9. Kansakoulu ja Yhteiskoulu / Yhteislyseo

Sisällys:

Kirkonkylän kansakoulu / Heikki ja Sari Raution kotona joukko virastotalon työntekijöitä sekä Sirpa Asikaisen ja Olli Karoluodon muisteluja asuntolasta

Kansakouluun 1947 / Esko Kaikkonen

Vankituvan koulu : vuosina 1957-58 / Tuija Leskinen

Uusi kansakoulu – nykyinen Nivan koulu – vuonna 1958 /  Tuija Leskinen

Liebe Schule – Rakas koulu / Esko Kaikkonen

Oppikoulumatkat / Juhani Kärkkäinen

Koulukuvia

 

Kirkonkylän kansakoulu / Heikki ja Sari Raution kotona joukko virastotalon työntekijöitä

Rakennus oli kirkonkylän kouluna vuosina 1885 – 1958.  Rakennuksen pihan puoleisella sivulla oli yhtenäinen käytävä, josta mentiin seitsemään ?? luokkahuoneeseen.  Rakennus oli maalattu punamullalla.  Kansakoulu siirtyi 1958 silloin valmistuneeseen uuteen koulurakennukseen.

Vanha kansakoulu peruskorjattiin virastotiloiksi ja se toimi Kiuruveden kunnantalona 1959. Rakennus säilyi muutostöiden jälkeenkin ulkoa katsottuna kirkonkylän vanhana kansakouluna, vain seinät olivat muuttuneet punamullan väristä vaalean ruskeiksi.

Paikalla oli ensimmäinen kirkonkylän kansakoulu, joka rakennettiin kahdesta paikalle siirretystä asuinrakennuksesta?  Purettiinko vanha rakennus kuvassa olevan rakennuksen tieltä, vai jatkettiinko vain nyt pitempänä näkyvää siipeä.  Minä vuonna rakentaminen tehtiin?

Ensimmäiset opettajia (Huovinen) olivat David Böök 1878-1917, Vilhelmiina Hyvönen 1881-1907, Tyyne Huttunen, ? Paasikivi, ketä muita?

Kunnan virastotalo 1959-1984

Peruskorjauksessa 1958?  mitä tehtiin? mitä tiloja tehtiin rakennukseen?  Rakennus purettiin uuden virastotalon tieltä 1984.

– Toimistot olivat kunnantalon alakerrassa ja yläkerrassa asuivat Venäläiset.  Siellä oli olohuone ja iso alkovi, keittokomero ja vessa.  Myöhemmin alakertaan rakennettiin pieni asunto.  Aikaisemmin, rakennuksen ollessa kouluna, alakerrassa oli yksi asunto, mutta sen puutteena oli, ettei ulkoa ollut sinne ovea. Siellä asuivat Turuset?  Oliko rakennuksen siinä päädyssä jonkun aikaa myös käsityöluokka?

Opettajien ja myöhemmin kunnan työntekijöiden  asuintalo

Kansakoulun opettajien luontoisetuja oli kansakoulun alkuvuosikymmeninä asunto, karjasuoja, ulkorakennukset, ladot ja laidun karjalle, jotka koulun ylläpitäjän tuli järjestää.  Milloin kuvan rakennus rakennettiin opettajien asunnoksi?  Missä opettajat asuivat aikaisemmin?

Katsojan puoleisella sivulla koulun pihaa oli ulkorakennus.  Siinä oli puuliiteri sekä käymälät.

Henkilökunnan saunarakennus pesutupineen oli asuntorakennuksen takana.  Siihen sijoitettiin myös pannuhuone, kun vesijohdot tulivat pihan rakennuksiin 1959.  Silloin rakennettiin jokaiseen huoneistoon myös vessat.

***

***

Kun Nivan koulu valmistui v.1958, perheet muuttivat uusiin oppettajainasuntoihin.

Kun vuonna 1958 valmistuivat kirkonkylän koululle uudet toimitilat ja opettajille työsuhdeasunnot, talo jäi kunnan muitten työntekijöiden majoituskäyttöön.

Historiansa aikana talo oli kotina monille perheille.  50-60 –luvuilla siellä asui mm. asuntolan yläkerrassa asui Erkki Tönkyrän perhe, johon kuului kätilö vaimo Suoma ja lapset Sinikka ja Juha. Rakennustarkastaja Reino Sairasen perhe; vaimo Tiina ja lapset Olli-Pekka ja Riitta-Maija. Liikkunta-nuoriso-raittiussihteeri Reijo Toivosen perhe; vaimo Raija ja lapset Risto ja Riitta. Sulo Holopaisen perhe; vaimo Raija ja tytär  ?. Rakennustarkastaja Eino Kaurasen perhe; vaimo Pirkko ja lapset Martti ja Artti, ?.

Koulun puoleisessa päädyssä oli veistoluokka vielä 1950-luvulla  ja koulun keittola niin kuan, kuin kansakoulu toimi tällä paikalla. Kunnansihteeri Kaarlo Karoluodon perhe; vaimo Kaarina ja lapset Anne, Olli ja  Arto

Keskellä alhaalla asui opettaja Kalevi Tikanmäen perhe; vaimo opettaja Hilkka ja lapset Ritva ja Ahti. Kirjanpitäjä-taloussihteeri Airi Vaarema ja tytär Eija. Vesilaitoksen hoitaja Niilo Venäläisen perhe; vaimo terveystarkastaja Marketta ja lapset Terhi ja Tero. Talonmies Eino Partasen perhe; vaimo siivoustyönohjaaja Veera ja tytär Arja

Torin puoleisessa päädyssä asuivat opettaja Lauri Kokkosen perhe toisessa kerroksessa; vaimo Tyyne ja lapset Erkki, Leena, Anna Maria (Maija?) ja Eeva. Samoin rakennusmestari Olavi Raution perhe; vaimo Anna-Liisa ja lapset Marja-Liisa, Heikki, Esko ja Leena

Muita talossa asuneita perheitä?

Asuntolaan liittyviä muistikuvia

Rossin Tauno veisautti käsityötunnilla virren aina ennen töitten aloittamista. Nukahdettiin Malmivaaran Väinön kanssa käsityötunnilla kuivalautavaraston päälle, kun opettaja huomasi sen, hän kantoi molemmat tukasta seinän varteen ja kädet ylhäällä piti seistä tunti.  Eihän me tietenkään jaksettu niin kauan pitää käsiä ylhäällä.  Olihan se aivan hirveä rangaistus.

Talossa asuneet perheet muodostivat kiinteän yhteisön, jota mielellään muistellaan.  Perheet seurustelivat paljon toistensa kanssa.  Monet talossa asumiseen liittyneet toiminnot edellyttivät yhdessä tekemistä ja asioista sopimista kuten saunan lämmittäminen, pyykkitupa- ja saunavuorot.  Partasen Eino sai talonmiehen ulkotöissä talon nuorista miehistä sitkeitä mukana liikkujia ja tarkkailijoita.

Kunnanjohtajat asuivat Kunnantuvalla, kunnes kunta rakensi Rautiolle talon, jonka hän myöhemmin sitten osti.

Anna-Liisa Rautio kokosi ympärilleen ihmisiä ja piti yllä sosiaalista yhteisöä.

Talon pihaan kuului myös Karoluotojen koira, Pobi.  Siitä pitivät kaikki talon väki.

Mieliin on jäänyt, kun kunnanvirasto muutti 1. elokuuta 1959 vanhalta kunnantalolta ”kansakouluun”, virkailijat saattoivat lyhyen muuttomatkan kantaa tuolinsa ja jotain muuta henkilökohtaista tavaraa.

Kirkonkylän talojen talousveden saanti oli yleensä talvisaikaan vaikeaa. 1959 rakennettiin vesijohdot kirkonkylään.  Sekään ei heti tuonut huolettomia päiviä.  Kova pakkastalvi jäädytti ja rikkoi putkia ja oltiin taas ilman vettä.  Kun vesijohdot sitten alkoivat toimia, niistä tuleva vesi haisi epämiellyttävälle.  Käytetty raakavesi oli pintavettä, jota ei kesä-aikana oikein onnistuttu puhdistamaan. Muualta Kiuruvedelle muuttaneille neuvottiin lähteitä sekä naapureita, joilla oli omassa kaivossa vettä, joista kahviveden saattoi hakea. Hevosajurit, Ville Keränen ja Veikko Väisänen ajoivat sammioilla Kiurujärvestä ja Osuuspankin kaivostakin talousvettä kirkonkylän taloihin. Kauempaa kylään tulevat ihmiset saattoivat tuoda tuliaisiksi hyvää vettä.

