10. Yhdistys- ja harrastustoiminta

7. Yhdistys- ja harrastustoiminta 

Sisällys:

Kiuruveden Nuorisoseura/Antti Ville Huttunen. Puhe 1946/1947.     Kiuruveden nuorisoseuran historia

Puhe Kiuruveden Nuorisoseuran juhlassa/ Antti-Ville Huttunen

Suojeluskunta : valokuvia

Lottatoiminasta Kiuruvedellä : Kirsti Manu muistelee / Sari ja Heikki Rautio

Suojan muistelua / Jaakko Soininvaara

Kiuruveden Jänne vuosina 1916-1976 : Lyhyt katsaus toimintaan

Pesäpalloa Kiuruvedellä / Erityisliikunnan kehittymisestä Kiuruvedellä / Haastateltu Raija Hyväristä (o.s. Heikkinen) (synt. 1944) ja Raimo Hyväristä (s.1939) sekä Yrjö Huttusta (s.1929) 15. 3. 2013 sekä Raili Halosta (s. 1942) 17.3.2013.  Tietoja poimittu myös Leo Huovisen kirjasta Kiuruvesi 1873 – 1980 (s.  415)

Urheilu Kiuruvedellä / Raimo Hyvärinen, 2013

Jänteen hiihtokilpailujen latu lähtöpaikkana Suoja / Paavo Lonkila

Kaikki Suojan arkistomateriaali

–  Jänne 70 vuotta; Suoja, Lehtileikkeitä  kuluneilta vuosikymmeniltä

– Kuvia. Kuvat

– Diat

– Jänteen puheenjohtajat

– Toimintakertomukset,   tilikertomukset ja tilinpäätökset, vuosi- ja                                               urheilukertomukset, vuosikokouspöytäkijat

– Kyläosastojen  kokouspöytäkirjoja

– Jänteen halli, hyppyrimäki, lentopallo 1996

– Kiuruveden Jänteen arkistoluettelo ja ”Arkiston helmiä” -diat

 

Kiuruveden Teräs / koonnut Marja-Leena Kärkkäinen

Työväen järjestöjen rakennuksia Kiuruvedellä / Pentti Piippo

Aktiivinen partiotoiminta / Esko Kaikkonen

Kiurun tytöt / Marjatta Remes ja Sirkka Laine

Hevoset Kiuruveden kirkoylän kaduillnka – muistelua Kiuruveden
kirkonkylän hevosista, hevosmiehistä ja hevosilla tehdystä työstä /Tenho Väisänen

Kirkonkylällä oli myös lehmiä / Eero Huttunen

Kiuruveden torin ja Kuorenvirran muistelua.  Tilaisuus Kulttuuritalolla 19.07.2014 / Juontajana Sirkku Kaikkonen, muistelijoina mm. Lauri Remes, Pentti Piippo, Saara Kauppinen, Raimo Väyrynen, Mirja Kemiläinen ..

 

Kiuruveden Nuorisoseura                                                                                           Antti-Ville Huttunen

Kiuruveden  nuorisoseuran historia                                                                                               (Puhe 1946/1947)

Kiuruveden nuorisoseuran syntysanat on lausuttu Nivan tuvassa joulukuussa 1895 ja muistitietojen mukaan ovat seuran perustavassa kokouksessa olleet kauppa-apulainen Olli Tenhunen, nimismies P. Karttunen, opettaja D. Böök, mökkiläinen Juho Ruuska, kaupanhoitajat Ambro Kärkkäinen ja K. J. Huttunen ja kanttori K. J. Siren.

Seuran säännöt on hyväksytty tammikuussa 1896, joten juhliva seuramme on 51 vuotta vanha.

Seuran vaikutuskauden ensi vuosina käsitti alue koko Kiuruveden kunnan.  Vuotena 1904 jaettiin tämä alue kolmeksi piiriksi, nimittäin Niemiskylän, Luupuveden ja Hautakylän piireiksi.  Myöhemmin muodostettiin vielä erityinen Linnin piiri.  Kullekin piirille valittiin oma esimies ja kirjuri.  Samassa kokouksessa, missä tämä jako toimitettiin, valittiin kuhunkin piiriin erityinen nuorisotyön elvyttäjä ja toiminnan järjestäjä.  Sellaiseksi tulivat Niemiskylään opettaja S. Lyytinen ja maanviljelijä Kalle Pietikäinen, Luupuvedelle opettaja Kauppinen ja räätäli Heikki Hyvärinen, Hautakylään meijerskä Olga Kuosmanen, Kalle Kananen ja Pekka Pöksyläinen, Linnin piiriin talollinen Juho Lind, työmies Heikki Kainulainen ja talon tyttäret Anna Miina Hyvärinen ja Kaisa Pennanen.  Seuraavina vuosina kasvoi mainituissa piireissä nuorisoseuratyön harrastus niin, että Niemiskylän ja Luupuveden piirit järjestyivät itsenäisiksi nuorisoseuroiksi.

Kiuruveden Nuorisoseura erosi Etelä-Pohjanmaan Nuorisoseurasta 1907 ja samana vuonna liittyi jäseneksi Pohjois-Savon Nuorisoseurainliittoon.  Alkuperäiset säännöt olivat voimassa vuoteen 1909, jolloin laadittiin uudet säännöt ja haettiin niille vahvistus.

Ensimmäiset vuodet työskenteli Kiuruveden nuoriseura vuokralaisena hyväntahtoisten ihmisten suojissa.  Jo vuonna 1899 heräsi kysymys oman talon rakentamisesta ja kokouksessa Putkolan kauppakartanossa 10 p:nä syyskuuta samana vuonna valittiin toimikunta rakennussuunnitelmaa ja kustannusarviota laatimaan.  Tähän toimikuntaan tulivat rakennusmestari Juho Väisänen, kaupanhoitajat Ambro Kärkkäinen ja K. J. Huttunen ja kanttori K. J. Siren.  Seuraavassa kokouksessa lokakuun 1 p:nä valittiin toimikuntaan lisäjäseniksi rakennusmestari Ales Heinonen, opettaja D. Böök ja O. Idman.

Tämän toimikunnan ponnistusten ansiota oli, että seuran oma talo valmistui vuoden 1902 lopulla.  Taloon kuului juhlasali, kamari ja keittiö.  Vuosien kuluttua, kun kylä nopeasti kasvoi ja ajan uuden hengen mukana tulivat myöskin uudet, edistystaloihin kohdistuvat vaatimukset, huomattiin välttämättömäksi ryhtyä taloa laajentaman.  Tämä kauan haudottu tuuma pantiin toimeen 1914.

Rakennettiin uusi avara juhlasali, tilava näyttämö ajanmukaisine kalustoineen, pitkä eteinen pukuhuoneineen ja entinen juhlasali järjestettiin ravintolahuoneeksi.  Uuden talon vihkimisjuhla vietettiin 18 p:nä lokakuuta 1914.  Turhaan ei olekaan Kiuruveden Nuorisoseura taloaan rakentanut.  Vuodesta 1903 alkaen olivat sen suojat pitemmän aikaa kunnan tarkoituksiin vuokratut.  Paitsi lukemattomat tilapäiset kokouspaikan vuokraajat, ovat sen suojissa asuneet Posti, Säästöpankki, Kiuruveden Osuusmeijerin hallitus, Kiuruveden työväenyhdistys, Kiuruveden Maamiesseura, Raittiusseura, Kiuruveden Suojeluskunta ja Lotat koko olemassaolonsa ajan.

Lukutaidon ja lukuhalun yhdistäminen on ollut Kiuruveden Nuorisoseuralla sydämen asia.  Tätä se on palvellut perustamalla huoneistoonsa lukutuvan, mikä avattiin yleisölle 1903, perustamalla lainakirjastoja ja iltakouluja.  Lukutupa tarjosi yleisölle monet vuodet palvelustaan, kunnes se kiihkeiden puolueriitojen aikakaudella oli pakko sulkea.

Ensimmäisen lainakirjaston perusti Nuorisoseura Luupuvedelle 1899 Partala nimiseen taloon uhraten tähän tarkoitukseen varoja 250 mk.  Vuotena 1905 hankki Nuorisoseura lainakirjaston omaan huoneistoonsa.  Nuorisoseuraväki on Kiuruveden kunnan kuntakokouksessa voimakkaasti ajanut lastenkirjastojen perustamista Kiuruveden kunnan kansakouluihin ja tuollainen kirjasto onkin lähes kunnan jokaisessa kansakoulussa.

Iltakouluasia otettiin Kiuruveden nuorisoseuran kokouksissa puheeksi jo vuotena 1900, mutta vasta seuraavana vuotena 1901 tämä aije toteutettiin.  Silloin seura järjesti ja ylläpiti kotikoulua neljässä paikassa; Hauta-ahon talossa, missä opettajina olivat talolliset K. P. Lappalainen ja Juho Ruotsalainen, Sulkavalla opettaja P. Keinänen.  Lisäksi Luupuveden ja Lapinsalon kylissä järjestettiin kotikoulua.  Näissä kouluissa, mitkä työskentelivät sunnuntai-iltoina, opetettiin sisälukua, kaunokirjoitusta, laskentoa kokonaisluvuilla ja yksiäänistä laulua.  Sadoille nuorille jakoivat nämä vaatimattomat koulut opin alkeita.

Raittiusasia on alusta alkaen kuulunut Kiuruveden nuorisoseuran ohjelmaan.  Seuran perustamisesta alkaen työskenteli erityinen raittiusosasto.  Vuotena 1897 anoi nuorisoseura Kiuruveden kuntakokousta ryhtymään toimiin juoppouspaheen hillitsemiseksi Kiuruvedellä.  Vuotena 1902 levittää seura kirjelmää ”jouluviinoja vastaan”.  Seura on tukenut useita vuosia rahallisesti juomalakkoyhdistyksen toimintaa.  Vuotena 1909 työskentelee seuran raittiusosasto erityisen toimikunnan johdolla.  Puheita ja esitelmiä on pidetty raittiusasiasta nuorisoseuran kokouksissa ja juhlissa.

Koko olemamassaolonsa ajan on nuorisoseura pitänyt hereillä Kiuruvedellä musiikin harrastusta.  Vuodesta 1896 alkaen on sen mieskuoro toiminut ja 1903 perustettiin seuran jäsenistä sekakuoro ja myöhemmin myös naiskuoro.  Lukemattomat on ne tilaisuudet, joiden juhlatunnelmaa näiden kuorojen esitykset ovat kohottaneet.  Kuoron johtajina ovat toimineet kanttori K, J. Siren, opettaja Kaarlo Korhonen sekä naiskuoron johtajana rouva Tyyne Huttunen.  Vuodesta 1909 toimi myös torvisoittokunta muutamia vuosia.  Kiuruveden nuorisoseura on hankkinut urkuharmoneja Kiuruveden kansakouluihin.

Kiuruveden Nuorisoseuran esimies Ville Tikkanen seuran vuosikokouksessa Kiurumäen talossa 1896 herätti kysymyksen: eikö Kiuruveden nuorisoseuraväen olisi perustettava kassa urkujen hankkimiseksi seurakunnan kirkkoon.  Tällaisen kassan nuorisoseura tulevan kesän arpajaisissa hankkimillaan varoilla perustikin.

Kiuruveden Nuorisoseura on pyrkinyt toteuttamaan periaatteen ” terve sielu terveessä ruumiissa”.

Jo ensimmäisen kesäjuhlan ohjelmassa on urheilu tärkeänä osana.  Vuotena 1906 perustetaan seuraan erityinen voimistelu- ja urheiluosasto ”Jänne”, joksi näin syntynyttä seuraa nimitetään, työskentelee innolla ja ahkeruudella aluksi Ville Saastamoisen ja sittemmin P. T. Niskasen johdolla.  Toimien voimistelunäytäntöjä, monia kymmeniä hiihto- ja urheilukilpailuja on Kiuruveden nuorisoseura koettanut edistää voimistelu- ja urheiluharrastusta alueellaan.  Tästä seuramme alullepanemasta ”Jänteestä” on kehittynyt tarmokkaan esimiehen johdolla huomattava tekijä voimistelun ja urheilun saralla jopa siinä määrin, että ”Jänteen” nimi tunnetaan yli koko Suomen.

Kansakoululaitos on ensimmäisen 20:en vuoden ajalla tavannut Kiuruveden Nuorisoseurassa lämpöisen ystävän.  On jo edellä mainittu, miten nuorisoseura on hankkinut urkuharmoneja kunnan kansakouluille ja edistänyt lastenkirjastojen muodostamista.  Mainittakoon vielä lisäksi sen monta vilua ja nälkää lievittämään hankkien vaate- ja ruoka-apua köyhille oppilaille.  Tällä tavoin on se koettanut edistää lasten kouluttamisen harrastusta.  Kun syksyllä 1915 kotikasvatusasian herättämiseksi Kiuruvedellä toimeenpantiin ”Kodinpäiviä”, vaikutti nuorisoseuran suoma arvostus tärkeästi kodin päivien onnistumiseen.  Onpa nuorisoseura hankkinut pari ompelukonettakin piiriensä kansakouluihin.  Kansanopistoon on myös seura avustanut jäseniään.

Tärkeänä piirteenä Kiuruveden nuorisoseuran elämässä on varsinaisen aatekehityksen ulkopuolelle suuntautuva toiminta.  Kun esimerkiksi huomattiin välttämättömäksi perustaa vapaaehtoinen palokunta Kiuruveden kirkonkylään, oli nuorisoseura kohta voimakkaasti asiaa toteuttamassa.  Naapuriedistysseurat, kuten esimerkiksi Kiuruveden Maamiesseura on välttämättömänä työtoverina tarvinnut Kiuruveden Nuorisoseuraa.  Miten suuren palveluksen onkaan Kiuruveden Nuorisoseura tehnyt Maamiesseuran ja maamiesten asialle.  Auliisti ja maksutta on nuorisoseura luovuttanut huoneistonsa maaseuralle sen iltamia, juhlia ja näyttelyjä varten.  Nuorisoseura on ollut suorittamassa maamiesseuralle sen ohjelmia; näytellyt näytöskappaleensa, laatinut kuvaelmat, esittänyt kuorolaulua y.m.

Seura on lähettänyt edustajia kymmenille eri luentokursseille.  Vuotena 1922 oli lokakuussa Kiuruvedellä kaksiviikkoiset luentokurssit, joissa edustajina oli useista nuorisoseuroista n. 120 osanottajaa. Lukemattomia ovat ne puheet, esitelmät ja lausuntaesitykset, mitä seuran tilaisuuksissa on esitetty.

Näytelmäharrastus oli aikaisemmin niin suuri, että näyteltiin useita koko illan näytäntöjä.

Kotiseututyötä harrastettiin aikaisemmin suurella innostuksella, kerättiin kotiseutuarkistoa, valokuvia, seurakunnan ja kunnan historiikkia ym.  Samoin pantiin toimeen myös erityisiä kotiseutuiltoja.  Seuran kotiseutuarkisto ja –kirjasto ovat ikävä kyllä sotavuosina hävinneet olemattomiin.

Johtokunnan puheenjohtajina ovat olleet kuka lyhyemmän kuka pitemmän ajan; ensimmäisenä puheenjohtajana kanttori K. J. Siren ja sen jälkeen seuraavat; maanviljelijä Vilho Tikkanen, kaupanhoitaja Ambro Kärkkäinen, maanviljelijä Kalle Pietikäinen, opettaja F. (O. ?) Paasikivi, opettaja Kaarlo Korhonen, maanviljelijät Antti Tikkanen, Paavo Jauhiainen, Joel Huttunen, poliisikonstaapeli Arvo Soininvaara, eläinlääkäri L. P. Hyvärinen, Ville Huttunen, Lyyli Huttunen.

Viisikymmentä vuotta takaperin oli tämä seutu, jossa talomme nyt sijaitsee, synkkänä korpena.  Ne miehet, jotka ovat tämän talon paikan raivanneet ja peruskiven tälle paikalle laskeneet, ovat jo matkasauvansa laskeneet ja siirtyneet haudan hiljaiseen lepoon.  Perustajajäsenistä ovat kuolleet seuraavat: Olli Tenhunen, P. Karttunen, D. Böök, Juho Ruuska, Ambro Kärkkäinen, K, J. Huttunen, K. J. Siren.

Seuran muita manalle menneitä jäseniä:  A. Edv. Niskanen, P. T. Niskanen, Antti Tikkanen, Kaarlo Korhonen, Ville Tikkanen, Kalle Keränen, B. Forsblom, K. J. Idman ja Anni Halonen.

Nämä poissiirtyneet seuran perustajat ja muut toimihenkilöt, jotka ovat seuramme toiminnalle tien avanneet ja toiminnan suuntaviivat laatineet, ovat tehneet sen siinä vakaassa toivossa, että tämän seudun nuoret jaksaisivat heidän alkamaansa työtä nuorten tosiparhaaksi.

Syvästi kaivaten näitä poismenneitä uranuurtajia ja heidän muistoaan kunnioittaen haluamme viettää hiljaisen hetken.

———————————–

Täällä on vielä joukossamme monia, jotka ovat aikaisemmin olleet tarmokkaasti nuorisoseuratyössä mukana.  Kaikille näille vilpitön kiitos!

———————————————

Nyt eletään Suomessa raskaita viikkoja niin taloudellisesti kuin muutenkin.  Ei osaa ollenkaan arvata mitä huominen päivä tuo aina mukanaan.  Kuitenkaan ei pidä toivoaan menettää, vaan Saarijärven Paavon tavoin uskossa Jumalaan, ponnistaa eteenpäin.

Nuorista riippuu kansamme tulevaisuus.  Jospa nuorisomme huomaisi etsikkonsa ajan ja ryhtyisi itsekasvatuksen kautta tavoittelemaan elämisen arvoisia päämääriä!

Puhe Kiuruveden Nuorisoseuran juhlassa                                            

Arvoisat juhlavieraat!

Tullessani tänä iltana tänne näiden tuttujen seinien sisälle, palaa mieliin monet muistot entiseltä ajalta, jolloin nuoruuden innolla puuhasimme täällä.

Huomaan täällä monia seuran jäseniä, jotka vuosia taaksepäin ovat olleet mukana nuorisoseura-työssä.  Luulen varmasti, että monet teistä astuessaan tänne, palaa muistoissaan nuoruuden aikaan, sillä varmaan on täältä meihin jäänyt aurinkoisia, valoisia muistoja, jos lienee joskus ollut pilvisiäkin päiviä.  Monet vapaahetket olemme täällä ahertaen viettäneet vähilläkin voimillamme puuhatessamme tätä taloa, jossa me ja nouseva nuoriso saisimme elämän arkihuolista vapautuen kalliit nuoruusaikamme vapaahetket oikealla tavalla viettää etsiäksemme oikeita elämän arvoja.

Nykyään usein kuulee sanottavan, että nuorisoseuratyö on kuolleessa tilassa, mutta niin ikävästi ei asia kuitenkaan kaikkialla ole.  Nuorisoseuratyötä johtamassa on vielä aatteelle innostuneita henkilöitä aina yliopisto- ja maan hallitusmiehistä alkaen ja siinä järjestössä on myöskin paljon sellaisiakin jäseniä, jotka ymmärtävät ja ovat kokeneet sen hyödyn, mitä nuorisoseuratyö itsekasvatustyönä merkitsee.  Minun täytyy myöntää, että se kykenee kehittämään kutakin meistä niin koulusivistyksen saaneita kuin koulun käymättömiäkin.  Joku väittänee, miten se kykenee?  Monellakin eri tavalla.  Sellaisellakin saloseudulla, jossa seuraan ei saada kuin aniharvoin joku esitelmä ja puhe, kykenee seura etsimään nuorten sydämistä puhtaita elämän ihanteita.  Jo yksinään yksiääniset laulut yhteisesti laulettuna saa nuoren sydämen sykähtelemään.  Laulammehan paljon seuran kokouksissa isänmaallisia lauluja, joissa runoilija tuo silmäimme eteen tuhannet järvet lehtoisine niemineen, valoisia kesäöittemme kirkkauden öiden, jolloin aurinko unohtaa mennä levolle ja laulurastas kaiuttaa säveleitään seudun yli.  Tahi laulamme pohjolan talvesta sekä jouluillan rauhasta kotilieden ääressä.  Jo yksinään kauniit isänmaalliset laulut avaavat silmämme huomaamaan, että meillä on isänmaa, jota kannattaa rakastaa ja sen eteen työtä tehdä.

Nuorisoseurojen ohjelmassa on myöskin kotiseututyö, työ, josta jälkeenpäin huomataan, miten arvokasta työtä se onkaan.  Se on historiaa kotiseudustamme.  Jälkeen jääneet saavat nähdä edeltäjäinsä työstä kuvin ja kirjoituksin kuvaamalla kunkin ajan asutuksia ja seutuja.

Minun on tarpeetonta, enkä tahdokaan luetella ja selvitellä niitä monia eri työmuotoja, joita nuorisoseuraliikkeen ohjelmaan kuuluu, mutta muutamalla sanalla sanottuna sen työn tarkoitus on oikean ihmisen etsimistä.

Hyvä nuoret!  Kirjoittakaa itsenne jäseneksi seuraan ollaksenne oikeaa tervettä Suomen nuorisoa, jolla on halu pyrkiä kohti työtä ja totuutta.

Kunnioittakaa ennen kaikkea isiemme uskoa luottaen hädänkin hetkellä Saarijärven Paavon tavoin kaiken hyvän antajaan.

Kyntäkäämme ja kyläväkämme niitä peltosarkoja, joita esi-isät ovat meille raivanneet.  Ahkera työ ja totuuden tunto jos on nuorisomme päämäärä, silloin on Suomen tulevaisuus rakennettu, että nuorilla olisi tilaisuus täällä omissa valoisissa suojissa vapaahetkiään viettää, täällä työtä tehdä jalojen päämäärien saavuttamiseksi.

Nykyinen nuoriso!  Me vanhemmat seuramme jäsenet toivoisimme, että Te paremmin kuin me, olette tilaisuudessa ja te varmasti tahdotte kohottaa aatteen lipun korkealle, te tahdotte tahrautumattomana säilyttää sen.  Tässä uskossa tahdomme katsoa valoisassa toivossa kohti tulevaisuutta.

Samalla kun lausun juhlayleisön tervetulleeksi tähän tilaisuuteen, käytän tilaisuutta hyväkseni sydämellisesti kiittää nuorison äitiä, rva Löthmania sekä opettajatar Heikkistä siitä, että olette saapuneet juhlaamme läsnäolollanne kunnioittamaan.

Me usein ihmettelemme, miten Teillä rva Löthman riittää …….(puheen loppuosa on kadonnut).

Suojeluskunta

Lottatoiminasta Kiuruvedellä : Kirsti Manu muistelee                                            Sari ja Heikki Rautio

Leo Huovinen kertoo kirjassaan Kiuruvesi 1873 – 1980 (sivut 323 – 327) lottatoiminnasta hyvin ansiokkaasti. Tämän esityksen tarkoituksena on lähinnä kertoa vielä tällä hetkellä elävien henkilökohtaisia muistoja tästä toiminnasta.

Tietoja on saatu Paavo Lonkilalta (synt.1923) ja Kirsti Manulta (synt. 1930).

Kirsti Manu muistelee: ” Lottiin voi päästä, jos oli 17 vuotta täyttänyt, minä en ollut joten minusta tuli pikkulotta, olin silloin 8-vuotias.”

Jokaisella koulupiirillä oli oma jaosto, minä kuuluin silloin Jylängän koulupiiriin. Meitä kokoontui silloin n. 20 henkeä. Jokaisesta talosta, jossa oli tyttöjä, osallistui ainakin yksi, ellei kaksi tyttöä. Oli tietenkin myös sellaisia taloja, joissa ei lottatoimintaa hyväksytty.

 Koululla kokoonnuttiin ja siellä mm. revittiin sideharsopakoista sellaisia siisnoja ja ne käärittiin rullalle lähetettäviksi rintamalle. Kyllä ne olivat melko römelöitä verrattuna nykyisiin sideharsorulliin, mutta parempaakaan ei ollut.

Sitten me neuloimme kynsikkäitä, sellaisia sormettonia lapasia sekä kypärän alle suojia kovaa pakkasta vastaan. 6-vuotiaana silloin jo osattiin kutoa, lapset joutuivat semmoisiin hommiin nykyistä paljon aikaisemmin.

Sitten meillä oli kuoro, minä osaan vieläkin niitä lauluja ulkoa. Tärkeää oli myös saada laittaa paketteja rintamalle, niin sanotulle tuntemattomalle sotilaalle. Me pikkulotat teimme pikkupaketteja ja isot sitten kirjoittivat kirjeen ja käärivät paketit lähetettäväksi.

