7. Kukkomäentie

Sisällys: 

 

7.  Kukkomäentie

Niemistenkadun ja Kirkkoharjuntien välinen osuus / Esko Kaikkonen

Sotien jälkeinen siirtoväen asuttaminen Kiuruvedellä/Marjatta Remes  

Kukkomäki muistoissani / Marjatta Remes

Kukkomäelle / Toivo Saano

Muistoja lapsuuden ja nuoruusiän Kukkomäellä asumisesta / Alvar Aitavaara

7.1. Lähteentie

Lähteentien taloista 70-luvulta / Markku Roivainen

 

Niemistenkadun ja Kirkkoharjuntien välinen osuus                                                      Esko Kaikkonen

Kukkomäenti Niemistenkadulta Asemaielle valmistui vasta 1960-luvulla. Ennen sen paikalla oli metsää ja suurehko oja nykyisen katuosan vieressä. Niemistenkadun pässä olivat Kärkkäisen ja Koivunurmen talot, joista on kuvia Niemistenkadun osuudessa.

Erkki ja Valma ”Valttu” Kärkkäisen talosta seuraavana on vieläkin vihreä talo, jossa asui terveydenhoitajia. Seuraavana oli kesken jäänyt rakennuspaikka, johon oli ehditty kaivaa mottu perustusta varten. Montun jälkeen alue oli pientä metsää, jonka läpi kulki polku. Polku alkoi edestä Peltolan jatkuen Arttu Rissasen verstaan ja kotimme välistä tietä, josta se erkani metsään kohti yhteiskolua. Loppumatka kulki Kärkkäisen ja Kurkisen talojen välistä tietä koulun portille.

Ennen koululaiset kulkivat meidän pihamme ja ortodoksikirkon tontin läpi ja edelleen pienen matkaa metsän läpi yhteiskoululle. Kun ortodoksiseurakunta aitasi tonttinsa, siirtyi reitti edellä mainitulle polku-uralle, joka oli meidänkin sisarusten koulutie.

Talomme takaa kulkenut pikkutie kiersi Rissasen tontin, ylitti suurehkon ojan ja jatkui metsäiseen alueeseen. Sen varrella tien oikealla puolen oli Närhen talo. Tien päässä olivat Lassi Kaikkosen ja Niskasen talot. Kaikkosilla oli kaksi lasta, Riitta ja Eero. Riitasta tuli hammaslääkäri ja Eero oli hyvä pikajuoksija. Talojen kanssa linjassa oli vielä Kumpulaisen talo. Kupulaisen Pentti pelasi pesäpalloa ja hänellä oli pikkuveli, Seppo.

Ennen Asematietä olikin Rissasen Artun talo ja verstas sekä Peltolan käytössä ollut aukio. Alueesta on karttapiirros Asematien osuudessa.

Kuvassa Wäreen oikealla puolen oleva talo on purettu. Seuraava talo on ennallaan ja sen oikealla puolen on Peltolan Erkin 1960-luvulla rakentama tumma omakotitalo, jossa nyt asuu veljeni Seppo Sirkkunsa kanssa. Seuraavaana on Åkermanin talo, jonka akana verstas. Myöhemmin talossa asui Lassi Heinosen perhe ja verstaan paikalla Matti Heinonen. (Kiuruveden kaupungin arkisto).

Peltoala vastapäätä Kukko-mäentien takana on nyt liike-rakennus, taksi- ja linja-autoasema. Niiden jälkeen tulee Lähteentien risteys, jonka takana oli ennen Toimen haka.

Lähteentien risteyksessä Lassi Heinosen takana on Lassin veljen Matti heinosen talo. Kävimme Matin kanssa keskikoulun samalla luokalla. Matti oli Kiuruvedellä poliisina.

Vanhan Toimen haan alueella ovat uusi Väre, lukio ja kulttuuritalo sekä päiväkoti. Vanhaa raken-nuskantaa on jäljellä kolme omakotitaloa, joihin kuljettiin ennen Asematieltä.

Nämä talot ovat seuraavissa kuvissa. Lähinnä Linja-autoasemaa oleva talo on tyhjillään ja keskimmäisessä asuu Pirkko Keränen. Keräset muuttivat taloon vuonna 1959.

Lähteenten alue onkin varsinainen Kiuruveden sivistys- ja kulttuurikeskus. Tien päässä oli jonkin aikaa erityiskoulu, josta vuonna 2013 – 2014 remontattiin uuri lasten päiväkoti. Kulttuuri-talossa toimii kaupungin kirjasto. Talon hyvinvarustettua salia ja kirjastoa käyttää naapurina oleva lukio hyödykseen.

Rakennuksessa on lisäksi pysyvä tatelija Ruotsalaisen näyttely, vapaata näyttelytilaa sekä ruokala Iltalypsy.

Sotien jälkeinen siirtoväen asuttaminen Kiuruvedellä                                    Marjatta Remes

Maanhankintalain astuttua voimaan huhtikuussa 1945 alettiin järjestää rintamamiesten ja siirtoväen asutusta. Niinpä Kiuruvedelle muodostettiin yli 500 uutta tilaa, joista puolet oli viljelytiloja (7- 8 ha maatalousmaata, noin 5 ha maatalouskelpoista maata ja loput metsää) vajaa 150 asuntoviljelys – ja kaavoitustilaa (joilla metsää vain kotitarve puuksi.) ja vajaa 100 asuntotilaa ja tonttia.

Kiuruvesi olikin maan suurimpia siirtoväen asuttajia (n.12% kunnan väkiluvusta). Tänne sijoittui lähes koko Suistamon väestö ja seitsemän muun kunnan väestöä. Vuonna 1949 Kiuruvedellä oli siirtolaisia 1651 henkilöä ja tämä luku on joidenkin laskelmien mukaan ollut jopa 2000 henkilöä.

Tavoitteena oli sijoittaa menetetyn alueen karjalaiset yhtenäisille alueille. Niinpä esim. Heinäkylään sijoitettiin Suistamon Äimäjärven asukkaita. Lahnajoelle Koiton kyläläisiä, samoin Ohenmäkeen. Aittojärvelle tulivat Loimolan asukkaat. Näiden lisäksi tuli siirtoväkeä Lapinsaloon, Koivujärvelle, Perhonsiipeen, Luupuvedelle, Rytkylle ja kirkonkylään Kukkomäelle. (Lähteet: Huovinen, Mirja Nuutinen)

Kiuruvedelle sijoitettiin sotien jälkeen noin 2000 siirtokarjalaista. Suurin osa tuli Suistamon pitäjästä ja heistä 92% oli ortodokseja.

Karjalan murre, ortodoksinen uskonto ja tavat herättivät  paikallisessa väestössä kummastelua ja  epäilyäkin. Alkuaikoina karjalaiset hakeutuivat toistensa seuraan , olihan heillä yhteinen kokemus kotiseudun menettämisestä . Yhteiset muistot  Karjalasta,  kaikki mitä sinne jäi, siihenastinen eletty elämä. ”Omien” seurassa voi itkeä, tehdä ristinmerkin ja rukoilla yhdessä Jumalan apua .

Kaikkea aikaa ei kuitenkaan voinut kuluttaa suremiseen. Elämän piti jatkua.  Työtä oli paljon ja naapuriapuakin tarvittiin. Siitä alkoi pikkuhiljaa tuttavuus ja kanssakäyminen. Ortodokseilla oli tiistaiseura ja luterilaiset pitivät körttiseuroja. Naapurit ja naapurin naapurit kutsuivat toisiaan näihin tilaisuuksiin. Uuden kodin siunaustilaisuus oli juhlahetki. Silloin kahvipöydässä tarjottiin karjalanpiirakoita. Äitinikin sai tällaisen tilaisuuden jälkeen monet piirakkatilaukset.

Karjalaiset ovat hyvin vieraanvaraisia. Kahvipöytään loihdittiin nopeasti jotain vieraille tarjottavaa. Sulhaspiirakat, hapanletut, tavalliset pikkuletut ja  porkkanapiirakka pullataikinaan maistuivat niin tutuille kuin harvinaisemmillekin vieraille. Sulzzinoita ja zupukoita tarjottiin vieraille harvemmin. Niitä tehtiin yleensä oman väen herkkuhetkiin. Kaikki tarvittavat aineet löytyivät kotikomerosta. Elettiin hyvin omavaraistaloutta.