Soininvaara Maija muisteli, että Kiuruvedellä oli 41 koulua (?) ja hän laski kaikille palkat, eikä ollut vielä näitä uusia ”vempaimia”.

 

Sirpa Asikainen muistelee

Mennessäni syksyllä 1955 kolmannelle luokalle punaiselle koululle, asui asuntolarakennuksessa vain opettajia perheineen.  Pohjoispäässä, alakerrassa asui Lauri Kokkonen Tyyne vaimonsa ja lastensa Erkin, Leenan, Maija ja Eevan kanssa. Viereisestä ovest mentiin yläkertaan, Anneli Penttisen perheen asuntoon.  Isän nimi oli Terho ja  lasten  nimet Markku, Jyrki, Paula ja Ilkka.  Talon keskiosassa , alakerrassa asui minun opettajani, Saara Salmi, miehensä, rakennusmestari, Veikko .  Heille syntyi sitten ensimmäinen poika, Tapani.  Äitiysloman  ajan luokkaani opetti Aune Raittinen.  Salmen viereisestä ovesta mentiin yläkerran asuntoon, jossa asui opettajapariskunta, Hilkka ja Kalevi Tikanmäki sekä lapset Ritva ja Ahti.  Ahti oli samalla luokalla kanssani. Rakennuksen matalassa osassa oli koulun keittola ja veistoluokka.

Opettajat Helmi ja Otto Turunen asuivat Eeva tyttärensä kanssa koulun länsipäädyssä.

 

Olli Karoluoto muistelee

Olipa mukava lukea vanhaa tietoa lapsuuden pitäjästä Kiuruvedestä.
Koiramme oli pystykorva Popi, joka aina haukkui ohiajavan kunnan traktorin myös valtuustokokousten aikaan liki kokoustilan ikkunoiden alla. Kokoussali sijaitsi koiramme juoksunarun vieressä. Kunnan tiehoitokalustoa ja ajoneuvoja säilytettiin saunarakennuksen takana vielä 1967, jonne johti reitti Popin ohi. Myös kunnanvarasto oli heti asuinrakennuksen takana vaahteramäen alla. Ihmetellä täytyy, kuinka pienillä tiloilla tultiin kunnan tekn. toiminnoissa toimeen. Myöhemmin 1970-luvulla kunnanvarasto siirtyi Kirkkoharjuntien varteen nykyisen vesitornin lähelle. Sen jatkotoiminnasta tietää sitten paremmin 80-luvulta alkaen Arto-inssi , joka toimi teknisen osastolla mm. rkm Olavi Raution ja kunnaninssi Lauri Rahusen töiden jatkajana.
Varaston lastausoven edessä oli iso kivi, jonka päälle Heikki Rautio jäi uudella keltaisella Volvo 544 kardaanipallostaan kiinni.
Olli ja Arto tekivät kiusaa varastonhoitaja Kalevi Saloselle, kun ampuivat vanhan varastonoven riippulukkoon ilmakiväärillä avaimen esteeksi ” lyijyä”!

Eino ja Pirkko Kaurasen lapset olivat Martin lisäksi Hannu ja Pertti.
Terv. Pirkkalasta 23.11.2013
Olli Karoluoto

Kansakouluun 1947                                                                                                         Esko Kaikkonen

Olen syntynyt joulukuussa ja siksi kouluun mennessäni oli luokkani nuorimpia. Naapurin lapsista Peltolan Meeri aloitti koulun samana syksynä ja seuraavana vuonna Rissasen Irja. Sain käydä koko kansakouluajan kirkonkylän suuressa koulussa, joka oli nykyisen kaupungintalon paikalla. Sinne me Meerin, Irjan ja Meerin veljen Arvon kanssa kävelimme aamuisin. Kaikki koululaiset eivät mahtuneet samaan kouluun ja Seppo-veli kävi kaksi alinta luokkaa Nivankadulla entisen vankituvan rakennuksessa.

Ensimmäisen kerran muistan tapelleeni toisella luokalla ja vastustaja oli luokkaa ylempänä. Tappelussa koulun käytävällä löin kasvoni lattiaan ja menetin yhden etuhampaan. Maitohammas joutikin pois. Toisen kerran olin ehkä neljännellä luokalla ja tappelimme luokkakaverini Mårdin Jukan kanssa koulun pihalla. Tulimme tunnille molemmat naama veressä. Opettaja, myöhemmin myös kirjailija, Lauri Kokkonen, ei meitä pahemmin moittinut. Komensi vain koulun pihan perälle kaivolle pesemään kasvomme. Riita oli jo unohtunut ja kavereina teimme työtä käskettyä.

Kouluopetuksen ylivoimaisesti tärkein anti oli lukutaito. Se avasi uuden laajan ikkunan maailmalle. Torin laidan kioskilta ostettiin sarjakuvalehtiä, kuten Pecos Bill, Mustanaamio ja Tex Willer. Meillekin tilattiin Aku Ankka. Me lapset kilpailimme isän kanssa siitä, kuka ehti saamaan sen ensimmäisenä luettavakseen! Lukeminen muuttui ahmimiseksi, kun löysin kirjaston.

Kansakoulun kolmannesta luokasta lähtien minulla oli onni olla kirjailija Lauri Kokkosen oppilaana. Neljäkymmenluvun poikaviikareille hän oli juuri oikea opettaja. Luokassa oli melkein 40 oppilasta ja joukkoon mahtui erilaisia sankareita. Kokkonen oli ollut sodassa valistusupseerina ja toiminut Karjalassa kansakoulun opettajana. Muistan hyvin, kuinka opettaja luki lukion oppikirjoja välituntivalvojana. Hän kirjoittikin ylioppilaaksi yksityisesti työnsä ohella vuonna 1954, kun olin jo aloittanut oppikoulun.

Kerran kevättalven välitunnilla oli nuoska keli ja Lauri Kokkonen oli välituntivalvojana. Hän järjesti pojat kahteen joukkueeseen. Toinen joukkue olivat koulun tontilla olevalla pienellä mäntyjä kasvavalla kumpareella ja toinen yritti sen vallata. Pari mäntyä on edelleen paikallaan.

Tämän lisäksi Lauri Kokkonen alkoi kirjoittaa näytelmiä. Näytelmän Viimeiset kiusaukset pohjalta hänen pikkuserkkunsa Joonas Kokkonen kirjoitti oopperalibreton, joka on käännetty myös ruotsiksi, saksaksi ja englanniksi. Näytelmä Ruskie neitsyt pohjautuu hänen kokemuksiinsa opettajana Karjalassa.

Lauri Kokkonen jatkoi opiskelua ja valmistui kasvatustieteen maisteriksi jo vuonna 1956. Sen jälkeen hänet valittiin Ouluun, jossa hän toimi kansakoulun tarkastajana ja lopulta läänin kouluosaston päällikkönä. Lauri Kokkoselle myönnettiin professorin arvonimi vuonna 1978. Minulla oli onni tavata hänet Oulussa auskultoidessani ja päästä Ruskien neitsyen ensi-iltaan Porin kaupunginteatteriin. Lauri Kokkonen oli minulle myöhemmin erinomainen esikuva opettajana.

Lukemisen lisäksi pidin piirustuksesta. Piirustustunnit olivat kansakoulussa kouluviikon kohokohtia siksi, että piirustusta opettava Marjatta Mäki luki meille samalla Marc Twain’in jännittäviä ja mielikuvista ruokkivia kirjoja. Tein piirustukset nopeasti valmiiksi ja keskityin kuuntelemaan opettajan lukemista.

Veljeni Seppokin pääsi kolmannesta luokasta alkaen suureen kouluun. Hänen opettajakseen tuli koulun johtajan, ankaran Otto Turusen, herttainen puoliso Helmi Turunen eli Tipsu. Tipsu oli ollut lähetystyössä Kiinassa ja kertoili oppilailleen tuon eksoottisen maan muisteloita.

Muistaakseni sisareni Pirkko pääsi Marjatta Mäen oppilaaksi. Hän oli poliisin puoliso ja myös hieno persoona opettajana. Jo tuolloin selvisi, että opettaja opettaa ennen muuta oman persoonansa kautta.

Koulun johtajana oli ankarana pidetty Otto Turunen. Hänellä oli tapana komentaa mielestään kuritonta poikaa: ”Menepäs tuonne kellon alle”. Hänen luokassaan oli seinäkello vastapäätä opettajan pöytää. Rike saattoi olla se, että sattui heittämään lumipallon koulun seinään.

