11.Elinkeinoelämää

Karjalaisia
Karjala -lehden artikkeli karjalaisista yrittäjistä Kiuruvedellä.  Linkki: karjalaisia

Kappale Waarnan suvun taivalta Karjalasta kiuruvetiseksi
(Juhani Waarna)

Matikan yrittäjäperhe (Sirpa Asikainen)

Juho Peltola Oy

VeljeksetLaitinenOy                                                                                                            Linja-auton kuljettajana Kiuruvedellä : muistelua / Pentti Partanen

Linja-autoliikenne  Oy Rytkönen & Co                                                       Pauli Rytkönen 21.12.2016

Aleksanteri Koivunurmen perheen evakkomatka Impilahdelta Kiuruvedelle, muistelmat ja historiatiedot koonnut Tauno Kinnunen

Kirkonkylään kuului maataloja : valokuvia Puolakan tilalta

Kappale Waarnan suvun taivalta Karjalasta kiuruvetiseksi
Juhani Waarna

Sota -39-44 muutti koko Suomen. Ihmisiä kaatui rintamalla ja kotirintaman pommituksissa. Karjala ja Petsamo menetettiin ja n. 400 000 evakkoa muutti eri puolille Suomea. Rintamamiestiloja perustettiin. Sekä kaupungit ja kirkonkylät kasvoivat evakoista. Kova tyӧ oli sen ajan kriisiapua, leipä oli tiukassa. Kaikki täytyi aloittaa alusta niiden vähäisten tavaroitten kanssa, mitä oli voinut tai kerennyt ottaa mukaan. Meidänkin perheessä lähtöhetkellä osa pojista oli sodassa ja nuorimmat lapset ukin ja mummun kanssa keräsivät kiireellä, mitä otetaan, mitä jää. Alle 10-vuotiaan Eeva tätimme mummu laittoi särkemään sukuastioita kiveen, koska niitä ei voitu ottaa mukaan. Eeva ei voinut silloin käsittää, miksi astiat piti rikkoa.

Jokaisella siirtolaisella olisi oma mielenkiintoinen tarinansa kerrottavana voitoista, tappioista ja selviytymisestä tässä kirkonkylän asukaspalstallaan. He kaikki olisivat linnanjuhlien ja kirjoituksen arvoisia isänmaan puolesta kaikkensa antaneina kukin omalla paikallaan Suomen jälleen rakentamisessa. Ilman heitä me nykypolvet emme nauttisi vapaasta, monessa asiassa maailman kärkipaikoilla olevan maan hyvinvointia. Siirtokarjalaisten uudelleen sijoitus oli ja on loistava malliesimerkki koko maailmalle paikallisten ja evakkojen selviytymiskertomuksesta. Se vaati kaikilta paljon joustoa puolin ja toisin.

Viljo Waarnan ( 25.4. 1920 – 22.2. 2014) ukin isä oli kaupias Vasili Weledejeff Mӧntsӧlän kylästä, ja vaimo Annette Berg kaupiaan tytär Kajaanista. Vasili harjoitti kauppaa ja toi maahan tavaraa yhdessä veljiensä kanssa kuljettaen niitä laivalla. Kotikielenä Suomen lisäksi oli ruotsi ja venäjä. Hän koulutti lapsensa ja isämme. Viljon ukki Aleksander Weledejeff toimi 1900 luvun alussa senaatissa siirtyen myöhemmin tsaarinvallan aikana Karjalaan kruunuvoudiksi. Suomen itsenäistyessä hän jatkoi Suomen valtion palveluksessa eläkeikään asti Sortavalassa. Hänellä oli kolme poikaa Vilho (Viljon isä), Veikko ja Boris sekä tytär Raisa. Kiuruvetisten tuntema Eljas Simojoki seurusteli Raisan kanssa ennen hänen 24 -vuotiaana tapahtunutta kuolemaa Sveitsissä. Vilho opiskeli Kurkijoella maatalousteknikoksi, Veikko eläinlääketieteen tohtoriksi ja Boris oli yliopistossa, kun hän Veikon kanssa lähti Saksaan jääkäreiksi palaten Suomeen vapaussotaan. Suomalaisuuden innoittamina he muuttivat nimensä Waarnaksi (Vilho ja Boris) ja Veikko Warpeksi. Isä Aleksander sanoi: ” Minä menen hautaan Weledejeffinä.”