Koulujen opettajat johtivat toimintaa ja koettivat keksiä myös jotain huvitusta. Niinpä meilläkin oli juhlia, joihin harjoiteltiin ohjelmaa ja kutsuttiin kylään lottien johtoporrasta. Oheisessa kuvassa on juuri tällainen juhla ja sinne oli kutsuttu Tyyne Väänänen ja Elina Läksy kirkonkylältä sekä Osmangin koulun lottaryhmä opettajansa johdolla. Kuvasta tunnistan Hilja Humalojan, Siiri Ryyminin, Tyyne Kurkipuron ja Kumpulaisen Heikin sisaren. Suuri osa on jo poissa, olisi pitänyt näitä muistella vähän aikaisemmin.

Isot lotat tekivät oikein juhlallisen valan kirkossa. Sen jälkeen he saivat käyttää  lottapukua ja merkkiä. Meillä pikkulotilla ei ollut valaa ja merkkikin oli erilainen. Lottapukuun tehtiin itse reikäompeleella koristellen kaulukset ja hihansuut. Puku oli aina oltava siisti ja päällä joka paikassa missä oltiin työssä.

Pukuja oli kaksi, työpuku ja juhlapuku.

Lotat tekivät monenlaista auttamistyötä: muonitusta, ompelemista, ilmavalvontaa, puhelinkeskuksessa oloa. Monet kiuruvetiset tytöt oppivat esimerkiksi sähköttämään näissä töissä.

Rahaa piti saada jollakin tavalla ja sitä varten perustettiin myös Lottakahvila kirkonkylälle. Siinä olivat työssä vuorollaan useat kirkonkylän tytöt.”

Ensimmäinen Lottakahvila oli suojeluskunnan talossa, se perustettiin 1933. Siellä myytiin kuulemma jäätelöäkin ja virvoitusjuomia tehtiin itse koneella (Huovinen s. 324).

Paavo Lonkila muistelee: ” Lottakahvila sijaitsi Leppäniemen kaupan vieressä. Siellä oli vetäjänä Puolakan Mari, komea nainen. Sen vielä muistan, että siellä oli myyjänä Leppäniemen tytär Eeva ja sitten myös  Antin tytär Laina Kämäräinen.”

Kirsti Manu muistaa Lottakahvilan hyvin, sillä hänen tätinsä  Irja-Mari  Kärkkäinen oli siellä myös myyjänä. Koska häntäkin kutsuttiin Mariksi, monet sekoittivat hänet Ja Puolakan Marin. Irja-Mari oli kuitenkin pieni ja hintelä ja Puolakan Mari iso ja komea.

”Minä tulin usein koulun jälkeen kahvilan ovensuuhun istumaan ja täti kävi ostamassa Limu-Pekalta limonaadia, jota Pekka Väisänen, Limu-Pekka myi tien toisella puolella raakalautapenkin päältä. Siellä oli portteria ja erivärisiä patenttikorkkisia limonaadipulloja. Sitä oli hienoa juoda munkkien kanssa, joita kahvilasta sai ostaa. Muistan myös ihailleeni kauniita Lotta-kuppeja. Missähän nekin kaikki lienevät, jäikö yhtään ehjäksi, kun kaikki piti hävittää.

Kahvilassa oli ”herrojen puoli”, vissiin upseereille tarkoitettu. Minä olin vielä niin pieni, etten siitä jaosta oikein mitään tiennyt. Heikki Rautio muisteli, että vielä 1950-luvulla isännät menivät sille puolelle kahville, joku kysyi, että saako täällä sekoittaa, johon tuli myyjältä vastaus: onhan siinä lusikka!.

Sellaisia nimiä, jotka olisivat olleet siinä kahvilassa töissä, olivat ainakin Tyyne Kurkipuro, Vartiaisen Annikki, Tabellin Hilja, Mykkäsen Kaisa ja Kossin tytöt. En nyt kyllä oikein muista enempää.

Se oli sitten surullinen päivä, kun lotat menivät jonossa kirkkoon purkamaan valan. Me pikkulotat istuimme Osulan rappusilla ja itkimme mukana.  Merkit piti luovuttaa ja puvuista piti katkaista hihat ja sitten kantata ruudullisella kankaalla. Myös taskut piti poistaa, etteivät puvut näyttäisi enää lottapuvuilta.

Kun sodan jälkeen kaikki Lotta- ym. -tunnukset piti poistaa, kahvila myytiin osuusliike Elolle. Kahvilarakennus purettiin ja kahvilatoiminta muutti torille, linja-autoaseman taloon ja sai nimen Johanna –Baari.  Kuitenkin monen suussa kulki baari vielä Lotta-baarina 1960-luvullakin.

 Myynnistä saadut rahat ym. omaisuutensa lotat lahjoittivat hyväntekeväisyyteen esim. MLL:n tuberkuloosirahastolle, Seuratupayhdistykselle, Kiuruveden seurakunnalle ja Jänteelle (Huovinen s. 327).

 

Muistikuvia Suojasta / Jaakko Soininvaara

Kun Suoja rakennettii  1900-luvun alussa, silloin ei rakennettaessa käytetty paljon eristeitä. Isäni Arvo Soininvaara oli jänteen johtokunnassa ja hän antoi meille Matin kanssa 40-lvun lopulla tehtäväksi ajaa sahajauhoja hevosella Matikan sahalta Suojalle.  Kuormat tehtiin lapiolla – kaksi kuutiota taisi sopia kuormaansa.  Sahajauhot nostettiin ensin vinssillä ylös välipohjalle ja minun piti sitten ryömiä ullakolla ja kuljettaa siellä katon ja välipohjan välissä sahajauhoja – olin vielä sopivan pieni.  Ainakin viikon konttailin siellä vintillä.  Lisäosa oli silloin jo tehty, mutta eteisosa, jossa oli lipunmyynti, WC:t, naistenhuone ja narikka, tehtiin sitten myöhemmin.

Ravintolapuoli oli siinä eteisestä sisälle tultaessa ja sen kautta mentiin juhlasaliin. Soittotälli oli juhlasalin näyttämö-tilassa.  50-luvun alussa ravintolaa piti Lauri Huttusen rouva.  Siinä myytiin kahvia ja I olutta ja limonaadia, jota ostettiin ”Limu  -Pekalta”,  Pekka Väisäseltä.  Halmesvirran leipomosta tuli myyntiin munkkeja.  Minä rupesin vuonna -52 soittamaan Suojalla rammaria.  Soitin sitten kaikki tanssit.  Törölän Eino oli myös ja sitten oli Pekka Lappalainen.  Tanssit oli joka lauantai ja 60-luvulla oli tanssit myös keskiviikkoina.  Tanssit alkoivat kahdeksalta ja ne kestivät kahteentoista.  Joskus oli lisäaika.  Väkeä oli paljon.  Se oli aikuisväestöä.  Ja vierailijoita kävi.  Oli Tapio Rautavaara ja muita.  Kun orkesteri ja solisti piti pienen tauon, minun piti silloin soittaa levyjä.  Olavi Virran levyt olivat eniten soitettuja.  Yksittäisistä levyistä pyytivät paljon Kuutamo-serenaadia… se oli paljon soitettu levy.

Tanssilattiaan levitettiin perunajauhoja luiston parantamiseksi.  Myös boorihappoa käytettiin, kunnes se myrkyllisyyden takia kiellettiin.  Sitten käytettiin jopa suodantinkahviakin – se oli ehkä jo 80-lukua.

Lauri Huttunen oli siihen aikaan Suojan vahtimestarina, kun minä olin rammarin soittajana.  Huttusen perhe asui yläkerrassa olleessa vahtimestarin asunnossa.  Alussa ei tansseissa ollut yhtyeitä.  Musiikki soitettiin rammarilla.  Sitten rupesi tulemaan myös orkestereita.  Oli Ollin orkesteri Iisalmesta, Kangaskokon orkesteri Kiuruvedeltä, ..  Orkesterit hankki aika paljolti Huttusen Lassi, muutenkin hän vastasi tanssien järjestelyistä, narikasta ja muusta.  Hänellä oli tietysti myös apulaisia, kuten järjestysmiehet.  Puhvettiahan piti Lassin vaimo Inkeri.

Veikko Kaikkonen tuli sitten vahtimestariksi.

Tanssien lisäksi oli myös muuta toimintaa.  Paini tuli jo vuonna -35ohjelmaan.  Kun Ville Hyvärinen oli palopäällikkönä Kiuruvedellä, ja hän veti painijoita, niin siihen aikaan painivat hirveästi ja painikilpailuja oli paljon. Matti Luostarinen ja Eila Haakana olivat myös vetämässä paineja.  Viikolla painiharjoituksissa Molski otettiin näyttämölle, joka oli kilpailuissakin molskin paikka, tai sitten molski vedettiin puhvetin puolelle.  Silloin samaan aikaan salin puolella saattoivat harjoitella palloilijat tai yleisurheilijat, kuten Asko Pesonen, joka hyppäsi korkeutta salissa superlon -patjoille.

Oli piirin mestaruuskilpailuja ja oli muita isoja kilpailuja, jotka olivat usein kaksipäiväisiä.  Kilpailijoita tuli aina naapuripitäjistä ja kauempaakin – ainakin kerran oli SM-painit ja kerran oli kansainväliset painit.  Kilpailuja saatettiin järjestää myös seurojen välisinä otteluina, kuten esim. Ylivieskan Kuulan ja Kiuruveden jänteen väliset painiottelut. Lauantai-iltana aloitettiin, harjoiteltiin, pudotettiin saunomalla painoa punnitukseen Suojan vieressä olleessa saunassa ja kun joissakin painoluokissa oli paljon kilpailijoita, karsittiin sunnuntain kilpailuun.  Sunnuntaina päivällä ratkaistiin loppuotteluissa painoluokkien voittajat. Sen ajan painijoita oli mm Tauno Ihalainen Heinäkylästä, Jussi Tikkanen, Kämärilän Lassi ja Ruottisen ”Mikki”.   Myös painikilpailuissa piti olla soittamassa ”rammaria”.

Puhvetin puolella oli painiharjoitusten lisäksi arki-iltoina pingispelin mahdollisuus.

Lentopalloa pelattiin monena iltana.  Vuorot olivat erikseen nuorille, naisille ja miehille.  Ikkunoiden eteen nostettiin isot pahvit, ettei ikkunat mene rikki.

Kerran kuussa oli Suojalla käräjät.  Aikaisemmin käräjät olivat aseman lähellä olevassa Liljan Otavassa.  Käräjiä pidettiin siellä ennen sotia, sotien aikana ja jälkeenkin.  Rakennus oli aika iso ja siinä oli majoitustilojakin. Se sijaitsi siinä vastapäätä Esson huoltoasemaa ja Jakamoa. Mutta se paloi.  Poikasena oltiin katsomassa sitä.   Liljat siirsivät kahvilan sitten siihen rakennukseen, joka oli lähempänä rataa ja jossa asuivat.

 

Kiuruveden Jänne vuosina 1916-1976

Lyhyt katsaus toimintaan, Jänteen hallitus/Matti Laitinen

Kiuruveden nuorisoseuran urheilujaostoon kuuluvat kokoontuivat 1. päivänä lokakuuta 1916 pohtimaan erillisen urheiluseuran perustamista.  Kokous päätti perustaa Kiuruveden Jänne –nimisen voimistelu- ja urheiluseuran..  Kokous valitsi edelleen sääntökomitean, jonka ehdottamat säännöt hyväksyttiin 5. päivänä syyskuuta 1917.  Niissä mainitaan seuran tarkoituksena olevan ”herättää, vireillä pitää ja edistää harrastusta kehittäviin, työtarmoa lisääviin, elämänilo tuottaviin ja joutoajan viettämiseen hyvin sopiviin ruumiinharjoituksiin”.

 Seuran ensimmäiseen johtokuntaan valittiin herra Vilho Tikkanen puheenjohtajaksi ja muiksi jäseniksi Kalle Hynynen, Väinö Makkonen, Väinö Mattila, Sakari Mustonen, August Läksy ja neiti Halonen.

Jänteen toiminta oli aluksi vähäistä.  Vuosikokouksiakaan ei pidetty joka vuosi – ainakaan säilyneiden asiakirjojen mukaan.  Seura oli edelleen nuorisoseuran varjossa.

Seuran päätoimintamuoto oli aluksi voimistelu.  Kaksi kertaa viikossa pidettiin yhteisiä harjoituksia. Välineiksi hankittiin nojapuut ja telinematto.

 Ensimmäiset piirikunnalliset hiihdot pidettiin maaliskuussa 1920.  Kilpailut pidettiin Kiurujärven jäällä.  Osanottomaksu oli kaksi markkaa ja voittaja sai palkinnoksi kolme teelusikkaa.

Seuraavina vuosina hiihtokilpailuja pidettiin jäsentenvälisinä.  Ensimmäisen kiertopalkinnon seura hankki v. 1923.  Myös poikien hiihdot otettiin jokavuotisiksi.

 Yleisurheiluharrastus oli laimeaa, mikä on ymmärrettävää kentän puuttumisen vuoksi.  Pieniä moniottelukilpailuja oli kuitenkin melkein joka vuosi, suorituspaikkana seurojen talon piha sekä maantie.

 

Yleisurheilua kuusi vuosikymmentä

Urheilutoiminnan vakiintumisen merkkejä on jo vuodelta 1925.  Jäsentenväliset hiihtokilpailut olivat olleet jokavuotisia.  Yleisurheilun harrastus laajeni: pidettiin monipuoliset urheilukilpailut (lajeina 100 m, 1500 m, 3000 m, kuula, keihäs ja korkeushyppy) ja tänä vuonna alkoi seurojen välisten kilpailujen sarja Sulkavan Koiton kanssa.

 Näihin aikoihin alkoi kiinteä yhteistyö suojeluskunnan kanssa.  Tämä järjestö pystyi organisaatiollaan ja toiminnallaan pitämään mukanaan joukoittain sellaisia nuoria, jotka poikaiän ohitettuaan eivät olisi jaksaneet kiinnostua urheilusta.  Suojeluskunta reippaalla ohjelmallaan huolehti heidän kunnostaan ja isosta joukosta löytyy helposti hyvin lahjakkaita urheilijoita.  Kun urheilu varsinkin 1930 –luvulla leimattiin kansallishenkisesti arvokkaaksi, oli tuloksena urheilun nousu, niin Kiuruvedellä kuin koko maassa.

Jänteen toiminnan vilkastumiseen vaikutti hyvin suuresti Matti Keräsen mukaantulo.  Hänen nimensä on mainittava aina ensimmäisenä historiasta puhuttaessa.  Hänen puheenjohtajakautensa alkoi 1926 ja kesti 22 vuotta.

Aloitteita urheilukentän saamiseksi oli tehty jo vuosina 1906 ja 1912.  Voimistelu- ja Urheiluseura Kiuruveden Teräs teki v. 1926 Jänteelle ehdotuksen yhteistoiminnasta urheilukentän saamiseksi.  Näiden seurojen sekä suojeluskunnan yhteistyönä kenttä valmistui syksyllä 1928.  Rakennustyöt tehtiin talkootyönä, rahavaroja tarvittiin noin 19.000,-.

Ennen urheilukentän valmistumista yleisurheilun harrastus oli hankalaa, mutta kilpailuja pidettiin. Seuran sisäurheilumestaruuskilpailuja alettiin pitää vuodesta 1927 lähtien.

Kentän valmistuttua pidettiin syyskuussa 1928 piirikunnalliset kilpailut, jonka voittajista mainittakoon juoksu- ja hyppysarjat voittanut Lauri Salminen, 300 metrin voittaja Alfred Tikkanen sekä nuorista voittajista Emil Pursiainen ja Kalevi Tikkanen.

Piirikunnalliset kilpailut tulivat jokavuotisiksi ja v. 1930 ne muuttuivat kansallisiksi.  Seuraottelut alkoivat myös.  Vuotta 1931 on pidettävä ensimmäisenä nousun vuonna, saavutettiinhan silloin ensimmäinen piiriennätys ja toiset tilat piirinmestaruusviesteissä.  Seuraavana vuonna viesteissä tuli ykköstilat ja siitä lähtien Jänteen voidaan sanoa melkein hallinneet Pohjois-Savon pikajuoksuja 1939 loppuun saakka.

Myös kenttälajeissa kehityttiin.  Suurimmaksi nimeksi nousi Heikki Taskinen, joka oli toinen SM-kilpailuissa 1935 sekä mukana Suomi-Ranska -maaottelussa 1936.  Piirinmestaruuksia tuli v. 1935 seuraavasti: 4 x 100, 4 x 400, 5-ottelussa A. Rönkkö, samoin joukkuemestaruus, korkeushypyssä A. Rönkkö 175, seiväshypyssä P. Kolehmainen 340, kuulassa H. Helppi 13.25.  Menestys jatkui v. 1937, Jänne hävisi KUV:lle niukasti piirin limpun pisteissä, mutta oli maalaisseuroista paras.

 Vuonna 1938 Kiuruveden Jänne voitti piirin limpun.  Aluemestaruudessa jäätiin toiseksi.  Mutta Seuraava vuosi 1939 toi korkeimman savutuksen: aluemaljan.  Uutena mestarina oli Jukka Nuortio aitajuoksussa.

Juoksijoiden taso, etenkin pikajuoksijoiden, oli korkea.  Ei ollut ihme, että jäsentenvälisissä kilpailuissa saattoi 4-5 miestä juosta 100 metriä alle 12sekunnin.  Tällaiseen tasoon ei ole päästy vieläkään.  Huippuluokkaa oli myös Lauri Lämsän seuraennätys 11,2, mikä on kestänyt viime vuosikymmenelle saakka.  Hyvällä syyllä voidaankin 1930 –lukua kutsua juoksijoiden vuosikymmeneksi.

Erikoisena voimanosoituksena pidettiin seuraottelun voittoa.  Seurakoetuksissa oli koko pitäjä mukana – ainakin hengessä.  Alkuvaiheessa Jänteelle tuli tappioita, mutta myöhemmin selviä voittoja.  Kilpakumppaneina olivat Sukeva, Pyhäjärvi, Pielavesi, Nivala ja Siilinjärvi.

Sodan aiheuttama lamakausi näkyi selvimmin yleisurheilussa.  Sotia edeltäneestä loistokaudesta oli merkkinä enää poikajuoksijat, jotka menestyivät PM -viesteissä v. 1945, kuten 5-ottelijatkin.  Vanhojen urheilijoiden tilalle oli saatava uusia.  Jänne kiinnittikin huomiota erikoisesti poika- ja tyttöurheilun kehittämiseen.

Sakari Nikkinen nousi tällä jaksolla ensimmäisenä A-luokan urheilijaksi.  Tämä monipuolinen urheilija menestyi 10-ottelussakin, mutta hänen lempilajeikseen tulivat korkeus ja keihäs.  Nikkinen oli varma pisteiden tuoja ja moninkertainen mestari piirin kilpailuissa toistakymmentä vuotta.  Hänen Kiuruveden aikojensa parhaiksi tuloksiksi jäivät 186 ja 67,54.  Myös hänen serkkunsa Soini Nikkinen aloitti näihin aikoihin Jänteen riveissä.

Vuonna 1947 Jänne sai vahvan kiekko- ja moukarimiehen Aaro Miettisen.  Seuraavana vuonna Jänteen juoksijat kohottivat päätään: 4 x 1500 piirinmestaruus tuli joukkueelle L. Lonkila, O. Rantonen, A. Hyvönen ja E. Kärkkäinen.

Nuorisotyön tulokset alkavat näkyä v. 1949.  Nimityksen ”Luupuveden heinäsirkat” tunsi pian koko pitäjä.  Kolme poikaa, Eero Salminen, Osmo Ahonen ja Eero Kämäräinen, alkoivat erottua muusta poikajoukosta.  He harjoittelivat läpi talven, erikoisesti korkeushyppyä.  Kaksi ensin mainittua jaksoi poikaiän ohitettuaankin harrastaa urheilua ja he pääsivätkin koko maan valioiden joukkoon.

1950 -luvun alku oli yleisurheilussa selvää nousun aikaa.  V. 1953 Jänne sai ensimmäisen kesäurheilun Suomen mestaruuden.   19-vuotias Eero Salminen oli noussut maan parhaaksi korkeushypyssä.  Mestaruuden hän voitti tuloksella 193 cm ja sai edustaa maata kolmessa maaottelussa.  A-luokan urheilijoita olivat Osmo Ahonen ja Sakari Nikkinen.  Osmo Ahonen voitti SM:n nuorten keihäässä 1954, viimeisenä Jänteen vuotenaan.  Seuraavana vuonna seura pääsi I- luokkaan yleisurheilunsa perusteella.  Nuorten osuus oli painava.  Uusia nimiä ilmaantui joka vuosi.  Heistä voi mainita Pentti Saastamoisen, joka vei Suomen mestaruuden nuorten kiekossa ja edusti maata nuorten maaottelussa 1956.

 Tunnustuksena ja kannustuksena sai Jänne v. 1956 järjestettäväkseen nuorten SM-kilpailut Kiuruvedelle.  Kilpailut vietiin mallikkaasti ja rutiinilla läpi, vaikka ne olivatkin seuralle suuri haaste.

Seuraavat vuodet olivatkin sitten Jänteelle raskaita,  Runsas muuttoliike työmaiden perässä vei parhaan terän Jänteen urheilijoista sekä puuhamiehistä.

60-luvun alussa oli vielä muutamia lupaavia urheilijanuorukaisia, mutta ammatin takia paikkakunnalta poismuutot veivät heidät.  Jotkut jaksoivat harjoitella yhä edelleenkin ja saavuttivat valtakunnallista arvostusta, kuten Pentti Vartiainen, joka edusti maatamme nuorten riveissä.  Heistä mainittakoon Asko Pesonen, Toivo Riihijärvi ja Heikki Laitinen.  Seura onkin koko toimintansa aikana pystynyt kasvattamaan useita nuoria urheilijoita, jotka ovat siirtyneet pois paikkakunnalta varakkaampiin seuroihin ja sieltä käsin saavuttaneet varsin kunniakkaita saavutuksia.  Nykyisin yleisurheilu on lähinnä nappuloiden varassa.  Joukossa on tosin muutamia lupaavia vanhempiakin.  Kilpailutoimintaa on vain piirikunnallisella tasolla.  Kenttäolosuhteet ovat täällä siksi heikot, ettei esim. kansallisia kilpailuja pystytä järjestämään.

 

Hiihdon kuusi vuosikymmentä

Vuosi 1947 oli Kiuruveden Jänteen hiihdon läpilyöntivuosi.  Maakuntaviestissä tuli kolmas tila.  Piirinmestaruuskilpailuissa kotimaastossa joukkue Lonkila – Leskinen – Pesonen sai myös kolmannen sijan Kuopion ja Varkauden jälkeen.  SM-kilpailuissa Pesonen tuli 7:nneksi ja Puijolla hän sai 3. ja 4. tilan.  Näiden suorituksien perusteella hänet valittiin olympiaehdokkaiden joukkoon.

Paavo Lonkila alkoi myös nousta nimihiihtäjäksi.  Hänen esiintulonsa tapahtui SM-viestissä 1949, jolloin hän oli osuutensa paras.  Puijon voitto ja kakkostilat Salpausselällä ja Ounasvaaralla tuottivat lipun MM-kisoihin.

Vuodet 1950 – 52 kirjoitetaan Jänteen historiassa suurin kirjaimin.  Paras saavutus oli Pesosen ja Lonkilan kaksoisvoitto SM-pikamatkalla 1950.  Lonkila sai Lake Placidissa hopeaa viestissä ja pikamatkalla 5. tilan.  Seuraavana vuonna hän voitti Holmenkollenilla.  Vuoden 1952 talviolympialaisiin Norjaan valittiin kaksi jänteeläistä, Pesonen ja Lonkila.  Jälkimmäinen toi pronssia ja viestikultaa.

Näinä loistovuosina hiihtäjämme menestyivät myös pienemmissä kilpailuissa.  Piirin mestaruudet olivat tavallisia.  Viestijoukkueissa kolmantena pyöränä oli ensin Leskinen, sitten Pentti Härkönen, Heikki Laitinen ja Olavi Kämäräinen.  Viides tila oli paras SM-kisoissa, piirinmestaruuksia tuli useita.  Maakuntaviestin voittoon ei Jänne yltänyt, toinen tila jäi parhaaksi.