Kuvassa on muutama Kukkomäellä asustava siirtolaisten lapsi. Heidän ortodoksisuutensa ei ketään häirinnyt. Samoin romaanisisarukset Elli ja Manu Blomberg, jotka kävivät koulunsa Haapakummusta saakka kunnialla loppuun kokematta vähääkään kiusaamista. Joukko harveni, kun vuoden kuluttua noin kolmannes siirtyi oppikouluun, Kiuruveden yhteiskouluun.

Osa lapsista ei pyrkinyt keskikouluun. Kävelin kerran Nivankatua Mäyrän Viljon kanssa. Katselimme tielle näkyvää korkeaa oppikoulurakennusta ja kaverini totesi: ”Minähän en tuonne pölövästien pajjaan mäne”. Siinä näkyi köyhemmän väen asenne oppikoulua kohtaan. Sitä pidettiin rikkaampien – herrojen – kouluna, joka pilasi hyvän työmiehen.

Meidän sisarusten oppikouluun menon ratkaisi se, että Lauri Kokkonen kävi torilla sanomassa vanhemmilleni, että pankaa tuo Esko oppikouluun. Viisi sisarustani seurasivat perässä. Se merkitsi vanhemmillemme melkoista taloudellista uhrausta, osta saamme olla heille kiitollisia.

 

Vankituvan koulu – vuosina 1957-58

Kirjoittajan kanssa kouluvuotta vankituvalla on muistellut Lea Leveelahti (Kairikko).

Muistini mukaan vankituvalla käytiin koulua vain syksystä 1957 kevääseen -58 kahdessa vuorossa.  Aamuvuorossa oli Anna-Liisa Saastamoinen oppilaineen (oletettavasti 2. luokka) ja iltapäiväksi tulivat äitini Irja Leskisen toisluokkalaiset, minä heidän mukanaan vaikkakin vain kuunteluoppilaana.  Luokan oppilaat olivat aloittaneet koulunsa ns. punaisella koululla ja kun siirto vankituvalle tuli tietoon, käsitykseni mukaan varsinkin pitkämatkalaisilta kysyttiin, halusivatko he jatkaa koulunkäyntiä vanhassa koulussa vai siirtyä opettajan mukana vankituvalle.  Pitkästä matkasta huolimatta aika moni halusi.

Vankituvan koulussa oli yksi ainoa luokkahuone, joka oli tupaten täynnä pulpetteja, olihan oppilaitakin yli 30.  Sen tekivät ne sodanjälkeiset suuret ikäluokat.  Aamuvuorossa oli varmaan yhtä paljon oppilaita, ellei enemmänkin. He olivat kuitenkin päässeet jo kotiin, kun tuli meidän vuoromme astua opinahjoon, joten en muista heitä sen enempää kuin määriäänkään.  Äitini luokasta on todistusaineistona valokuva, jossa on 32 oppilasta (+ minä). Jostain syystä olen aina pitänyt tätä luokkaa ns. omanani, muistankin nämä oppilaat paremmin kuin siltä oikeasti ensimmäiseltä kouluvuodeltani Anna-Liisa Saastamoisen opissa uudella koululla.

 

 

 

Monet muistavat vankituvan kirjaston ajalta, koulun huonejako oli kuitenkin hieman erilainen: sisään tultaessa oli ensin pieni ikkunallinen ulkoeteinen ja sen jälkeen varsin synkkä suurempi eteinen, jossa säilytettiin ulkovaatteet.  Vasemmalla oli ovi opettajain huoneeseen, jossa oli pari nojatuolia ja pieni sohvapöytä ja peltinen pönttouuni.  Suoraan edessä oli keittiö ja oikealla ovi varsinaiseen luokkahuoneeseen.  Luokassa olivat ovesta vasemmalla olevalla seinällä muistaakseni puolapuut ja takaseinällä kaksi kuusi- tai kahdeksanruutuista ikkunaa, ovea vastapäätä olevalla seinällä 2 tai 3 samanlaista ikkunaa ja ovesta oikealle kateederi ja liitutaulu.  Taisi siellä olla urkuharmonikin.  Puolapuuseinällä oli myös peltinen pönttöuuni, jota varmaan lämmitettiin päivittäin ainakin talvella.  En kyllä muista siinä tulta pidetyn, mutta luokassa istuimme kuitenkin ilman päällysvaatteita, eli kovin kylmä siellä ei ollut.

Koulun pihassa oli jo silloin hieman vinossa ollut ulkorakennus, jossa olivat huussit korkeiden (pelottavien) portaiden yläpäässä ja halkovarasto alakerrassa.  Muistan että yritimme viimeiseen saakka vältellä huussissa käyntiä, koska pudotus reiästä alas oli niin hirmuinen ja reiällä istuminen pelotti.  Koulun piha oli paikoin savelle kulunutta nurmikkoa ja välissä pitkääkin heinää ja luonnonniittyä. Kaikenlaisia leikkejä siellä keksittiin välituntien ajaksi niin syksyllä kuin talvellakin. Leikeistä muistan ainakin ”keisari seisoo palatsissaan” ja ”kuka pelkää mustaa miestä”.

Koska olimme iltavuorossa, koulu ei tarjonnut meille ateriaa, vaan jouduimme tuomaan omat eväät. Yleensä otimme kotoa mukaan leipiä ja maito- tai mehupullon.  Ainoastaan muutaman kerran aamuvuorolaisilta oli jäänyt syömätöntä ruokaa emalisankoon, ja se kyllä sitten teki kauppansa.  Muistelimme siellä olleen joskus velliä tai marjapuuroa.  Siihen aikaan ei kouluruoka ollut kovin ihmeellistä muutenkaan, yleensä vain makaroni- tai helmivelliä (perunahelmiä), ja joskus jotain puuroa.

Voimistelutunneilla roikuttiin puolapuissa tai oltiin hippaisilla pihalla.  Taidettiin siinä saada jonkinlainen nelimaalikenttäkin tehdyksi, vaikka vähän pelättiin, että pallot olisivat saattaneet lentää naapurissa olevan pajan ikkunoihin.  Pojilla oli tietysti myös jalkamallomatseja, niin välitunneilla kuin urheilutunnillakin.

Oppilaat tulivat vähän joka puolilta kylää, osa varsin kaukaakin.  Ainakin Kairikon Lea ja Venkulan Olli (Olavi) tulivat Kukkomäeltä saakka.  Lea muistaa, että varsinkin myöhään syksyllä ja talvella oli kotiin palatessa jo täysin pimeää, ja että hän usein toivoi pääsevänsä jonkun kyytiin viimeisiksi kilometreiksi.  Katuvalaistus ei tietenkään ulottunut Kukkomäelle saakka ja lyhtyjä oli kylälläkin harvakseltaan.  Kukkomäentie oli pimeä, pientä koululaista väsytti ja vähän pelottikin. Mursulan ja Vannekosken Aulikset tulivat kouluun asemalta ja Grönforsin Harri ja Ilse sekä Åkerlundin Rosita Porttilasta. Taskisen Aino tuli Iisalmen tien varresta, suunnilleen Uiskan kohdalta, ja aika moni Rantakylästä tai Korkeakankaalta.  Lyhyin matka taisi olla Erholzin Airilla, vain noin 100 metriä, hänen kotinsa kun oli saman kadun varrella.

Vaikka olosuhteet eivät kovin kaksiset olleet, monenlaista oppia saatiin: laskettiin laskuja, harjoiteltiin kirjaimien kirjoittamista mustekynällä, piirrettiin ja laulettiin.  Joulujuhlakin järjestettiin omassa luokassa ja sitä varten harjoiteltiin kuvaelmia.  Minäkin taisin esiintyä lumihiutaleena, käytetyistä vaipoista tehdyissä mekoissa.  Ilvosen Tuula oli lumiprinsessa (tai –kuningatar) ja hänen äitinsä mielestä harsopuku ei ollut tarpeeksi hieno, joten Tuulalle teetettiin ihan oikea prinsessamekko.  Hänen hiuksensa olivat ennen esitystä yön letillä ja kun ne sitten avattiin, tuloksena olivat hienot pitkät kiharat.  Niin kuin prinsessalle kuuluukin.

Eka luokan jälkeen piti lukutaitoa tietysti kohentaa ja mikäs sen parempi konsti, kuin että jokainen vuorollaan harjoitteli ääneen lukemista.  Kun minun vuoroni ei näyttänyt milloinkaan tulevan, niin aloin sitä kerran kotimatkalla äidiltä kysellä.  Että miksi minä en joudu lukemaan.  Äiti kysymään, että osaatko sinä lukea, ei ollut tiennyt sitä eikä oikein uskonutkaan.  Kotiin päästyä päätti kuitenkin testata asian.