Ukkimme Vilho Waarna avioitui opettaja Siiri Sokkasen kanssa. Heille syntyi 9 lasta, joista Isämme Viljo oli vanhin ja seuraavana syntynyt Erkki kuoli sodassa. Weledin nimellä tunnettu kotitila Harlun kunnan Läskelän kylässä Jänisjoen varrella oli kauniilla paikalla. Laatokalta tulevan joen viimeinen Rautahamina -niminen laivasatama oli kotirannassa, johon tavaraa tuli ja meni (siksi Jarmon Salahmintie 6. -tilan nimi on Weledi ja Yrjön Rautahamina). Pellot oli saatu raivattua ja elämä alkoi helpottaa juurin ennen sotaa, kun tuli lähtӧ Karjalasta. Vilho ukki olisi saanut rintamamiestilan, mutta isämme Viljo ja muutkin olivat vastaan, olivathan he koko lapsuuden ja nuoruuden raivanneet peltoa. Siinä sivussa Viljo oli Kinasen konepajalla hankkinut ammatin, joka oli hyvä pohja lähteä yrittämään. Haalarin ostoluvan epääminen Orivedellä ja samaan aikaan sattunut sotakaverin soitto Kiuruvedeltä toi Isän tänne Kiuruvedelle.
Matkustajakoti Otavasta löytyi asunto ja pian myӧskin vaimo Kerttu (Huuskonen) elämän asettuessa Kiuruvedelle. Perheeseen syntyi kolme poikaa: Juhani -47, Yrjö -48 ja Jarmo – 50. Palokatu 3:ssa ollut mӧkki ostettiin Juhanin syntymäpäivänä 22.07.-47. Sähkӧlinjat laitettiin talkoilla, samoin tie. Mӧkissä oli yksi huone hellan ympärillä. Vieraitakin majoittui sen verran, kuin lattiaa riitti. Nykyinen talo valmistui 1953.

Häkäkaasu -Sitikkalla 1946 isä -Viljon aloittama kuorma-autoilu meni perheessä eteenpäin myöskin Juhanin -69 aloittaessa tukinajon omalla, isältä ostamallaan Sisulla. Kaluston lisääntyessä ja kasvaessa Palokadun tienvarsi ja tontti kävivät ahtaaksi. Meillä oli hyvät naapurit, jotka eivät valittaneet yrityksen aiheuttamasta melusta ja muusta häiriöstä. Vain kerran kolmen aikaan yӧllä Kerttusesta joku soitti ja pyysi lopettamaan hitsauksen, koska ei saanut unta. Annoimme neuvon laittaa verhot kiinni, ja nahka silmän päälle. Hitsausta emme voineet lopettaa, auto oli saatava kuntoon ennen aamua. Kuitenkin yӧllinen soitto, ja perhetilanteet kantoivat hedelmää. 1974 ostimme Puolakan tilasta Salahmintie 6:sta hehtaarin tontin ja moneen kertaan vielä lisää maata.. Sinne saimme rakentaa hallit kasvavaa omaa yritystoimintaa ja koko Kiuruveden ympäristӧkuntien alueen palvelua varten. Vuonna -79 isä -Viljo ja Juhani keskittivät voimansa ja Waarnan kuljetus OY sai alkunsa. Yhtiön pääasiallinen toimiala puutavara-, turve- ja konttikuljetukset suuntautuivat koko Suomeen ja tilapäisesti Ruotsiin sekä Venäjälle. Hyvä, kehityksen kärjessä oleva kalusto toi tӧitä ja luottamusta ympäri Suomea. Hiekkakasettiauto oli -74 Ylä-Savon ensimmäinen ja kolmen kontin rekka oli -80 ensimmäinen Suomessa. Kaluston huollon ja kaluston rakentamisen lisääntyessä perustivat Viljo, Juhani ja Yrjö yhdessä Autotalli Ky:n, jossa Yrjö piti korjaamotoimintaa. 1983 Juhani ja Yrjö perustivat Waarna Ky:n ja rakensivat yhtiölle ajanmukaisen hallin sekä hankkivat siihen tarvittavat koneet ja laitteet. Yrjö osti yhtiön myöhemmin.

Waarna Ky:n tuotteisiin kuului rekkojen peitemekanismien tekeminen. Nykyään suurimassa osassa Suomen turve- ja hakerekoista on mekanismi meiltä. Tuotteina olivat myӧskin kuorma-autojen hiekoituslaitteet, kappaletavaran nostokoukut, pyöräkuormaajan kauhat, erilaiset kuljetuskontit, karjankuljetuskorit sekä tukki- ja muitten autojen päälirakenteet ja laiteasennukset. Korjaamosta kehittyi Yrjӧn johdolla ajanmukainen huoltopaikka alueen kuorma-autoille, nostureille ja traktoreille. – Korjaamolla on mm. Valmet / Vatra huolto.

Juhani keskittyi kokonaishallintoon ja kuljetuspuolelle. Waarnan kuljetus Oy sai -83 yrittäjäpalkinnon. Kuljetusliike myytiin -86 ja Juhanin aikomus oli pitää vähän lomaa ja mennä tӧihin korjaamoon. Lähetystyö- matka Etiopiaan ja Keniaan muutti elämän suunnan Raamattu- ja lähetyskouluun ja sitä tietä -90 Floridaan ja Thaimaaseen turistipastorin / evankelistan tehtäviin. Yrjӧ hoiti korjaamoa ja siinä sivulla Venäjän vientiyhtiӧtä perustaen myöhemmin katsastuskonttorin. Vuonna 2010 Kiuruveden Autokatsastus Oy sai myӧskin yrittäjä-palkinnon.