Vanhempieni vieraskirjassa on tarjoilua ylistäviä lauseita ja kiitoksia isäntäväelle vieraanvaraisuudesta ja lämminhenkisestä yhdessäolo hetkestä. Näin luotiin pysyviä ystävyyssuhteita.

On muistettava etteivät kaikki siirtokarjalaiset olleet ortodokseja. Joukossa oli myös evankelisluterilaisia. Kaikki kuitenkin puhuivat karjalan kieltä, tosin eri murteita . Suistamolainen pagisoo (=puhuu) eri tavalla kuin salmilainen. Karjalaisten piti opetella puhumaan kirjakieltä, että tulivat paremmin ymmärretyiksi. Puhenuotti kuitenkin erottui valtaväestön puheesta ja näin karjalaisuutta ei voinut piilottaa.

Vähitellen Kiuruvesi alkoi tuntua kotipitäjältä. Tänne rakennettiin koti ja raivattiin peltoa. Lapsia syntyi, elämä jatkui.

Kiuruveden karjalaiset alkoivat pikkuhiljaa näkyä yhteisissä tilaisuuksissa. Järjestettiin Suistamojuhlat, Karjalanliiton nuorten talvipäivät. Oli laulua, tanhuja ja iloinen meininki. Lapset kasvoivat, nuoret varttuivat. Seka-avioliittoja solmittiin. Se oli ekumeniaa parhaimmillaan.

Kaikki karjalaisten ja ortodoksien juhlat olivat ja ovat vieläkin rituaalisesti erilaisia. Jo kirkko tuo oman miljöönsä ja arvokkuutensa niin häihin kuin hautajaisiin. On varmasti elämys olla ensimmäistä kertaa mukana näissä  tilaisuuksissa.

Nämä irralliset ajatukset  ovat omia mietteitäni. Joku karjalainen voi kokea nämä  toisin. Olen usein miettinyt , mistä olen, kuka olen? Olen kiuruvetinen, koska olen asunut täällä 1-vuotiaasta saakka. Olen lapualainen, koska synnyin siellä ja mummoni on haudattu sinne. Kuuntelen pohjanmaan murretta kuin linnun laulua. Mutta minähän olen myös karjalainen, suistamolainen. Voin kyynel silmässä yhtyä laulun sanoihin ”näin kulkeissani vanhenen niin monen lailla muun, vaan siunaama muistojen oon oksa heimopuun”.

Niittyahossa 06.01.2014 Marjatta Remes

 

Kukkomäki muistoissani                                                                                              Marjatta Remes

”… Meidän vanhojen vanhuus on tämän ajan rikkautta. Että on elossa ihmisiä, jotka itse muistavat sotia edeltäneen ajan ja ovat kokeneet historiamme rajut ajat ja vaihtelut, kokeneet hädän, ahdistuksen, surun ja selviytymisen. Kokeneet koti-ikävän ja jaksaneet elää siitä huolimatta. Muisti on rikkautta. Se lahjoittaa meille historian kaikkine tuskallisine kokemuksineen, se neuvoo meitä tulevaisuuden suhteen ja lujittaa persoonallisuuttamme. Muisti on sekä ihmiskunnan, että yksilön kulttuurin ydin.”

On talvi, seison elokuvateatteri Väreen nurkalla ja katseeni suuntautuu Kukkomäelle.Tien penkalla on runsaasti potkureita, koululaiset ovat kiiruhtaneet opinahjoonsa. Keväällä ja syksyllä mentiin pyörillä koulun pihaan saakka. Ensin ei ollut Kukkomäentietä Väreeltä Laitisen risteykseen, vaan kuljettiin nykyisen Harjukadun kautta. Talvella hiihdettiin, koska teitä ei aurattu.

Kävelen eteenpäin, tulen neljän tien risteykseen, Kirkkoharjuntien risteykseen. Oikealle käännyttäessä mennään rautatieasemalle ja vasemmalle käännyttäessä hautausmaalle. Nyt näen jonon postilaatikoita ja yhden isomman heittolaatikon, johon lehdet heitettiin viikonloppuisin, ihan kuin meillä haja-asutusalueella tänäkin päivänä.

Vasemmalla on Laitisten talo. Siinä asuivat kunnan asutustoimistossa työssä käyvä Viljo Laitinen, perheen äiti ja lapset Jaakko, Saara ja Marika. Marika oli luokkakaverini ja joka ikinen aamu hain hänet yhteiselle koulumatkalle eka luokalla ollessamme. Laitisen täti letitti Marikan pitkät, mustat, kauniit hiukset. Minä istuin ja odottelin. Minullakin oli pitkät letit.

Seuraavassa talossa vasemmalla asuivat Laaksovirrat, Aarne-isä, autonkuljettaja, Elina-äiti ja heidän tyttärensä Leena. Muistan käyneeni heillä vain muutamia kertoja. Mutta yksikin kerta riittää tuomaan kauniin muiston. Se on kaunis, ruusukuvioinen kahvipurkki astiakaapin päällä. Nyt heidän kotinsa paikalla on rivitalo.

Naapuri talossa asui Aitavaarat, isä Yrjö oli käsityö-opettaja, äiti Lyydia kotiäiti ja lapset Alvar, Tenho, Aija, Salme ja Leila. Ortodoksisuus yhdisti meitä, vanhempiemme kirkkokuoro, tiistaiseura ja meitä lapsia sinapinsiemenkerho. Aitavaarat hakivat meiltä ”tinki- maitoa”. Minulla on ”aarre”,Yrjön tekemä piiruapualikka (piiraspulikka). Sain sen kihlalahjaksi karjalaseuralta. Myös Tenhon tekemät tontut, punaiset ja iloisesti hyppelevät, muuttivat meille Kukkomäeltä.  Alvarista muistan, että hän oli innokas urheilija lähinnä pesä- ja jalkapallossa.

Sitten tuleekin ensimmäinen talo, jossa oli lehmiä.  Malassut, Stepan ja Sanni sekä lapset, Martti, Terttu, Pekka, Paavo, Marja, Pertti, Niina ja Rauno. Malassun lehmät olivat aina kesäisin yhteislaitumella. Sanni-emännällä oli tapana piipahtaa meillä ”päiväzzyssä”, päiväkahvilla, neule mukanaan. Nämä yhteiset hetket olivat varmaan sen aikaista terapiahoitoa, puolin ja toisin.

Seuraavassa talossa asui Käsnäsen Hilma lapsineen. Täti oli pienikokoinen ja hyvin herttainen. Kävin minä heilläkin, mutta en muista kuin Raija nimisen tytön. Toinen tytär oli Hilkka.  Poikakin oli, nimeltään Oiva.

Pienen metsän jälkeen tuli Saanot. Väinö-isä oli maalari, äiti Aino kotona ja heidän reipas ja  urheilullinen poikansa Toivo. Saanon Aino-tädillä oli muistini mukaan ensimmäinen mansikkamaa. Sain käydä joka sunnuntaiaamu ostamassa litran lasikannullisen mansikoita. Täti valitsi aina isoimmat ja punaisimmat marjat.

Naapuritalossa asuivat Maskosen ukki ja mamma, Aleks ja Akuliina. He olivat ihan oikeasti minun zizi ja baba, eli minun ukki ja mummo. Heilläkin oli lehmä ja muuta pienkarjaa. Heidän pihan kautta kulki polku meille Sainioon. Se polku ei ruohottunut, sillä sitä kulki kaikki kylältä päin tulevat. Ja tietysti zizi ja baba. He kävivät meillä ainakin kolme kertaa viikossa ja me heillä saman verran. Ja aina puhuttiin karjalasta, muisteltiin elämää siellä.  Minä välillä kyllästyin ainaiseen muistelujen kuulemiseen ja ajattelin, etteihän kukaan voi muistaa kaikkia mäkiä, peltoja, metsiä ja jopa kiviä. Nyt minä ymmärrän heitä.