Suurten nimien Pesosen ja Lonkilan mukana laski Jänteen hiihtourheilu.  Vielä 1955 piirin viestissä tuli kultaa.  Uusia hiihtäjätähtiä syntyi, mutta useimmat muuttivat varakkaampiin seuroihin ja parempiin työpaikkoihin.

Kiuruveden talviurheilumahdollisuudet lisääntyivät, kun Koskenjoen hyppyrimäki valmistui v. 1959.  Tämän jälkeen joka talvi on pidetty mäkikilpailuja, joita seuraamaan on aina tullut runsaasti yleisöä.  Joka kerran on ollut mukana nimimiehiä kevätkansallisissa.  Nykyinen mäkiennätys 45,5 m on Pauli Ukkosen nimissä.  Jänteen poikien mäkiharrastus on nousussa, tosin edelleen suppealla pohjalla.  Jänteen riveistä lähtenyt mäkikotka Juhani ”Rönä” Ruotsalainen on edustanut maatamme useissa kansainvälisissä kilpailuissa.  Poikien kilpailuissa käytetään Lions Clubin rakentamaa pikku mäkeä.

Mäki on nyttemmin purettu ja mäkiurheilu sen mukana seurannut muistojen joukkoon.  Mäkirakenteiden lahoaminen, sen pienuus ja seuran taloudelliset vaikeudet uuvuttivat tämän alan yritykset.

Hiihto kuten muutkin urheilumuodot on potenut vetäjäpulaa.  Sitten Viljo Pesosen ja Paavo Lonkilan aikoihin ei ole päästy.  Nuorten varassa ovat hiihdonkin lupaukset.  Nuoriso- ja nappulatyöhän onkin nyt viimeaikoina kiinnitetty runsaasti huomiota.  Talvella -76 järjestettiin joka kylällä Jänteen nappulahiihdot.  Nämä antoivatkin varsin myönteisiä kokemuksia.  Innostus oli valtava.  Kaiken kruunuksi järjestettiin Rytkyn hiihtokeskuksessa piirikunnalliset puistohiihdot.  Nimekkäimpiä osanottajia olivat: Helena Takalo, Juhani Repo, Liisa Suihkonen.  Kylätoimikuntien aktiivinen panos kruunattiin näin loistavasti.  Tulevaisuuden tavoitteena ovat vuoden -77 Pm kisat sekä -78 maakuntaviestin järjestäminen.  Myös hiihdossa ovat entiset jänteeläiset kilpailleet valtakunnallisella tasolla voitokkaasti, esimerkiksi -76 Reijo Väisänen kuului maamme ampumahiihdon parhaimmistoon.  Hiihdon osalta hän edustaa edelleenkin Jännettä.

Seuran toiminnoista juuri hiihdossa on nyt päästy systemaattiseen harjoitteluun.  Näin luodaan niille aktiiveille mahdollisuus näyttää kykynsä.  Näissä nuorissa onkin seuraavan vuosikymmenemme tulevaisuus.

 

Muut lajit – voimistelu

Voimistelu oli Jänteen ohjelmassa alusta lähtien.   Ohjaajina toimivat Lauri Salminen, Erkki Kärkkäinen ja Olli Kärkkäinen.

Voimistelua harrastettiin kuntovoimisteluna.  Esko Seppäsen aikoina Jänteen joukkue saavutti voimistelussa piirinmestaruuden.

Naisvoimistelu liitettiin Jänteen ohjelmaan v. 1919.  Sotien jälkeen tämä harrastus vilkastui.  V. 1952 perustettiin Jänteen Naisvoimistelijat -niminen urheiluseura.

Voimistelun loppuminen Jänteen toiminnasta oli valitettavaa, paikkakunnalta poismuutot töiden takia sotki paljon hyvään alkuun päässeitä urheilumuotoja.   Sopivien vetäjien puuttuessa kyseiset urheilumuodot loppuivat itsestään.

 

Paini

Oskari Tuovilan muutettua paikkakunnalle tuli paini Jänteen ohjelmaan v. 1935.  Hänen lisäkseen tätä harrastusta ovat johtaneet Matti Luostarinen, Eino Haakana ja kaikkein näkyvimmin Viljo Hyvärinen.  Paini pääsi vauhtiin varsinaisesti sodan jälkeen.  Harrastus oli vilkkaimmillaan 1950 -luvun alkupuolella.  Muutamina vuosina Jänne hallitsi piirin painitoimintaa.  Tunnustusta annettiin siten, että saatiin järjestää SM -kilpailutkin ja on kerran ollut kansainväliset painitkin.  Parhaina aikoina pitäjässä oli kolmisenkymmentä aktiivipainijaa.  Suosittu toimintamuoto oli myös seuraottelut, joita käytiin mm. Lapinlahden, Pyhäjärven, Tuusniemen ja Ylivieskan kanssa.  Kyläosastoista Ruutana, Niemiskylä ja Rytky kehittivät omia painijoita.  Johtomiesten poismuuton mukana meni myös painiharrastus.  Nykyisin on harrastustoiminta hieman elpynyt kyläosastoissa.

 

Nyrkkeily ja muut lajit

Nyrkkeilyä on harrastettu, tosin melko suppeasti.  Vuonna 1945 järjestettiin piirikunnalliset kilailut.  Toiminta lakkasi Olli Kuosmasen muutettua seuraa.

Suunnistus on ollut monena vuonna toimintasuunnitelmissa, mutta se on supistunut muutamiin jäsentenvälisiin kilpailuihin.

Seuralla on ollut myös uintijaosto, mutta sen toiminta on jäänyt vähäiseksi.  Nyt uimahallin valmistuttua uintijaoston toiminta todennäköisesti saadaan uudelleen henkiin.

Palloilu

Jo 1930-luvulla pesäpallo oli Jänteen ohjelmassa.  V. 1946 se otettiin uudelleen.  Aluksi toiminta keskittyi vain ystävyysotteluihin.  Vuonna 1948 alkoi sarjakilpailu; aluksi perussarja, sitten välisarja ja maakuntasarja, joka onkin ollut toistaiseksi korkein saavutus.  Paras taso lienee ollut keväällä 1953, jolloin Jänne voitti Kallan kisoissa maakuntasarjalaisten kilpailun ja jolloin olisi ollut hyvä mahdollisuus päästä suomensarjaan.  Joukkue hajosi kuitenkin poismuuttojen vuoksi ja seura sai lähteä taas perussarjasta.

Jalkapallo oli seuralla kovassa nousussa 60-luvun paikkeilla erikoisesti Esko Leppäsen ja Olli Miettisen johtokautena.  Vaihtelevalla menestyksellä kilpailtiin piirisarjassa.  Vuonna 1964 perustivat jalkapalloilijat oman seuransa KiuPa:n.

Koripalloakin pelattiin lähinnä lyseolaisten voimin.  Nyttemmin tämä palloilumuoto on lakannut toiminnasta.

Jalkapalloilun loputtua Jänteen toiminnasta, alkoi lentopalloilijat kovan  yrityksen päästä sarjapeleihin mukaan.  Tätä palloilumuotoa oli tosin epävirallisesti harrastettu kylillä ja kirkolla aina, mutta kuusikymmentäluvun puolivälin jälkeen alkoi varsinaiset sarjaottelut.

 Eräiden opettajien ansiosta ilmoittauduttiin Suomen lentopalloliiton sarjoihin mukaan.  Menestys ei aluksi ollut päätähuimaava.  Tosin voittojakin tuli.  Sarjoissa sijoituttiin hieman keskitason heikommalle puolelle.  Vähitellen alettiin päästä harjoituksissa ”jyvälle” ja niitä monipuolistettiin,  Kuopiosta saatu lentopallovalmentaja antoi todellisen lähtöpaukun tehokkaalle harjoittelulle.  Tuloksiakin alkoi näkyä.  70-luvun alussa olivat Jänne II ja I nelossarjassa 1. ja 2.  Jänne II nousi 3-sarjaan.  Pohjois-Savon piirin lisäksi on osallistuttu Suomen Cupiin ja innostus lentopalloon on ollut valtava.  Seura on pystynyt pitämään sarjassa 2-joukkuetta.  Tosin monia hyviä pelaajia on menetetty paikkakunnalta poismuuton vuoksi.  Valmentajakysymys on aina ollut vaikea.  Tämän ymmärtää, koska asiaan paneutuneelta henkilöltä vaaditaan paljon vapaa-aikansa uhraamista.

 

Johtoporras 

Jänteen puheenjohtajina toimivat Viho Tikkanen, Kalle Hynynen, Väinö Mattila,  Pekka Väisänen, Arvo Rattila.

22 vuoden ajan on puheenjohtajan nuijaa pidellyt M. H. Keränen.

Matti Keräsen jälkeen ovat puheenjohtajina olleet Timo Kärkkäinen, Erkki Kärkkäinen, Olavi Tiihonen ja Tuomo Hämäläinen, Touko Heinonen, Jorma Kankaanpää, Reino Sairanen ja Matti Laitinen edellisen hoitaessa tehtäviä edelleen.

Muissa tehtävissä on 60vuotiskauden aikana toiminut lukuisa joukko eri henkilöitä itseään säästämättä.  Nämä kantajoukot ovat vastanneet seuran toiminnasta ja tehokkuudesta.  Useat ensin itse aktiiviurheilijoina,  ja myöhemmin seuran ”puuhamiehinä” nuoremmille oppia antaen sekä itse esimerkkiä näyttäen.

 

Kyläosastot 

Vanhin Jänteen kyläosastoista on Koivujärvellä.  Ja muut iikäjärjestyksessä: Rapakkojjoki. Rytky, Luupuvesi, Lapinsalo, Niemiskylä, Ruutana, Honkaranta, Kalliokylä, Aittojärvi, Luupujoki, Tihilä, Murtomäki.  Sulkavan Koitto muuttui 1954 Jänteen alaiseksi kyläosastoksi.  Uusimpia ovat Perhonsiiven, Nälännön seudun ja Lahnajoen kyläosastot.

 Nykyisin toiminnassa olevat kyläosastot/toimikunnat:

vetäjänä

Rytky                                  Eino Kärkkäinen

Luupuvesi                           Paavo Hyvönen

Tihilä                                   Juhani Marjoniemi

Koivujärvi                           Esa Saastamoinen

Honkaranta                         Matti Leskinen

Lapinsalo                            Markku Nuutinen

Rapakkojoki                       Lauri Ruotsalainen

Kalliokylä                           Olli Siponen

Niemiskylä                          Hannu Kauhanen

Lahnanen                            Kyösti Lehtola

Perhonsiipi                          Veikko Tikkanen

Nykyisin ovat kaikki kyläosastot toimineet vireästi järjestämällä erilaisia urheilutilaisuuksia nappuloille.

 

Pesäpalloa Kiuruvedellä 

Haastateltu Raija Hyväristä (o.s. Heikkinen) (synt. 1944)  ja Raimo Hyväristä (s.1939) sekä Yrjö Huttusta (s.1929)   15. 3. 2013 sekä Raili Halosta (s. 1942) 17.3.2013

Tietoja poimittu myös Leo Huovisen kirjasta Kiuruvesi 1873 – 1980 ( sivu 415)

1920– luvulla toi Tahko Pihkala Amerikasta pallopelin nimeltä pesäpallo. Siitä tuli nopeasti suosittu peli. Hankaluutena sen pelaamiselle oli se, että siihen tarvittiin laaja, tasainen kenttä. Niinpä siitä usein pelattiinkin lyhennettyä versiota, nelimaalia. Kiuruvedelle oli kuitenkin saatu monien mutkien kautta suojeluskunnan aloitteesta urheilukenttä 30 – luvun alkuun mennessä. Kenttä sijaitsi keskellä kylää ja säilyikin sitten kunnan ainoana urheilukenttänä aina 1980 – luvulle asti.

Koska urheilua tuohon aikaan harrastettiin paljon, monia eri lajeja ja monissa eri seuroissa, oli kentän käytöllekin tungosta. 30 – luvulla pesäpalloa kuitenkin jo pelattiin varsinkin suojeluskuntalaisten keskuudessa, sillä se oli mainio peli harjoiteltaessa esim. käsikranaatinheittoa, jossa lajissa siihen aikaan järjestettiin jopa kilpailuja.

Sodan jälkeen innostus pesäpalloon virisi jälleen. Se oli koulumaailmassa hyvin suosittua ja Kiuruveden yhteislyseo oli siinä valtakunnallisestikin menestynyt hienosti.

Jopa itse Tahko Pihkala vieraili Kiuruvedellä innostamassa nuoria lajin pariin.

Urheiluseura Kiuruveden Jänne perusti pesäpallojoukkueen, joka liittyi pesäpalloliittoon v. 1948. Aluksi miesten joukkue pelasi piirin perussarjassa , mutta nousi nopeasti välisarjaan ja jo vuonna 1951 se nousi maakuntasarjaan. Joukkuetta johti Eelis Kastari ja joukkueessa pelasivat ainakin seuraavat innokkaat miehet: Arvi Kastari, Arkko Halonen, Martti Takkula, Jorma Huuhtanen, Yrjö Huttunen, Reijo ja Raimo Rönkkö, Ilkka Pesonen, Antero Ruuskanen, Kyösti Hämäläinen, Antti Vartiainen, Ville Alanne ja Hannes Kärkkäinen.

Hannes Kärkkäinen toimi myös tuomarina koko piirin alueella. Muistitietojen mukaan Arvi Kastari oli mainio , ovela lukkari ja Arkko Halonen, vaikka oli muita selvästi vanhempi, oli vikkelä sieppari.

Olosuhteet ja rahavarat olivat tuolloin vaatimattomat, hommat tehtiin talkoilla, pelimatkat köröteltiin kuorma-auton lavalla ja rahat otettiin omasta taskusta. Mutta innostus oli kova ja kannustusta riitti niin, että katsomo ja kentän laidat olivat täynnä yleisöä kannustamassa omia kotipeleissä.

Peliporukan ikääntyessä tai muuttaessa muualle toiminta alkoi kuitenkin hiljalleen hiipua. 1960- luvulla innostus alkoi jälleen viritä. Yksi innostajista oli yhteiskoululainen Ahti Tikanmäki. Hän sai mukaan paljon nuoria varsinkin koulutovereistaan ja harjoittelu alkoi. Pelattiin jälleen alkusarjassa. Uuden, taitavan valmentajan, Reijo Toivosen, tultua kunnan liikunnanohjaajaksi, nousu kohti maakuntasarjaa alkoi jälleen

Sinne päästiinkin, jopa kolmossijalle. Ongelmana oli jälleen se, että useat taitavat nuoret lähtivät muualle opiskelun tai työpaikan perässä ja myöskin Reijo sai paikan muualta. Tuli pulaa valmentajista ja pelaajista. Niinpä sarjatoiminta loppui v. 1973.

Kiuruveden Jänteen Naisvoimistelijoiden riveissä toimi myös naispesäpallojoukkue. Koska naisvoimistelijat kuitenkin keskittyivät lähinnä voimisteluun, oli pesäpallo-valmentajista kova pula.

Siksipä oli onnekasta, että kuopiolainen KeMu:ssa mestariksi asti päässyt nuori Raija Heikkinen  valittiin Yhteislyseoon liikunnanopettajaksi, vaikkei hänellä varsinaisen liikunnanopettajan papereita vielä ollutkaan. Hänellä riitti taitoa ja  innostusta

Kun vielä kävi niin onnellisesti, että Raija löysi puolisokseen liikunnanopettaja Raimo Hyvärisen, oli joukkueen huoltajaongelmakin ratkaistu. Raimo on joskus sanonutkin , että hän sai kerralla kaksi vaimoa : Raijan ja pesäpallojoukkueen!

Menestys olikin hyvä. Innostunut nuori opettaja sai oppilaat mukaan harjoittelemaan todella tunnollisesti. Harjoittelu oli monipuolista: koripalloa, lentopalloa, voimistelua, pesäpalloa, hiihtoa.   Ja mikä tärkeintä, harjoittelu oli ympärivuotista. Jokainen piti huolella harjoituspäiväkirjaa ja tulosta tuli aina kolmen parhaan joukkoon saakka koko maassa oppikoulujen cupissa.

Oli kuitenkin tärkeää kesäharjoittelun ja kilpailujenkin kannalta, että kunnassa toimi myös seurajoukkueita. Kiuruvedellä se ei kuitenkaan ollut täysin ongelmatonta koska linja-autokyytejä oli vähän ja lapsia tarvittiin kesäisin taloissa töihin. Ongelmia kuitenkin ratkottiin miten milloinkin esim. joku kulki harjoituksiin ajokortittomana veljensä autolla metsäpolkuja pitkin ja pitkät polkupyörämatkat kasvattivat joidenkin kuntoa entisestään.

Kiuruveden Jänteen Naisvoimistelijoiden pesäpallojoukkue pääsi mestaruussarjaan v.1967. Se oli kova saavutus, varsinkin, kun osa joukkueesta oli pelannut vasta pari vuotta. Ehkäpä nousu oli liiankin nopeaa jotta jokainen olisi ehtinyt kypsyä myös ottamaan vastaan häviöitä ja pettymyksiä ja silti pelaamaan täysillä. Mestaruussarjassa pelaaminen vaatii myös paljon rahaa ja sen hankkiminen Kiuruvedellä siihen aikaan melkeinpä naisvoimin oli tosi vaikeaa.

Rahankeräykseen käytettiin mitä erilaisimpia keinoja: myytiin makkaraa jäärata-ajoissa ja pidettiin arpajaisia yms. Sitten keksittiin paperinkeräys : taajama jaettiin alueisiin, joka alueelta pari tyttöä keräsi paperit , junavaunu asemalla täyttyi kevääseen mennessä. Lisäksi Alkon tulo Kiuruvedelle antoi mahdollisuuden pullonkeruuseen. Pullot tuotiin Hyväristen kaksion eteiseen ja osittain kai olohuoneeseenkin, josta Hyväriset, aikuiset, ne sitten toimittivat kauppaan. Näin saaduilla rahoilla saatiin varaa kalliiseen mestaruussarjakauteen :peliasuihin, matkoihin, mailoihin ym. tarpeelliseen.

Vaikeasta rahatilanteesta ja hauskoista keräysmuodoista kuullessaan kiuruvetissyntyinen Iltasanomien urheilutoimittaja Pentti Pekkala teki lehtijutun saadakseen jonkun sponsorin kiinnostumaan. Toisin kuitenkin kävi. Lehtijuttu haluttiin ymmärtää väärin, ”juopottelevat pesäpalloilijat”. Se tuntui todella epäoikeudenmukaiselta ja aiheutti suurta mielipahaa varsinkin vapaaehtoisille , kaikkensa yrittäneille vetäjille. Pentti Pekkala kuitenkin auttoi lahjoittamalla kalliita pesäpallomailoja useita  kappaleita.

Kun joukkue toisen kerran olisi päässyt mestaruussarjaan, 70- luvun alussa,  oli vetäjältä jo veto lopussa ja homma lopahti. Vaikka pelaaminen sarjatasolla loppui, hyvät ystävyyssuhteet säilyivät. Pelaajat hajaantuivat kukin taholleen. Tuli tohtoreita, maistereita, opettajia kehonhuoltajia ympäri maailman. Mutta liikunnan ilo on säilynyt. Tapaamisia on järjestetty useita, Missun koti on ollut usein kokoontumispaikkana.

Pesäpallojoukkueessa pelaaminen antoi silloisille syrjäisen Kiuruveden nuorille ainut-laatuisen tilaisuuden päästä matkustamaan ja leireilemään ympäri Suomen ja saada uusia tuttavia saman harrastuksen parista. Joukkueessa pelasivat silloin ainakin: Anja Kaikkonen, Pirkko Parviainen, Raili Halonen, Maarit Kattainen, Annikki Halonen, Anne Eskelinen, Raija Hyvärinen, Arja Flygare ja Mirja Lonkila

Tästä joukosta neljä opiskeli liikunnanopettajiksi. Anja Kaikkonen, Annikki Halonen, Arja Flygare ja Mirja Lonkila. Anne Eskelinen väitteli tohtoriksi kansainvälisestä politiikasta.

Nuori joukkue pelasi ainakin seuraavassa kokoonpanossa: Pirkko Lonkila lukkari , Eila Winberg sieppari, Sinikka Tikkanen 1.vahti, Raili Halonen 2.vahti, Sisko Räty 3.vahti, Anneli Mörä ja Arja Kattainen polttajat, Päivi Konttinen ja Arja Flygare kopparit ja Anne Eskelinen 2.vahti. Laila Nousiainen ja Pirjo Erholtz olivat vaihtopelaajat ja Raija Missu Hyvärinen valmensi.

Erityisliikunnan kehittymisestä Kiuruvedellä

Raija Hyvärisen toi Kiuruvedelle liikunnanopettajaksi pesäpallo. Hän toimi pidettynä opettajana Yhteislyseossa 13 vuotta. Häneltä kuitenkin puuttui opettajapätevyys ja niinpä hän siirtyi v.1978 uuteen uimahalliin töihin. Siellä kului 5 vuotta Jumppasen Pentin työtoverina hallin toimintaa kehittäen.

Kansalaisopistotyötä Missu teki kolmen vuoden ajan ja pari vuotta kului Runnin kylpylällä vapaa-ajan ohjaajana. Näinä vuosina Raija kouluttautui erilaisilla täydennyskoulutuskursseilla soveltamaan liikuntaa pitkäaikaissairaille. Tällaisia olivat esim. mielenterveyspotilaat, reumasairaat, liikuntaesteiset, näkövammaiset, diabeetikot ja vanhukset. Kaikkiin ryhmiin tarvittiin omanlaistansa tietoa ja taitoa ja sitä Raija hankki todella paljon.

Kun Raija sitten valittiin Kiuruveden erityisliikunnanohjaajaksi hän loi täällä pohjan kaikelle erityisliikunnalle oman empaattisen luonteensa koko tarmolla. Sille pohjalle on jatkossa hyvä rakentaa. Raija painotti myös eri tahojen ja toimijoiden yhteistyön suurta merkitystä.

Voidaan varmasti hyvin yleisesti yhtyä mielipiteeseen, jonka joku mielenterveyspotilas oli Raijalle  hänen eläkkeelle lähtiessään sanonut : ”Minulle tulee Sinua ikävä !” Raijan jälkeen erityisliikuntaa veti myös hyvin ansiokkaasti Sari Kautto vuoteen 2012 asti . Mutta hänen tiensä on jatkunut eteenpäin elämässä ja paikka lienee nyt sijaishoidossa keväällä 2013.

Urheilua Kiuruvedellä                                                                                                      Raimo Hyvärinen, 2013

Olen syntynyt Kiuruvedellä ja vuoden ikäisenä muutettiin Kuopioon isän työn mukana.  Siellä hän oli paloasemalla palokorpraalina.  Sitten me oltiin yhdeksän vuotta siellä Kuopiossa.  Kävin Valkeisen kansakoulua kaksi vuotta.  Siihen liittyy semmoinen asia, että minusta olisi tullut mäkimies.  Siellä oli Rajalan mäki, josta hypättiin 18 metriä.  Eno teki minulle mäkisukset.   Niitä sanottiin siihen aikaan norssuiksi.  Nykyään mäkisukset ovat tylppäkärkiset, mutta silloin suksien kärjissä oli semmoinen nipukka.  Muistan, että pystyin ponnistamaan siitä Rajalan mäestä niin paljon kuin jaksoin.  Mutta sitten isä tuli takaisin tänne Kiuruvedelle.  Täällä oli palopäällikön paikka auki ja hän haki sitä  ja me muutimme 1949 tänne.  Silloin ei vielä ollut paloasemaa.  Me oltiin Kaikkosen asunnossa, pienessä huoneessa.  Se oli huonekaluja kattoon täynnä ja me siinä asuttiin.  Siinä alapuolella oli Rissasen konepaja.  Paloasemaa ruvettiin rakentamaan ja rakennusmestari Mikkonen piirsi sen.  Meidän asunto siinä oli siitä erikoinen, että keittiössä oli paloaseman keskuslämmityskattila.  Sitten vielä erikoista oli, että keskuslämmityskattilan vieressä oli luukku, joka meni kellariin.  Minä muistan, että perunat alko itää aika aikaisessa vaiheessa.  Elämä jatku täällä.  Hyvähän siinä oli asua, kun siihen tottu.  Isän tulo liitty vielä tähän, että hän oli aktiivipainija.  Hän on sijoittunut sarjassa 67 kiloa neljä kertaa hopealle vapaapainissa.  Hän meni tällaisella taustalla Saastamoisen liikkeeseen ostamaan verryttelypukua, kun oli ilmoitus, että urheilijat voisivat niitä saada.  Ne oli sellaisia velvetonipukuja, vähän peltimäisiä.  Mutta Pehveri ei tuntenut isää ja sanoi, että hän tarvitsisi sitten tietää, että on jonkun verran urheillut.  Isä oli ollut justiinsa olympiakarsinnoissa ja hävisi tuomariäänin 2-1, kun sillä hetkellä oli kaksi Tullin tuomaria.  Seuraavassa sarjassa olisi ollut toisinpäin.  Matsi meni ratkaisemattomaksi.  Sulo Leppänen, joka tuli valituksi olympiakisoihin, tuli siellä neljänneksi.  Niin lähellä isä oli maailman kärkeä sillä hetkellä.  Siinä sarjassa oli Paavo Pihlajamäki, joka aina voitti.  Isä oli ainut, joka pystyi Paavoa vastaan täyden ajan painimaan.