Koska minulle oli aina luettu paljon, äiti arveli minun osaavan kaikki satukirjat ulkoa, joten niitä ei voinut käyttää testimateriaalina.  Niinpä hän tarttui Raamattuun ja osoitti sormella paikan mistä piti lukea.  Ja niin minä aloin posmittaa vakavan näköisenä ”…mutta käärme oli kavalin kaikista paratiisin eläimistä…”.  Se riitti. Äiti uskoi että osaan.

Meillä ei ollut pitkä koulumatka kotoa Niittynotkosta vankituvalle, ja aika usein saimme sille seuraa luokan tytöistä.  He ilmaantuivat pihalle odottamaan kouluun lähtöä ja kävivät kisaa siitä, kuka sai kävellä käsi opettajan kädessä.  Minä luovutin sen paikan mielelläni muille, minullehan se tarkoitti pientä irtautumista äidistä, toisille hienoa juttua opettajan käsipuolessa.  Minulle äiti oli äiti, ei niinkään opettaja.

Käytyäni koulua vähän yli puoli vuotta päätin jäädä hiihtelemään keväthangille ja kävin sen jälkeen koulussa enää satunnaisesti.  Olin kuitenkin ennättänyt saada siellä sen verran oppia, että kykenin aloittamaan varsinaisen koulunkäyntini toiselta luokalta.  En kuitenkaan kokenut sitä luokalle jäämiseksi, koska opettaja oli joku muu kuin oma äiti ja luokkatoverit uusia.  Ja kun oli se uusi koulukin.

 

Uusi kansakoulu – nykyinen Nivan koulu – vuonna 1958                                    Tuija Leskinen

 Vuonna 1958 minun elämäni muuttui kertaheitolla.  Uusi koulu oli valmistunut ja me pääsimme muuttamaan sinne.  Ihan uuteen asuntoon, jossa oli ihaninta pienen tytön mielestä kylpyhuone.  Ja vesivessa.  Ei tarvinnut enää juosta ulkohuussiin eikä peseytyä keittiön pesukommuutin ääressä.  Vesi – lämmin vesi – tuli seinästä.  Luulen että kulutin ensimmäisen vuoden aikana enemmän vettä kuin nykyisin 10 vuodessa.  Mutta se oli vain niin ihanaa. Toinen ihana asia oli oma huone.  Olin jakanut huoneen mummin kanssa, mutta nyt hän jäi asumaan sinne vanhaan taloon ja minulla oli ihan oma huone.

Jännittävää oli myös päästä äidin kanssa jo etukäteen tutustumaan uudenkarheaan kouluun ja järjestelemään suurissa puulaatikoissa tulleita koulutarvikkeita.  Siellä olivat kirjat, vihot, kynät ja kumit, piirustuspaperit ja vesivärit.  Kaikki tavarat, mitä koululaiset vuoden aikana tarvitsevat.  Äiti ja Tikkasen Leena jakoivat tavarat tasapuolisesti kahteen osaan ja me Tikkasen Pirkon kanssa kuskattiin niitä luokasta toiseen ja järjesteltiin kaappeihin.  Lapsityövoimaa osattiin siis käyttää hyväksi silloinkin.

Äiti ja Tikkasen Leena opettivat vuorovuosina 1. ja 2. luokkaa, samoin Esteri Muranen ja Hilkka Tikanmäki, niin että joka vuosi oli kaksi luokallista kumpaakin vuosikertaa.  Lisäksi Anna-Liisa Saastamoisella oli yhdistetty 1. ja 2. luokka. Olin täyttänyt keväällä 7 vuotta, joten piti aloittaa koulunkäynti ihan oikeasti.  Esimakua olin siitä kyllä jo saanut edellisvuonna, kun jouduin äitini valvovan silmän alle ja kuunteluoppilaaksi ns. vankituvalle. Perheeseemme oli syntynyt toinen tytär ja mummillani oli kädet täynnä työtä hänen kanssaan, eikä hän ennättänyt valvoa minun menojani, joita riitti.  Mutta se on toinen tarina.

Niin jouduin sitten kouluun.  Mutta en 1. luokalle vaan kakkoselle Anna-Liisa Saastamoisen oppilaaksi.  Syynä siihen olivat edellisvuoden (joskin varsin hatarat) opinnot vankituvalla, joiden ansiosta osasin kuitenkin lukea ja laskea ja jonkin verran ”kaunoakin”, sekä äitini arvio, että alkaisin rettelöidä, jos joutuisin kuuntelemaan muiden jankkausta, kun osasin jo lukea ns. suoraan. Häirikkö-sanaa ei silloin vielä ollut, mutta sitä kyllä tarkoitettiin.  Otto Turunen oli samaa mieltä.

Vankituvan jälkeen uusi koulu tuntui tosi hienolta, luokat olivat valoisat ja siistit, ruokalasta saimme joka päivä lämpimän ruuan ja voimistelutunnin jälkeen päästiin suihkuun.  Sitä ei varmaankaan ollut kaikilla koulun oppilailla kotonaan.  Niin kuin totesin, meillekin se tuli vasta koululle muuton mukana. Eikä ollut enää vuorolukua vaan kaikki pääsivät kouluun aamuvuoroon.  Ja niin kuin monen alakoululaisen mielestä, se eka opettaja oli maailman paras.  Siltä minusta tuntuu vieläkin.

Aika suuri osa koulun opettajista muutti myös samaan aikaan meidän kanssamme, samoin uusi talonmiehen perhe, Ruotsalaiset.  He asuivat koulurakennuksen pohjoissiivessä ja heillä oli siihen aikaan ainakin kaksi poikaa, Juhani ja Raimo.  Juhani, jota me kutsuimme lempinimellä Rusi, oli kova poika hyppäämään mäestä.  Hän aloitti pikku-Koskella ja siirtyi sitten isompaan. Perheen muutettua myöhemmin Kuopioon Rusi – tai niin kuin häntä sitten myöhemmin kutsuttiin Rönä – jatkoi harrastustaan Puijon mäessä ja saavutti ainakin kansallista menestystä.  Kansainvälisestä en ole ihan varma.

A-talossa asuivat alkuun alakerran isossa asunnossa Kokkoset, eli kirjailija Lauri ja hänen vaimonsa Tyyne sekä heidän jälkeläisensä Erkki (Ere), Leena, Maija ja Eeva.  Alakerran pientä asuntoa hallinnoi Kaino-Inkeri Jauhiainen, jonka varsinainen koti oli Koskenjoella.  Hänen kanssaan olivat viikot kylillä alkuun Tuure-Pekka ja myöhemmin ainakin Marketta (Mallu), ehkä Ristokin.  Talvella Uolevi Jauhiainen tuli aika ajoin Koskenjoelta käymään kylillä hevosella ja se odotti paluumatkaa loimi selässään pyykkitelineiden luona. Abien ajeluihin se osallistui myös hienoksi kreppipaperinauhoilla koristeltuna, niin kuin muutkin lähiseudun hevoset.

Esteri ja Aleksi Muranen sekä heidän lapsensa Eero, Pirkko ja Anna-Leena  asuivat A-talon siipirakennuksessa.  Yläkerran isossa asunnossa olivat Turuset: Helmi ja Otto (johtajaopettajaperhe) sekä heidän tyttärensä.  Taisi olla Eeva hänkin.

Yläkerran pienessä asunnossa asui vaihtuva joukko nuoria (ja vanhempia) yksinäisiä opettajia tai nuoria pareja.  Alkuaikojen asukkaista muistan oikeastaan vain Mamman (??), häijyn käsityönopettajan, jolla oli tapana tökkiä oppilaitaan sukkapuikolla käteen.  Myöhemmistä asukkaista muistan ainakin Salliset, Riitan ja Matin ja heidän tyttärensä Tiinan.  Merenheimon Marja ja Rytkösen (Sahlströmin) Maijakin asustelivat jonkin aikaa A-talon kaksiossa, samoin Seppäset, Esko ja Maire sekä tyttärensä Leena ja pojat Leo ja Jouko. He muuttivat alakerran kaksioon Kaino-Inkerin jälkeen.  Saattaa myös olla että Ulla-Maija Björklund asui ensimmäiset Kiuruveden-vuotensa A-talon yläkerrassa.  Ulla-Maija oli ensin äitini kollega ja myöhemmin yli 20 vuotta minun – tosin silloin nimestä oli Ulla pudonnut pois ja sukunimestä tullut Pietikäinen.  Sama mimmi kuitenkin.  Myös Kukka- ja eläinpuisto Escurialia Limingassa pitävä Väinö Latvakoski asusteli A-talossa muutaman vuoden. Niin ja asuivathan Salmisetkin, eli palo-Ville ja vaimonsa Kaarina paloaseman remontin aikana A-talossa.  Tuula oli varmaan jo maailmalla, mutta Sirpa saattoi olla vielä kotona.  Muistan, että kun Ville tuli ilmoittamaan että sauna on vapaa, hän halusi soittaa pari kipaletta pianolla.  Yleensä kuultiin ainakin Ole armollinen sillä välin kun me valmistauduimme saunaan lähtöön.