Seuraava talo oli Vartiaisen Heimon ja Mirjamin. Se oli myös Tuomon, Seijan , Ritvan ja Pirkon koti. Tosin Vartiaisten talo rakennettiin vähän myöhemmin kuin karjalaisten asutustilallisten. Vartiaisen navetan päädyssä sunnuntaisin pojat hyppäsivät korkeutta ja pituutta.

Sitten tulee Kokoran Alvin ja Maijan talo, ja lapsiensa Tapanin, Rainen  ja Anja-Leenan koti,  ja tietysti Kokoran mummon.  Vanha isäntä oli menehtynyt pellolle ollessaan pellonraivaustyössä. Noin viisikymmentä vuotta Kokoran Alvi ja Maija sekä Sainion Pekka ja Juulia, minun vanhempani, katselivat toisiaan ikkunasta tai pihalta. Ja naapurissa käynti oli vuoro viikottaista, useimmiten sunnuntai-iltaisin, mutta kyllä viikollakin käytiin. Minun lapsuuteni leikkikaveri oli Tapani. Päivittäin leikimme, kunnes kasvoimme ja meidät käskettiin kesäisin heinäpellolle. Sieltä saimme luvan  käydä  Pappilan rannassa uimassa. Juoksimme mennessä ja juoksimme kotiin tullessa, sillä eihän meillä ollut kelloa, ei kännykkää, vaan tunne että nyt on luvallinen aika kulutettu. Kokorassakin oli lehmiä.

Seuraava tienhaara on Långin  tienhaara ja siitä mennään myös Sainioon, minun kotiin. Långin Katri ja lapset Eeva, Toini, Jukka, Aino ja Maija asuivat siinä talossa, joka rakennettiin myöhemmin kuin meidän karjalaisten. Heillä ei ollut kaivoa ja niinpä Katri päivittäin kantoi kahdella sangolla lähteestä vettä. Lähde oli seurakunnan metsässä ja sieltä sai hakea ruokavettä  ja kävihän siellä Auvisen emäntä pyykkiäänkin huuhtomassa.

Sitten on tienhaara, josta mentiin Makkosen Jussin ja Katrin kotiin sekä myöhemmin myös Veikko ja Eeva Kauraselle. Kaurasen Liisa oli minun luokkakaveri alakoulussa. Yhdessä söimme loppueväitä metsämättäällä kun tulimme koulusta lähteen kautta kotiin. Erkki, Lauri ja Niilo olivat Kaurasen poikia.

Makkoset oli lapseton pariskunta, mutta hyvin lapsiystävällisiä. Jos meitä lapsia sattui useampi yhtä aikaa vieraisille ja vähän melusimme ja vanhempamme kieltelivät, niin Katri-täti sanoi vain, että pikku juttu. Se tuntui niin hyvältä, vieläkin.  Makkosten tien päässä asuivat Mieloset. Heillä oli paljon lapsia. Isä Otto kävi sahalla töissä. Lasten nimiä olivat Anna-Liisa, Marja-Leena, Harri, Kyösti, Kauko ja Ossi. Mielosten jälkeen
tulivat Herman Autio perheineen lyhyeksi aikaa odottaessa oman talon valmistumista.
Sitten tulivat karjalaispariskunta, joiden nimet on unohtunut. Arvo Ruotsalainen osti paikan puutarhatilaksi, jota hän viljeli armeijasta eläkkeelle päästyään.

Nyt tulikin tienhaara oikealle. Ihan tienvarressa asui Kaisa Halla-aho, eli Hallakaisa. Hänen laiturilla, Kaijanlammessa, sai äitinikin, joskus  käydä huuhtomassa pyykkiä. Kaisalla oli aikamiespojat Eino ja Esko sekä tytär Linda nimeltään. Useimmiten Kairikon laiturilla oli paljon pyykkääjiä, mutta sinne sai aina mennä.

Seuraavana on talo oikealla, Kumpulaisen Erkki ja Siiri sekä pojat Tauno ja Teuvo. Heilläkin oli navetta ja eläimiä.

Matka jatkuu. Oikealle pienen metsikön poikki mennään Kairikon pyykkilaiturille Kaijanlammin rantaan. Siellä pyykkipadassa vesi höyrysi melkein aina. Kairikon laituri oli eräänlainen terapiapaikka, siellä muisteltiin menneitä ja mietittiin tulevaa, katseltiin lasten huoletonta leikkiä.

Nyt käännytään vasemmalle ja tie johtaa ensin Mönkkösille, Aili ja Eino. Eila, Reijo, Sinikka, Marja-Liisa olivat lasten nimet. Sitten taloon muuttivat Anni ja Hannes Remes poikansa Ilmarin ja hänen vaimonsa Valma kanssa. Heilläkin oli lehmä. Hannes oli rakennusmies. Ilmari oli töissä puhelinyhtiössä. Sulkavanjärveltä muuttivat Huuskoset, jotka asuivat vain muutaman vuoden. Tämän jälkeen tulivat Lahja ja Heikki Väisänen. Heikki kävi töissä TVH:ssa ja Lahja Kauppa Oy:n baarissa.

Tullaan Uuno ja Aino Kärkkäisen talolle. Tytär Maija teki elämäntyönsä kirjakaupassa ja asustelee edelleen kotitalossaan. Uolevi lähti koulun jälkeen opiskelemaan ja jäi sille tielleen, mutta käy kuitenkin silloin tällöin Kiuruvedellä.  Kärkkäisilläkin oli navetta, jossa oli lehmiä ja kanoja.

Sitten pienen koivikkometsän jälkeen tie vasemmalla johti mäkeen, kauppias Viktor Kairikon talolle. Viktor ja Klaudia Kairikkon taloudessa asui molempien äidit. Klaudian äiti, Jarkun mummo oli pienikokoinen, herttainen mummeli, hänen huoneensa oli talon yläkerrassa. Mummo oli harras ortodoksi. Maria Kairikko oli kookkaampi ja matalaääninen mummo ja hänen nukkumapaikkansa oli alakerrassa. Hän oli evankelisluterilainen.  Tosin ekumenia toimi  kitkattomasti. Kairikossa oli suuri perhe. Isä, äiti, mummot ja lapset, Maija Leo, Irja, Liisa, Lea, Anja ja Eeva. Heillä oli jo useampi lehmä ja hevonen. Kairikko oli keskeinen kokoontumispaikka, kerholaisille ja tiistaiseuralaisille.

Kairikon jälkeen tuli Timonen. Vanha isäntä oli Aleks, emännän nimeä en muista. Siihen aikaan meille lapsille naiset olivat tätejä ja miehet setiä, vain harvoja kutsuttiin virallisella nimellä. Timosen Eero oli kaikilla tiloilla puimassa ja muutenkin auttamassa miesten töissä.

Timosen jälkeen erkani tie vasemmalle ylämäkeen.  Siellä asuivat Mämmit, Pirhoset, Poudat ja Sergei Vornanen. Myöhemmin Veikko Väyrynen perheineen muutti Hyvölänniemeen. Lapset olivat Raimo, Pertti ja Riitta. Raimo on kunnostautunut kansainvälisesti sekä kansallisesti mm.  Suomen Akatemian pääjohtajana. Härkölänniemessä asuivat Petjakot. Petjakon Nikolai ja Belagia olivat herttaisia karjalaisihmisiä. Heidän lapsensa olivat Herkko, Jussi, Viktor ja Rauha. Petjakoilla oli sonni, jonka luokse me mökkiläiset lehmiämme talutimme. Heillä oli myös useita lehmiä ja hevonen.

Palaamme tienpätkän päästä jälleen Kukkomäentielle. Pienen kuusikkometsän jälkeen tulee Makkosen Yrjön ja Sannin talo. Tuossa kuusikkometsässä oli meillä ”nuorilla” hyppyrimäki, Kukkokallio. Siellä minäkin katkaisin ensimmäiset sukset, enkä saanut selkään, vaan ne korjattiin ja niillä piti hiihdellä. Makkosessa oli Seija, Hilkka ja Kauko. Makkosessakin oli lehmiä ja hevonen.  Yrjö kävi useissa taloissa ”potunpanossa” ja käski hevostaan: ”Viki vaolle, Viki vaolle….”