Isä ryhtyi sitten valmentamaan. Paini-innostus oli kovaa.  Niemiskylässäkin oli semmoista leiritoimintaa, että painijat sijoitettiin leirillä eri taloihin ja .. sitä en muista, missä painiminen tapahtui, mutta siellä oli Suomen painin päävalmentajat.  Tämä tapahtui kesällä.  Siellä oli paljon riskejä talon poikia.  Veikkaisin, että 20-30 kaveria oli ringissä.  Sitten oli seuraotteluja esim. Ylivieskan Kuulan kanssa.  Ne aina vaihteli, Ylivieskassa ja täällä Kiuruvedellä Suojalla.

Painijat painivat näyttämöllä ja katsojat istuivat salissa.  Mm. Haaparannasta tuli semmoinen kun Makke, se on jäänyt mieleen.  Ihalaisen Paavo ja Tikkasen Jussi.  Paavo oli muistaakseni SM –kisoissa 52-kiloisissa ja 73-kiloisissa Jussi.  Jussi oli parhaimmillaan ehkä kuuden sakissa.  Sen verran pittää nostaa omaakin häntää, että kun ensimmäisen kerran rupesin Pennasen Lassia vastaan painimaan, niin Lassi sano, että ei sitten alussa painita tosissaan.  Mutta sehän niittasi minut heti selälleen.  Semmoinen kokemus vähän vanhemmalta painijalta.

Painihomma oli Jänteen hommaa.  Suojalla oli harjoitukset siinä osassa, missä oli kahvio.  Se oli aika isotöistä, kun ne painavat meriheinämatot aina kasattiin ja leviteltiin.  Sitä en muista, että niistä pölyistä olisi kukaan kärsinyt.  Sitä allergiaa ei tunnettu tai eikö sitä ollut.  Nämä samat matot tulivat sitten myöhemmin, kun olin jo täällä koulussa hommissa  ja ruvettiin yläasteen aulassa painimaan, niin kaksi poikaa lähti juosten pois, kun niistä matoista lähti pöly.

Paini karsiutui.  Minäkin jatkoin sitä työn ohessa.  Me voitettiin yhtenä vuonna ainakin viisi poikapainien mestaruutta.  Kuopiossa ja Lapinlahdella oli voimakas paini-innostus ja täällä Kiuruvedellä.  Isä veti sitten Iisalmessa niin kauan kun pysty.  Mutta sitten tuli SULn puolelta seuroille semmoinen pyyntö palaveriin, muistaakseni se oli Oulussa.  Sairasen Reiska meni täältä kuuntelemaan ja sieltä tuli tieto, että seurat karsii lajeja ja keskittyy jäljelle jääneisiin.  Siinä tapahtui pikkusen oikeusmurha.  Minä koin sen semmoisena, kun paini poistettiin.

Yleisurheilu ja hiihto jäi.  Oiskohan nykyaikana semmoinen mahdollista, että kun minä olen ollut liikunnan opettajana ja maajoukkueen kakkosvalmentajana silloin opiskeluaikaan ja kuitenkin sitä   toimintaa oli, että poikia kävi 20-30 poikaa, lahjakkaita kavereita.  Sitten se valmentaminen jäi, kun Raijalla oli siihen aikaan iltatyö ja minulle jäi iltaisin enemmän kotona poikien hoitaminen.  Sitten sain vähän tästä pyyhkeitä. Koululle tuli tarkastus ja kysymys, miksi ei ole iltaharjoituksia.

Siihen mennessä oltiin Jumppasen Penan kanssa pidetty ainakin kahtena iltana viikossa harjoitukset.  Siellä oli koripalloa ja kaikkea muutakin… Saatiin vähän semmoinen laiskan leima.  Piti panna käsi taskussa nyrkkiin ja laskea enemmän kuin kymmeneen.

Kiuruvesi oli urheilupitäjä.  Oli aikaa, kun oli puolen kymmentä maajoukkueurheilijaa yleisurheilussa.  Oli Eero Salmista, Pesosta ja Nikkistä, Ahosta, Vartiaista.  Oli semmoista monipuolisuutta.  Kun ne oli kentällä harjoittelemassa, niitä ihailtiin.  Se oli hyvää aikaa.  Jokaisen koulun lähellä jokaisella kylällä oli lentopallo-kentät, joihin kokoonnuttiin.  Sinne tuli semmoisetkin, jotka eivät harrastaneet.  Sinne tultiin kuin lavatansseihin.  Siellä nähtiin toisia.  Nyt tämä puuttuu.  Pitää mennä ravintolaan ja heti tulee tarjoilija viereen.  Pakko jotain tilata.

Sittenhän meillä oli Jänteellä joukkuekilpailuja.  Oli pesäpallo.  Laukkalan lujan kanssa oli otteluja.  Luja oli Suomi-sarjassa.  Kiuruvesi oli maakuntasarjassa.  Mutta ottelut olivat erittäin tasaisia.  Vanhan yläasteen urheilukentän katsomo oli täynnä.  Siellä oli erittäin hyvä tunnelma joka kerta kun siellä pelattiin.

Kiuruvedellä oli hyviä juoksijoitakin.  Satasella Kaikkosen Eero, otin koulutunnilla hänelle ajan 10.6.  Täällähän oli oppikoulun mestaruuskilpailuissa myöhemmin tämä näyttelijä Ismo Apel on jäänyt sillä tavalla mieleen, .. sitä aina nauretaan kun tavataan.  Kävi sillä tavalla, alkuerässä ainut joka ei ollut viestissä kilpaillut, oli Apelin Ismo.  Hänelle teroitettiin, että muista, kun vaihto on tapahtunut, jatkat samaa rataa eteenpäin.  Nyt tuli semmonen tilanne, että siinä takana oleva rata oli jostain syystä tyhjänä, seuraavalla radalla oli joku juoksija.  Ismo tuli vaihtoon eikä nähnyt ketään ja lähti menemään sisäkentälle ja törmäsi siihen seuraavan radan juoksijaan.  Ylivoimaisesti paras aika tuli Kiuruveden joukkueelle, mutta sen juoksusta tehtiin protesti, joka meni läpi.  Todennäköisesti tältä porukalta meni Suomen mestaruus.  Siinä joukkueessa oli juoksemassa Jussi Räty, Pasi Pehkonen, Ismo Apel ja kuka oli neljäs.

Kaikki juoksi sinne 11,8:aan.  Säkällä voi käydä tällä tavalla.  Ismo pystyi juoksemaan Cooperiakin 3100.  Hiihtokin on ollut aika merkittävää Kiuruvedellä.  On ollut Lonkilaa ja Pesosta, oli Väisäsen Heikki, Laitisen Heikki.  Pikkupoikana kävin kansallisia hiihtoja seuraamassa ja nehän lähtivät Suojalta ja tulivat Suojalle.  Sitten oli tämä Teräksen porukka.  Lähtivät semmoisesta paikasta, missä on nyt Sivan liike.  Siinä oli työväen talo.  Siitä lähtivät.

Muistan, että Udd niminen hiihtäjä lähti siitä hiihtämään.  Siihen tulivat myös maaliin.  Maakuntaviesti hiihdettiin Iisalmen ja Kuopion välillä tiellä.  Se ei oikeastaan mennyt tietä pitkin, vaan latu kulki tien vieressä.  Mutta kerran oli suojakeli ennen maakuntaviestiä ja tie meni aivan kaljamikoksi.  KPE, Kuopion urheilijat kekkasivat semmosen .. panivat 15-20 sentin teräsreunoja suksiin.  Niissä oli aikaisemmin reunoissa hikkoria, mutta se ei mennyt siihen jäähän.

Ne tulivat tien vierellä kulkeneelta ladulta tielle ja voittivat aivan ylivoimaisesti, ne luistelivat, vaikka silloin ei ollut luisteluhiihdosta tietoakaan.  Toiset rämpivät huonossa kelissä latua pitkin.  Ne siirsivät autolla sukset aina seuraavalle.  Yleensä Jänne pärjäsi hyvin.  Muistan kun yksi viesti päättyi Iisalmeen Sankarrniemelle ja oli pakkasta 30 astetta.  Minä möin satasella lippuja.  Siinä kävi sillä tavalla, että Sonkajärvellä oli Esko Hakola niminen kaveri, joka oli nousemassa tähän Eljas Koistisen tasolle.  Sillon oli nailonsukat muodissa.  Hän oli laittanut kenkään nailonsukat ja häneltä paleltu varpaat niin pahasti, että joutui olemaan pitkään sairaassa.

Samalla tavalla Eljas Koistinen hiihti ja kun silmistä tuli vettä, niin pakkanen vaikutti, että hän ei vuorokauteen nähnyt mitään.  Silloin ei ollut mitään pakkasrajoituksia.  Minäkin olen ollut vappuna ollut hiihtämässä Jänteen joukkueessa Poroveden jäällä.  Siinä oli semmonen tilanne, että asuttiin jo Iisalmessa ja paloasemalla ja isä pisti jänteen hiihtäjille huoltopisteen sinne paloasemalle, kun tunsi kaikki.  Ja kävikin niin, että Jänteen joukkueessa ei ollutkaan alle 18-vuotiasta hiihtäjää.

Minä olin ehkä 15-vuotias.  Ne kysy, että enkö minä voisi hiihtää sitä osuutta.  Minä hiihdin sitten.  Minä olen hiihtänyt olympiavoittajan kanssa samassa joukkueessa, mutta huonostihan minä hiihdin.  Oli jäänyt mieleen, kun tämä Paavo Lonkila ja Eljas Koistinen hiihtivät.  Näkyi kun kaksi lyhyttä miestä meni siellä järven jäällä, ne menivät aivan yhtä aikaa, ne olivat niin kuin hauki, ne olivat niin laajaratasia. Se oli hienon näköistä.  Latu meni Olvin rannasta uimarantaan, kävi välillä toisella puolella vähän maalla, mutta hiihtäjät olivat kuitenkin koko ajan näkyvissä.

Seppäsen Esko on luonut tämän meidän liikunnan opetussysteemin.  Hän neuvo ja me sitten toteutettiin se.   Voimistelu oli yksi arvostelulaji.  Oli voimistelu ja urheilu. Aikanaan voimistelumiehet olivat saaneet sen aikaiseksi, että sanottiin, että kippi kuuluu yleissivistykseen.  Se oli vähän samanlainen, kun sanotaan, että ajokortti kuuluu yleissivistykseen.

Lukioikäisistä oppi puolet tai kaksi kolmasosaa kipin, mutta sehän on niin, kun sanottiin, että sata kertaa pitää yrittää, ja se onnistuu.  Voimistelu ei ollut paha laji.  Jos ajatellaan ketteryyslajeja, niin sieltä kauttahan ne tullee.  Voimisteluharjoituksissa sali oli aina ihan täynnä.  Sitten kun minä olin jo siirtynyt eläkkeelle, ala-asteelta tuli soitto, että voisinko minä tulla neuvomaan nuita temppuja.  Vanhemmat valittaa, että melkein kuin lampuissa roikkuvat kotona, mutta ei oo mitään, mitä oikeesti tekisivät.  Minähän menin ja tehtiin niitä temppuja, mutta minähän huomasin, että kyllä minä liian vanha oon.  Mutta tehtiinhän me kaiken näköisiä.

Ennen juhlissa oli usein yhtenä ohjelmanumerona voimistelunäytös.  Kun olin koulussa oppilaana, voimistelusalina oli yläasteen ruokala.  Minulla oli semmoinen bravurinumero, että juostaan ja tehdään arabialaishyppyjä, puolivoltti taaksepäin ja kokovoltti päätteeksi.  Mutta voltti lähtikin kiertämään ja putosin ruokapöydälle, jossa oli istujat kahta puolta.  Siinä ei käynyt mitenkään.  Ne luulivat, että tein sen tarkoituksella.  Muistan, kun (Jumppaisen) Pentin kanssa pyörittiin siinä samaisessa salissa, joka oli hyvin matala. Siinä ei pystynyt oikein heittämään jättiläistä.  Se tehtiin polvet koukussa.

Kerran joulujuhlassa oli semmoinen, tämä oli jo meidän opettajana olo aikaa, Penalla oli Mini Cooperi ja ajettiin sinne pikkusaliin keskikäytävää pitkin tonttujen kanssa ja sitten oli rekillä hassuttelu.  Siellä oli merimiesvoltit sun muut.  Silloin kun ei ollut vielä televisiota, silloin kelpasi tämmöinenkin omatekonenkin.  Melkoinen vaivahan siinä nähtiin, kun rekkikin kiinnitettiin salin ohjelmapäätyyn.  Seppäsen Eskohan näitä jo järjesti.  Hänestä on tarina, kun hän on kajaanilainen, niin Kajaanin jalkapalloseuroja oli Helsingissä pelimatkalla ja olivat rautatieasemalla.  Edellisenä iltana oli Elis Askin tallin ottelu ja .. tai se ei vielä ollut Askin talli, kun se vielä itse nyrkkeili.  Esko ja Ask olivat aika samannäköisiä.  Askia odotettiin rautatieasemalle ja Esko oli siellä jo valmiina sen joukkueen kanssa.  Lehtimiehet tulivat sinne ja rupesivat haastattelemaan Eskoa Askina.  Esko hoksasi heti, mitä tämä oli ja iski tarinaa.

Kiuruvesihän Teräksen puolella oli myös nyrkkeilypitäjä.  Täällä oli mm. Hakala, se oli lukion poikia ja on nykyään lääkäri.  Porttilan Vihtori oli myös nyrkkeilijä,  Kärkkäisen Kalevi ja sairaalan talonmies Kuosmasen Olli.

Sitten oli semmosta tyhmää, että Jänteen ja Teräksen eriseuraisuus vei Kiuruvedeltä monta  hyvää urheilijaa  muihin seuroihin, kuten esimerkiksi Kumpulaisen Seppo.  Minä olin hyvillä mielin, että seurat yhdistyivät, mutta sehän ei toteutunut Teräksen puolella.  Tämmöinen poliittinen toiminta ei ole järkevää, kun ei yksinkertaisesti riitä valmentajia ja muitakaan resursseja rahaa ja kaikkea tämmöistä.

Samanlaisia valovoimaisia urheilijoita ei ole ihan kuten ennen, mutta toisaalta urheilupaikat ovat paremmat kuin koskaan.  Suorituspaikat ovat hyvät, mutta käyttäjiä ei tahdo olla.

Mäkihyppy on jäänyt pois Kiuruveden urheilukuvasta.  Kouluaikana hypättiin Penan ja vähän meitä vanhemman Pyykankaan Sakun kanssa Kosken mäestä 18 metriä.  Se oli vielä luonnonmäki.  Siinähän sattu vaikka mitä.  Siinä oli ojia poikittain, kun tultiin hypyn jälkeen.  Sakun hyppy meni oikealle ja siinä oli vain kaksi kolme metriä tampattua lunta.  Hän meni sinne oikealle ja käänsi kyljelleen, että ei mene sukset ojaan.  Se sai varmaan aivotärähdyksen. Kun tultiin pyörällä pois Koskenmäeltä, hän ajoi penkkaan aina silloin tällöin.  Pena tietää tämän tarkasti kun on elänyt täällä.

Tehtiin sitten mäki.  Mutta kun siihen aikaan ei ollut kyllästettyä puuta, niin se lahosi pian.   Siitähän jäi pitkäksi aikaa vaaratekijä, kun siinä oli betoniset tolpat ja niistä nousivat kulmaraudat ylös.  Pelättiin, että joku laskettelee vielä niihin.  Sitten kerran kunnan varastosta kävivät hitsaamassa ne pois.  Siitä mäestä kävi hyppäämässä Kalevi ja Juhani Kärkinen, Ukkola ja Rönäkin vähän myöhempänä aikana.  Esko Seppänen hyppäsi myös.  Mäkiennätys oli yli neljäkymmentä metriä.

Jänteen hiihtokilpailujen ladun lähtöpaikkana Suoja                                              Paavo Lonkila

Kun Suojan pihasta lähdetään, niin latu kulki siitä nykyisen urheilukentän ja   Tossavaisen rakentaman hallin kohalta jokea kohti ja puottautu siitä, missä nyt on metsää, joelle ja poikittain sen yli ja siitä suoralla linjalla Iisalmen tien vieressä olevan Kettulan talon ihan nurkille asti.   Siitä sitten aika jyrkkää nousua, hiukan kaartaen vasemmalle nykyisen Hannes ja Vieno Ikosen talon ja entisen Savon Voiman konttorin välistä ja suoralla linjalla taas joen yli ja jyrkkää nousua ns. Hovin mäkeä (Iisalmen-Pyhäsalmen tie valmistui 60-luvulla).  Siellä tuli hiukan metsää ja latu jatkui metsän sisällä olevaan peltoaukeamaan, joka tällä hetkellä näkyy Jänteen hallille mentäessä oikealta.  Siitä sitten hiidettiin   aivan Kosken taloihin ja Kosken mäkien nousuihin ja  sen aikaisten hyppyrimäkien alle ja sieltä nousua ylös.  Kun sitten noustiin hyppyrimäen korkeimmalle paikalle,  jos hiihdettiin viittätoista kilometriä, niin sieltä latu lähti  sitten hiukan vielä eteenpäin ja lähettiin kaartamaan oikealle korkeimmille huipuille  niin sanotulle Leinosen mäelle ja hiidettiin siellä hautausmaan yläpuolilla niissä nousuissa ja sitten Boismannin asuntoja seuraten sieltä kaartaen vasemmalle tultiin Niemiskylään päin kallistuvaan Koskenmäkeen ja sieltä sitten taas näille samoille laduille  aika lähelle nykyisen Jänteen hallin maastoja, mistä edelleen latu tuli Korkeakankaan maastoihin ja kaartaen vasemmalle Pietikäisen (Pietun) mäkeen ja mäkeä alas Nivan koulun (rak. 1957-58) ja helluntalaisten temppelin kohalta sitten Suojan pihaan.

Kiuruveden Teräs 1922- 2012 / Marja-Leena Kärkkäinen

Kiuruveden urheiluseura Teräs on ollut toiminnassa kunnioitettavat 90 vuotta. Pitkän elinkaarensa aikana Teräksessä on ollut monenlaisia ajanjaksoja. Elinkaaren historia kertoo erivuosikymmenien elämästä ja tapahtumista Kiuruvedellä. Urheiluseura Teräksen toiminta alkoi varsinaisesti jo vuonna 1906 aktiivisten ja urheilevien nuorten sekä työväen aktiivisien henkilöiden toimesta. Urheiluseuran aloittaminen oli aluksi vastatuulessa, koska virallisesti työväen urheilutoimintaa ei saanut olla. Kiuruveden työväenyhdistyksestä löytyi aatteellinen tukijoukko, joka otti urheiluseuran osaksi toimintaansa, työväenjaostona. Urheiluseura toimi työväenyhdistyksessä vuoteen 1922, jonka jälkeen perustettiin Kiuruvedelle Teräksen urheiluseura, josta alkaa urheiluseuramme ajanlaskenta.

Kiuruveden urheiluseura Teräs, työväenyhdistys, pioneeriliitto, varhaisnuorisojärjestö demokraattiset nuoret sekä myöhemmin vasemmistoliiton kunnallisjärjestö ry ja eläkeläiset ry. ovat toimineet yhteisöllisesti ja tukeneet toisiaan toiminnassa ja taloudessa. Teräs, Eläkeläiset ry ja Vasemmistoliiton kunnallisjärjestö ry tekevät edelleen työtä yhdessä. Yhteistyöllä he ovat pitäneet toimintakuntoisina Vasemmistoliiton kunnallisjärjestön omistuksessa olevat Puistorinteen ja Puistonkulman kiinteistöt, jotka edelleen kokoavat yhteen ison joukon kuntalaisia erilaisten harrastusten pariin.

Teräksen urheiluseuralla on ollut erittäin aktiivista toimintaa, mutta myös hiljaiseloa kuluneen 90 vuoden aikana. Aikanaan kunnallisessa päätöksenteossa mukana olleet poliitikot Juho Huuskonen (kunnanvaltuuston pj.), Pentti Hiltunen (kunnanhallituksen pj.) ja Eero Piippo ( kunnanhallituksen vpj.) huolehtivat että työväenurheiluseuraa pidetään tasavertaisena toimijana kunnan muiden vastaavien järjestöjen kanssa.

Seuratoiminnan alkuaikana yleisurheilu, hiihto ja joukkuelajit mm. jalkapallo pitivät urheilevan nuorison hyvien harrasteiden parissa. Nyrkkeily oli vahvassa nousussa 40–50 -luvuilla. Tuolloin nyrkkeilyä valmensi Olavi Kuosmanen ja myöhemmin 60- luvulla Jorma Niskanen. Teräksen riveissä nyrkkeilijöinä muistetaan mm. Vihtori Grönfors, ja Hyvärisen vahvat veljekset Martti, Pekka ja Matti. TUL:n nyrkkeilijät hallitsivat näihin aikoihin kärkisijoja Suomessa.

Yleisurheilulajeista teräksen keihäänheittäjistä niitti valtakunnallista mainetta hiljattain kesällä 2012 kuollut Soini Nikkinen, jonka ura keihäänheittäjänä sai alkunsa Teräksen riveistä. Ei sovi unohtaa kovan sarjan naiskeihäänheittäjää Elsa Kumpulaista, joka 50- luvulla osallistui SM-kisoihin. Elsa oli innokas urheilija ja hänellä oli vahva tahto menestyä keihäänheittäjänä. Elsa juoksi kotoa Remeskylästä heittämään keihästä ja palasi takaisin kotiin samalla konstilla.

Hiihdon ja lentopallon nousukautta elettiin 70- ja 80-luvulta aina 90-luvulle saakka. Hiihdossa ja lentopallossa menestys johti aina kansainväliselle tasolle asti. Urheilijoiden toimina ulottui koko Pohjoiselle kalottialueelle. Naisten lentopallojoukkue kävi jopa Keski-Euroopassa näyttämässä pelitaitojaan. Lentopallovillityksen Teräkseen toivat Juho Huuskonen ja Pentti Hiltunen. Lentopallon miesten sarjoissa pelaajista mainittakoon muutamia pelaajia. Miehistä Raimo Tikkanen, Taisto Luttinen, Pentti Ahponen, Eero Tuorilainen ja naisista Sari Kuivalainen, Eija Piippo, Anneli Knuutinen, jotka pitivät yllä tasokasta lentopalloa. Naiset nousivat jopa ylempään sarjaan lentopallossa. Lentopalloilijoita tuolloin riitti useampaan sarjaan. Sarjoja oli parhaimmillaan yhteensä 6-7. Raimo Tikkanen, Pentti Ahponen ja Eero Tuorilainen kunnostautuivat myös valmentajina lentopallossa.

Teräksen ja Jänteen väliset ottelut saivat kannattajat käymään kuumana ennen ja jälkeen pelien. Teräs hallitsi lentopalloa viimeiset pelivuodet ennen Jänteen ja Teräksen lentopalloseurojen yhdistymistä. Nykyinen lentopalloseura Luomu-Wolley lajiseurana sai hyviä pelaajia Teräkseltä.

Hiihtäjiä on ollut teräksessä kautta Teräksen historian, Hiihtäjät mm. Aito Pennanen, Kari Saastamoinen, Risto Möttönen, Arto Hukkanen, Reijo Karppinen ja Pauli Jääskeläinen. Teräksen viestijoukkue niitti mainetta S-M tasolla viestijoukkueena. Teräs toi kaksi S-M mestaruutta. Naishiihtäjien joukossa oli myös vahvoja hiihtäjiä kuten Hannele Petäjä, Arja Kaikkonen, Susanna Kumpulainen, Outi-Maria Saastamoinen ja Sanna-Leena Kaikkonen. Hiihtäjiä valmensi ansiokkaasti Eino Pennanen ja Taisto Luttinen. Taisto Luttinen toimi myös ”digitaalisena” ajanottajana ja väliaikojen seuraajana. Taiston antavat väliakatiedot saivat luottamusta myös kilpailevien seurojen taholta.