B-taloa asuttivat Penttiset, Salmet ja me, eli alakerran isossa asunnossa Anneli ja Terho Penttinen sekä heidän jälkikasvunsa Markku, Jyrki, Paula ja Ilkka.  Yläkerran vastaavassa asunnossa asuivat Saara ja Veikko Salmi sekä Tapani, Hannu ja vähän myöhemmin myös Seppo.  Meitä oli siihen aikaan 4 henkeä, eli äitini Irja Leskinen, isä-Matti, minä itse eli Tuija ja pikkusisareni Terttu.  Pekka ilmaantui maailmaan 60-luvun alussa.

B-talon alakerran kaksiossa asusti alkuun Pauli Kesti, joka opetti kansalaiskoulussa.  Ja joka sai ilmeisesti useammankin kansalaiskoulun tytön sydämen läpättämään hieman kiivaammin, mikäli voi jotain päätellä FB-päivityksistä Kiuruvesi ja muualle muuttaneet –sivuilla. Kieltämättä, näin jälkeenpäin ajatellen, Pauli oli tumma ja komea – pikkutytön mielestä kuitenkin älyttömän vanha.

Paulin jälkeen ko. kaksioon muuttivat Pitkäset.  Edelleen tuntuu käsittämättömältä, miten niin iso perhe niin pieneen asuntoon mahtui.  Isä-Pitkänen taisi olla poikien käsityöopettaja, äiti kotirouva, heidän etunimiään en muista.  Lapsista muistan Markun, Annukan, Jukan ja Antin, ja sitten oli vielä joku pienempikin lapsi.  Markku ja Annukka olivat minua vanhempia ja Jukka suunnilleen saman ikäinen, ehkä vuoden nuorempi, Antti suunnilleen sisareni ikäinen.

Yläkerrassa asui talousopettaja Annikki Ahola, josta tuli sittemmin Katainen mentyään naimisiin Aapelinsa kanssa.  Heille syntyivät sittemmin Jouko, Kaija ja Merja.

C-talon alakerrassa asuivat Mäet; Marjatta ja poliisimiehensä Urho, sekä pojat Jaakko ja Jukka.  Pojat olivat joko lukiossa tai jo koulunsa lopettaneet – isoja poikia kuitenkin.  Ja Mäkien yläpuolella olivat Tikanmäet; Hilkka ja Kalevi sekä Ritva ja Ahti.  Ritva oli myös jo lukioiässä ja Ahtikin taisi olla jo oppikoulussa.  C-talon siivessä, samanlaisessa asunnossa kuin mekin, asuivat Tikkaset; Leena ja Eino sekä Pirkko ja Asko.  Ja kaksioita kansoittivat alakerrassa Alanteet; Arto ja Martta ja yläkerrassa Kärkkäisen Hanna ja Hannes.

Kansakoulu asuntoloineen oli siis valmis, mutta maa oli autio ja tyhjä.  Kunnalta olivat menneet vissiin kaikki rahat rakentamiseen niin että maisemointiin ei enää ollut varoja.  Vaikkei tätä sanaa ollut silloin vielä olemassakaan.  Puita kuitenkin haluttiin somistamaan autioita pihoja ja niinpä B-talon Vihtorit eli naisopettajien miehet tarttuivat lapioihin ja kävivät kaivamassa tien varsilta nuoria koivun ja pihlajan taimia, joita sitten istutettiin talon ympärille.  Lisäksi rakennettiin kukkapenkkejä, joihin kaiveltiin joriinit ja ruusut, lumikellot ja helmihyasintit  – hommattiin puutarhakeinuja ja muutamassa vuodessa ympäristö alkoi näyttää ihan toiselta. Vesi-Väisäsen toimittama hevostallin voima auttoi myös asiassa. Muutaman vuoden kuluttua kunnaltakin löytyi rahaa sen verran, että A- ja C-talojenkin lähistölle saatiin puita ja ruusupensaita.

Sitä samaa Vesi-Väisäsen voimaa lisättiin myös talojen takana olleisiin kasvimaihin, joissa kasvatettiin juureksia, perunoita ja marjoja.  Kukin mieltymyksensä ja voimiensa mukaan. Meillä oli muistini mukaan perunan lisäksi niin naurista kuin porkkanaakin, ja syksyllä niitä sitten nostettiin ja kannettiin kellarin laareihin.  Kaikissa taloissa oli nimittäin isot kellarit ja jokaisella useampi laari.  Lisäksi vintillä oli kanaverkkohäkit, joihin saattoi varastoida kesävaatteet talvella ja talvivaatteet kesällä, sekä iso yhteinen avovintti jota käytettiin pyykkien kuivaukseen. Lisäksi kellarissa oli iso ns. pyörävarasto, jota ainakin me B-talon mukulat käytimme erilaisten näytelmien esittämispaikkana.  Katsomo saatiin mukavasti portaille ja varaston oviaukkoon laitetut lakanat ja sängynpeitteet toimivat esirippuna. Monet näytelmät ja kuvaelmat siellä esitettiin.

A-talossa oli kaksi puilla lämmitettävää saunaa ja kiertävät sauna- ja pyykkivuorot.  Jostain syystä 1. saunaa pidettiin ns. parempana, vaikkei niissä mitään muuta eroa ollut kuin että olivat toistensa peilikuvia. Jokin suunnitteluvirhe oli kuitenkin tainnut tulla sen suhteen, että halkovarasto oli unohtunut, joten A-talon pyöräkellari jouduttiin ottamaan halkovarastoksi ja pyörien säilytykseen piti keksiä muita konsteja. A-talon kellarikäytävä toimi myös pesukonevarastona.  Siihen aikaan ei ollut vielä automaattipesukoneita, meilläkin oli lingolla varustettu pulsaattorikone, jonka työntely kynnysten yli pesuhuoneen puolelle oli varsin raskasta puuhaa.  Se kuitenkin edusti aikansa huippua. A- ja B-talojen ja nykyisen Soinintien välissä olivat pyykkinarut, joissa oli lähes päivittäin täysi liputus.

Vaikka asuimme ihan paloaseman vieressä ja minun huoneeni ikkuna oli sopivasti sinne päin, en koskaan onnistunut kuulemaan yöllisiä hälytyksiä.  Unenlahjat olivat siihen aikaan niin paljon paremmat.  Päiväsaikaan kyllä lähdettiin paloauton perään ja joskus vähän edellekin.  Taisin olla minäkin Peltolan palopaikalla ennen palokuntaa. Mutta Mähösen huonekalutehtaan palosta en tiennyt mitään, enkä meinannut uskoa kun minulle aamulla siitä kerrottiin.  Mielenkiinnolla seurattiin myös miten nopeasti vapaaehtoisen palokunnan jäsenet onnistuivat tulemaan asemalle hälytyksen tullessa.  Erityisesti Sindan isännän vetävää askelta ihasteltiin.

Minulle ei vielä tähän päivään ole oikein selvinnyt minkälaisille perheille asunnot oli suunniteltu.  Pienin, eli kaksio, oli ilmeisesti kaikkein onnistunein, koska sen keittiöön mahtui pieni pyöreä ruokapöytä.  Siivessä olevan kolmion keittiöön ei oikein saanut minkäänlaista ruokapöytää mitenkään päin ja suurimman asunnon keittiö oli kaikkein surkein; pitkä ja kapea ja tilaa oli pienentämässä vielä toinen ovi.  Lisäksi ison asunnon huonejako oli varsin omituinen: 1 iso makuuhuone, 1 pieni (palvelijanhuone) ja tuplaovilla varustettu olohuone-ruokasali. Ilmeisesti suunnittelijalla oli käsitys että opettajilla ei ole lapsia mutta sen sijaan kyllä piika.