Seuraava tiehaara on oikealle ja vie kohti rautatietä. Kauppias Immonen asui radan tällä puolella ja heidän jälkeensä Antti ja Laina Mehtonen. Radan takana asui asemamies Heikki Loppukaarre perheineen. Hänen vaimostaan Kaarinasta
(Staudinger) tuli myöhemmin tunnustettu taidemaalari. Jorma, Leena ja Kaija
olivat heidän lapsiaan. Pihlajoen Kalle ja vaimonsa Mandi asuivat vähän kauempana radan takana lastensa Maurin ja Lahjan kanssa. Edempänä radan takana asuivat Ihatsut, jotka olivat myös evakkoja, Pojan nimi oli Leo  vähän kauempana, Ihatsun mamma.

Tullaan takaisin Kukkomäen tielle ja sitten onkin vasemmalla  korkealla mäellä,  Armas ja Elsa Auvisen talo. Tämän talon paikan nimi on Kukkomäki. Lapset olivat Raili, Marjatta ja Juhani. Auvisilla oli myös lehmiä ja tietysti hevonen.

Koivurinteen talo on seuraava, jossa asui Antti Halonen. Kalevi ja Martta Jauhiainen asuivat muutaman vuoden muuttaakseen Saaren taloon. Tossavaiset olivat seuraavat omistajat, joita seurasivat Tikat. Heillä oli ainakin kaksi lasta, joista toinen tytär oli kanssani (UK) samalla luokalla.

Matka jatkuu, tulee mutkainen ylämäki ja oikealla asuivat Arposet.

Pienen metsäisen matkan jälkeen käännytään vasemmalle Koivuniemeen.  Ensin asuvat Pekka ja Anna-Liisa Missonen, poikansa Juha kanssa.  Missosen mamma teki kuulemma hyviä piirakoita. Hyväriset ovat seuraava talous, Eino-isäntä ja Kirsti emäntä. Poikia olivat ainakin Veijo ja Martti.

 

Tullaanpa jälleen Kukkomäen tielle. Ihan kohta oikealla on Juho ja Sanni Venkulan talo. Lapset, Raakkel, Jussi, Verner, Lea, Helmi, Helena, Jaana, Anna-Maija, kaksoset Maire ja Rauha sekä nuorimmainen Olavi. Venkulassa oli lehmiä ja hevonen nimeltä Lepukka. Kaksoset olivat minun koulukavereita.  Kävin paljon heillä leikkimässä. yökylässäkin. Vanhemmat lapset olivat jo lähteneet hyvin nuorina kotoa. Venkulan täti antoi meidän leikkiä ja ajatteli varmaan, että tuo yksinäinen lapsi saa laulaa ja nauraa toisten seurassa.

Pieni pätkä tietä eteenpäin ja oikealle ja siellä asuivat Arposet,  joiden jälkeen Tenhuset, Tauno ja Annikki (Arposten tytär). Tenhusten lapset Eero ja Pirkko.

Vielä alamäki Kukkomäen tietä, tullaan Haimakaiseen.  Isäntä oli Pekka.  Talo on aivan radan varressa. Vanhimpia lapsia en muista,  mutta nuoremmat olivat  Martti, Irja ja Tellervo. Haimakaisessa oli lehmiä ja hevonen.

Tie jatkuu radanviertä pitkin Ryönänjoelle. Sinne en enää jatka matkaani, vaan käännyn takaisin ja tulen Långin tiehaaraan ja kävelen Sainion pihaan, kotiini, muistelemaan joitakin minulle tärkeitä tapahtumia.

Kukkomäentien alkupään tontit olivat pieniä. Muutamissa taloissa oli pari lehmää, vasikka, kesäpossu, lampaita ja kanoja. Heinämaita vuokrattiin huutokaupoista, milloin mistäkin päin keskustan ympäriltä. Monet on pientareet, joita minäkin olen haravoinut. Sitten tilakoot suurenivat ja sitä mukaa karjakin lisääntyi. Isoimmilla maatiloilla oli käytössään hevonen.

Hevosista tulee mieleen joulukirkkomatkat. Vieläkin voin kuulla korvissani aisakellojen kilkatuksen. Onnellisia hetkiä olivat ne, kun pääsin hevosen kyytiin ja vällyjen alle, useimmiten Kairikon setä otti kyytiin. Vaan enkö lie kaikkienkin kyydissä ollut.  Äidit olivat kotona ja niinpä meidän lasten oli hyvä tulla koulusta lämpimään kotiin. Erityisesti lauantait ovat jääneet mieleen. Koulusta tultua koti oli siivottu, lämmin pulla tuoksui ja radiosta alkoi ”mirritäti”, lasten ohjelma. Sunnuntai yritettiin pitää pyhäpäivänä. Kevätsunnuntaisin miehet kokoontuivat joskus ’tiekökkään’, eli korjaamaan  lapioilla Kukkomäen yksikkötietä. Yleensä sunnuntaisin käytiin naapureissa kahvilla. Yhteen hiileen puhaltaminen oli Kukkomäkisten selviytymistarinan kaunis alku ja loppu.

Vanhempani olivat Suistamolta lähtöisin. Lapualla heidät vihittiin ja siellä myös minä synnyin. Vuonna 1947 loppukesästä tulimme Kiuruvedelle. Maskosen mamma ja ukki olivat jo täällä ja he olivat tiedottaneet, että täältä saa asutustiloja. Pääsimme asumaan Kaijanlammin pihatupaan. Isä oli töissä Mäenpään isossa talossa. Kun oma maapala oli lunastettu, alkoi heti rakennuspuiden kaataminen omalta tontilta. Tontti oli nimittäin pelkkää metsää. Mökin paikkaa raivattiin ja hirsiä vuoltiin. Tahto oman kodin rakentamiseen oli kova. Työpäivän jälkeen kaikki tehtiin kuokalla, sahalla ja kirveellä. Apuna olivat isän kaksi veljeä ja tietysti talkooapu silloin tällöin. Niin valmistui kaunis koti ja muutto tapahtui loppuvuodesta 1948.

Isä teki peltoa. Kaikki puiden juuret kaivettiin, kuivatettiin ja pienittiin polttopuiksi. Kivinen pelto raivattiin. Isommat kivet piti porata tai sitten ampua. Vieläkin kuulen korvissani isän huudon; ampu palaa, sillä huudolla hän varoitti lähitienoon ihmisiä vaarasta. Venkulan setä oli Lepukka-hevosen kanssa monet kerrat siirtämässä kiviä kiviaitaan tai ”ruoppahaksi”, kivikasaksi. Mäenpään Joel isäntä hommasi isän VR:lle töihin. Siellä hän olikin eläkkeelle jäämiseen saakka.  Vaikka olin ainut lapsi, ei minua työnteosta säästetty. Tyttö lantunharvennukseen, tyttö isän kanssa aidan tekoon, tyttö tahkoa pyörittämään ja niin edelleen.  Eihän se silloin niin mieleistä ollut, mutta näin jälkeenpäin ajatellen niinhän sen on pitänytkin olla. Kerran sain koulusta jonkin täytettävän kaavakkeen ja siinä kysyttiin isän ammattia. Toivoin isän vastaavan että, ’maanviljelijä’, vaan hänpä sanoikin, kirjoita siihen, ’työmies’. Silloin vähän hävetti, mutta jälkeenpäin ajatellen niinhän hän olikin. Työmies isolla T-kirjaimella.

Nyt äiti ja isä lepäävät kirkkomaassa. Yhden sukupolven elämä ja työ on jäänyt muistoksi tuleville sukupolville.