Voimalajeissa mainetta Teräkselle ovat tuoneet mm Helena Vartiainen, Petteri Ruuska, Jouni Saastamoinen, Arto Sonninen, Juhani Remes ja Henri Remes. Nykyisin voimannoston vahvat sisarukset ovat Mirella ja Markku Laukkanen. Voimalajiin Teräksen nuoria on innostanut ja valmentanut Eero Kauppinen.

Voimistelu on myös ollut urheiluseuran lajina, joka on koonnut joukkoja erilaisiin liikuntatapahtumiin. Joukkoliikuntaa harrastavat osallistuivat TUL:n juhlatapahtumiin. Suuren joukon naisia ja lapsia heitä ohjasi ansiokkaasti Anna-Liisa Kokkonen. Hän ohjasi liikuntasuoritteet, jotka nivoutuivat saumattomasti yhteen joukkoliikuntatapahtumaan isoilla kentillä mm. Helsingissä ja Tampereella. TUL:n juhliin mentiin useammalla linja-autolla ja Teräksen urheilijoita osallistui moneen lajiin.

Liikunnallisten harrasteiden pariin lapset, nuoret ja perheet kokosi Matti Partanen. Hän toimi esimerkillisesti ohjaajana ja vetäjänä isolle joukolle urheilunparissa toimivia Teräsläisiä. Ison joukon on myös saanut liikkeelle liikunnanparissa vieläkin vaikuttava Pentti Piippo. Pentin oli aktiivisesti mukana luomassa Kiuruvedelle senioriliikuntaa. Senioriliikuntaa harrastavien joukko kasvaa ja Pentti on edelleen kantava voima heidän joukossa.

Teräksen puheenjohtajat, sihteerit ja taloudenhoitajat ovat vuosien saatossa vaihtuneet. Pitkäaikaisina puheenjohtajina ovat toimineet mm. Pentti Hiltunen, Raimo Tikkanen, Taisto Luttinen, Matti Partanen ja Esa Kärkkäinen. Sihteereinä pitkäntoimineista mainittakoon Maire Kämäräinen, Tyyne Nikkinen ja Eero Tuorilainen. Nyt Teräksen puheenjohtajana on Timo Korhonen ja sihteerinä Tarja Pennanen.

Tanssien pitäminen ei ole päässyt hiipumaan Teräksen toiminnasta vuosienkaan saatossa. Teräs aloitti Kiuruvedellä lavatanssitoiminnan ensimmäisenä. Lavatanssit ovat toimeliaiden Juho Huuskosen ja Pentti Hiltusen aikaansaannosta. Teräksen järjestämistä tansseista saamme nauttia edelleen kesällä ja talvella. Tanssien järjestäminen vaatii lukuisan joukon vapaaehtoisia toimijoita. Tanssien järjestämiseen Teräksen apuna ovat osallistuneet vuosiensaatossa mm. työväenjärjestöt, kunnallisjärjestö ja Eläkeläiset ry. Nykyisistä aktiivisista toimijoista erikseen mainittakoon mittavan työn Teräksen tanssitoiminnan organisoimisesta Eino Tikkanen, Liisa Martikainen ja Seppo Haataja sekä puheenjohtajat. Seppo Haataja on hommannut tanssiorkesterit ansiokkaasti paikalle vuosikausia hyvällä asiantuntemuksella ja pitkäaikaisella kokemuksella.

Teräksen toiminta jatkuu edelleen. Aika ympärillä muuttuu, ikäihmisten joukko kasvaa, nuorten joukko vähenee mutta liike säilyy. Urheiluseurojen toiminnan edellytys ja vahvuus on edelleenkin aktiiviset liikunnasta ja liikkumisesta kiinnostuneet kuntalaiset, perheet, lapset, nuoret ja eläkeläiset. Kiuruveden Teräs on osa Kiuruveden liikunta- ja urheilutoimintaa, jonka yhtenä tehtävänä on luoda osallistumisen mahdollisuus kaikenikäisille kuntalaisille liikunnan parissa. Urheilun yleisseura Kiuruveden Teräs tekee yhteistyötä TUL: n Pohjois-Savon piirin alaisena urheiluseurana kaupungin, paikallisten urheilujärjestöjen ja Teräksen toimintaa tukevien tahojen kanssa.

Muistio teräksen toiminnasta on koottu Pentti Hiltusen, Pentti Piipon sekä pitkään Teräksen toiminnoissa mukana olleiden henkilöiden ja puheenjohtajien muistissa olevista hetkistä urheilun parissa.

Muistion kokosi Marja-Leena Kärkkäinen, Teräksen johtokunnan jäsen

 

Työväen järjestöjen rakennuksia Kiuruvedellä                                                 Seminaari Kiuruveden kulttuuritalolla 19.07.2014

Pentti Piippo

Perimätietoa

Suurlakon 1917-18 jälkeen työväenliikkeen toiminta sallittiin Suomessa ja se mahdollisti myös Kiuruvedellä työväenjärjestöille omistaa kiinteistöjä. Niinpä paikkakunnalle perustettiin Kiuruveden Kirkonkylän Työväen Yhdistys ry, joka rupesi suunnittelemaan työväentalon rakentamista.  Kiuruveden kirkonkylän keskustasta hankittiin tontti ja rakennettiin ajan mittapuun mukaan varsin toimiva järjestötalo, jota kansoitti poliittinen työväenliike, ammattiyhdistysliike ja hyvin aktiivinen työväestön oma urheilutoiminta, sekä erilaiset näytelmä- ja tanssiharrastukset, kunnes 1930-luvulla joksikin ajaksi Työväentalo suljettiin ja toiminta kiellettiin Lapuanliikkeen toimesta.  Työväenyhdistys antoi luvan rakentaa tontilleen myös liiketaloudellisen työväenliikkeen kaupparakennuksen, OTK:laisen Kiuruveden Työväen Osuusliikkeen.

 

Muistitietoa 

Kuorevirran huvilava

Sotien jälkeen, jolloin myös työväen liike hyväksyttiin kuuluvaksi Suomalaiseen yhteiskuntaa, ryhdyttiin urheiluseura V- ja U-seura Kiuruveden Teräs ry:n toimesta toteuttamaan tanssipaikan rakentamista. Rakennettiin Kuorenvirralle tanssilava, riippusilta ja uimareiden käyttöön hyppytorni.  Maapohjan, joka oli vuokrattu, vuokra-aika umpeutui vuonna 1955 ja rakennelmat täytyi purkaa.

Järjestötalo Puistonkulma

1957 heräsi työväestön keskuudessa ajatuksia uuden ja ajanmukaisen järjestötalon rakentamiseksi paikkakunnan työväenjärjestöjen käyttöön. Niinpä työväenyhdistys ryhtyi toimeen.  Vanha työväentalo myytiin Kiuruveden Työväen Osuusliikkeelle ja hankittiin tontti asematien varrelta. Mutkia matkaan tuotti kuitenkin hanke, jolla pyrittiin estämään uuden työväentalon rakentaminen. Kerättiin nimiä adressiin ”Ei työväentaloa Kiuruvedelle”.  Tämä aiheutti Kiuruveden seurakunnan nurjaa suhtautumista tontin myyntiin Työväenyhdistykselle ja myös sen, etteivät paikkakunnan rahalaitokset uskaltaneet ryhtyä rahoittamaan hanketta.  Innostuneen yhteistoiminnan ja talkoohengen ansiosta sekä valtakunnallisen pankkilaitoksen ansiosta uusi työväentalo, Puistonkulma, kuitenkin valmistui 26.12.1957.

Puistonrinne

1950- ja 1960-lukujen vaihteessa ilmeni tarvetta työväen omistamasta tanssipaikasta.  Kiuruveden Kirkonkylän Työväen Yhdistys päätti hankkia tontin Iisalmen tien varresta ja rakentaa siihen huvilavan.  Sille annettiin nimeksi Puistonrinne.  Huvipaikasta tuli Ylä-Savon alueella varsin suosittu.

Yleistä

Varsin vilkasta työväestön järjestötoimintaa oli myös taajaman ulkopuolella, syrjäkylillä. Siitä oli osoituksena mm. järjestötalon rakentaminen Kalliokylään.

 

AKTIIVINEN PARTIOTOIMINTA                                                                           Esko Kaikkonen

Keskikoulun viimeisellä luokalla meitä poikia joukko liittyi partiotoimintaan, joka oli ollut jonkin aikaa lamassa. Naapurustosta Rissasen Jussi, Kurkisen Pekka ja ortodoksiseurakunnan pastorin poika Kuhan Pekka kuuluivat mainittuun joukkoon. Partiotoiminta oli aloitettu Kiuruvedellä jo vuonna 1928 ja partiolippukunnan Kiurun Pojat toiminta käynnistettiin uudelleen vuoden 1960 paikkellla molempien seurakuntien avustuksella. Luterilaisesta seurakunnasta oli mukana Juhani Simojoki ja pastori Matti Pesonen sekä ortodoksiseurakunnasta kanttori Ville Huttu. Varsinkin Hutun Ville oli vilkkaana karjalaisena innostava johtaja. He osallistuivat toimintaan johtotasolla, hallinnossa. Molempien seurakuntien ollessa taustalla, lippukuntaan liittyi paljon myös siirtolaisten lapsia.

Kukaan mukaan liittyneistä ei tiennyt partiosta mitään, joten ryhmien eli vartioiden johtajiksi Ville ja Juhani valitsivat meitä vanhempia poikia. Niin saimme Kuhan Pekan kanssa vastuullemme Ahma-vartion poikajoukon kasvattamisen. Kuhan Pekka oli vartion johtaja (vj) ja minä apulainen (vja). Partionimekseni tuli Eko ja Pekalle Pesa. Tällä nimellä minut tunnetaan vieläkin.

Pikaiseen tahtiin me tuoreet vartionjohtajat suoritimme alimman tason eli kolmannen luokan merkin Hutun Villelle ja saimme oikeuden ottaa vastaa oman ryhmämme poikien vastaavia suorituksia. Ahma-vartioon liittyivät myös naapurista Rissasen Jussi. Kun kolmas luokka oli suoritettu, saimme antaa juhlallisen partiolupauksen sekä oikeuden pitää lippukunnan keltamustaa partiohuivia.

Kun joukko poikia oli saanut merkkinsä suoritettua, järjestettiin koko lippukunnan läsnä ollessa Seuratuvalla lupauksenantotilaisuus. Samalla Ville ja Juhani solmivat lupauksen antaneille partiohuivin kaulaan ja Ville piti innostavan puheen. Näin minusta tuli lippukunta Kiurun Pokien täysivaltainen jäsen – Kiurun Poika!

Partiolupaus on annettu ja huivit saatu kaulaan. Kuva on otettu kotipihallamme. Taustalla on ulkorakennuksemme pääty, aitanovi auki, sekä joku tuntematon poika. Kuvan on ottanut luultavasti veljeni Seppo, joka ei tullut mukaan partioon.

Nuorempi velipoika Kalle Antero oli jonkin verran mukana toiminnassa. Kaikki sisaret, Piko, Hilkka ja Eila, osallistuivat Kiurun Tyttöjen toimintaan. Silloin tytöt ja pojat toimivat omissa lippukunnissaan.

Selvästi muita ahkerampi ja parhaiten menestyvä partiolainen oli ortodoksisen seurakunnan pastorin poika, Pesa Kuha. Hän suoritti ensimmäisenä toisen ja vihdoin ensimmäisen luokan. Seurasin toisena perässä ja kahdestaan olimme mukana osittain johtamassa ja ohjaamassa koko lippukunnan toimintaa.

Ahma-vartio oli toinen aktiivisimmista lippukunnan vartioista. Vartion viimeisimmässä päiväkirjassa on kerrottu vartion historiaa. Sen mukaan Ahma-vartio aloitti toimintansa 16.2.1960. Olin tuolloin aloittanut lukion. Toinen aktiivinen vartio oli Kokkosen Erkin, Koren, Susi-vartio. Kore oli opettajani kirjailija Lauri Kokkosen poika. Lisäksi muistan Penttisen Jyren johtaman Ilves- ja Malassun Markun johtaman Kotka-vartion.

Vartiomme osallistui maaliskuussa lippukunnan talvileirille Honkarantaan. Tästä retkestä on tallessa oheinen valokuva, jonka luultavasti otti alkuvaiheessa mukana ollut Kurkisen Pekka.  Pari viikkoa tämän leirin jälkeen Pesa siirtyi Kärppien vj:ksi ja minut komennettiin Ahmojen johtoon ja Pilsasta tuli vja.

Kullakin vartiolla oli oma viikoittainen kokoontumisvuoronsa Seuratuvalla. Minun oli valmisteltava jokaiseen kokoontumiseen ohjelma, jossa harjoiteltiin merkkien suorittamista sekä suunniteltiin tulevaa toimintaa. Joskus otin vastaan merkkien suorituksia kokousten yhteydessä, mutta yleensä pojat tulivat meille kotiin niitä suorittamaan.

Retkiä tehtiin ahkerasti tuttuihin paikkoihin Paljakalle ja Körtille sekä myöhemmin Kangaslammen majalle sekä Syväinsaareen. Kaikki retket tehtiin kesällä polkupyörillä ja talvella hiihtäen. Pisin hiihtomatka oli Körtille ja pisin pyörämatka Kangaslammen majalle.

Ankarin talvinen Ahma-vartion retki tehtiin Körtille 26.3.1960. Hiihdimme tietä pitkin perille saakka mäen juurelle ja jalkaisin umpihankea mäkeä ylös.  Pystykalliota vasten rakensimme havulaavun. Pienellä retkikirveellä kaadoimme kelopuun ja siitä kokosimme kolmen pölkyn pitkän rakotulen laavun eteen. Laavun pohjalle katkoimme kuusen havuja patjaksi.

Siihen aikaan ei kellään ollut makuupusseja, vaan nukuimme talvivaatteissa viltin alla rakotulen lämmittäessä toista puolta. Kylkeä vaihtamalla lämpeni vuorollaan toinenkin puoli. Kipinävuorot eivät tulleet kovin pitkiksi, koska mukana oli noin kymmenen poikaa. Rakotuli paloi vähällä huollolla aamuun saakka.

Yö tuntui kylmältä ja arvelimme pakkasta olevan noin -15 astetta. Seuraavana päivänä hiihdimme takaisin ja totesimme, että lämpötila oli peräti -28 astetta! Metsässä puuhatessa ja rakotulilla nukkuessa pakkaseen näköjään tottui, eikä kukaan saanut retkestä edes pientä nuhaa.

Kesällä 1960 järjestettiin ensiapukurssi Seuratuvalla.  EA-tutkinnon.

Samana vuonna oli heinäkuun lopulla lippukunnan kesäleiri Rytkyllä Karsikkoniemessä seurakunnan majan maastossa. Se oli ainoa kerta, kun veljeni Kalle Antero oli mukana. Leirillä pelattiin normaalin partiotouhun lisäksi lentopalloa. Pelatessani sain pallon päin kasvoja ja silmälasit rikkoontuivat taas kerran. En muista, mistä oli saatu suuret puolijoukkueteltat, joissa majoituimme.

Vuodelle 1960 tulee ensimmäinen Ahma-vartion retki Kangaslammen majalle. Lammen maasto sopii erinomaisesti retki- ja leirikohteeksi. Majan saunoineen omisti Lios-Club, jolta saimme aina luvan sen käyttöön. Viereisessä kuvassa paistamme makkaraa majan takan ääressä.

Seuraavassa kuvassa poseeraamme majan kuistilla. Jokaiselle vartiolle piti laatia oma huuto. Kehitin Ahmoille partiohuudoksi ”Ahaa Ahma, aina valpas. Kestä, kestä Ahma hei!”. Se kajahtikin reippaasti aina kokoontuessamme tai leiriytyessämme.

Oman jännittävän mausteensa Ahma-vartion retkiin toi kilpailu Susi-vartion kanssa. Kun saimme tietää Susi-vartion yöretkestä, lähdimme myöhään illalla häiritsemään heidän untaan. Häirintä tapahtui ilotulitteilla, joita hiippailimme paukuttelemaan heidän leiriinsä aamuyöllä. Sitten pikaisesti pakoon! Sudet vastasivat samalla mitalla. Koskaan eivät häiritsijät jääneet kiinni.

Erityisesti muistan kaksi onnistunutta retkeä. Ensimmäinen tehtiin elokuun pimeydessä, kun Sudet olivat leiriytyneet Syväinsaareen. Rannalla saaren kohdalla oli pankinjohtaja Roppolan kesämökki, josta saimme mainion tukikohdan. Majoituimme illalla mökkiin ja puolen yön jälkeen meloimme varovasti saaren rantaan noin sadan metrin päähän Susien leiristä.

Rannalla teimme pari jousta ja vuolimme muutaman nuolen, joihin sidoimme mukaan otetut ”pommit”. Oli tosi mieleenpainuvaa hiipiä polkua pitkin kuutamon valossa Susien leirin kohdalle. Sytytimme ilotulitteiden sytytyslangan ja ammuimme ne Susien teltoille.

Leirissä syntyi melkoinen meteli ja meille tuli kiire juosta takaisin veneelle. Emme päässeet heti soutamaan takaisin mökille, koska kuulimme Susien käynnistävän venemoottorin ja lähtevän kiertämään saarta. Heidän tarkoituksenaan oli löytää veneemme.

Mehän tietysti vedimme nopeasti veneemme pitkälle maihin niin, että sitä ei voinut nähdä järvelle. Sudet eivät jaksaneet pitkään jatkaa etsintäänsä yön pimeydessä ja pienen odottelun jälkeen saimme soutaa mökille kaikessa rauhassa. Onnistuneen sissiretken jälkeen maittoi öinen retkiateria ja uni.

Toinen häirintäretki oli huomattavasti raskaampi. Se tehtiin sen jälkeen, kun olimme Pilsan kanssa jättäneet Ahma-vartion ja siirtyneet ”isojen poikien” kastiin, sisseiksi. Sissiryhmäämme kuuluivat Pesa, Pilsa ja minä sekä ulkojäsenenä Kohosen Reko. Reko ei liittynyt partioon, mutta otti osaa varsin aktiivisesti ryhmämme toimintaan.

Talvella 1961 Sudet tekivät yöretken Kangaslammen majalle. Pakkasta ei ollut kovin paljon ja niin me kolme sissiä pyöräilimme talvista maantietä majan maastoon. Leiriydyimme noin puolen kilometrin päähän majasta pienen puron varteen. Teimme tulet ja keitimme makkarakeiton sekä teetä. Pesalle sattui pieni haaveri, kun hänen toinen saappaansa upposi ja hörppäsi vettä vedenhakumatkalla purolle. Saapas pois jalasta ja sukan seuraksi kuivumaan nuotion lämpöön. Pian olivat molemmat jälleen käyttökunnossa ja öinen ruokailutuokio ohi. Nuotio vain sammuksiin ja ilotulitteiden kanssa jalkaisin lumessa kahlaten kohti majaa.

Majalla heittelimme paukkumme majan kuistille ja pian unisia Susia alkoi ilmestyä ulos. Olosuhteet olivat sellaiset, että emme päässeet riittävän nopeasti majalta pois. Siksi konttasimme pikaisesti majan kuistin alle piiloon. Onneksi Sudet eivät hoksanneet tätä paikkaa tutkia. He palasivat jatkamaan keskeytettyä untaan ja me taapersimme takaisin leiriimme.

Pakkasimme tavarat ja palasimme pyörille. Pitkä pyöräilymatka takaisin pitkin lumista tietä alkoi. Se olikin koko retken vaikein osa. Meistä vain yhdellä oli pyörässä lamppu. Hän ajoi viimeisenä ja muut kaksi koettivat pysyä valokeilassa ja tiellä. Oli satanut vähän uutta lunta ja välillä oli vain yhdet autonjäljet helpottamassa ajoa – kunhan pysyi auton jäljessä.

Aamuvarhaisella olimme väsyneinä ja sulaneesta lumesta sekä hiestä märkinä kotona. Nämä kaksi ja monet muut Pesan, Pilsan ja Rekon kanssa tekemämme retket toivat vaihtelua sekä meidän että Susi- ja Ahma-vartioiden toimintaan.

Lippukunnan toiminnan kohokohtia olivat retkien lisäksi partiotaitokilpailut. Pesan kanssa suunnittelimme kilpailuja ja vastasimme niiden järjestelyistä. Kilpailussa kukin vartio suunnisti kilpailureitin ja rasteilla suoritti siellä annetun tehtävän. Tehtävien suoritus arvioitiin ja ne yhdessä suunnistusajan kanssa ratkaisivat kokonaispisteet.

Pienempää joukkoa koskivat piirin järjestämät piirinmestaruuskilpailut. Lippukunnasta osallistui muutaman pojan ryhmiä eri sarjoihin, jotka olivat tuolloin punainen, vihreä ja harmaa. Olin mukana kerran vihreässä ja kerran harmaassa sarjassa. Harmaan sarjan pojat olivat vanhimpia eli vaeltajia ja suunnistettava rata oli raskas sekä tehtävät vaativampia.

Yksi rasteista oli yöpymisrasti, jossa arvosteltiin leiriytymistä ja ruuanlaittoa. Ruokalaji oli määrätty ja tarvittavat aineet jaettiin vartioilla. Yleensä harmaassa sarjassa oli myös jokin vesistön ylitystehtävä. Kerran muistan piirin kisojen olleen Iisalmessa Sahin maastossa ja toisen kerran Kuopiossa.

Pidin maastossa kulkemisesta ja partiossa opitusta suunnistamisesta. Monena elo- ja syyskuun viikonloppuna tein omia suunnistusretkiä Haapakummun maastoon. Kartta oli mustavalkoinen 1:20 000 suunnistuskartta. Otin selkääni repun, jossa oli vakiovarusteina pakki, retkikirves, pieni paistinpannu ja muuta tarpeellista.

Suunnittelin itselleni rastit, jotka halusin kiertää ja sopivan leiripaikan, jossa keittelin teet ja söin evääni. Loppukesän ja alkusyksyn metsä on miellyttävää vaeltaa sateettomalla säällä. Samalla suunnistustaito karttui niin, että opin lukemaan karttaa ja vähitellen suunnistamaan melkein ilman kompassia. Tästä taidosta oli myöhemmin hyötyä.

Lippukunnan sihteeri Simojoen Jussi alkoi keväällä 1961 puuhata osallistujia liiton partiojohtajakursseille Saimaan rannoille. Paikan nimi oli Tapiola ja kesäkuussa juuri ennen juhannusta hän sai myönteiset vastaukset neljää poikaa varten.

Viikon kestävälle kurssille lähtivät Rissasen Ukki, Eero Pörri Lilja, Jauhiaisen Hanski ja minä. Jussi kuskasi meidät autollaan Iisalmeen, mutta siitä eteenpäin jouduimme itse kustantamaan kaikki kulut. Matkakassani ei riittänyt ja päiväkirjan mukaan jäin Hanskille velkaa 150 mk. Kurssi päättyi 26.6.1961.

Kurssi edusti meille kokonaan erilaista partiolaisuutta. Kaikki kouluttajat olivat lomalla olevia aktiiviupseereita ja komento sen tyylistä. Koulutus alkoi aamulla normaaliin tapaan lipun nostolla, mutta siihen liittyi johtajaksi määrätyn ilmoitus kurssin johtajalle. Myöhemmin totesin, että ilmoitus oli jokseenkin sama, kuin armeijassa on tapana. Poikkeuksena vain se, että johtajaa sinuteltiin.

Tapahtuma oli ohjelman puolesta kuin viikon kestävä partiotaitokilpailu ilman suunnistusta. Meille maalaisille oli ylivoimainen tehtävä rakentaa esimerkiksi tuulimittari. Emme olleet nähneet lentokenttää tuulipusseineen. Vesistön ylitys pressusta ja pajunoksista tehty veneemme toimi kuitenkin moitteettomasti.

Muuten kurssi taisi olla rahan ja ajan tuhlausta – meidän osaltamme. Ainakaan kukaan ei saanut ylennystä viralliseksi partiojohtajaksi. Lippukuntamme toiminta ei tästä mitenkään kärsinyt, vaan jatkui aktiivisena ja monipuolisena.

