tietenkin esiteltyä Timon saha, joka sijaitsee asemaa vastapäätä.  Mutta varsinainen historiallinen ”esitelmä” tulee aloitettua vasta tasoristeyksen ylitettyä, Sillankorva nimisen talon jälkeen.

Heti puron toisella puolella, oikealla, komeileva kaksikerroksinen, omaleimaisen näköinen keltainen pytinki, on toiminut nimittäin kerran vanhaan tehtaana.  Ellei nyt aivan itse pytinki, mutta sillä kohtaa kuitenkin.  Muistitietojen mukaan siinä on alkuaan ollut puusepän verstas.  Perustajina Uuno Tapaninen, Timo Kärkkäinen ja Arvo Ruotsalainen.  Vuosiluku 1945.  Artikkeleina olivat olleet lähinnä ovet ja ikkunat.  Työntekijöitä oli lähes kymmenkunta.  Toimintavuosia kertyi puolenkymmentä 40-50 –luvun vaihteeseen,  jolloin herrat Werta ja Tiainen pistivät rakennukseen pystyyn huopatossutehtaan.  Vaikka huopatossutehdas ei toiminut kuin muutaman vuoden viisikymmenluvun alussa, työntekijöitä ehti silti olla parhaana aikana parikymmentäkin.  Syyksi lopettamiseen muistellaan onnettomuudeksi sattuneet leidot talvet. –  Ei tarvittu huopatossuja.

Sitten tulikin tulipalo ja vaurioitti rakennusta, ja se jäi autioksi vuosikausiksi, kunnes Juho Peltola Oy osti sen, ja rakensi vuonna 1960 siihen viljankuivaamon, jossa kuivattiin viljaa sekä isännille että myyntiin.  Kuivaamo oli muuten ensimmäinen suurtehokuivuri paikkakunnalla ja lopetti toimintansa vasta seitsemänkymmentäluvun alussa, isäntien hommattua omia kuivaamoita.

Kuivaamotouhun tyrehdyttyä Juho Peltola Oy möi rakennuksen takaisin Timo Kärkkäinen Oy:lle, joka puolestaan ei ole tehnyt sillä vielä mitään.   Jonkinlaisena varastona se kuitenkin toimii, vastaavinaan haltijat ja tontut.

Samaisen rakennuksen kohdalla, tien toisella puolella, myös jokivarteen, jää kuppitehtaan maatunut paikka.  Tehtaassa, joka toimi lähes koko neljäkymmenluvun, ympäri vuodet, valmistettiin savikuppeja ja vateja, kukkaruukkuja, kermakkoja, sokerikkoja ym. alan tuotteita.  Tehtaan perustaja oli ruotsalainen Herman Ström, kahdeksankymmentä ikävuottaan lähentelevä mies, joka oli saanut koulutuksensa Arabian tehtailla.  Hänen ”erikoisensa” oli ollut tuhkakuppi, jossa naishahmo pitelee savikuppia sylissään.  Kun hän oli aina tyhjentänyt kupin, oli hän lausahtanut:” Pitee vähentä tytön taakkaa.”  Hänen vanhin poikansa, ikämies jo hänkin, toimi myyntimiehenä, tuotteiden levittäjänä maailmalle.  Ja tässäkin tehtaassa, jossa oli myös polttouunit, sai leipänsä noin parikymmentä työntekijää.

Mainita kannattaa vielä, että kuppitehtaan yläkerrassa oli asuntola, jossa osa tehtaan tekijätytöistä asusteli.

Siitä kukonaskel eteenpäin ja olemmekin entisen kattotiilitehtaan kohdalla, Peltolan taloa vastapäätä.  Nyttemmin rakennuksesta ei näy jälkeäkään, mutta kerran siinäkin touhuttiin töitä,  Antti Nikkinen niminen henkilö rakensi muistitietojen mukaan K.-P. Lappalaisen sanan jälkeen siihen vuonna 1938 puisen rakennuksen, jossa löi sitten itse ensimmäiset kattotiilet, hiekasta, sementistä, naftasta ja punamullasta.  Myöhemmin nk. lyöjäporukkaan tuli myös Räsäsen veljekset Kuopiosta sekä muutamia apureita.  Mutta työntekijämäärä jäänee puolen kymmenen seutuville.  Kattotiilitehdas toimi naapurissa sijainneen tiilitehtaan ”kylkiäisenä” neljäkymmenluvun loppupuolelle.