”…mutta sen lisäksi kaipaamme kotiseutuamme,  maaperää johon olemme lapsena kiintyneet, lapsen mahtavan kiitymiskyvyn voimalla, luontoon, ympäristöön, maisemaan, rakkauden kaikkein puhtaimmassa ja vilpittömimmässä vaiheessa…”

(Runokatkelmat: Eeva Kilpi, Kuolinsiivous, s. 20, WSOY 2012)

 

Kukkomäelle                                                                                                                          Toivo Saano, 2013

Elettiin loppukesää vuonna 1948, ja päivä oli aurinkoisen lämmin. Kumipyörärattaille oli kuormattu kolmihenkisen perheemme omaisuus kirkonkylän Korkeakankaan laitamilla sijaitsevan Immosen talon yläkerran vuokrahuoneesta. Viimeiseksi kuormaan isäni yhdessä hevosmies Ville Keräsen kanssa asetteli vanerisen pesusoikon, ja muistan kuinka se pantiin pystyasentoon lähelle hevosen huiskivaa häntää. Siinä olisi kuulemma minulle ensiluokan istumapaikka muuttomatkalla. Paikka ei kuitenkaan ollut mielestäni lainkaan sopiva, sillä pelkäsin hevosta, joka hännällään alinomaa hätisteli kärpäsiä mahanalusestaan. Niinpä hakeuduin kuorman takaosaan, ja matka ensimmäiseen omaan kotiin alkoi. Silloin Kukkomäelle ei ollut suoraa tietä nykyisen linja-autoaseman kohdalta, vaan kiersimme rautatieaseman kautta ja sieltä vanhalle asematielle, joka johti kirkolle. Vanhan asematien puolivälistä käännyttiin sitten oikealle kärrypolulle, jonka varrelle Kukkomäen asutus-alue muotoutui. Vanhempani olivat saaneet edellisenä vuotena rintamamiestontin ,ja isäni oli alkukesällä 1948 aloittanut puiden kaadon sekä rakentanut niin sanotulle multapenkille pienen mökin, johon kuului yksi huone, eteinen ja aitta. Ulkohuussi ja hiekkarinteeseen kaivettu sisään-lämpiävä korsusauna siis savusauna olivat myös valmiina muuttohetkellä.

Kärrypolusta kylätieksi

Samana ja seuraavana kesänä Kukkomäen kärrytien varteen muutti lisää väkeä. Rintamiestiloja ja siirtolaisten asuttamiseen tarkoitettuja pienviljelystiloja tuli kyseisen tieuran ja kahden haarautuman varrelle ainakin 27 kappaletta. Joukossa oli paljon rajan taakse jääneen Suistamon pitäjän väkeä sekä kiuruvetisiä rintamiehiä ja sotaleskiä lapsineen. Kärrypolku parani nopeasti kapeaksi hiekkatieksi, kun yksityistiekunta perustettiin. Ensimmäiset rakennustarvikkeet ja muuttokuormat tuotiin hevospeleillä, koska kärrytie ei ollut autolla ajettavassa kunnossa eikä traktoreita juuri ollut, mutta tilanne muuttui yksityistien perustamisen jälkeen jo 1950-luvulle tultaessa. Tieosakkaat maksoivat yksikkömaksuja ja kävivät tietalkoissa.

Talkoissa kaivettiin ojia, täytettiin kuoppia, väännettiin roudan nostamia kiviä ja tiepohjan alle jätettyjä kantoja. Hiekkaa ajettiin jonkin verran ja tasailtiin pahimpia monttuja. 1950-luvun loppupuolella olin kerran mukana, kun haimme hiekkaa Vieremän Salahmilta saakka. Meitä oli autonkuljettajan lisäksi kaksi lapiomiestä autossa, jonka lavan tilavuus oli noin 4 kuutiometriä. Auto peruutettiin hiekkakuopalla lava jyrkkää hiekkarinnettä vasten, ja kuormaus tapahtui miesvoimalla isoilla hiekkalapioilla. Jos joku tieosakas ei osallistunut talkoisiin, hän maksoi sovitun summan korvauksena. Tien auraus ensimmäisinä vuosina suoritettiin hevosen vetämällä leveistä lankuista tehdyllä auralla. Metallikiskot oli kiinnitetty auran siipien pohjaan kulumisen estämiseksi.

Aravalainalla ja hartiapankilla

Vuoden verran oli asuttu pienessä mökissä, ja isä oli rakentanut lisäksi pienen karjasuojan lampaille ja kanoille sekä sialle. Hieman isompia asuintiloja jo kaivattiin ja siihen tarjoutuikin tilaisuus, kun isä eräänä aamuna töihin lähtiessään sanoi äidille, että menkää Mehtosen talolle, jonne tänään saapuu ASO:n (asumisasiainosaston) johtaja Veikko Vennamo. Mehtosella oli väkeä jokaisesta talosta tuvan täydeltä. Muistan kuinka Vennamo aikansa puhuttuaan otti jokaisen vastaan henkilökohtaisesti, kirjoittaen ylös tilakohtaisia toiveita. Äiti vuorollaan kertoi perheemme asuntotilanteen ja isomman talon rakentamissuunnitelman sekä lainatarpeen. Vennamo taputti minua 6-vuotiasta olalle ja sanoi: ”Kyllä pojalle pitää oikea talo ja koti saada”. Koska valtion rakennuslainasta näin oli saatu lupaus korkealta taholta, isä ehti ennen maan routaantumista aloittaa pohjan kaivamisen lapiolla. Seuraavana keväänä heti lumien sulamisen jälkeen alkoi pohjasokkelin valaminen, johon osallistuin pudottelemalla kiviä betonimassan joukkoon ja survomalla massaa tiiviiksi laudan avulla. Betonilaudoituksen purkamisen jälkeen riitti pikkupojalle edelleen töitä, kun naulat revittiin sorkkaraudalla tai hohtimilla irti ja vasaralla oiottiin suoriksi uusiokäyttöä varten, sillä nauloista kuten muistakin rakennustarvikkeista oli kova pula ja kalliitakin ne olivat. Ulkoseinien tuulensuojana silloin käytettiin yleisesti tervapaperia, mutta osan siitä isä nähtävästi rahanpuutteen vuoksi korvasi aaltopahvilla. Sitä taas saatiin kaupasta tuoduista tyhjistä pahvilaa-tikoista, joitan puukon kanssa auoin ja levittelin sekä sitten naputtelin pahvinauloilla seiniin. Ison tuvan, makuuhuoneen, yläkerran vinttihuoneen sekä varastohuoneen, eteisen ja kellarin käsittävä talo valmistui parin vuoden kuluessa. Rakentaminen edistyi sitä mukaa kuin isällä oli aikaa ja lisärahaa saatiin kokoon, sillä eihän se aravalaina läheskään kaikkeen riittänyt. Muistan vieläkin aamun, kun heräsin ensimmäisen kerran uudessa kodissamme. Sänkyni oli ikkunan vieressä. Näin siitä ulos ja pitkän aikaa vain hiljaa makasin ja katselin ja olin onnellinen.

Makuukamari valmistui seuraavana vuotena, ja sähköt saatiin vasta vuonna 1964, kun olin jo ollut kolme vuotta pois kotoa. Ylioppilaaksi luin Tilley-lampun valossa, ja kyseinen lamppu on vieläkin jäljellä muistoina ajasta ilman sähköä. Kaasulamppu kulutti iltaisin tuvasta hapen niin tarkkaan, että huonetta piti tuulettaa ennen nukkumaan käymistä. Navettaan äitini vei jo varhain talviaamuna öljylyhdyn ja sen valossa myös käytiin saunassa. Olympiakesänä 1952 oltiin rakennusasioissa jo niin pitkällä, että pikkumökki, johon ensin muutettiin, oli remontoitu saunaksi ja sen laajennusosaan isä teki aitan, puuliiterin ja paremman ulkohuussin.

Omavaraistaloutta

Ruoan suhteen oltiin useissa talouksissa lähes omavaraisia. Taloissa oli 1-5 lehmää, ainakin kesäisin yksi sika, lampaita 4-5 kappaletta, kanoja ja isommissa taloissa hevonen. Kukkomäentien varrella oli vain muutama ehkä kuusi taloutta, joissa ei ollut minkäänlaisia kotieläimiä mutta jonkinlainen kasvi- ja perunamaa niilläkin oli. Tiedän millaista on ratsastaa kippurasarvipässin selässä laitumella ja kehrätä villalankaa talvella tuvassa mummon kanssa. Se rukki on vieläkin tallella. Muistan miten mielenkiintoista oli etsiä todellisen luomukanan pesiä pihapiiristä, ja miten hyviltä ne munat mais-tuivat eväsleipien välissä koulun ruokatunnilla. Syysteurastuksen aikana opittiin tuntemaan sian teurastamisniksit, lihan ja veren käsittely, koska lapset poikkeuksetta joutuivat olemaan vanhempien mukana niissäkin töissä. Mitään ei heitetty hukkaan teuraseläimestä. Suolista keitettiin saippuaa tai ne pestiin makkaran kuoriksi. Sian rakosta tehdyllä pallolla monet lapset ovat leikkineet. Kylän hieroja ja kuppari, vanha suistamolaismies otti mielellään teurasaikana palkakseen pässin kivek-setkin. Niiden syöminen ei ollut kaikille yhtä tuttua, joten joku oli sitten kysellyt, että miltä ne maistuivat. Vastaus oli: ”Ylen oli murakat”.