Perimätieto myös kertoo että kunnanhallituksessa olisi pitkään väännetty kättä vesijohdosta, että kannattaako sitä laittaa vai ei.  Kunnan ukkojen mielestä opettajat olisivat hyvin voineet hakea vetensä isosta sammiosta, jonka Vesi-Väisänen päivittäin täyttäisi.  Onneksi järki kuitenkin voitti ja vesijohto vedettiin. Alkuaikoina veden laatu vaihteli huomattavasti ja minullakin oli yhtenä kesänä vihreät hiukset – oli vissiin jotain kemikaalia tullut veteen vähän liikaa.

Kaikesta tästä huolimatta uudella koululla oli hyvä kasvaa.  Leikkikavereita riitti niin varsinaiselta koululta kuin lähistöltäkin.  Pikitien ojassa kasvoi keväisin sammakonpoikia pyydysteltäväksi purkkiin ja nykyisen Soinintien ojista saatiin erinomaista sinistä savea muokattavaksi.  Siitä tehtiinkin kaikenlaisia astioita leikkeihin, ja olipa meillä Keinäsen pihassa joskus ihan savesta tehty uunikin, jossa poltettiin tikkuja.  Soinintien ali oli vedetty ojasta ojaan betoniputket, joita pitkin ainakin pienimmät lapset mahtuivat ryömimään.  Talvella pääsi hiihtoretkelle ihan kotiovelta ja asuintalojen takapihoille tehtiin saakkoja, joissa sitten leikittiin hippaa/oltiin saakkosilla. Joskus käytiin laskemassa mäkeä Pietun mäessä ja rohkeimmat laskivat pikku-Kosken alastulorinteen.  Tikkasen Pirkko hyppäsikin pikku-Kosken mäen murtsikkasuksilla ja sauvat kädessä. Kaatui kyllä hyppynsä, mutta mitään suurempaa vahinkoa siitä ei tullut.  Itse en tainnut kestää pystyssä edes puolivälistä alarinnettä.

Luistinrata oli myös aivan lähellä ja siellä kyllä vietettiin aikaa ilta toisensa jälkeen Dianaa kuunnellen ja kolmosia harjoitellen.  Rusettiluisteluiltoina jännitettiin ja pelättiin, että löytyykö joku, jolla on sama numero.  Yleensä käytiin pyörähtämässä yksi kierros yhdessä, jos sitäkään, sen löydetyn partnerin kanssa.  Ja se Diana soi kerta toisensa jälkeen.  Tänä päivänäkin ajattelen luistinrataa aina kun kuulen sen.

Nykyisen kerrostalon (Niittynotko) paikalla oli heinäpelto, jolla saattoi pelata nelimaalia keväisin ja syksyisin.  Koulun vieressä oli muutaman vuoden ajan ns. pikkumetsä, jonne saattoi rakentaa majan, ja tilaa erilaisille aktiviteeteille oli runsaasti.  Elokuun pimeinä iltoina leikittiin taskulamppujen kanssa vinkkiä tai kymmentä tikkua laudalla.  Keväisin tytöt hyppäsivät munkreetaa ja kymmentä tai kuutta ruutua. Ja pojat pelasivat jalista.

Välillä saatiin loppukesästä isommatkin pojat/tytöt, niin kuin Mäen Jukka tai Tikanmäen Ahti mukaan pelaamaan niitylle, samoin Paloaseman Sirpa tai Keinäsen Riitta, Teuvo ja Raija.  Ja joskus Selanderin ja Pesosen pojatkin tulivat mukaan koko seutukunnan yhteiseen pesismatsiin. Silloin heinä oli niityltä jo korjattu ja seipäät viety pois.

Kaikki nuorison aktiviteetit keskittyivät pääsääntöisesti lähiympäristöön.  En muista että olisimme käyneet uimassa pappilan rannassa kuin muutaman kerran.  Yleensä taivallettiin Uiskalle lehmihaan läpi tai Nivan pyykkilaitureille.  Itse taisin oppia uimaan Hovin rannassa – lehmihaka sekin. Lisäksi pyörimme Nivan rannalla ainakin tuomien kukinta-aikaan ja kiipeilimme siellä puihin, tai kahlasimme joessa olevaan pitkään ja kapeaan pusikkoiseen saareen.  Sen eri osille annoimme nimetkin, pohjoispää taisi olla paratiisi, keskellä oli kiirastuli (iso lammikko keskellä polkua) ja eteläpää oli helvetti.

Tehtiin me tietysti pieniä kolttosiakin – yhteen aikaan pojat keksivät soittaa pirunviulua talkkarin ikkunankarmeissa, ja saivat yleensä äkkilähdön.  Me taas huomattiin yhtenä vuonna että talousluokan yksi ikkuna oli jäänyt auki ja niinpä kävimme silloin tällöin seikkailemassa koulun käytävillä – tietysti koko ajan peläten kiinnijääntiä.  Kyllä kai Oikarisen Elma meidät sieltä bongasikin ja kertoi eteenpäin, mutta kiinni meitä ei siitä oikeasti saatu.  Ja talousluokan ikkuna jätettiin huolellisesti samaan asentoon seuraavaa seikkailua varten. Ja vaksimassa käytiin, mitä ja ketä tahansa.  Pojat ainakin olivat kurkkimassa ja kuuntelemassa tuuletusluukun vieressä, jos tiesivät tyttöjen olevan yhdessä saunomassa.  Ja me tietysti kiljuttiin niin kuin asiaan kuuluu.  Paloaseman kohdalla mutta tien toisella puolen oli matala vihreä puutalo, jonka pihassa kasvoi omenapuita. Ja käytiin me tietysti sielläkin pieniä happamia omenoita hakemassa pimeinä elokuun iltoina.

Yksi kielletty paikka oli myös paloaseman edessä ollut lautataapeli.  Ensinnäkään niitä lautoja ei olisi saanut sotkea likaisilla kengillä ja toisekseen oli vaarana, että olisimme jotenkin juuttuneet kiinni lautojen väliin.  Ja kyllä me juututtiinkin useaan otteeseen, mutta aina sieltä kuitenkin päästiin pois enemmän tai vähemmän tikkuisina.  Eivät olleet nimittäin höylättyä ne laudat. Ja taisivat pojat käydä siellä tupakallakin, mikä oli todella vaarallista.  Itse en siihen aikaan vielä tupakointia kokeillut – myöhemmin kyllä.

Jossain vaiheessa 60-luvun alussa vanhimmat opettajat alkoivat jäädä eläkkeelle, esim. Turuset, Marjatta Mäki jne. ja jotkut muuttivat pois kuten Kokkoset, ja näin alkoi myös liike asunnosta toiseen.  Me muutimme Kokkosten kämppään A-taloon ja Pöntiset meidän tilalle B-taloon.  Turusten poistuttua Riitta-Maija ja Eero Tuovinen muuttivat lapsiensa Matin ja Marjan kanssa heidän tilalleen.  Riitta-Maija, joka oli taitava pianisti, järjesti meille lähes päivittäin vaihtuvaohjelmaisen päivälliskonsertin, josta pidimme kovasti.  Tikkaset muuttivat Torinsivuun ja Vinbergit (silloin vielä yksinkertaisella V:llä) heidän tilalleen, Hanna ja Hannes Mäkien entiseen asuntoon jne.  Tikan Irja ja Juhani asuivat B-talon alakerran kaksiossa ja heillä oli ainakin osan aikaa hyyryläisenä Irjan pikkuveli, tohtori ja tietokirjailija Heinosen Martti, luokkatoverini lukiossa.

70-luvun alussa meidänkin perheemme muutti takaisin Niittynotko 3:een, mutta minä olin jo silloin lähtenyt maailmalle onneani onkimaan, ja se on sitten oma tarinansa, jos sitä nyt koskaan kerrotaan.

 

Liebe Schule                                                                                                                            Esko Kaikkonen

Kiuruveden yhteiskoulu alkoi kohdaltani syksyllä 1953. Keski-koulusta eli viidestä alimmasta luokasta tulkoon kirjatuksi viereinen kuva. Henkilöiden lisäksi kannattaa huomata ajan vaatetus. Pojilla oli suorat housut, paitsi minulla niin sanotut golf-housut. Lahkeen suut olivat kuluneet ja äiti kutoi tilalle uudet. Onnistuisikohan moinen tänään! Ihme kyllä, selvitin keskikoulun säädetyssä ajassa eli viidessä vuodessa.

Aloittaessani lukiota koulun 1958 nimi muuttui. Koulun ylläpitäjät saivat viimein kouluhallinnolta myönteisen päätöksen hakemuk-seensa saada koulu valtion oppikouluksi. Kiuruveden Yhteis-koulusta tuli tuon päätöksen perusteella Kiuruveden Yhteis-lyseo. Kouluun tuli uusia oppilaita myös muista kunnista.