Jälleen muutama metri eteenpäin ja olemme kerrallisen tiilitehtaan autotallin kohdalla.  Nyttemmin rakennus, tai mitä siitä on jäljellä, palvelee varastona, mutta jos menemme ajassa taaksepäin, kuusikymmenluvulle, huomaamme, että siinä toimi perätysten kaksikin puusepänverstasta.   Tauno Rossi sekä Tauno Rossi-Nestori Mähönen.  Molemmissa tuotettiin normaaleja puusepänverstaan uotteita: ovia, ikkunoita, keittiökalusteita jne.  Rossi-Mähösen aikaan myös koulukalusteita ympäri Suomen.  Työntekijämäärä lienee pyörinyt 10-20 välimailla.

Sitten aletaankin jo olla kerrallisen tiilitehtaan rakennusten raunioilla, ja kerrallisilla Hollolan mailla.  Nykyisinhän tiilitehtaasta on jäljellä vain jokunen uusittu tiilenkuivauskatos, palvellen Rak. liike T. Tuovisen varastona, mutta kerran sen ympärillä pyöri kesäisin seutukunnan vilkkain työntohina, naisia ja miehiä.  Oli savennostajia, uunintäyttäjiä, polttajia, tiilenkärrääjiä, remonttimiehiä, konttorihenkilökuntaa jne.  Tehtaassa valmistettiin tiiliä ympäri Suomen.

Tehtaan kolmekymmentäkaksimetrinen piippu näkyi kauas pitäjälle.  Mahtavaan piippuun liittyy monia tarinoita, mm. tarina sen muuraajasta, Fredrik Eerikinharjusta.  Kerrotaan, että Rikki oli luvannut muurata tehtaan piipun kokonaan, mutta niin vain kävi, että ynnä oli ylhäällä tullut eteen ja lopun oli joutunut tekemään jostain kauempaa tulleet ammattimuurarit.

Erään työntekijän, Elsa Piipon, kerrotaan käyneen piipun nokassa kampaamassa hiuksensa.  Mitä hän oli tempullaan halunnut osoittaa, jäi arvoitukseksi, ehkäpä vain huimapäisyyttään, siitäkin huolimatta, että tikkaat olivat sijainneet piisin sisäpuolella.

Siitä eteenpäin kulkiessa, jalan tai kyydillä, tulee tietenkin kerrottua vieraalle myös henkilöhistoriaa K.-P. Lappalaisesta, Antti Matikasta, Heikki Kokosta, Saastamoisesta ja Voutilaisesta.  Kaksi ensin mainittuahan olivat omistajajohtajia ja viimeksi mainitut työnjohtajia.  Voutilainen, tietojen mukaan, talon ensimmäinen sellainen.

Myös nimi Jauhiainen on syytä mainita, sillä heitäkin kuului kerran tehtaan palkkalistoille sekä omistajina että työnjohtajina.  Ja osakkeenomistajista voisi mainita vaikkapa Kivikanervan ja Lemperin.   Mutta nimeä K. P. Lappalainen on syytä aivan painottaa, sillä hän oli idean alullepanija ja johtaja tuonne neljä-viisikymmen –luvun vaiheille, jolloin Antti Matikka otti vastuun harteilleen, josta siirsi sen viisikymmenluvun puolenvälin seutuvilla Viljo Jauhiaiselle.

Viimeisen henkäyksensä tehdas huokasi viisikymmenluvun lopulla.

Eteenpäin mentäessä ja saavuttaessa lähelle ohitustietä ollaan paikassa, jossa vasemmalla toimi jonkin aikaa rak. liike Tommi Tuovisen valmisbetoniasema.  Kyseessä oli vuodet -73 ja -76.  Betonimassa tehtiin sekä virman omaan käyttöön, että yksityisille.

Ja kun mennään jälleen muutama askel eteenpäin ja noustaan ohitustielle, ollaankin Pukkikankaalla.  Oikealle jäävät Porttilan ja Postilan uusitut rakennukset.  Edellinen tunnettiin neljä-viisikymmen-luvulla etevästä suutaristaan, jälkimmäinen lienee saanut nimensä siitä, että siinä oli asunut kaksikin miestä, jotka toimivat nk. postinajajina.  Posti-Aatu, Aatu Huuskonen sekä ”kummipoika” Eemil Loppukaarre.  Molemmat ajoivat, yhdessä ja erikseen, postin vuosisadan alussa Iisalmesta Kiuruvedelle ja mahdollisesti myös Pyhäsalmeen.