Perunaa ja muita juureksia viljeltiin ja syötiin runsaasti. Perunajauhojen teossa olin monena syksynä, kun piti veivata eräänlaista myllyä, jolla perunat saatiin hienoksi vesiastian pohjalle. Pellaviakin äitini kasvatti. Niitä liotettiin suokuopan vedessä ja loukutettiin isän tekemällä pellavaloukulla. Sitten ne lähetettiin johonkin tehtaalle jatkojalostukseen, ja muutaman viikon kuluttua postissa saapui lankapaketti. Äitini oli Karjalan Uudeltakirkolta ja siellä jo lapsena tehnyt tuttavuutta venäläisen ruokakulttuurin kanssa, sillä hän oli syntynyt vuonna 1905 siis Venäjän vallan aikana, jolloin pietarilaisilla oli paljon loma-asuntoja Kannaksella. Äidin kasvimaan tuotevalikoima oli kiuruvetisestä paljon poikkeava laajan valikoimansa suhteen. Lisäksi marjojen ja erityisesti sienien käyttö oli aikaansa edellä. Häneltä olen perinyt harrastukseni puutarhan ja kasvi-maan hoitamiseen ja marjastamiseen, sillä tammikuussa syntyneenä olen jo seuraavana kesänä keinunut puun oksalla esiliinassa äidin marjastaessa ja sienestäessä!

Kalastus oli monelle evakolle jo nuoruudesta tuttu ja se oli sekä harrastus että leivän jatke ja ruoka-valion hyvä lisä. Moni valmisti rysiä, katiskoita ja jotkut kutoivat jopa verkkojakin, joilla kalastet-tiin Kiurujärvessä noin kilometrin päässä. Olipa joukossa oikein huippuinnokkaita onkijoitakin, joilla kerrottiin olleen neljäkin onkivapaa yhtä aikaa vedessä.

Naapurissani näin erikoisen lihanvalmistusmenetelmän, jota pitäjässä ei ollut ennen harrastettu. Suistamolta tullut Aleksi Maskonen suolasi lihoja ja asetti ne talon räystään päätyyn tiheän verkon taakse talvikuukausien ajaksi pakkasen ja tuulen purtaviksi. Näin saatiin herkullista ja hyvin säilyvää kuivalihaa. 

Kulkuneuvoja ja kulkijoita

1950-luvun alussa tien kunnon vakiintuessa tiellä alkoi vähitellen liikkua moottoriajoneuvojakin. Vielä vuosikymmenen lopulla autonomistajia tienvarren asukkaissa oli 5-6 henkilöä ja hevonen oli suurinpiirtein yhtä monessa talossa.Jalkaisin, polkupyörällä ja talvella suksilla liikkuvia oli ylivoi-masesti eniten. Potkuri oli joka talossa ja paljon käytössä, sillä tietä ei hiekoitettu koskaan. Kukkomäentien ja Vanhan asematien risteyksestä siis rakennusmestari Laitisen talon tienoilta kunta rakensi yhdystien nykyisen linja-autoaseman vieritse 50-luvun alussa. Silläkään tieosuudella hiekka ei haitannut potkurilla liikkumista. Maantien laidalla kulki hiihtolatu, jota käyttivät etupäässä koululaiset. Toisinaan koulumatkoilla onnistuttiin hyppäämään jonkun reen jalaksille tai tutut hevosmiehet ottivat jopa rekeen vällyjen alle. Hevonen oli luotettava kulkuneuvo myös muutamille isännille, jotka palasivat kirkonkylältä ”isäntäpäiviltä”. Meijeritili maidontuottajille maksettiin kerran kuukaudessa, ja silloin isännät suuntasivat kaikkialta pitäjän kylistä tiliä nostamaan ja hieman juhlimaan. Kukkomäkisetkään eivät olleet mikään poikkeus siinä suhteessa. Monta kertaa näin, kuinka hevonen juoksujalkaa kiidätti kotiin reessä tai kärreissä nukkuvaa omistajaansa. Hevosethan tunnetusti osaavat erehtymättä tien kotitanhuville.

Ylivoimaisesti nopein pyöräilijä oli ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Mikko Kuha, joka papinpuvun helmat hulmuten ajeli tiellä ainakin kerran viikossa. Hänen seurakuntalaisiaan asui paljon Kukkomäentien varrella, mutta myös muualla laajalla alueella. Kulkemisen nopeuttamiseksi hän oli asentanut polkupyöränsä tavaratelineelle apumoottorin, joka toimi bensiinillä antaen takarenkaaseen lisää tehoa. Vaimea pärinä ilmoitti hänen lähestymisestään, ja varsinkin alkuaikoina juostiin tien varrelle tuota ihmepyörää katsomaan.

Kuntourheiluharrastus ei noina vuosikymmeninä ollut yleistä, mutta ei sääntöä ilman poikkeusta. Sen poikkeuksen tekijä oli luterilainen pastori Viljo Porkola, joka 1960-luvulla alkoi säännöllisesti lenkkeillä Hyvölänlahden maisemiin, jonne Timosen talon luota erkaneva Kukkomäen tien haarauma ylsi. Sieltä Villen lenkki kääntyi takaisin kirkonkylää kohden, eikä vauhti kotini kohdalla ollut merkittävästi laantunut, sillä körttihiukset hulmusivat kuin myrskytuulessa.

Tie päättyi Haimakaisen talon luo Iisalmeen menevän radan ylikäytävälle. Kirkonkylältä oli ehkä viisi kilometriä. Reitti jatkui radan suuntaa noudatellen kärrypolkuna Ryönänjoen myllylle, jossa viljaa käytiin jauhattamassa. Varma kevään merkki vuodesta toiseen oli Kiven talon isäntä, jonka mielen valtasi ympäröivän luonnon tavoin kevätsää ja askeleet suuntautuivat kirkonkylälle 7 kilometrin taipaleelle ja takaisin. Huippuvaatturi ja taiteilija eli elämäänsä luonnon kiertokulun mukaan ja runoja ääneen lausuen hän viihdytti itseään patikoidessaan. Samanlainen taiteilijasielu oli yli Venkulan talon tytär Jaana, joka toisinaan lauloi ja toisinaan lausui runoja koulusta palatessaan. Koulumatkaa hänellä oli 3-4 kilometriä, ja sen hän taittoi useimmiten jalkaisin. Hänestä kehkeytyi-kin aika huomattava kulttuuripersoona pääkaupunkiseudulla ja tuli tunnetuksi radiossa, televisiossa ja lehtien palstoilla.

Harrastuksia ja lasten leikkejä

Aikuisilla ei ollut paljonkaan aikaa ja voimia harrastuksille, sillä lauantaikin oli työpäivä. Vieraan palveluksessa olevien lauantaipäivä päättyi klo 14, mutta kotona riitti vielä tekemistä aina saunomi-seen ja klo 17 alkaviin radion toivottuihin levyihin saakka.

Pienviljelijäyhdistys toimi alueella järjestäen kokoontumisia aikuisille ja lapsille hiihtokilpailut kerran talvessa.