 

Lukion viimeisillä luokilla maalattiin niin sanottu fresko, johon kuvattiin uudet abiturientit ja joukko opettajia. Himasen Jaska ikuisti lopputuloksen. Kuvasta voi tunnistaa rehtori Tatu Malmivaaran kasvot helikopterista ja alhaalla ovat Aili Mersu Merenheimon ja biologian opettaja Esteri Knuuti sekä Heikki Tätilä jalkapalloineen.

Puolessa välissä vuorta seisoo piirustuksen opettaja Valma Valttu Kärkkäinen vesiväripensseli kädessä. Hänen yläpuolellaan seisoo piskuinen saksan opettaja Leena Tynkä Savolainen heittämässä salamakatseensa yläpuolella seisovaan urheilijanuorukaiseen. Melkein huipulla istuu opettaja Annikki Kastarinen pupunkorvinneen – hänen lempinimensä oli Pupu – kiskomassa tyttöoppilasta kohti huippua. Muut hahmot kuvassa ovat kevään abiturient-teja. Taitaa Keräsen Pekka olla huipulla ylioppilaslakkia lähinnä.

Oppilaista päätellen kyseessä on kevään 1961 fresko. Olin itse tuolloin ensimmäistä kertaa seitsemännellä luokalla.

Vuoden tärkein koko koulua koskeva tapahtuma oli koulun   urheiluaseura Kisan pikku-joulu. Varsinainen koulun ohjelma-nikkari oli Kohosen Reijo. Hänen johdollaan sepitimme pieniä sketsejä ja jopa lauluja. Olihan meillä musiikkimestarina Huttusen Pentti, joka hallitsi pianonsoiton.

Kuvassa esiintyy lauluryhmä ”Latovarikset”. Nimi on melko varmasti Kohosen Reijon keksimä. Variksina ovat kuvassa oikealta Pentti ”Pilsa” Huttunen pianossa, Helena Louhela, Sirkku Granlund, Marjatta Konttinen, Eino ”Pastori” Piippo, Anja Heikkinen, Reijo ”Reko” Kohonen, Risto ”Riku” Räty ja minä.

Yksi sketsimme on myös tullut ikuistettua ilmeisesti Himasen Jaskan kameralla. Sketsin nimi ja juoni on tyypillistä Rekoa: ”Ryöstö neljännessä kerroksessa”. Ryhmässä ovat vasemmalta rosvona Jussi Erejärvi, konstaapelina Jouko ”Pikkeri” Komulainen, kreivittärenä Sirkku Granlund, siivoojana Martta ”Kusti” Laukkanen sekä minä lääkärinä. Rooliasujakin on hieman saatu kerättyä. Sketsi on esitetty samassa ”konvassa”, jossa lauloivat Latovarikset. Konvat jatkuivat aina parimarssilla, kosta tanssi oli kielletty.

Tapana oli, että vähän ennen syyslukukauden päättymistä saivat luokat järjestää pikkujoulun omassa luokassaan. Luokan pikkujoulussakin oltiin parhaat päällä ja kravatit kaulassa. Miten lie nykyään? Ehkä meidän ryhmämme bravuuri oli vuoden 1959 luokkien pikkujoulussa esittämämme kronikka opettajista. Teimme Kurkisen Pekan ja Himasen Jaskan kanssa sanat Suklaa sydämen melodiaan. Kronikkaan tuli peräti kuusi säkeistöä, joista kolmessa esitimme jonkun opettajan joululahjatoiveen.

Kokoonpano vasemmalta oli Lauri Svärd, minä, Jaska Himanen ja Pekka Kurkinen. Pekka oli, kuten kuvasta näkyy, meidän koulun Elvis. Esiinnyimme Kisan ja luokkien pikkujouluissa sekä ”nahkiaisissa” useammankin kappaleen. Harjoittelimme niitä yleensä Kurkisilla ja harvemmin meillä.

Miellyttävimpiä muistoja osallistumisesta oli urheiluun liittyvät harrastukset. Joinakin vuosina koulun urheiluseura Kisalla oli oma salivuoro ja pelasimme silloin pienellä porukalla koripalloa. Huttusen Pentti eli Pilsa oli mukana. Meillä kotona olivat peseytymismahdollisuudet vaatimattomat, suihkusta puhumattakaan. Muistan, kuinka miellyttävää oli pelin jälkeen hikisenä avata koululla suihku ja antaa veden virrata. Ei tarvinnut pelätä sen loppumista. Vieläkin suihkussa tulee sama tunne mieleen.

Koulun teinikunta ei toiminut juuri lainkaan. Ainoa tapahtuma oli uusien teinien eli neljäsluokkalaisten, ”nahkojen”, ottaminen teinikunnan jäseniksi ”nahkakonvassa” eli ”nahkiaisissa”.  Oheisessa kuvassa olemme kastamassa nahkoja vuonna 1959. Pesuvatia pitää Aitavaaran Alvar eli Ati.

Koulussa toimi aktiivisimmin urheiluseura Kisa, jonka johtokuntaan tulin valituksi jo keskikoulussa. Liikunnan opettajamme Esko Seppänen johti toimintaa keskustellen ja sopien. Kiuruveden yhteislyseo osallistui joka vuosi valtakunnalliseen jalkapallon oppikoulucupiin. Vastassamme oli ensimmäisellä kierroksella aina Iisalmen lukio, jossa pelasi paljon paikallisen menestyvän jalkapalloseuran joukkueen jäseniä. Siksipä hävisimme cupissa aina tuon ensimmäisen pelin. Ylivoimaisesti paras laji minulle oli pesäpallo. Tässä lajissa koulumme menestyi jopa erinomaisesti. Valtakunnallisessa oppikoulucupissa voitimme peräti pronssimitalit, joka onkin paras urheilusaavutukseni.

Lukioaikaisista luokkaretkistä kerrottakoon esimerkkinä retki Paljakalle toukokuussa 1961, kun olin ensimmäistä kertaa 7. luokalla. Oli sovittu, että me B-luokan pojat – matematiikan linja – olemme yötä ja A-luokan tytöt tulevat paikalle seuraavana päivänä.

Myöhään illalla kömmimme Kurkisen Pekan ja Svärdin Lassin kanssa telttaan ja yritimme nukkua. Olin kirjoittanut päiväkirjaani: ”Kyllä kai Lassilla oli lämmin, kun oli keskimmäisenä, mutta minulla oli kylmä”. Parin tunnin torkkumisen jälkeen kävin nuotiolla ja huomasin Jaskan makuupussin. Sieppasin sen ja nukuin hyvin aamu seitsemään saakka.

Puolen päivän maissa Reko kiljaisi: ”tyttöjä!” Kävimme Kuhan Pekan kanssa hakemassa uutta vettä ja keitimme tytöille kahvit. Kuvassa olemme kahvitulilla. Ilma on ollut päivällä keväisen lämmin. Kuvassa ovat vasemmalta Kohosen Reko, minä, Tenhusen Pekka ja Kuhan Pekka. Seuraavassa kuvassa ovat tytötkin jo paikalla. Siinä me 17 – 19 -vuotiaat nuoret leikimme kallion laella piirissä sähkötystä! Piirin keskellä oleva koettaa nähdä, kuka kättä puristamalla ”sähköttää” vieruskaverilleen. Kuvassa ovat vasemmalta piirissä Jaska, Kaisa Eskelinen, Pirkko Saharinen, Pekka Tenhunen, Viena Mustamo, Reko, Hilkka Valomäki, minä, Lauri Nuutinen, Esko Kastarinen, Pekka Kuha ja Maire Väisänen. Piirin keskellä on Riitta Kotilainen. Etualalla on Himasen Jaskan Ula-matkaradio.

Olin päättänyt käydä koulun läpi ja sen myös tein, vaikka pari luokkaa tuplaten. Missä olisimme ilman Kiuruveden yhteislyseota? Kiitokset vanhemmillemme, jotka jaksoivat kustantaa koulunkäynnin. Kiitokset rehtori Tatu Malmivaaralle ja monelle erinomaiselle ja esimerkilliselle opettajalle. Kiitokset ystäville.

Ylhäältä vasemmalta: Karismaattinen rehtori Tatu Malmivaara, Heikki Tätilä, ”Pupu” Annikki Kastarinen, Esko Seppänen ja Fanni Himanen. Kuvat otti Jaakko Himanen vuonna 1961.

 

Kuvat: Esko Kaikkosen kotiarkisto

 

OPPIKOULUMATKAT                                                                                                               Juhani Kärkkäinen

Rapakkojoelta kirkolle koululle oli 11 kilometrin matka. Tuulesta riippuen polkupyörällä kulku kävi erilaisin vauhdein.