Näiden paikkojen yläpuolelle jää itse Pikkikankaan talon rauniot.  Talo oli kerranvanhaan tunnettu käräjä- ja kirkonkokouspaikka.  Toiminnallisin aika ajoittunee tuonne 1850-60 –lukujen paikkeille.

Ja vähän matkan päässä, vasemmalla, lepäävätkin sitten aatelisilta kalskahtavan Orjanlinnan rauniot.  Talo toimi parit vuosikymmenet tiilitehtaan työsuhdeasuntolana,  Ja vielä kymmenisen vuotta tiilitehtaan jälkeenkin.  Talo oli kaksikerroksinen hirsirakennus, ja saanut nimensä loppuosan, linna. nähtävästi kapeasta ja korkeasta muodostaan.  Alkuosan keksijästä ei ole tietoa, sillä asukkaat vaihtuivat tuon tuotakin.  Joka tapauksessa, talo oli vireimmän elämänsä aikana, jolloin tiilitehtaan kaivinkone viilteli siinä vieressä savea tehtaan ahnaaseen kitaan.  Nythän savimontut kasvavat vesakkoa.  Osaan montuista on ajettu täytemaata ja kierros alkaa olla ummessa, maa yhtä tasaisena, mistä kerran lähdettiin.

Ja sitten aletaankin olla Kissakorvessa.  Mihin taloon sitten mentäneenkin siellä, varaa on valita.  On uusmökki mökissään ,talo talossaan, tontti tonttinaapurissaan kiinni.  Kysymyksessä lienee jonkinlainen pientaajama, koskapa kerrallisen lohkovan insinöörin sanotaan huudahtaneen, että selvä asutustaajamahan tämä on.

Tämä samainen seutu antoi suurimman panoksensa tiilitehtaan elämään sen loiston päivinä työmiesten ja –naisten muodossa.  Moni  Kärkkäinen, Karvonen ja Piippo nouti sieltä leivän jatkeensa, jopa itse leivän.  Voitaisiin miltei sanoa, että seudulla elettiin tehtaan varjossa.  Tänään, kun tehtaasta on vain muisto, etsivät kissakorpiset jokapäiväisen leipänsä toisaalta pitäjältä ja sen ulkopuolelta.  Eikä sellaista ammattia taida olla, johon ei joku kissakorpinen lukeutuisi.  On putkimiestä, kirvesmiestä, koneurakoitsijaa, työnjohtajaa, myyjätärtä, kauppiasta, autonkuljettajia joka lähtöön, sekä tietenkin maanviljelijöitä ja eläkeläisiä.  Kunnallisissa tehtävissä sekä työ- että virkatehtävissä löytyy  myös kissakorpisia.  Sähkömiehiäkin sen verran, että pistorasia voidaan ruuvata seinään oman väen voimin.

On myös vanhaa kultturiperinnettä, positiivistakin, merkkihenkilöitten muodossa.  Oli sellainen kuin Pekka Kärkkäinen, Hankalan Pekka.  Hänet tunnettiin neljä-viisikymmenluvulla pitäjän jyrisevänä maallikkosaarnaajana.  Kävipä viemässä sanaa kauemmaksikin.  Oli myös toinen Kärkkäinen, Akseli Kärkkäinen.   Hän oli pidetty viisikymmenluvun Kiuruvesi -lehden tarinoitsija.  Ja Kissakorveltapa se silloin kerran löysi maineikas Asko Pesonenkin rouvan itselleen, Väisäsiltä.  Ja itsensä rehtori Hannes Kärkkäisen juuret juontavat seudulle, Purolle.  Myös Säästö-Marketin omistajan, Kauko Hiekka-Ahon komea hirsikartano sijaitsee seudun liepeillä, Leena emännän kotikonnuilla muuten.

Että perinnettä on.

Seudun nimi, Kissakorpi, lienee saanut alkunsa vieläkin seudulla vaikuttavasta samannimisestä paikasta, jonka kerrallisen omistajan, Talli-Maikin, Maria Kärkkäinen (Savolainen), tytär, Evi Jäderholm, on luterilaisen kirkon nykyisen alttaritaulun lahjoittaja.

Itse seudun ihmistä, kissakorvista, kuvannee parhaiten Pekka Kärkkäis –vainaan aavan keskellä seisova Hankala: sokkeloinen, tuulta ja tuiskua uhmaava, mutta sisältä lämmin ja valoisa.