Ortodoksisella seurakunnalla oli muistaakseni tiistaiseura vanhemmalle väelle ja kouluikäisille kerhoilta. Kirkkoherralla oli vetovastuu kumpaisessakin piirissä. Olin itse luterilaisesta perheestä, mutta lastenkerhoon otettiin minutkin mukaan. Usean vuoden ajan olin kerholaisena ja sain samalla tutustua naapuritaloihin, sillä kerho kokoontui vuoron perään kaikissa suuremmissa taloissa. Ohjelma oli sekä uskonnollista että muutenkin lasten elämään liittyvää. Talonväki tarjosi kerholaisille aina teetä, ja se muistettiin mainita pöytäkirjassa, jonka kukin meistä isommista joutui vuorollaan kirjoittamaan. Pöytäkirja allekirjoitettiin ja lisäksi luettiin ja tarkastettiin seuraavan kerhon aikana. Se oli hyvää koulutusta kohdallani jo lapsena tulevaa yhteiskunnallista elämää silmälläpitäen.

Pihamailla hypättiin narua, ruutupelejä, kymmentä tikkua laudalla, piilosilla oloa, hippaleikkejä eri muodoissaan. Lähimetsiköissä leikittiin intiaanileikkejä, rosvoa ja pollaria, puks-peliä, erilaisia pyssyleikkejä ja vuoltiin puupyssyjä havu- ja sammalmajojen suojissa. Katajasta tai kuusen oksasta tehdyt jousipyssyt olivat joka pojan leikkikaluja ja sittemmin rakenneltiin myös ilmakiväärejä pol-kupyörän pumpun, ohuen kupariputken ja vahvojen kumirenkaiden avulla. Sellaisen ilmakiväärin luotina oli pieni hauli, joka saattoi läpäistä maalipurkin 10 metrin päästä. Jousien nuolet varustettiin usein myös rautanaulakärjellä, joten sekin oli vaarallinen väline.

Kylätiellä lyötiin palloa ja pelattiin nelimaalia sekä muita palloleikkejä. Helsingin olympikisojen jälkeen levisi Kukkomäellekin yleisurheiluharrastus, jonka seuraukseni korkeus-, seiväs- ja pituus-hyppypaikkoja rakennelttiin pihamaille. Hyppytelineet, seipäät ja keihäät tehtiin kotona. Pyöreähköt kivet saivat toimia kuulana ja litteät kiekkona. Rakentelinpa yhden moukarintapaisen lapion kädensijan, paksun rautalangan ja pyöreän kiven avulla. Sahanpuru- ja sammalkasa saivat toimia hyppypaikkojen alastulopaikkoina. Timosen Eeron seiväshyppytulos omalla pihalla ja kavahöylällä vuollulla kuusiseipäällä oli jonkin verran yli 3 metriä. Sanottiin silloin, että se olisi voinut olla alle 18 vuotiaitten poikien Suomen ennätys.

Talvella tehtiin itse hiihtoladut talojen ympäristöön ja hyppyrimäet, joista parhain ja huimin oli Kukkokalliolla. Kukkokallion ennätyshyppy oli noin 12 metriä talvena, jolloin lumipalloista saatiin rakennettua vauhtitorni. Luistinradat aurattiin talkoilla Kaijanlammen jäälle, jonne syksyn ensijäillä rakennettiin myös hoijakka.

Niin elettiin 1940- ja 1950-luvuilla meidän perukallamme. Lapset olivat enimmäkseen keskenään, koska vanhemmilla ei ollut aikaa eikä varmaan voimiakaan olla heidän kanssaan. Suojelusenkeleitä tarvittiin ja niitä olikin vierellämme.

 

Muistoja lapsuuden ja nuoruusiän Kukkomäellä asumisesta                             Alvar Aitavaara

Taustaksi: Muutimme Kiuruvedelle syksyllä 1951 Kuopiosta. Isäni tuli kotiteollisuuskoulun johtajaksi ja opettajaksi. Asuimme aluksi kotiteollisuuskoulun yläkerrassa olevassa asunnossa.  Aloitin kouluni vanhalla säästöpankilla toisella luokalla opettaja Mikkosen luokalla. Tuolloin paras kaverini oli Haakanan Teuvo, jonka perhe kuitenkin muutti pian pois Kiuruvedeltä.

Isäni osti reilun vuoden kuluttua Kukkomäen tien alkupäästä (kolmas talo) ns. Mannerkorven talon. Koiteollisuuskoulu muutti Leppävirralle ja isäni pääsi kansalaiskouluun puutyönopettajaksi, josta virasta jäi aikoinaan eläkkeelle. Talosta hän monien vaikeiden vaiheiden jälkeen kunnosti meille kotimökin.  Olin tuolloin 9-vuotias koulupoika. Veljeni Tenho oli tuolloin 7-vuotias. Sittemmin toisessa aallossa perheeseemme syntyi vielä kolme tyttöä, jotka kaikki asuvat nykyisin Helsingissä. Kukkomäentien ensimmäinen talo oli rakennusmestari Laitisen, toinen kuorma-autoilija Aarne Laaksovirran, sitten meidän, Malassujen, Kaurasten, Saanojen, Maskosten, Vartiaisten, Kokoroiden jne.  Kauempana muistan Sainiot, Kärkkäiset, Kumpulaiset, Kairikot (mieleen tulee aina uljas näky, kun kauppias Viktor Kairikko ajoi reen päällä seisten hevosellaan kirkolle), tien loppupäässä Makkoset, Timoset, Venkulat, Haimakaiset, Väyryset ja Loppukaarteet.  Nimekkäitä henkilöitä nykyisin ovat mm. professori Raimo Väyrynen ja lisensiaatti Jaana Venkula.  Monet perheistä olivat laillamme siirtokarjalaisia. Minä en löytänyt Kukkomäen tien varrelta tyttöystävää jostain syystä, vaikka olihan niitä sieviä tyttöjä melkoinen joukko taloissa.

Koulunkäynti, harrastukset, kaverit

Kukkomäellä aloitin kouluni kansakoulun kolmannella luokalla talossa, joka oli sittemmin Kiuruveden kunnanvirasto. Nykyisin paikalla uusi, uljas virastotalo. Kävin koulua kolmannen ja neljännen luokan, kunnes pääsin oppikouluun, jonne pyrin siinä pelossa, etten joutuisi ankarana opettajana tunnetun Otto Turusen luokalle. Hyviä kavereita muistan erikoisesti minua hiukan vanhemman Saanon Toivon /Topin, Littusen Joukon ja edesmenneen Raution Eskon (ei kunnanjohtaja). Oli varmaan muitakin.

Kesäisin kävimme uimassa ns. pappilan rannassa ja ongella Kiurujärvellä. Äitini ei kuitenkaan päästänyt ennen kuin kasvispenkit oli aamupäivällä kitketty. Sitä työtä sain kyllä tehdä ihan tarpeeksi. Syksyllä piti tuoda aina puolukka- tai mustikkaropponen kotiin tullessa. Sen muistan, että ykkösonkija oli Saanon Topi, joka jostain kumman syystä sai aina eniten kaloja. Taidettiin olla joskus vähän kateellisiakin hänelle. Usein myös pelattiin ns. nelimaalia meidän kohdalla tiellä. Mailana oli kakkoskakkosesta itse tehty pulikka. Kerran sattui kova tapaus. Laitisen Jaakko/Jaska löi ja veljeni Tenho toimi syöttäjänä. Pulikka irtosi Jaskan käsistä ja lensi Tenen päähän.  Taju lähti, verta tuli ja lopulta saatiin kyyti Kuopioon sairaalaan. En muista, miten kauan Tene oli sairaalassa, mutta joka tapauksessa kauan ja hengenlähtö taisi silloin olla enemmän kuin lähellä. Tene elelee perheensä kanssa Raumalla, jossa viettää eläkepäiviä nykyisin.

Koska kotimökissämme ei ollut mitään ns. nykyajan mukavuuksia, piti vedet kantaa sankolla kaivosta sisälle ja saunaan, jossa kylvettiin ja  äiti pesi pyykit siellä. Jouduin myös hakemaan iltaisin maitopeilarilla Maskosen mummulta ja papalta maidot kotiin. Kävin sitten joinain kesinä poikasena papan kanssa aamuvarhaisella Hyvölänlahdella ongella. Kalojakin tuli. Papalla oli siellä vene, jonka terva tuoksuu vieläkin nenässäni, kun kalaretkiämme muistelen.