***

Lippukunnan johdossa olivat pastori Juhani Simojoki ja kanttori Ville Huttu. Luterilaisen seurakunnan pastori Matti Pesonen osallistui myös toimintaan. Kuvassa olemme Kuhan Pesan kanssa suurten päälliköiden kanssa yhteisessä palaverissa vanhassa Pappilassa. Toimintaa suunnitellaan kalenterien kanssa ja hauskaa näyttää olleen. Simojoen Jussi oli kameran toisella puolen. Vuosi oli 1962.

Ehkä juuri tämä palaveri oli kutsuttu koolle siksi, että Pesalle ja minulle kerrottiin pomojen päätöksestä järjestellä lippukunnan johtoa uusiksi. Lippukunta jaettiin partiopoika- ja vaeltajaosastoon. Partiopoikaosaston johtaminen uskottiin Pesalle ja minulle.

Seuraavassa lippukunnan kokouksessa Ville kertoi koko joukolle tuosta päätöksestä. Vaeltajaosaston muodostivat siinä vaiheessa vain meidän sissit eli Pesa, Pilsa ja minä! Näin seurakuntien edustajat siirsivät käytännössä koko lippukunnan toiminnan johtamisen meidän vastuullemme. Oikeastaan näin virallistettiin jo jonkin aikaa vallinnut käytäntö.

Yksi hienoimmista vaelluksista oli lippukunnan pitkä talvivaellus vuonna 1963. Saman vuoden keväällä me Pesan kanssa pääsimme ylioppilaiksi ja muutimme pois paikkakunnalta. Pilsa ja Reko olivat poistuneet kuvioista opiskelemaan jo vuotta aikaisemmin.

Talvilomalla teimme pitkän kahden yöpymisen ja noin 80 km pitkän hiihtovaelluksen, jonka kohteina olivat vanha autiotalo Pahkalammen rantamilla ja Körtinvuori.

Körtillä yövyimme laavuissa. Sinne olimme hiihtäneet pitkässä letkassa vuoritellen latua aukaisten melkoisen matkan autiolta talolta. Kuvassa on suuri päällikkö pastori Matti Pesonen tullut tupaamme vierailulle autiotupaan. Kuvan muista henkilöistä muistan vain kolmantena vasemmalta istuvan Vartiaisen Tompan. Lippukukunnassa oli yli sata poikaa, jotka olivat minua nuorempia, joten nimet ovat unohtuneet. Kynttilän valossa asustimme talvisessa ja koleassa pirtissä. Hyvin siellä tarkeni yön, kun pidimme tulta takassa.

Tästä kuvasta muistan kaikki. Istumme tuvan takan äärellä. Kengät on pantu kuivumaan ja yksi mono ehkä liian lähelle tulta. Taskulamput olivat tarpeen pimeässä pirtissä.

Seuraavana päivänä aamupalan jälkeen kokoontui koko vaeltajajoukko talon eteen valmiina hiihtämään noin 20 kilometrin matka Körtille ja edelleen kotiin. Hiihtomatkat eivät olleet liian pitkiä, mutta umpihanki toi matkantekoon oman haasteensa.

Tunnistan seuraavasta kuvasta vasemmalta ensimmäisenä Pesan, kolmantena Pulkkisen Aarnon,  8. Malassun Mara,12. on Jussi ”Ukki” Rissasen ja äärimmäisenä oikealla olen minä. Olisiko kuvan ottaja ollut pastori Matti Pesonen?

Olemme Pesan kanssa jono päissä. Se merkitsi sitä, että toinen veti joukkoa ja toinen toimi jälkipään valvojana. Minulla oli talvellakin urheiluseura Jänteen jalkapallosukat sääriä lämmittämässä. Pesalla ja minulla näyttää olevan rinkat selässä. Se oli kätevä laite, mutta tuon ajan rautaputkista tehtynä painoi jo tyhjänäkin turhan paljon.

Kaikki edellä kerrottu toiminta partiolaisena oli merkittävä lisä lukioaikaiseen elämääni. Se merkitsi todella paljon itsetunnolleni. Se merkitsi monta vankkaa ystävyyssuhdetta. Se merkitsi reipasta ulkoilua ja itsensä voittamista raskaissakin oloissa.

Olen kirjannut melkein kaiken sen, mitä päiväkirjani ja valokuva-albumini kertovat. Noista ajoista on jo yli 50 vuotta, joten muistiin en ole juuri voinut luottaa – varsinkaan tässä iässä.

Kiuruntytöt                                                                                                                    Marjatta Remes (Sainio) ja Sirkka Lainen

Tytöt toimivat aluksi omassa lippukunnassaan Kiurun tytöt, joka perustettin Seuratuvalla vuonna 1960. Perustamassa olivat Heljä Laitinen ja Irja Kairikko. Oheinen kuva lienen otettu perustamistilaisuuden yhteydessä.

Viereisessä kuvassa tytöt ovat partioretkellä Karsikkoniemessä. Nuotion sytytksen yhteydessä lausuttiin ”Syty nuotio, pala nuotio, valaise ja lämmitä meitä”.

Seuraavan retkikuvan tytön nimi on unohtunut, mutta hänen partionimensä oli kuvaavasti ”Söpö”. Ohjaaja on Irja Tenhunen (Kairikko).

 

Sirkka Laineen luokkakuva, jossa hän istuu toisessa rivissä alhaalta äärimmäisenä vasemmalla. Luokanvaljona oli Esko ”Inssi” Brusila. Kuirun pojissa toimivat ainakin ylärillä kolmantena vasemmalta seisova ”Osku” Jauhiainen, toisen seuraavan rivin oikeassa laidassa olevat Juhani ”Ukki” Rissanan ja Jyrki Penttinen sekä keskirivillä toisena oikealta Tenho ”Tepa” Aitavaara.

Hevoset Kiuruveden kirkonkylän kaduilla – muistelua Kiuruveden kirkonkylän hevosista, hevosmiehistä ja hevosilla tehdystä työstä

Kaksikymmentä vuotta sitten Kiuruveden kirkonkylän kaduilla saattoi nähdä vielä hevosen.  Se oli pieni, hallavaan vivahtava raudikko-ori, joka käveli Niemistenkadulla hitaanlaisesti pää alhaalla Teho-kumikärryjen edessä. Se oli viimeinen niistä hevosista, joiden kotitalli oli kirkonkylällä ja jotka liikkuivat kirkonkylän kaduilla.  Kirkonkyläläiset ja kiuruvetiset tunsivat tämän hevosen ja se tunnettiin laajalti muuallakin.  Se oli Tenho Väisäsen Verneri II, yksi suomenhevosrodun aikansa parhaista ravihevosista vuosina 1979-1992.  Verneri II sijoittui kilpailu-urallaan 150 kertaa kolmen parhaan joukkoon ja kilpaili hyvällä menestyksellä seitsemän kertaa myös ravikuninkuudesta.

 

Kirkonkylällä näkyi aiempina vuosikymmeninä aina hevosia.  Puomeissa kiinnitettyinä seisoi hevosia heinätukko turvan ulottuvilla ja kaduilta kuului kuormahevosten kavioiden äänet.  Oli myös tapahtumia, jotka toivat tavallista enemmän hevosia kylän katukuvaan. Erityisesti, kun kylällä järjestettiin hevosten kantakirjaan ottamistilaisuuksia tai ”ajut”, nähtiin kaduilla kymmenittäin hyvin hoidettuja, komeita ja vireitä hevosia.

Tenho Väisänen muisteli seuraavasti 27.09.2013 Kiuruveden kirkonkylän vanhoja hevosmiehiä, heidän hevosiaan ja hevosilla tehtyä työtä, kirkonkylän hevoskilpailuja sekä luonnollisesti myös omaa, kirkonkylän viimeistä hevostaan. / Eero Huttunen. 

Tenho Väisänen

Ihmiset tulivat ennen hevosilla kylälle.  Joka kaupan pihassa oli hevospuomit, kuten Osulassa ja Elon alla ja Kirkon kuppeella ja vanhalla Kunnantalolla.  50-luvulla oli aina kymmeniä hevosia kylällä.

Hevosia oli myös työajossa kirkonkylän kaduilla.  Jotkut perheet saivat toimeentulonsa tällaisista työajoista.  Kun posti muutti asemalta kylälle vanhaan Kassantaloon, piti joku saada kuljettamaan postia hevosella aseman ja postin välillä.  Isä sai sen työn ja aloitti postin ajon 1949 ja postia ajettiin sitten aika pitkään.

Meillä oli Teuha niminen hevonen. Se oli kuin auto. Se osasi mennä junan viereen parkkiin ja sen olisi voinut laittaa vaikka omin päin liikkeelle,  ja se olisi tullut postin kautta kotiin.  Se oli toistakymmentä vuotta kulkenut samaa reittiä.  Parhaillaan käytiin posti-asioissa neljä kertaa päivässä asemalla.  Säkkejä vietiin juniin ja tuotiin junista Postiin.  Näitä postinkuljetusajoja oli 60 -luvun loppupuolelle asti.    Sitten postin kuljetus junista siirtyi kokonaan autoihin.

Myös kauppaliikkeisiin tuli junakuljetuksina tavaraa.  Nämä kuljetukset antoivat myös työtä isälle hevosajurina.  Postikuljetuksen kanssa samassa kuormassa ei saanut kuljettaa kauppaliikkeiden tavaralaatikoita, vaan ne piti ajaa eri hakukerralla.  Elokuvateatteri Väreen filmilaatikko kuljetettiin myös junalta ja junalle.   Siitä saatiin korvaukseksi kaksi vapaalippua elokuviin.  Silloin tuli käytyä elokuvissa.

Hevosmiehiä oli kylällä useampia.  Oli isäni Veikko Väisänen ja Hyvös Kalle, joka oli Osulan ajuri ja ajoi pelkästään tämän kaupan ajuja ja Keräsen Ville oli myös.  Ville ajoi ihmisille saunavettä ja halkoja kauppaliikkeistä.  Meillä ajettiin Elosta puuhommia.  Sieltä aina soitettiin, että nyt on sille ja sille asiakkaalle vietävä polttopuuta motti tai kaksi joko pitkänä tai katkottuna.  Sehän onnistui hirmu hyvin.  Veden ajo taloihin johtui siitä, että täällä ei ollut oikein vettä, ei saunavettäkään.  Sitä ajettiin hirmu kauan laivarannasta. Ei muuta kuin sanko käteen ja sillä vettä reessä olevaan hirmu isoon tammisäiliöön. Kesällä oli semmoinen peltisäiliö kolukärrypyörillä.  Se peruutettiin laiturin viereen veteen akselia myöten ja sitten säiliö täytettiin sangolla.  Kun sairaalallekaan ei ollut vesijohtoa, niin sinne piti ajaa lähdeveri Haapakummun lähteestä.  Sehän oli lähellä sitä paikkaa, mistä lähtee poikkitie taloihin ja Puistorinteelle.  Minä jouduin poikasenakin ajamaan näitä ajuja.  Järvivettä ei kai voitu oikein käyttää sairaalassa.  Tämmöistä oli veden ajo ja polttopuuhomma, kun lämmitys oli puulla. Kun 60-luvulla Vesto rakensi kylälle vesijohdon, meille asetettiin seinään vesipiste, josta saatiin täyttää säiliöt ilman sankkoja.  Joka taloon ei vielä tullut vesijohtoa ja vedenajo jatkui vielä kauan, varmaan 80-luvulle asti.

 Kaikenlaisia muitakin hommia tehtiin hevosella, ajettiin maatakin.  Kun tekivät talon pohjia, niin tuolla Jysinahossa, missä nykyisin on harjoitusravirata, oli hiekkamonttu, ja sieltä ajettiin hevosella hiekkaa rakennuksille.  Sieltä tulee matkaa kylän keskustaan kolmisen kilometriä.  Se juttu oli varmaan 50-60 –luvun vaihdetta.  Kolukärryillä oli puolen kuution tai oisko ollut kuution laatikko.  Kärryissä oli kippi, jolla kuorma tyhjennettiin.  Kun 60-luvulla rakennettiin torin laidoille liiketaloja, niilläkin työmailla saattoi nähdä vielä miehen hevosensa kanssa ajamassa kiviä betonivaluun tai siirtämässä tiiliä ja sahatavaraa, mihin niitä kulloinkin tarvittiin.

Viimeinen hevonen kirkonkylän kaduilla oli Verneri II.  Se oli urheiluhevonen eikä sillä enää tehty työajoa, vaan ainoastaan valmennettiin ravikilpailuun. – Aiemminhan monet kirkonkylän talleissa asustaneet hevoset olivat työhevosia, mutta myös ravihevosia, kuten Rädyn Vappu tai meidän Teuha.  Ajoin tästä Niemistenkatua Porttilaan, jossa kävin useimpana iltana lavakärryillä ajamassa lenkin.  Kukaan ei oikein uskonut, että se juoksoo metriäkkään.  Se oli kuitenkin Suomen nopeimpia hevosia siihen aikaan.  Kovin raviradalla mitattu nopeus oli virallisesti 1.18.  Lyhyellä pätkällä olisi ollut ehkä vielä nopeampi, jos olisi kokeiltu huippua.  Kuopiossa kellottivat viimeisen viisisataa kerran ihan virallisesti 1.19 aikaan ja siinä oli mukana kiertämistäkin.

Keskustassa ei ollut Vernerin vuosina enää muita talleja, kuin Suojan vieressä Ville Keräsen talli.   Se taisi oli siellä vielä 70 -luvun alussa.  Ja Porttilan tallit vähän ulompana Korkealla kankaalla. Kun oli kirkonkylällä hevosia, niin oli talojen lomassa peltosarkojakin.  Vernerillekin tehtiin vielä heinää kotimme vieressä olleelta pellolta, jonka paikalla on nyt Kirkkokadun kerrostalot, yläasteen parkkipaikka ja lämpövoimala.

Verneri tuli minulle sillä tavalla, että kun Tikkasen Veikon Toive oli Vernerin ”täti”.  Veikko tästä varsasta minulle puhui.  Minulle sattui muuttokeikka Lahteen ja siitähän ei hirveen pitkä matka sitten Elimäelle, Vernerin kotitallille ollut.  Käytiin sitä samalla kahtomassa.  Se oli vasta muutaman kuukauden ikäinen.  Oli sillä pyyntöhintakin aika kova.  Minä rupesin kotona miettimään.  Aattelin, että kun ei kellään oo sen sukuista hevosta, mutta että pittää se riski ottaa.  Ootin vielä pari kuukautta ja kun tuli seuraava muuttokeikka etelään, niin sitten tullessa toin sen.  Pikkuvarsan hinta oli 4000 mk.  Se oli sillä tavalla arvokas, että siihen aikaan olisi sillä saanut jo aikuisiakin hevosia.  Suku siinä maksoi ja emällä oli jo näyttöjä.  Siitä oli tullut muutamia ihan kohtuullisia juoksijoita.

Kun toin sen kuusikuukautisena Kiuruvedelle, niin vein sen ensin Rönkönahoon Ruuska-Kallelle, jossa sitä jo opetettiin. Siellä se oli parivuotiaaksi asti.  Sitten toin sen tähän kylän talliin.

Minä opetin ja totutin sen silloin heti kuusikuukautisena valjaisiin. Ihan pienenä opetin Verneriä niin, että se veti tyhjää kilpakärryä ja minä kävelin perässä. Se oli silloin ihan helppoa.  Se oppi heti.  Ei siinä tarvinnut muuta kun kävellä ihan pikkumatka hevosen takana.  Puolitoistavuotiaana sitten kevyt reki ja sillä pikkusen ajua.  Siitä se lähti.  Se kehittyi lihaksikkaaksi hevoseksi, jolla ei ollut jalkavaivoja.  Niitä ongelmia ei ollut millonkaan. 300 starttia ajoin,  ja yli 50 ykköstä ja yli 40 kakkosta ja pyöreesti 150 kertoo oltiin kolmen parraan joukossa.  Vielä 15-vuotiaanakin Verneri meni 1.24 sen ajan radoilla.  Tänä päivänä nykyisillä radoilla nuo ajat olisivat varmasti aivan toisenlaisia, ehkä jopa pari sekuntia parempia.  Seitsemän kertaa ajoin kuninkuudesta ja kahdeksannen kerran olin vielä mukana sillä tavalla, että Verneri oli varahevonen.  Se piti lämmittää ja olla valmiina starttiin, jos joku varsinaisista kilpailijoista olisi joutunut jäämään pois. Sijoitukset olivat neljännen ja kuudennen välillä. Joskus sattui, että Verneri loppusuoran lopussa tinki hiljentämään ja siinä meni sijoituksia.  3000 metriä oli loppujen lopuksi kuitenkin aina paras matka.  Kaustiselta muistan, kun olin vielä takasuoralla ihan viimeisenä, sata metriä muitten takana, niin sitten oltiin kuitenkin maalikuvassa Vekselin ja kahden muun oriin kanssa.  Silloin se teki hirmujuoksut.  Kuuluttaja sano, että Verneri II on jäänyt jo porukasta kokonaan pois, mutta sillä oli se hirmuinen pätkävauhti.  Monesti se teki tahallaan sen, että jäi oottamaan vähän toisia jo ohitettuaan ne.

Vanhempaan aikaan järjestettiin myös kirkonkylällä kilpa-ajoja.  Näihin ”tieajuihin” tuli hevosia naapuripitäjistä asti.  Kun silloin ei ollut vielä autokuljetukset yleisiä, oli tavallista, että hevoset tuotiin paikalle ajamalla pitkiäkin matkoja.

Vanhan Kunnantalon tai elokuvateatteri Väreen kohdalla oli lähtö ja kääntöpaikka asemansuoran loppupäässä Matkustajakoti Tapiolan ja Immosen kaupan seutuvilla.  Lähtöpaikalla kuuluttaja selosti yleisölle kilpailun kulkua.  Puhelinlinja oli koko ajan auki kääntöpaikalle ja sieltä ilmoitettiin missä ajassa kukin hevonen oli ensimmäisen puolikkaan matkasta taittanut.  Hevoset juoksivat yksin kilpailusuorituksensa.  Meillä oli 50-luvulla jo tämä Kiiton Teuha, joka oli Kalliokylästä Teikarin Villeltä lähtösin.  Isä ei kilvanajoa harrastanut, mutta Tikkasen Pauli ajoi Teuhalla kilpaa ja se pärjäsi aika hyvin.

Asematie ja Kiuruveden kunnantalo 50-luvun lopulla. Kunnantalon takana on Osl. Elon Johanna –baari ja petäjä, johon ihmiset kiinnittivät ilmoituksiaan.  Kunnantalon oli keskeinen paikka myös hevoskilpailuissa, sillä sen edestä hevoset lähtivät suorituksiinsa ja siinä oli myös maali.

Siihen aikaan näissä ”ajuissa” kiuruvetisistä hevosista oli Heikki Sivosen Eri-Jiri nopeimpia.  Kankaan veljeksillä, Antti ja Heikki Remeksellä oli myös juoksijoita.  Anttilla oli semmonenkin tamma kuin Virva ja Heikillä oli Erlo-Lohkolaisia ja Eri-Jirin jälkeläinen sillä oli myös, joilla ne ajo.  Nehän piti myös yhtiön oritta.  Kosken Aarne Jauhiaisella oli Purje, Sivosen Ristolla oli Puhari, mutta se taisi olla jo vähän myöhempää aikaa.  Oskari Venetpalolla Asematiellä oli Virke-Humu.  Räty Jussilla oli pieni ja nopea ori Kurrin-Tähti, jota ajoi Räty Eino.  Sen talli oli Nivan saunalla x), joka oli kylän yleinen sauna ja joka sijaitsi vähän Pauli Rytkösen talosta sairaalan päin.  Räty Väinöllä Kirkkoharjun tiellä oli Vappu niminen hevonen.  Sekin oli oikea juoksija. Santtu Remeksellä oli hevonen ja Santtukin oli ravimiehiä.  Se piti hevosta Lähteentiellä – taitaa se talo olla siellä vieläkin pystyssä.  Porttilan Ritari oli myös kuulu hevonen, jolla Porttilan Miranda ajoi.  Ritari oli johonkin aikaa ihan tämän alueen ykköshevonen.  Se oli ehkä ensin Kosken Aarnella.  Sanottiin, että Ritari ei antanut oikein muitten, kuin Mirandan käsitellä itseään.

”Lähtöökö lähtö?  Lähde ilmoittaa, että lähtö ei lähde!”  Kuulijalle jää vastuu, oliko kyseessä Lähtö vai lähtö,  muistelee Jaakko Soininvaara  vääräleukaista kilpailujen kuuluttajaa.

Kirkonkylällä näkyi paljon kilpakärryjen edessä liikkuvia hevosia myös talvella, kun Kiurujärven jäällä Hingunniemen – Hankaniemen seutuvilla järjestettiin kilpa-ajoja. Radalle mentiin kirkonkylän kautta meijerin rannasta aurattua tietä myöten.  Silloin kirkonkylällä saattoi nähdä kauempaakin tulleita kilpailijoita, kuten aikansa ihmeruunan, ruuna Reippaan tai joitakin muita Suomen ykköshevosia.

 

Ajuri Vilho Keränen, kirkonkylän viimeinen vesikuski (Kiuruvesi, kuvia vuosilta 1956 – 1980)

 

 

 

 

 

 

Kirkonkylällä oli myös lehmiä                                                                                         Eero Huttunen

Kuinka kauas torilta ulottui kirkonkylä?  Mistä alkoi Niemiskylä, Remeskylä, Hautakylä?  Oma muistikuvani muodostuu kirkonkylästä alueena niin, että siihen kuuluivat talot torin ympäristössä ja torilta lähtevien teiden varsilla aina Vanhaan pappilaan, asemanseutuun, Korkeakankaaseen ja Nivaan asti.  Myös Asematiestä erkaantuva Kukkomäki oli itsestään selvästi kirkonkylää.

Tähän kirkonkylän alueeseen mahtui asuntojen, virastojen ja palvelujen ohella pienimuotoista kotieläinmaataloutta ja perheille toimeentulon antavia maatiloja.

Kun vanhat kirkonkyläläiset muistelevat kirkonkylän taloja ja pihapiirejä,  heidän muistissaan monen talon pihapiirissä oli pieni karjasuoja.  Lääkärillä, apteekkarilla, kauppiailla, opettajilla ja hyvin monilla muilla oli oma lehmä.  Pieniä heinämaita oli aivan kirkonkylän keskellä.  Esimerkiksi Nykyisen kaupungintalon ja torin välissä oli opettaja Tyyne Huttuselle virkaan kuuluvaa laidunmaata.  Seurakunnan peltoja oli hautausmaasta Kuorevirralle ja Nivaan asti.  Peltosarkoja oli Osulan ja entisen oppikoulun, nykyisen yläasteen välissä.  Siinä taisi olla kirjakauppaa pitäneiden Ruotsalaisen sisarusten omistamaa heinämaata.  Heidän lehmiensä maitoa haettiin Ambro Kärkkäisen perheellekin, muistelee Kyllikki Kärkkäinen.

Suomessa saavutettiin elintarvikeomavaraisuus vasta 1950-luvulla.  Valtio pyrki edistämään elintarviketuotantoa kaikin keinoin, niinpä Kirkonkylään sisään syntyi vielä 50-luvulla maankäyttölainsäädännön kautta tukea saaneita pieniä asuntoviljelystiloja tai -tontteja. Tarkoitus lienee ollut turvata taajamissa asuvien perheiden omaa elintarvikehuoltoa, sekä antaa näille kotitalouksille mahdollisuus saada lisäansioita puutarhatiloistaan, jollaisiksi ne kokonsa puolesta olisivat riittäviä.

Vanhaa elinkeinollista maa- ja karjataloutta kirkonkylässä edusti aseman seudussa Kallion talo ja sen naapurissa Kaijanlampi.  Myös aseman takana sijaitseva Mäenpään talo tunnettiin maitotilana, kuten asemalta Niemiskylään päin sijaitsevat Vippulan ja Savikon talotkin. – Monet muistavat Savikon vanhan isännän ajamassa aamuvarhaisella hevosella kylän katuja ja nostavan kyydistään täyden maitopeelarin jonkun talon ulko-oven viereen ja ottavan siitä tyhjän peelarin mukaansa.  Hän oli joka-aamuisella ”tinkiasiakkaiden” maitoreitillään.  Vankkoja maitotiloja ja kirkonkylän taloja olivat myös Puolakka ja Hovi.  50-luvun lopulla oli Vanhan pappilan naapurissa Jukkalan tilalla hyväkuntoinen navetta, josta kunnostettiin nyt Jukkalana tunnettu asuintalo.  Siinäkin oli varmaan vielä 50-luvulla lehmiä.  Olivatko ne pappilan lehmiä?  Myös vanhan asematien varrella Loivarinteillä Vainoniemessä oli maitokarjaa.