Kerttu Inkeri Primietta

P.S. Kuulin jälestäpäin, että kuppitehtaan perustaja ei olisikaan ollut Ström, vaan K. P. Lappalainen, että Ström olisi ollut vain isännöitsijä.  Tiedä häntä.

 

ASEMATIE                                                                                                                                    Kalervo Korpelin

Kun lähdettiin tulemaan rautatieasemalta kirkolle päin, niin tien oikealla puolen oli ensin Jakamo ja E-huoltamo, sitten oli Elon viljavarasto, Immosen kauppa ja matkustajakoti Tapiola.  Sitten siinä oli Kärkkäisen Ollin heinälato ja Kallion peltoa.  Kun tultiin mutkaan asti, niin siinä oli punainen talo, Kuusela, jossa Osulan varastonhoitaja Littusen Kauko asui.  Kuuselan takana vähän ulompana oli pieni mökki, jossa asui Hanna Pennanen.  Hän oli Osulan yläkerrassa olevan baarin hoitaja.  Kun tultiin edelleen kirkolle päin, niin vasta sitten, missä nyt ovat talot numeroltaan 18 ja 20, oli  torikauppias Tikkasen talo ja toinen talo, jossa oli Jenny niminen emäntä.  Sitten tuli jo Puistonkulma ja hevosajuri Hyvösen punainen talo, Mähösen puusepänverstas, nimismiehen ja poliisien semmoinen parakkimökki ja sitten palokaivo ennen Kukkomäen tietä ja elokuvateatteri Wärettä.

Kun lähdetään asemalta tulemaan kirkolle, niin tien vasemmalla puolen oli ensin Liljan matkustajakoti, jossa oli ruokala ja kahvila.  Siitä eteenpäin oli ollut isompi matkustajakoti, joka oli palanut, mutta perustukset olivat jäljellä.  Tästä vähän ulompana, perustusten takana, oli Liljan asuintalo.  Se on siinä edelleen paikallaan. Sitten oli peltoa ja Olli Kärkkäisen paikka,

pikkuinen punainen talo ja muutaman lehmän karjasuoja. Tien toisella puolen olivat heinäladot. Sen talon pihassa Mikkosen Antti piti paljon linja-autoa.  Seuraavana oli Venetpalon talo, jossa mm. Soininvaaran Matti asui.  Sitten lähti tie vanhalle museolle ja Hiekkarantaan.  Kun tultiin edelleen kohti kirkkoa, niin nykyisen Asematie 27 kohdalla oli suutari Toimi ja sitten Ryhäsen talo.  Seuraavana olivat hirsinen rakennus vähän ulompana tiestä ja Viljo Mäen paikka.  Sitten kun tultiin Maikinpolun yli, niin paikalla oli iso rakennus, Viljo Rissasen korjaamo ja Lempisen talo

Tuossa, missä nyt on apteekki, siinä oli rytteikkö ja vesihauta.  Peltolalla oli korjaamo, kun mennään Kukkomäentietä urheilukentälle päin.  Siihen aikaan Peltola möi Nuffield –merkkisiä traktoreita paljon ja niitä korjattiin ja huollettiin siellä.

ANU MÄEN JA MAARIT HYVÖSEN HAASTATTELU         Esko Kaikkonen, 9.4.2014

Maarit ja hänen miehensä Jussi Hyvönen ostivat muutama vuosi sitten Kiuruveden aseman piharakennukset. Vuoden 2014 alussa he saivat hankittua myös asemarakennuksen omakseen.

Maarit tiesi kertoa, että Liljan kiinteistön oli ostanut Viktor Grönfors. Nyt tämä kiinteistön sekä matkustajakoti Tapiolan omistavat Viktorin veljen Feijan pojat Mikko ja Markku Grönfors.

Anu Mäki kertoi, että perhe oli asunut Korkeakankaalla sillä paikalla, jossa myöhemmin asui Heikki Laukkanen. Vastapäätä oli asunut Antti Luttinen.

Anun tytär avioitui pastori Hyytiäisen kanssa. Pasi Hyytiäinen sai viran Kiuruvedeltä. Anu muisteli, että hän oli hoitamassa Liljan kioskia heidän tyttärensä kanssa, kun Elsa Lilja ei itse päässyt kioskille. Osin kioskin alla oli ollut maakellari, jossa säilytettiin myös myytävät limpasapullot. Anu kertoi vähän pelänneensä mennä hakemaan juomaa pimiestä kellarista.