Olin saanut jossakin vaiheessa ajopeliksi sen, josta sanottiin, että ”Ketterästi polkee faari, faarilla on Jaguaari”. Kevytkulkuinen pyörä olikin. Syys- ja kevätkautena mahdollisimman pitkään kuljinkin sillä, muun ajan linja-autolla. Avioeroperheessä lehmien sattuessa olemaan yhtä aikaa ummessa, piti tehdä syömävelkaa kauppaan ja koulumatkoilla joskus piti vekseliä uusia. Siksi vältti mahdollisimman pitkään kulkua linja-autolla.

Muistelen, että tulin uranuurtajaksi kotoa kulkemisen suhteen. Minua vanhemmat ja samanikäiset olivat koulukortteereissa kirkolla. Toisena lukuvuonna tapahtui muutos. Monet muutkin rupesivat kulkemaan kotoa.

Tulipa haukutuksi, muttei purruksi                                                                 Pyörämatkoista jäi mieleen puolivälissä ollut Kankaan mäki. Siinä piti taluttaa pyörää mennen tullen. Samoin Kissakorven aukea. Sen pohjoispäässä oli parinsadan metrin päässä talo, jossa oli isohko musta koira. Sieltä se ”pötälsi” vauhdilla kintereille haukkumaan. Onneksi ei tarttunut lahkeisiin ja jalkaan. Koirapelkoni on sieltä. Nythän tuo pelko ikämiehenä on häipynyt, kun nuorella polvella on neljä koiraa.

Eräs matka jäi myös mieleen. Kotiväki pyysi käymään pastori Porkolan luona pyytämässä kotiseuroihin puhumaan. Lupautui. Koulupojasta tuntui kummalta, kun pyysin pumppua lainaksi, niin kuitenkin arvostettu pappi itse pumppasi renkaan täyteen. Jo pappilasta lähtiessäni alkoi migreenikohtaus. Näköhäiriöiden ollessa pahimmillaan, osa näkökentästä rajautui. Pään asentoa vaihtelemalla kuitenkin selvisin kotiin rajua päänsärkyä potemaan näköhäiriöiden poistumisen jälkeen.

Linja-autossa ollos tunnelmaa                                                                           Talvikyytinä oli pitkään lyhytnokkainen Reo-merkkinen, 35-paikkainen bensa-auto, johon jossakin vaiheessa vaihdettiin dieselmoottori. Jotenkin jäi tuntu raskaasti kulkevasta autosta. Yksinkertaiset lasit jäätyivät talvella ja rapsuttelemalla voi saada lantin kokoisen alueen ulospäin näkyvyyttä. Jossakin vaiheessa auto vaihtui pitkänokkaiseksi Volvoksi. Sille sattui turma – kori paloi. Uusi mainitun auton tulemus oli outo – entisen auton keula, mutta uusi Kutterin kori.

Linjana oli aluksi Iisalmi-Laukkala, mutta myöhemmin linjaa jatkettiin. Kuljettajanamme oli pääasiallisesti Uuno Pennanen. On jäänyt mieleen, että kun Toiviaiskylän kautta kulkenut linjakas otti meistä useimmat Kauhasen kaupalta kyytiin, niin Uuno katseli, ketkä olivat tulleet. Kyseltyään aina joistakin meistä koululaisista, olemmeko vielä tulossa, hän saattoi joskus jäädä muutamaksi minuutiksi odottamaan puuttuvaa.

Hautakylässä oli yhdessä mäessä monta nyppylää. Kyllähän takapenkillä istuessa joskus pää kävi kattoon. Rospuuttoaikana savettua soratietä roudan sulaminen koetteli. Lillingissä, ajourissa kuitenkin päästiin eteenpäin.

Reput salkuiksi                                                                                                          Maanantai-päivinä auto olikin tupaten täynnä. Isännät kokoontuivat kirkolle. Aiemmin heillä oli mukanaan reput, mutta erään Kiuruvettä koskeneen radio-ohjelman jälkeen reput vaihtuivat salkkuihin. Enää ei tunnistanut katukuvaan tulijoita radiossa kuvatuiksi reppuisänniksi. Kerran laskin, että meitä oli ahtautuneina 35-paikkaiseen linjuriin 95 henkilöä. Laskin, kun väki purkautui autosta.

Autolla oli vastassa usein römeä-ääninen Onni Mannerkorpi kysymyksineen ”Onko nahkoja?” Toinenkin nahkojen ostaja oli, mutta nimeä en muista.

Uuno salli myös sen, että sain pienempänä ollessani käyttää oven avaamis-/sulkemisvipua. Moottori oli etuosassa ja mieluisia paikkoja olivat moottorikopan päällystä ja rahastajanistuin.

Jännä oli kuljettajan luottavaisuus. Monena vuonna itse saimme merkitä muistiin kulkumme ja maksaa kuukausittain. Kunnia-asia oli olla luottamuksen arvoinen. Kerran tosin Uuno epäili summan pienuutta. Piti selittää, että olin ollut sairaalassa ja sen takia summa oli pienempi. Rissasen Jussilta olin saanut hokkarit lainaan, omiin kun ei ollut varaa, ja johonkin railoon jäässä kompastuin, lensin selälleni ja selkä kipeytyi sairaalakuntoon. – Taisi jollekin tulla maksamisen suhteen väärinkäytöskin ja sen jälkeen maksutapa normalisoitui eli siirryttiin kuukausilippujen käyttöön.

Housut räjähtivät                                                                                                               Kerran olin polleana, kun äitini ompeli nahkaiset ns. ratsupaikat housuihini. Täytyihän tietysti nuoskasta lumesta ennen auton tuloa tehdä palloja ja olla lumisotasilla. Sitten housut räjähtivät palloa tehdessä. Lanka oli turhan heikkoa ja rats, takaa ratkesivat. Nolona piti lähteä kotiin ja äidin ryhtyä korjaamaan.

Kymmenen autossa matkaan, Kutterin Scania, Iisalmi-Pielavesi-Keitele, sitten myöhästyneenä kouluun. Autoa kuskasi vuosia Sulo Stedt, leikkisäpuheinen. Kerrankin hän matki ukkiani sopivin äänenpainoin ja kyseli, sanooko se ukkisi, että ”Mitä ne poijjat jähisee?” Oli siinä veljesten suhteen totuuden siementä.

Kerran odotimme laiturissa mainitun auton lähtöä. Eräs koulupojista istui kuskipukille, kun kuljettaja oli rahtia lastaamassa. Auto lähti liikkeelle! Äkkiä vihainen Sulo oli paikalla ja sai pysäytetyksi auton ennen WC:hen törmäämistä.

Oskari Kauhasella oli vihreä, pienehkö kuorma-auto. Joskus kauppias kuskasi Tuomo-poikaansa kouluun ja sain samalla itsekin kyydin. Silloin alkoi koulu myöhemmin ja odotusaika jäi pois.

Viimeisen vuoron lähtöaika vaikutti siihen, että jouduin vaihtamaan b-luokasta a:lle. Tarvitsi talvisydännä olla yksi yö aina kirkolla, muutoin kaksi. Yövyin sukulaispaikassa.

Soliferilla                                                                                                                              Ukkini päätti kerran vastata mielihaluuni moposta ostamalla eläkerahoillaan Soliferin. Lukioaikoina käytinkin paljon sitä. Räätäli Väinö Laukkanen ompeli sarasta mopoiluhousut talvea varten, mutta eihän ne pidätelleet tuulta ja viimaa. Kyllä jo polvissa alkoi tuntumaan. Kummallinen oli lieriön muotoisen muovitötterön vaikutus. Vaikka molemmista päistään avoin tötterö oli kasvoilla, ne eivät paleltuneet. Ehdoton varuste oli tulppa-avain. Sen ajan mopon sytytystulppaan tahtoi tulla piikki, joka esti kipinän syttymisen. Piikki pois ja matka jatkui.

Oli geometrian tentti alkamassa. Ihmettelin tiilitehtaan suoralla, mikä kumma tuolla ojassa on. Pianpa huomasin, että traktorihan se siinä ylösalaisin. Äkillinen päätös – ajan Timo Kärkkäisen sahalle apua pyytämään. Sain asiani toimitetuksi ja sitten Tätilän tenttiin. Ajatukset menivät välillä onnettomuuteen. Seuraavan päivän lehti kertoi miehen päässeen säikähdyksellä. Hän oli jäänyt pyörän ja istuimen väliseen tilaan traktorin alla.

Koulukuvia