Kiuruvesi tunnetaan Suomen maitopitäjänä.  Brändillä on vanhat juuret.   Mm. Santeri Rissanen kertoo Iisalmen entisen pitäjän historiassaan, miten valtion virkamiehet kiinnittivät huomionsa Kiuruvedellä kehittyneeseen hyvään maatiaislehmärotuun.  Vuonna 1876 alkoivat hyvät lehmät käydä kaupaksi etelään.  Vuonna 1885 ryhtyi valtio kokeilemaan kiuruvetisellä lehmärodulla.  Etelään vietiin 55 eläintä, joista valtion omistamalle Otavan koulutilalle otettiin kymmenen eläintä.  Ja vuosittain ostot jatkuivat etelään.  Kiuruvedellä huomattiin yleisesti, miten suuri taloudellinen merkitys karjataloudella voi olla koko pitäjälle ja sen ihmisille.

Kirkonkyläläiset olivat omissa ammateissaan tiiviissä yhteydessä maa- ja karjatalouteen ja he olivat vakavasti mukana maatalouden kehittämispyrkimyksissä.  Esimerkiksi Kiuruveden Maamiesseuran ensimmäinen puheenjohtaja v. 1900 oli pastori Viljakainen. Seuran johtokunnassa oli eri aikoina mm. kanttori Siren ja kauppiaat Ambro Kärkkäinen ja K. J. Huttunen, opettajat David Böök ja Tyyne Huttunen.  Pastori Viljakainen toimi aktiivisesti myös meijeripuolella.  Hän oli Kirkonkylän meijerin isännöitsijänä vuosina 1908-1912.

Kiuruvetiset saivatkin yhteen hiileen puhaltamisestaan palkinnon.  Kiuruveden maamiesseuralle annettiin järjestettäväksi maatalousnäyttely 4.-5.8.1951.

Näyttelyalueena kirkonkylässä oli kenttä, joka alkoi Niemistenkadusta vanhan urheilukentän kohdalta ja jatkui Nivan suuntaan.   Monipuolisessa ja onnistuneessa näyttelyssä nautakarjaosasto oli laaja, kuten voi arvata, Kiuruvesihän tunnettiin maitokarjan jalostajana.  Keskelle Kiuruveden kirkonkylää oli maatalousnäyttely tuonut nähtäväksi muutaman päivän ajaksi mm. noin 50 aikansa parhaisiin kuuluvaa nautaeläintä, siitossonneja ja lypsylehmiä.  Näyttelyoppaasta voi lukea, että esitellyistä kantakirjalehmistä kahdeksan tuotti maitoa yli 5000 litraa vuodessa.

Ja kirkonkylän karjatalot olivat näkyvästi esillä.  Joel Huttuselta, Mäenpäästä, näyttelyssä oli kantakirjasonni ja viisi kantakirjalehmää. Reino Remekseltä Puolakasta oli kantakirjasonni ja kaksi lehmää, Alma Jauhiaiselta Hovilta yksi lehmä, Niilo Puttosella Vilppulasta yksi ayrshirerotuinen kantakirjasonni ja kaksi saman rodun lehmää.  Antti Tenhuselta Kaijanlammilta oli näyttelyssä kaksi kantakirjalehmää.

Kirkonkylällä kuului maatalousnäyttelyn jälkeenkin lehmien ammuntaa ja kaduilla nähtiin yhteislaitumelle meneviä tai laitumelta tulevia lehmiä.  Pellot joen varrella Nivasta Kuorevirralle ja pappilan ohi nykyisen Raivaajapuiston yli hautausmaan vanhan osan kupeelle lienevät olleet kirkkoherran pappilan peltoja.  Osalle näistä pelloista oli muodostettu yhteislaidun niitten kirkonkyläläisten lehmille, joitten omistajilla ei ollut omaa laidunmaata.  Konstaapeli Eemil Husso oli yksi tällainen laidunmaan tarvitsija ja hän oli ainakin jonkin aikaa yhteislaitumen puheenjohtaja.  Kun kirkonkyläläisten, vaikkapa rautatieläisten, lehmät kävivät yhteislaitumella, ne kulkivat kylän katuja esim. Asematietä ja Nivankatua pitkin Kuorevirralle yhdessä muitten tien käyttäjien kanssa.

Karjatalous näkyi kirkonkylän katukuvassa muutoinkin.  Jo ennen sotia oli kirkonkylän rantaan rakennettu Osuusmeijeri.  Eri puolilla Kiuruvettä toimineet meijerit lopettivat toimintansa, mutta kirkonkylän meijeri säilyi ja siitä tuli koko Kiuruveden Osuusmeijeri.  Jo 50-luvulla meijeri otti maitoa vastaan yli 10 miljoonaa litraa vuodessa.  Kuorma-autot ajoivat pitkin päivää kirkonkylän läpi meijerin rantaan ja sieltä takaisin lavat maitotonkkia täynnä.  Kun karjat olivat kesällä parhaassa maidossaan, autojen lavalla oli maitotonkkia lastattuna kahteen tai osittain jopa kolmeen kerrokseen.

Maitoa ei taideta Kiuruveden keskustassa lypsää enää kuin Kaijanlammella.  Lihakarjaa kuitenkin vielä löytyy Puolakan suuresta karjapihasta.

Torin laidalla kaksi pientä pronssivasikkaa kertovat iloisesti torilla kävijöille Kiuruveden brändistä ja vanhasta kirkonkylästä, johon kuuluivat elävät lehmät.

 

Kiuruveden torin ja Kuorenvirran muistelua. Tilaisuus Kulttuuritalolla 19.07.2014 / Juontajana Sirkku Kaikkonen, muistelijoina mm. Lauri Remes, Pentti Piippo, Saara Kauppinen, Raimo Väyrynen, Jaakko Soininvaara, Mirja Kemiläinen ..

Lauri Remes                                                                                                                       Kuorevirrasta 

Miten Kuorevirta on ollut minulle läheinen, johtuu siitä, että se on ollut Joppilan maita. – Remesten maita, jotka ovat tulleet aina tänne Kiurujärven rantaan asti. Puolakka on lohkaistu 1899 Joppilan tilasta. Siitä on otettu noin puolet, toista tuhatta hehtaaria ja sen jälkeen sitten Joppilan veljekset ovat 20 -luvulla jakaneet Joppilan, ja siitä on tullut Joppilan ja Murennoksen  tilat ja siitä on tullut myöskin Korkeekankaan tila. Tässä yhteydessä sitten, kun Pellonpään ja Korkeekankaan maat ovat ulottuneet Kiurujärveen asti, niin en tiedä, mistä syystä sitten tästä Kuorevirran niemimaasta on lohkaistu tasan 65 aarin pala Muronnokseen, Pellonpäälle, Joppilaan ja lisäksi Korkeellekankaalle se pala, joka olisi myyty Huttuselle.

Sitten, jos mennään tähän myöhempään ajankohtaan, niin kaupunkihan osti Pellonpäältä tämän 12.5 ha 1988. Sen tarkoitus oli yksinomaan niin, että Kuorevirran alue laitetaan asuntotuotantoon.  Siihen oli myös laadittu alustava kaava ja siinä oli yli neljäkymmentä asuntotonttia.  Lisäksi siinä oli vielä palveluasunto, jonka sijainti olisi ollut juuri tässä, missä nykyinen kesäteatteri on.  Siinä yhteydessä tämä silta, mikä on siihen myöhemmin rakennettu, oli silloin jo hankkeessa. – Palveluasuntoon olisivat osittain ostaneet palveluja sieltä sillan toiselta puolen Kuorevirtaa.  Tämä kaava ei kuitenkaan edennyt valtuustossa.  Sitä jauhettiin siellä jonkin aikaa, kuten hyvin tiedätte, ja sitten katsottiin niin, että siinä oli peruuntumattomia luontoarvoja.  Mutta kun tätä Kuorevirran aluetta – siitä otettiin niin paljon yhteyttä kunnallisiin päättäjiin, että voitaisko sitä kaavoittaa ja rakentaa ja osittain siinä  kävi niin, että pikaistuksissaan jotkut saattoivat muuttaa muualle lähinnä Iisalmeen, kun tätä asiaa ei saatu vietyä eteenpäin.  Tämä maan osto, joka Pellonpäältä suoritettiin, siellä Pellonpäässä ovat omavaraisia, siellä oli kaksi veljestä ja kun Raution Esko esitti, että kun ollaan (Lauri Remes) ensimmäisiä serkkuja niin voisinko tätä asiaa heille esittää.  Kaupungista olivat jo aikaisemminkin ottaneet yhteyttä Pellonpäähän, mutta asia ei ollut edennyt.  Minä otin sitten veljeksiin yhteyttä.  Kerroin, että kaupunki olisi kiinnostunut ostamaan tästä maata.  No, keskustelu loppui siihen.  Mutta kun vuosi kului, ne ottivat yhteyttä ja sanoivat, että ovat nyt miettineet sitä asiaa ja olisivat valmiit kauppaan, jos löytyisi yhteinen sopimus.

Siinä päästiin näitten luontoarvojen lisäksi sopimukseen myös siitä, mikä tämä Kuorevirta on ollut. Siinä oli myös se, että vaikka näitä rakennuksia olisi ollut liian sakeasti rakennettuja sillä kaavalla.

Itse Kuorevirta on monella tapaa hyvin keskeinen. Se on ollut tämän taajaman asukkaille ykkösuintipaikka.  Toinen asia, joka on ollut minulle hyvin lähellä, on ollut kalastus.  Kiurujärvestä kalastettiin hyvin paljon myös rannasta.  Sitten siinä on ollut tukkilaiset.  – Vesitse kuljetettiin hyvin paljon puutavaraa.  Ja sitten kuorevirta oli myös oikotie Itä-rantalaisille ja Rantakyläläisille.  Se jonkun verran oikaisi.  Siinä oli silta Nissiseltä, josta kuljettiin yli.

 

Tukinuitto

Puutavaran kuljetus vesistöjä pitkin, sitä kun tuli tuolta .. .. asti. Joskus siinä Koskenjoella seurattiin puutavaran uittoa ja siitä on jäänyt mieleen lautat, niitä saattoi olla peräkkäin kokonaista 28 ja yksi lautta täytti Palos-järven.  Parhaina vuosina siitä kulki niin paljon puutavaraa.  Kun lumet alkoivat sulamaan keväällä pienistä puroista, niin Uitto alkoi Rikka –joesta aikaisin toukokuulla ja päättyi sitten yleensä kesäkuun loppuun.

Tukkilaisista on monenlaisia juttuja. Ne ovat yleensä hyvin hauskoja tarinoita, kun tukkilaiset joutuivat olemaan hyvin pitkään siellä Kuorevirran koskella, sillä puut tuotiin Osmangilta tänne Kiurujärveen asti, missä ne sitten vasta niputettiin lautoiksi ja kuljetettiin taas eteenpäin.

 

Kalastuksesta

40-luvulla, kun oli jo toisella kymmenellä, minunkin piti olla kalastuksessa Kiurujärvellä mukana, jos ei muuten, niin soutajana. Silloin kalastus oli erittäin suurta.  Meidän porukalla, johon kuullui Joppila, Pellonpää ja Murennos oli 90 rysää.  Sitten oli Puolakan 50 rysää ja Korkeelta kankaalta suunnilleen saman verran ja sitten oli vielä paikallisia asukkaita ja Hingunniemessä oli ainakin 25 rysää lisää.  Siinä oli 250-300 rysää.  Kalastus tapahtui yksinomaan (tanssi)saaren vasemmalta puolen.  Kala ei loppunut silloinkaan.  Saaliit olivat mahtavia.  Omassakin pyyntiporukassa mentiin etenkin kevätpyyntiin hevosella.  Ja, kun kalanpyytäjiä oli paljon, niin parhaat pyyntipaikat piti merkata jo hyvin varhain keväällä – huhtikuussa ja joskus maaliskuussakin jo sylettiin ensimmäinen rysänpaikka, josta voitiin sitten jatkaa myöhemmin puolin ja toisin.

 

Tanssilava

Tanssilava oli tuossa pienessä saaressa. Se oli SKDL:n lava ja rakennettiin, olikohan -46 tai 47.  Itse olen käynyt siellä ensimmäisen kerran -49.  Tanssilava oli erittäin suosittu.  Sitä varten, kun oltiin tuolla Kuorevirralla, ajattelin, että kun on monta kertaa tuolla iäkkäiden ihmisten kanssa keskusteltu, niin hekään eivät muista sellaista, kuin Kuorevirran lavaa.  Siellä loppu vuonna -53 toiminta.  Jänne rakensi Rantakylään lavan Kuorenvirran lavan kilpailijaksi ja jo aikaisemmin tanssilavan Suojan alapuolelle, siihen, missä nyt on lautavarasto, mutta se lava ei pärjännyt Kuorenvirran lavalle, eikä sinne tullut tanssijoita.  Mutta, kun Jänne rakensi lavan Rantakylään, niin väki alkoi jakaantua ja vähitellen Kuorevirran lavalta väki loppui.  Siinä Kuorenvirran lavan paikalla oli myös kymmenen vuoden vuokra-aikakin, mikä sitten umpeutui.

 

Yhteislaidun

Täällä Kuorenvirran länsipuolella oli myös yhteislaidunalue. Kokonaisuudessaan tämä alue, missä on urheilukenttä, uimahallit, jäähalli, nuorisotalo ja liikuntahalli on rakennettu sille alueelle, missä yhteislaidun oli.  Nämä kaikki palvelut on rakennettu tälle samalle alueelle tähän kokonaisuuteen, että ne ovat lähekkäin toisiaan ja palvelut tehostuvat ja palvelujen tuottaminen on sillä tavalla kohdallaan.  Sitäkään eivät nuoremmat toi tietää, että alue oli laidunta, mihin nousi tällainen urheilukeskus.

 

Kuorevirran kesäteatteri

Sehän on erittäin hienolla paikalla. Se on sanottava.  Tuossa alussa kerroin, miten näitä pieniä maakappaleita jaettiin Murennokselle, Joppilalle, Korkeekankaalle.  Niin juri se paikka oli minun siskolla, missä tämä kesäteatteri nyt on,  kun Murennosta jaettiin.  Hän möi sen sitten ja möi nimenomaan siinä tarkoituksessa, että siihen saataisiin rakennettua se palveluasunto.   Nyt siinä on kesäteatteri.  Silloin, kun oli kesäteatterin avajaiset ja sille nimiehdotuksia, niin olisin halunnut, nimi olisi ollut Kuorevirran kesäteatteri.  Se olisi kuvannut koko aluetta ja Kuorevirta nimi olisi säilynyt. – Kesäteatterin nimi olisi pitänyt olla Kuorevirran kesäteatteri.

 

 

KUOREVIRTAA JA TORIA MUISTELLAAN KIURUSALISSA KESÄLLÄ  2014

Kuorenvirta

(Esko Kaikkonen näyttää piirtoheittimellä valokuvia Kuorevirrasta)

Sirkku Kaikkonen ja yleisö 

Kysymys: Miten lavalle mentiin

Ensin kylältä tultaessa oli riippusilta kosken yläpuolelta Nissisen talon kohdalta ja sitten toinen silta, pukkisilta, saareen. (Lauri Remes).

Kuorevirralla käytiin uimassa. Siellä opittiin uimaan.

Saaressa oli myös uimareille hyppytorni. Ensimmäinen lava oli kolmessa metrissä, toinen viidessä metrissä ja kolmas lava yhdeksässä metrissä.  Siinä saaren rannassa oli syvä kohta.  Oliko se syntynyt virran toimesta tai oliko se kaivettu, sitä en tiedä Peltolan Matti, Juho Peltolan poikia, oli rohkea.  Hän hyppäsi pää edellä ihan korkeimmalta lavalta yhdeksästä metristä.

Pentti Piippo

Kuorenvirran tanssilava 

Tästä tanssipaikasta. Sen rakentaja oli Teräs. Paikka rakennettiin sodan jälkeen, jolloin maanomistajat ja työväenliike saattoivat taas tehdä yhteistyötä ja rakentaa tällaisen paikan.  Niin kun tässä on ollut puhetta, niin Kuorevirralla oli tämä hyppypaikka ja tanssipaikkana tämä lava.  Siihen aikaan syntyväisyys oli hyvä.  Hyvin moni kiuruvetinen löysi lapsensa isän tai äidin alun sieltä Kuorevirran lavalta.  Sillä tavalla se oli romanttinen paikka.  Se oli tavallaan metsän ja puiden keskellä ja itikoita oli valtavasti.  Kaikki pelasi hyvin.  Tämä riippusilta, josta oli meno, siinä oli helppo järjestää lippujen kerääminen. –  Uimalla sinne ei kai monikaan mennyt.  Semmoistakin sattui, että kerran tuli kahdelle miehelle neuvottelu, kumpi ensin menee ja päätettiin katsoa, kumpi menee kuivana sillan kautta ja kumpi sinne ui.  Olivat niin tasavahvoja, että meni kaksi tuntia, ennen kuin uimari selvisi.  Rakentamassa lavaa en ollut, mutta kylläkin purkamassa, kun vuokrasopimus loppui.

 

Saara Kauppinen

(Koti Kuorenvirralla, Kuorevirran talo)

Tässä on kuva kodistamme ihan alkuajoilta, varmaan vuodelta -27. Se on vielä maalaamaton.  Paikalla asuivat aikaisemmin Ruuskat, joilta isä Antti Ville Huttunen tontin osti.

Se siltajuttu, josta tässä on puhuttu. – Toinen riippusilta. Se rakennettiin usein V. H. Kämäräisen kanssa.  Siinä oli kolme hirttä, että siitä pääsi hyvin yli.  Useimpana keväänä jää vei sen sillan.  Silloin täytyi kiertää nykyisen Iisalmen tien kautta, jota ei ollut vielä olemassa.

Uimassa käytiin lasten rannassa, kaikki varmaan muistavat sen mutkan, kun joki loppuu. Siinä oli ihana hiekkaranta ja siellä oli kesät täynnä lapsia.  Rannoille tuli kaikkia uimareita kesällä.  Silloin ei ollut kesämökkejä, jonne olisi lähdetty.

Kerran meidän pihalla oli kesäteatteriesitys. Nuorisoseuralaiset,  vai olivatko he aittojärvisiä, esittivät näytelmän Tukkijoella.  Paikka sopi näytelmään hyvin, kun oli tuo joki, rannassa tukkivene ja nämä talot sekä liiteri ja aitta, jonka päälle Pölhö Kustaa kiipesi.  Se kaikki sopi näytelmään hyvin.

Sitten minä sanoisin tuosta tukinuitosta, että tukkeja tuli litkoina jo tässä meidän kohdalla. Ensimmäisen päällä seisoi tukkilainen, joka huusi, kun litka tuli siihen mutkaan, jossa oli iso petäjä: ”Litka tulee!”  Kovalla äänellä huusi, että litka tulee.  Vastaanottajat tiesivät siellä pikku koskella sitten odottaa puita.

 

Jarmo Waarna

Pyykkitupa tuli mieleen. Siihen aikaan kylän naiset kävivät pesemässä Kuorevirralla pyykkiä.  Kun olin poikasena uimassa siinä rannassa, niin kävelin pullon pohjaan ja minultahan repesi jalka.  Verta tuli mahottomasti.  Siinä tarvittiin pyyheliinoja ja vaikka mitä sidetarpeiksi.  Pössi ompeli sitten haavan tukkoon.

Reeta Auvinen, entinen Remes, Kankaan tyttöjä

Kun ei kehattu ennen sillan kautta kiertee, hypeltiin koskella kiveltä kivelle siinä, missä nykyään on tämä silta kosken kohalla. Silloin siitä kesällä pystyi kulkemaan yli ihan hyppimällä.  Meidän häätanssit olivat siellä lavalla.  Van silloin oli semmoinen surullinen enoani koskeva kuoleman viesti, ja se tieto tuli justiinsa viikkoa paria ennen meijän häitä.  Meijän oli meininki vuonna -52, että hiätanssit olisivat siinä suaressa, kun asuttiin siinä Rantakylässä.  Mutta kun tuli se surullinen viesti, ei me voitu hiätansseja pittää.  Eno oli minua paria vuotta vanhempi ja kasvunkaveri.

(Tuntematon muistelija?)

Siitä lavasta muistan, olin alle kymmenvuotiaana, kun käytiin aina pyhäiltaisin katsomassa siinä virran reunalla tanssia. Haapakummusta ajettiin pyörällä.  Haaveiltiin, että kun joskus pääsis tuonne tanssimaan.  Olisi niin iso, että voisi mennä.

Kun oli se yleinen sauna siellä (Nivan) sillan luona. Rädyt pitivät sitä.  Ihmisethän kävivät siinä saunassa, kun ei ollut monella kirkonkyläläisellä saunaa.  Minä siinä alle kymmenvuotiaana tyttönä Haapakummusta tulin aina lauantaisin saunalle pyörän tarakalla vastoja ja möin sitten niitä saunalla, että sain rahaa.  Semmoista pikkutienestiä.

 

Uolevi Kärkkäinen

Erilainen näkökulma Kuorenvirran uimarantaan. 60-luvulla oli voimistelun opettajana Tuomo Pahkamäki ja oli vähän huono talvi, mutta kuitenkin oli vaihtoehtona mennä hiihtämään tai luistelemaan tai lähteä kävelemään.  Meidän luokalla yksi kaveri harrasti talviuintia.  Kuinka ollakaan, me pojankehvelit muutamat sanottiin Pahkamäelle, että mepä lähetään talviuimaan tuonne Kuorevillalle – silloin siellä oli jo kylmä koppi talviuimareille.  Ajateltiin, että eihän se Pahkamäki viitsi sinne tulla katsomaan, uimmeko me.  Niin siinä vain kävi, että kun päästiin sinne kopille, niin Pahkamäki tuli tarkastamaan ja ei siinä muu auttanut, kun munasilla uimaan vaan.

Jussi Timonen, vanhempani olivat Sakari ja Vieno Timonen, eli vaatturi Timonen Kiuruvedellä

Muutimme 1963 pois Kiuruvedeltä ja siitä asti. Siinä uimakoppien vieressä oli se matonpesukivi.  Toinen muistikuva virrasta.  Siitähän näki sen pohjan.  Silloin 50-luvulla vesi oli niin kirkasta.

 

Kuka kertoo jotakin Pokulasta?

Tuula Jylhä

Olimme lapsena aina saaren tuolla puolen (Rantakylän puolella?) ja sitä sanottiin Pokulaksi. Mehän olimme siellä päiväkausia.  Siellä oli sellainen matala paikka.  Sitten siinä lähellä oli sellainen verkkovaja, nuottakota.  Siinä oli syvä paikka ja siinä kilpailtiin, kuka uskaltaa korkeammalta hypätä veteen.  Siinä käänteessä oli syvä paikka.  Ne olivat sellaisia ihania lapsuuden muistoja, että siellä rämmittiin koko päivä.  Sitten oli sellainen muisto, kun tuossa Puistonrinteen kohdalla oli Mäen lehmiä, niin meille sanottiin, että siitä lehmäaitauksen kautta ei saa mennä, ei saa häiritä lehmiä.  No meitähän oli kauhea kakaralauma ja lehmät häiriintyi aina mennen tullen.  Siitä mentiin ja sitten tuli sellainen pieni polku, siinä oli kosteaa, oliko se maa vähän suoperäistä.  Mehän kastuttiin jo ennen kuin ehdittiin Pokulaan uimaan.

Sirpa Kauppinen

Pokulassa mekin kävimme uimassa. Mitä minä muistan paikasta, niin Iilimadot.

Yksi kysymys, mikä kiinnostaisi on, kun Kuorevirran rannassa on saaren kohdalla oli sellainen kivisilta, sitä myöten pääsi saareen, siellä pohjassa oli kallio.  Koski oli huuhtonut maan ja kun sieltä mentiin hyvin varpailla, niin sitten oli kolme neljä metriä vain syvää vettä, mikä piti mennä uimalla.  Siellä oppi moni uimaan.  Kerron oman jutun, kun olin siellä hyppylaitoksella kuusivuotiaana.  Isommat pojat kahtovat sieltä ylhäältä, kun minä aikailin siellä alhaalla.  Viimein tuli minun velipoika, ja otti kiinni ja viskasi sieltä veteen.  Aika siellä veden alla Tuntui iäisyydeltä.  Siitä oli sitten pakko uida rantaan.