Talvisin sain sahata ja pilkkoa lähes päivittäin koivuhalkoja, koska kotimökkimme uunit niitä tarvitsivat.

Ensimmäisen kerran olin vieraalla töissä 13-vuotisena poikana Kiuruveden metsänhoitoyhdistyksellä. Kävimme kulottamassa mm. Roma-ahossa ja kulotuksen jälkeen laikuttamassa uusístutusten takia. Paikalle mentiin polkupyörillä ja minäkin ostin velaksi Pesosen Villeltä urheiluliikkeestä uuden polkupyörän tiliäni vastaan. Pyörä oli minulla vielä käytössä m. 1960 ollessani töissä kesän Soinlahden sahalla Iisalmen lähellä. Asuin tuolloin mummolassani Latukassa, josta oli seitsemän kilometrin matka sahalle.

Kesän lopussa 1960, elokuun lopulla tein ensimmäisen Helsingin matkani hyvän kaverini Mäen Jukan kanssa. Olimme viikon Helsingissä ja ehdoton kohokohta oli Suomi-Ruotsi yleisurheilumaaottelu. Asuimme tuolloin Jukan äidin siskon kotona Mannerheimintien loppupäässä, jonne kuljettiin raitovaunulla numero 10. Elämys sekin.

Talvisin hiihdettiin tervatuilla puusuksilla ja osallistuttiin koulun hiihtokilpailuihin. Tässäkin lajissa Topi oli primus inter pares. Syksyisin pelattiin Kaijanlammen jäädyttyä ”putsplankkia” eli jonkinlaista jääkiekkoa jäällä jalkaisin, ja myöhemmin, kun saatiin luistimet, niin luistellen. Muistan edesmenneen rakennusurakoitsija Tommi Tuovisen olleen joinakin syksyinä meidän poikien peleissä mukana Kaijanlammella.

Näin ne vuodet vierivät. Keskikoulu käytiin ja sitten mentiin lukioon. Minulle henkilökohtaisesti lukio oli saksan kielen osalta tosi raskas. Keskeytinkin kerran jo ja aioin pyrkiä tekniseen oppilaitokseen Kuopioon. Isäni kuitenkin vei paperini takaisin Tatu Malmivaaralle ja kotiin tultuaan ilmoitti minulle, että syksyllä menet sitten taas lukioon. Että se siitä perhedemokratiasta.

Vuonna 1961 olin lähes neljä kuukautta töissä ja kielenharjoittelijana Denkendorfissa Stuttgartin luona. Saksan matkalle minut sai houkuteltua koulutoverini Kalervo Hovi, josta sittemmin tuli aika kuuluisa historian professori Turun yliopistossa. Kun syyskuun alussa astelimme ensimmäistä päivää koulun pihalle, osoittelivat nuoremmat oppilaat Kalervoa ja minua sanoen selvällä äänellä: Nuo ovat OLLEET ULKOMAILLA. Kävin uudelleen Stuttgartissa 48 vuoden jälkeen ystäväni perheen luona ja perheessä, jossa tuolloin asuin ja työskentelin. Oli ikimuistettava matka tuokin.

Viisikymmentäluvun jälkimmäisellä puoliskolla löi kerta kaikkiaan tajuntaan Lasse Liemolan rytmit alkaen ”Anna pois jo viimeinkin ”-kappaleesta. Kitarasta tuli soitin, jota olen sittemmin ”rämpytellyt” aina näihin päiviin saakka.  Ja kyllä se Elviskin on pysynyt listallani upeana laulajana.

Kuusikymmentäluvun alkuun liittyvät jo muistot tansseissa käynneistä Suojalla talvisin ja kesäisin Puistonrinteellä tai Jänteen hallilla. Suojalla tapasin ensikerran tytön, josta tuli tyttöystäväni ja sittemmin vaimoni. Yhdessä on elelty tähän päivään asti ja toivottavasti saadaan elellä vielä ja seurata lastenlasten kasvamista ja kehittymistä edelleenkin.

Kukkomäen aikaani liittyy myös urheiluharrastukseni. Rupesin pelaamaan sekä pesäpalloa että jalkapalloa Jänteen joukkueessa. Näistä pelivuosistani on minulla paljon mukavia ja monenlaisia muistoja tummuneiden alpakkalusikoiden myötä. Tuolloin sain kesätyöpaikan Kiuruveden kunnalta, kun tarvitsivat puulaakijalkapallojoukkueeseensa yhtä kohtuullisen hyvää pelimiestä. Taisin olla tuolloin sellainen. Puulaakipelit olivat kesäisin tosi suosittuja Kiuruvedellä.

Lähtö maailmalle Kukkomäeltä

Pääsin lopultakin ylioppilaaksi 1964.  Heti kesäkuun alkupuolella jouduin varusmiespalvelukseen kauas Haminaan, josta pääsin pois keväällä 1965. Sen jälkeen pääsin opiskelemaan opettajaksi Oulun yliopistoon. Ja nyt monenlaisten vaiheiden jälkeen olen kolmen aikuisen lapsen ja yhdeksän lapsenlapsen isänä ja pappana ollut kymmenen vuotta jo eläkkeellä täällä Oulussa rehtorin virasta, jota hoidin 29 vuotta. Sitä ennen olin seitsemän vuotta opettajana.

PS.

Kerran lukiossa kesken ruotsin tunnin sanoi lehtori Aili Merenheimo yllättäen koko luokan kuullen, että sinusta Alvar ei ainakaan koskaan tule opettajaa. Kun olin ensimmäisenä opettajasyksynä Kiuruveden kirkonkylän koululla välituntivalvonnassa, tuli ko. lehtori turkissaan ja katsoi minua kovin hämmästyneenä. Mitä sinä Alvar täällä teet? Sanoin olevani opettajana ja nyt välituntivalvojana. Hän sanoi heti, että muistan kyllä, mitä sinulle kerran tunnilla sanoin, mutta älä sure: ”Jo vanhat kreikkalaiset sanoivat, että ketä jumalat oikein vihaavat, hänestä tulee opettaja”

Tällaisia muistoja hyvin hajanaisena putkahtelee mieleen Kukkomäestä.

 

7.1. Lähteentie

Lähteentien taloista 70-luvulta / Markku Roivainen

Muutimme Lähteentielle aivan 70-luvun alussa metsänhoitaja Jokelan taloon, jonka katunumero nyt on 31. Jokela jäi silloin eläkkeelle ja muutti Hämeenlinnaan. Tällöin Lähteentie loppui meidän talomme kohdalle ja eteenpäin kohti asemanseutua johti vain polku metsän läpi. Jo silloin olemassa olleisiin Lähteentien taloihin 33, 35, 37 jne. pääsi Asematieltä peltojen poikki tullutta tietä pitkin.

Taloissa asui silloin seuraavia ihmisiä:

27: Räisänen, oli mummon muistikuvien mukaan sairaalan taloudenhoitaja tms.

29: Autoilija Voitto Kattaisen perhe, tyttöjä taisi olla 3, joista Arjan muistan luokkatoverina; taisivat pelata pesäpalloa Jänteessä

31: meidän talomme, Roivaiset

33: Topi ja Hanna Juntunen, aikaisempi rehtori Juvan talo (?)

35: Tuomo ja Anja Hämäläinen                                                                                                      Katri ja Veikko Hämäläinen

37: Lappalaiset

Vastapäätä taloamme oli 70-luvun alussa kadun päässä iso levikealue, jossa usein seisoi Kattaisen autoja yms. 70-luvulla katua jatkettiin ja kadun varteen rakennettiin uusia taloja, mm. Elossa töissä olleen Hilja Kanasen talo. Tällöin sinne muuttivat mm Maija ja Arto Alanne, Mannerkorvet, Kalle Haataja.

Lähteentien toisella puolella oli rivitalo, jossa 70-luvun alussa asuivat mm. Heljä ja Arvi Simojoki, Jyrki Huttunen, Niilo Heinonen, Veikko ja Marjatta Tossavainen sekä Raittisen perhe. Alakerrassa sijaitsi puulämmitteinen sauna, jota minä kävin aina lauantaisin lämmittämässä – isälle kun kuului talon kiinteistöhuoltotyöt.