 

Juhani Waarna

Muistikuva saunasta

Pokulasta, kun siinä oli iso kivi ja siitä minä opin uimaan. Siihen kivelle piti sukeltaa ja siinä sitä vähitellen oppi uimaan.  Siinä oli joka kesä porukkaa.  Mutta Rätyn saunasta (Nivan sillan yläpuolella) tulee sellaiset varhaiset muistot 50-luvun alusta.  Sauna oli paikka, jossa sotaveteraanit kokoontuivat ja kaikki pesivät toisiansa.  Keneltä puuttui kättä ja keneltä toista jalkaa ja siinä kerrottiin sotajuttuja.  Minulle oli siinä tärkeää se, että siellä sai Limu-Pekan limsaa ja munkin puolikkaan.  Se oli tärkeä tapahtuma.  Se mikä siinä tuli mieleen, että nykypäivänä tässä kaiken hyvinvoinnin keskellä on paljon menetetty sitä, mitä oli silloin.  Jos jollakin oli ensi viikolla katon teko tai pohjan teko, sieltä porukka lähti talkoolla auttamaan, ja jos joku tarvitsi hautajaisiin takkia, niin se löytyi toiselta lainaan.

 

Kiuruveden tori

Juontaja Sirkku Kaikkonen

Ehkä meidän on nyt aika siirtyä sinne, mistä ostettiin isännille ilvesturkit, emännille verkaviitat, tyttärille uumiskengät ja pojille punaiset paidat. Eli Kiuruveden tori.  Nyt muistellaan toria.  Esko näyttää torin kuvia.

Kerron ihan lyhyesti muutamia faktoja Kiuruveden torista. Kiuruveden tori on mielenkiintoinen ja harvinainen kokonaisuus ja siitä on tehty tämmöinen rakennuskulttuuriperinnön luettelo.  Siellä mainitaan, että Otti I. Mörmannin laatimassa asemakaavassa vuonna 1926 Kiuruveden taajaväki-selle yhdyskunnalle on suunniteltu tori.  Torialue alkoi muodostua nykyiselle paikalle 1930-luvulla Niemistenkadun ja asematien risteykseen.  Torin syntyminen ja muodostuminen niin suureksi ja varhain kun Kiuruvedelle, on ollut Savon kirkonkylissä harvinaista.  Torialueelle ilmestyivät ensimmäisenä niin sanotut ”laahkat” eli myyntikojut ja vuonna 1938 kahvila.  En sano tälle kahvilalle nimeä, koska siitäkin on monta muistikuvaa.  Tämä kahvila tunnettiin myös linja-autoasemana, jollaisena se toimi vuoteen 1969 saakka.  Tori on ollut yhdyskunnan keskuspaikka ja siihen on liitetty myös jotakin ongelmia, esimerkiksi varsinaisen ongelman aiheutti 50-luvun alussa torin läpi tapahtuva liikenne.  Asemakatu oli ongelmakohta.  Se linjattiinkin myöhemmin kulkemaan uudessa kohtaa nykyisessä paikassaan.  Torin ympäristö alkoi muuttua 50-luvun alusta, jolloin ensimmäisenä Osuuskassa rakensi oman rakennuksensa ja myös KOP ja 60- ja 70-luvulla torin kaikki sivut oli rakennettu lukuun ottamatta kunnantalon puoleista osaa.  60-luvun alussa Itä-puolelle nousi säästöpankin talo, eli tori oli ympäröity pankeilla.  Sen jälkeen siellä on ollut monenlaisia kioskeja ja muita, jotka ovat pienentäneet ja rikkoneet tai avartaneet toria.  Ja suunnittelukilpailu oli 1989 jolloin tori on tullut tähän nykyiseen malliinsa.  Tori on hyvä säilyttää ja se säilyy, koska sellainen päätös on tehty.  Mutta todellakin, Kiuruveden tori on harvinainen ilmestys tällaisella paikkakunnalla.  Meillä on syytä olla ylpeitä siitä ja pitää sitä elävänä edelleen.

Mitä muistikuvia liittyy toriin, voitte samalla tavalla nyt viitata sieltä ja pyytää puheenvuoroa kuin aiemmassa Kuorevirtaa koskeneessa keskustelussa ja täältä annetaan puheenvuoro.

(Esko Kaikkonen esittelee piirtoheittimellä toriin liittyviä valokuvia)

Tässä on valokuva torista 30-luvulta. Siitä näkyy, että torilla on vain neljä laahkaa nykyisen Osuuspankin puolella.  (Tuossa varaston paikalla oli kaksi ensimmäistä laahkaa.  Halmesvirran eli Kalle Häglundin ja Santtu Remeksen  ensimmäiset laahkat ojan päällä… on juttu, jossa hän kertoo siitä, miksi hän joutui lähtemään paikalta pois.   Toisella puolen toria Ambro Kärkkäisen talo, ja rakennus, johon sitten tuli linja-autoasema.  Tässä oli vanha Osuuskassan talo, jossa toimi myöhemmin posti.  Se siirtyi siihen asemalta.  Uusi Osuuskassan talo rakennettiin torin suuntaisesti vanhan Osuuskassan talon ja torin väliin.  Kuvasta näkyy, että taksi oli ensin Osuuskassan talon vieressä torin laidassa.  Sitten kuva, jossa on neljä ensimmäistä laahkaa ja Abron tontti takana.  Siinä näkyy Säästöpankki. Sitten 1945 tuli meidän isän myyntipiste.  Kämäräisen laahka oli isoin laahka siinä keskellä.  Tuossa oli laahka, jossa myytiin jotain elintarviketta.  Halmesvirtain tyttöjen laahka oli tuplalaahka. Ne myi kahvia ja munkkipossuja.  Sitten uudempi kuva.  Torilla oli linja-asema ja autojen laiturit – niitä oli pitkä rivi.  Ja kusiputka.  Siitä kirjoittaa Alma Salminenkin mukavasti.  Tuossa sitten näkyvät yhdellä torin sivulla kunnan halkolaanit.  Silloin vielä lämmitettiin puulla.  Nykyään paikalla on kerrostalo (Torinsivu).  Tässä  seuraavassa kuvassa näkyy, että Elo on jo ostanut rakennuksen, johon se rakensi huoltoaseman ja johon tuli myös matkahuolto.  Sitä rakennetaan kuvassa.  Sitten kuvassa on myös R-kioski.  Siitä ostettiin monet Pecos Billít ja Tex Willer´it. Sitten on talvinen kuva, jossa näkyy, että torille on tullut uusi rivi laahkoja ja myyntipöytiä toiseen päähän.  Linja-autoja liikkuu kuvassa ja henkilöautoja.  Tässä kesäisessä kuvassa lukee ”kalavaja”.  Siinä keskellä oli kalan myynti.  Ketkähän myivät kalaa?  Viimeisenä vietiin Niskasen ja Tikkasen Siirin laahkat tuosta Ortodoksisen kirkon puolelta  ja sitten siirryttiin kokonaan tähän torille, missä oli sellainen systeemi että yöksi lähdettiin kamppeineen pois.  Kuvassa näkyy, kun takana rakennetaan ensimmäistä toritaloa.  Torilla oli myös huutokauppoja.  Tässä kuvassa sellainen on pidetty vuonna 1961.  Siinä näkyy myös ajan vaatetusta.  Miehillä vaatetuksena oli takki ja lippalakki tai turkishattu ja naisilla hammeet ja huivit.  Siinä näkyy myös Säästöpankin talo, joka on työnalla.  (Lukee Alma Salmisen tekstiä, …

Häglundin Kalle, joka suomensi sitten nimen Halmesvirraksi… ja Santtu Remeksellä oli siinä laahka….käteistä rahaa oli vähän …Hautakylän vauraasta talosta tuli neljä veljestä ostaen munkkirinkelin ja leikaten sen neljään osaan maistaen kirkonkylän herkkua). Tässä on torikauppias Koistiset.

 

Pentti Piippo

Minkälaisia muistoja tori herätti

Työväentalo, joka tässä kuvassa näkyy, oli torinsivun vanhoja rakennuksia. Historiasta, joka on perinnetietoa, koska dokumentit piti hävittää 30-luvulla Lapuan liikkeen aikaan, jolloin talon ikkunat ja ovet naulattiin umpeen ja toiminta talossa kiellettiin.  Talon rakensi Kiuruveden kirkonkylän työväenyhdistys ja …( tartti ?) on tuo kulmatontti ja myöhemmässä vaiheessa yhdistys salli OTK:laisen kauppaliikkeen rakentamisen tontille ja se oli tämä Kiuruveden Työväen Osuuskauppa.  Rakennus(Työväentalo) saatiin aikaan suurlakon merkeissä, kun sen jälkeen sallittiin tällainen työväen toiminta koko maassa.  Tämä rakennus on ollut aikoinaan työväenliikkeen keskus.  Siellä on puhuttu tulipalopuheita ja parannettu maailmaa ja Suomea.  Viimeiset suuret tapahtumat olivat yleislakon aikana 1956.  Siellä oli lakkokeskus.  Ainoa tieto, mikä valtakunnan tasolta lakosta saatiin, kulki työväentalosta lakkotoimikunnan kautta. Työväentalon pihalla oli myös mm. kenttäkeittiö ja ruuan jakelu lakkolaisille, kun silloin ei ollut niin varmaa syömään pääsy.  Talo myytiin sitten yleislakon jälkeen aikanaan Osuusliikkeelle ja purettiin pois. Sen jälkeen rakennettiin uusi työväentalo, Puistonkulma.

Työväenliikkeen rakennushankkeista voisi sanoa vielä, että kun talvisota yhdisti Suomen kansan, ja työväen ihmiset ovat osa sitä kansaa, jotka rakentavat Kiuruvettäkin, niin silloin tuli tällainen kotiseututunne myös työväenliikkeen sisälle, kun todettiin, että oltiin hyväksytty ”kabinettiin” ja oltiin yksiä suomalaisia.

Tori on ollut minun muistin aikana keskeinen paikka, jos puhutaan työväenliikkeestä. Siellä oli vappujuhlat, joissa parhaillaan 1300 ihmistä oli kulkueessa ja vielä niinkin myöhään, kun 60-luvulla vappuna tori oli täynnä.  Ja kun räntää satoi, niin kuitenkin tytöt olivat panneet retongit päällensä.  Kyllä siellä kylmää oli.

Sitten oli myös suuri kulttuurikeskus tämä ”kusiputka” torilla. Myös siellä parannettiin maailmaa, juotiin viinapullo ja tehtiin pieni ja iso hätä lattialle. Ympäristö kyllä tiesi, mitä siellä on – hajuhaitta oli kymmeniä metrejä.

Jaakko Soininvaara

Matkahuolto ja Elon huoltoasema

1951 mänin matkahuoltoon, siihen, kun Johanna Baari oli, niin siinä sisäpuolella portaissa oli Matkahuolto. Siinä oli Vilho Kangaskokko pitämässä.  Kun Vilho oli lähtemässä pois, niin Hannes Ikonen tuli hakemaan minua, että ruppee sinä hoitamaan sitä matkahuoltoa.  No, lähin siihen.  Sitten vuonna 1954 rakensivat sen huoltoasemajatkeen, siihen astikin myytiin SP:n polttoainetta.  – Vääräleukaiset asiakkaat saattoivat lukea SP:n ”Soininvaaran Poika”.  Rakennusmestari Salmi oli silloin vastaavana mestarina ja hän seurasi, kun yksi mies pohjan teossa hinasi kiveä, joka aina lipsahti, kun oli märkä, niin Salmi sano, että ota pois se kivi, ei sitä tarvitse halata.  Siitä minä sitten vuonna -54 siirryin huoltoaseman hoitajaksi ja olin siinä vuoden 1961 loppuun.

 

Saara Kauppinen

Johanna Baarin tilat

Minä olin päässyt keskikoulussa ja tuli kesäloma, olin pikkulotta. Siinä (Johanna Baari) oli upseeriruokala, ja minä tyttönen tarjoilin siinä ruokaa, joskus piti sanoa siinä, että ei saa ottaa …?  Rauni Vartiainen, kukkakauppiaan Sylviä Vartiaisen tyttö, hän oli keittäjä, joka keitti ruuat siinä ja minä tarjoilin.  Minä vielä kerran pudotin everstin voirasian.  Se oli lasinen ja särkyi kappaleiksi.  Mutta eversti ei ollut ollenkaan pahoillaan, hän oli jostakin mustasta pörssistä saanut vähän voita.  Tämän minä muistan ikäni.  Sen kesän olin siinä tarjoilemassa.  Täällä oli koulutuskeskus ja se oli tuossa Suojan talossa, joka oli ennen Nuorisoseuran talo.  Siksi sitten tässä oli se upseerien ruokala.

Me muistamme (kysymys salista) Johanna Baarin, joka oli jaettu pituussuunnassa kahteen osaan. Toinen puoli oli ruokapuoli ja toinen kahvipuoli.  Keittiö oli kunnantalon puoleisessa päässä.  Oliko se jo upseerien ruokalana siinä muodossaan?

(Saara Kauppinen) En muista sitä kaksiosaisuutta vielä olleen ainakaan silloin -42.

Sisäänpääsy muutettiin toiseen päähän (yleisöstä). Aikaisemmin sisäänkäynti oli asemakadun puolelta pitkän sivun kunnantalon puoleisen päädyn läheltä.  Siinä oli vielä myöhemminkin lippa sisäänkäynnin merkkinä ja taisi olla ovikin, jota ei enää käytetty.

 

Mirja Kemiläinen

Tätini Hilja Kananen oli Johanna Baarissa emäntänä ja minä olin 60-luvulla siellä kesätöissä. Kaikkosen Valva oli siellä vakinaisena työntekijänä ja minä tuurasin sitten häntäkin kesäloman aikana.  Muistan, että tilat olivat jaettu kahteen osaan ja matkahuolto oli pienessä huoneessa, joka oli erotettu huoltohallin torin puoleiselta sivulta.  Iltaisin, kun matkahuollon hoitaja ei enää ollut työssä, Johanna Baarin työntekijät hoitivat matkahuollon tavaraliikennettä.  Baarin keittiössä paistettiin munkkeja aamulla aikaisin ja sitten tulivat linja-autojen kuljettajat jo siihen, ja heille piti olla kahvi valmiina.  Kun päivällä myös ruokailijoita alkoi tulla asiakkaiksi,. pyttipannu ja palapaisti ja porsaan paisti olivat suosituimmat ruuat  ja leikkelelautanen.  Niitä piti varata valmiiksi. Olin aika nuori tyttö vielä silloin.  Kyllä minä puoli kuudeksi menin töihin ja keitin puuron ja kahvin ja paistoin munkit valmiiksi.

 

Uolevi Kärkkäinen

Näistä laahkoista minulle tulee mieleen sellainen asia, että Kiuruvedellä ollaan tässäkin suhteessa oltu hyvin paljon edellä aikaamme. Jos ollaan käyty Keski-Euroopassa joulun aikaan, Helsingissä tai jossakin isommassa kaupungissa joulumarkkinoilla, niin siellä myydään tavaraa tällaisista laahkoista.  Kiurun Baarihan oli hyvin legendaarinen baari tuossa torin nurkalla Säästöpankin talossa.  Sehän eli pitkään.  Ritvasen Helvi sitä aikanaan piti.  Kun olin lukiossa viimeisellä luokalla, meillä oli tapana koulukaverien kanssa aina tenttien ja kirjoitusten jälkeen tulla sinne.  Limpparia ja kahvia juotiin, ei muutakaan saatu.  Tupakkaa poltettiin.  Kerran muistuu, kun siinä oltiin, varmaan kymmenkunta henkeä oli neljän hengen pöydän ääressä ja tupakkaa poltettiin, kun Tatu Malmivaara pyörähtää Kiurun Baariin kahville.  Hän ostaa siinä muina miehinä kahvit ja kääntyy sitten meidän suuntaan ja sanoo: ”Tässähän on vielä tilaa”, vaikka jo kymmenen on neljän hengen pöydässä ja näki selvästi, että tupakat oli tumpattu, mutta ei puhunut mitään.  Hän oli fiksu mies, ja totesi, että tämä ei kuulu hänen alueeseensa.

?

Minun mielestä 80-luvun alussa oli Johanna Baarin toisessa päässä ollut niin kun autotalli. Siellähän oli Olli ja Paavo Halonen vetänyt kuvanveistopiiriä ja se tila oli silloin viileätila ja minun tytär, -79 syntynyt, oli silloin kaksivuotias, niin se oli meillä alastonmallina. Siitä tehtiin veistoksia.  Minäkin tein pikkutytöstäni veistoksen ja valatin sen Lapinlahdella pronssiin.  70-luvun alkupuolella Johanna Baari oli nuorten suosima kahvila aina ennen kuin mentiin tansseihin viikonloppuisin lauantaisin kesällä.  Kukaan ei ole maininnut että, siinähän toimi sitten myöhemmin savimyymälä ja ihan savipaja.

Kaisa Hyvönen

Vuonna 1952 kulettiin hevosella Heinäkylästä ja Remeskylästä, niin siinä oli vielä semmonen hevospuomi ja siinä oli hevosia ja niitten edessä heiniä.

Juontaja. Montako baaria torin laitamilla oli? Kun on ollut Lotta –kahvila ja Johanna Baari ja ..

Yleisöstä. Kylällä oli toiminnassa yhtä aikaa kuusitoita baaria.  –  Juontaja.  Oh hoh!

Yleisöstä. Oli Fin Oil ja Suojan nurkalla oli ..

Ensimmäinen oli Schellillä, nyt siellä on ABS, sitten Suojan kohdalla oli Santun Baari, sitten Raittisen baari, Fin Oil toisella puolen tietä, Kerhokahvila, Waarnan Kertun baari Römpsä, sitten Osulan baari, Osl Elon baari liiketilassa ja ravintola yläkerrassa, Inka baari, Kiurun Baari, Johanna baari, Peltolan baari, Kämäräisen talossa baari, Matkustajakoti Tapiolassa baari ja Liljan baari asemalla, Topi Kärkkäisen huoltoaseman baari.

Mikä on ollut Lotta-kahvila? Yleisöstä: ” Se oli se Kerho-kahvila, joka oli Salmisen kauppaa vastapäätä.”

Torilla oli ilmoitustaulu? Joku puu?

Yleisöstä. Ilmoitustaulu oli se vanha petäjä siinä Johanna Baarin ja Asemakadun välissä. Siihen pantiin ilmoituksia.

 

Jouko Tenhunen

Johanna baari- ja huoltoasemarakennuksen suojelusta.  Huttusen Anteron kanssa muistettiin, että silloin kun tämä Johanna Baari ja Elon huoltoasema purettiin, niin siitä käytiin kunnanvaltuustossa oma kaplakkansa, suojelemisesta ja säilytetäänkö se vai puretaanko se.  Valtuutetut olivat sitä mieltä, että se oli äärettömän ruma rakennus.  Mutta sehän edusti sellaista puhdasta funkkis-arkkitehtuuria, jota ei osattu arvostaa ja sitten rakennus purettiin.  Sitten tuli tämä toritalo, josta on siitäkin oltu monta mieltä.  Mutta kilpailun perusteella se tuli siihen.

Juontaja

Nyt kutsun tänne Raimo Väyrysen, josta voidaan sanoa, että hän on politiikan tutkija, professori, Ulkopoliittisen Instituutin entinen johtaja, Suomen Akatemian entinen pääjohtaja. Hän taisi saada ison mitalinkin, mutta ei voinut sitä kaulaan laittaa, koska siinä ei ollut nauhaa, ja onhan se niin painavakin, että olisi pitänyt kumarassa kulkea.  Hän on saanut nyt keskiviikkona tämä Juuret –mitallin, jonka Kiuruveden kaupunki, Kiuruvesi -Lehti ja Kiurvesi –Seura ovat hänelle myöntäneet.  Mitalli myönnetään ansioituneelle kiuruvetiselle, joka asuu jossakin Kiuruveden ulkopuolella ja tuo kuntamme hyvin esille.  Raimo Väyrynen käyttää nyt puheenvuoron.

Raimo Väyrynen

Hyvää päivää. Olen täällä käymässä ja annan suuren arvon mitalille, jonka sain pari päivää sitten.  Se on tosiaan niin kookas, että jätin sen säilytyslaatikkoon. Se on melkein naisten kiekon kokoinen. Mutta muistelemisesta.  Yleensä on niin, että viiteentoista vuoteen ainakin yleensä muistaa vain lähiympäristön ja kauempana olevat yhteisön osat jäävät vieraammiksi.  Minä asuin Hautajoella 7-vuotiaaksi asti.  Yhden asian muistan 5-vuotiaana, se oli -53 talvella. Tulin isän kanssa kylälle.  Siellä oli tivoli ja isä vei minut tivoliin.  Se oli kokemus tietysti.  Siellä oli yksi neekeriksi maalattu mies ja minä tapasin ensimmäisen kerran vierasrotuisen ihmisen.  Sitten mentiin katsomaan jotakin näytäntöä.  Taikuri pyysi minua minua sinne lavalle, ja minä menin tietenkin sinne.  Taikuri kysyi: ”Ootko Sinä muninut ennen?  Minä vastasin tietenkin, että e-en.  ”No kyykii se!”  Koot, kot, kot”, ja se löysi munan.  Voi kun minua hävetti.  Tämmönenkö se kirkonkylä on.  Sitten muutimme tuohon Kukkomäentien varteen. – Oikeastaan keskustaan. Ja sitten muutimme tuonne Hyvölän niemeen, joka on ollut seurakunnan kurssikeskuksena jo reilut 30-vuotta.  Siihenkin aikaan pätee oikeastaan tuo mikromaantieteen ilmiö, kuten Sirpa äsken mainitsi, että hän tuntee vain Nivan toisen puolen, mutta ei Nivan toista puolta. Samalla tavalla, kun tuonne Hyvölän niemeen muutettiin, se perukka, jossa oli suurin osa siirtolaisia, oli kuitenkin minulle se tuttu ympäristö.

Keskikoulu- ja lukioaika oli niin laajentava, että se kattoi sitten muitakin kyliä. Kiuruvedellähän oli ominaista se, että kyläyhteisöt olivat erittäin vahvoja.  Luin tuolla majapaikassa Niemiskylän historiaa, joka oli erittäin hyvä, Heikki Pennasen kirjoittama kirja, ja sieltä käy ilmi, että Niemiskylässä, joka oli kyllä laajempi kuin nyt, niin siellä oli enemmän asukkaita vuosisadan alussa, kuin kirkonkylässä.  Se suuri muutos, mikä on tapahtunut, liittyy aivan pariin viime vuosikymmeneen.  Kunnan keskusta kasvaa ja kylät pienenevät.  Se on valitettavaa. Yksi mielikuva liittyy 1962 tuohon säästöpankin rakentamiseen.  Olin siellä silloin töissä.  Se oli ensimmäinen kesä, kun olin rakennuksilla hommissa. Pääsin sinne suhteilla, koska isäni oli rakennuksella mittamiehenä ja isäni sanoi, että kun olet käynyt rippikoulun, pääset töihin.  Olin muurarin apulaisena ja rapparin apulaisena.  Kyllä muistan, että kun sinne kolmanteen kerrokseen Huuskosen Jussille kannoin laastia, ja ylhäältä kuului huuto:”Poika, perkele! Kuraa!”  Laahkoistakin tulee muistoja.  Sieltä ostettiin jotain, mutta sitten kerran -61 varmaankin menin ostamaan oikea hienoa, kunnon karvahattua.  Ei mitään korteksia, vaan sellainen, jossa on reunukset ja vako keskellä.  Ja sitten huomasin koulussa, ettei sellaista ole kellään muulla.  Se oli sellainen vanhojen ukkojen hattu.

Olen käynyt täällä Kiuruvedellä ihan jatkuvasti -66 jälkeen. Parin vuoden päästä on ylioppilaiden 50-vuotisjuhlat.  Viimeistään silloin tulen jälleen Kiuruvedelle.  Täällä ei enää ole sukua.  Äiti on kuollut ja isä on kuollut.  Minä olen täysorpo.  Mutta kyllä täällä se ensimmäinen 19 vuotta on kulunut kirkonkylässä ja Hyvölänniemessä ja koulussa ja sitä kautta sitten myös maailmalla.  Tämä ensimmäinen siivu, kerros, tässä kotimaan kokemuksessa on sellainen, että se on aina mielessä.

Suut soijan tahtelevi. Otettaisiinko me vielä savolaisten laulu.

”Mun muistuu mieleheni nyt, ..”