Isä Viljo teki pitkän, yli 60 -vuotisen tyӧhistorian aina 85 -vuotiaaksi asti. Hän oli joka päivä hallilla aamulla ensimmäinen ja illalla hän lähti viimeisenä tehden ja huoltaen kaikkea, mitä muilta jäi tekemättä. Isä osasi antaa vastuuta ja tukea kaikessa oikeaan aikaan, hän oli aina valmis auttamaan kaikkia. Jossakin vaiheessa hänen jalkansa oli kipeä ja silloinkaan hän ei aina malttanut lähteä ruokatunnille. Juhani soitti lääkärille, että määrää jalka pidettäväksi tyynyn päällä päivisin 11.00 – 13.00 välisen ajan. Se tepsi ja niin saimme hänelle lepoa ja jalka parani.

Joskus 70 -luvun puolivälissä Jarmo lähti hiekan ajosta Karesuvantoon viettämään serkkujen luokse juhannusta ja jäi sille reissulle Tehdas Asun Rovaniemen liikkeen johtajaksi. Myöhemmin Jarmo toimi Maxi-Marketin johtajana 15 vuotta. Seppo Saastamoinen antoi omistajana tukensa Jarmon johtamistavalle ja Maxi-Market kehittyi omaleimaiseksi paikkakunnan ja lähipitäjien tarpeita palvelevaksi liikkeeksi, jonne tullaan säännӧllisesti kaukaakin. Samalla se antaa potkua kaikkiin paikkakunnan liikkeisiin terveen kilpailun muodossa ja siitä hyӧtyvät kaikki asiakkaat.

Karjalaisuus on ollut ja tulee olemaan meille voimavara sopeutua rakentamaan kotipaikkaa missä asummekin.

Menneisyyden ja ihmisten tunteminen luo pohjaa kohdata tämän ja huomisen päivän haasteet. Karjalaisten sekoittuminen ympäri Suomea toi uutta sykettä kansamme geenipohjaan. Sota kaikessa kauheudessaan ja Neuvostoliiton aiheuttama suuri vahinko on tullut siunaukseksi karjalaisille ja koko Suomen kansalle. Sodan jälkeen ”Kaveria ei jätetä –henki” oli voimakkaasti mukana kaikessa, sota ja sen koettelemukset yhdistivät suomalaisia. Me olemme nyt yksi yhtenäinen kansa. Kiuruvedellä me olemme tänään kaikki ”kiurukkaita”, ollaan ylpeitä siitä, vaikkakin tuhannet meistä olemmekin ympäri maailmaa.

Matikan yrittäjäperhe

Saara  Matikan muisteluita Matikan perheen yrityksistä 1940- 1980 luvuilla. (Haastattelija/kirjoittaja Sirpa Asikainen)

Antti Matikka syntyi Jääsken Hirsilammen kylässä v. 1902.  Hänen kotinsa oli maalaistalo.  Sisaruksia ei ollut.  Isä oli kuollut jo Antin ollessa pikkupoika. Äiti meni uudelleen naimisiin, syntyi velipuoli, Eino Haakana.

Antilla oli Hirsilammella myös saha.  Perhettä oli vaimo Elisan lisäksi neljä lasta, Maire, Kirsti, Lauri (s. 1930)  ja Airi. Kun sota syttyi, perhe joutui evakkotaipaleelle, aluksi Imatralle v. 1940.

Antti lähti Helsinkiin kyselemään olisiko jossakin päin maata sahalaitosta myytävänä.  Iisalmen puolessa, Kiuruvedellä, oli K.P. Lappalaisen saha myynnissä.  Antti tuli Kiuruvedelle ja osti sahan.

Samalla hän osti perheelleen asunnoksi aivan sahan lähellä sijainneen talon, joka myös oli ollut myynnissä.  Talon oli omistanut nimismies Heino.  Talo oli isokokoinen ja asumiskuntoinen.  Perhe pääsi muuttamaan siihen heti.

Karjan kuljetus Kiuruvedelle kesti ainakin pari viikkoa. Lehmät ja hevonen saatiin aluksi sijoitetuiksi vanhan pappilan navettaan (Jukkalaan).  Sahan yhteydessä oli myös mylly, kuivaamo ja sähkölaitos.  Nämä kaikki aloittivat toimintansa Matikan omistuksessa v.1940.  Antti Matikka osti vanhan Yhdyspankkirakennuksen hirret ja rakennutti niistä puusepänverstaan. Suuri punainen rakennus on edelleen pystyssä kunnostettuna (”Mela ja meisseli”) meijerin rannassa.

Antti Matikka oli osakkaana myös rautatieaseman takana olleessa tiilitehtaassa.

Puutavaraa käsiteltiin ja jalostettiin suuret määrät.  Tukkeja tuotiin uittamalla kirkonrantaan, sekä ajamalla hevosilla ja autoilla eri puolilta pitäjää.  Matikalla oli oma puutavarankuljetusauto, jota Lassi (Lauri) heti ajokortin saatuaan ryhtyi ajamaan ja vänkärinä (apumiehenä ) oli mm. Keräsen Olli.   Lautoja vietiin rautateitse Kokkolan satamaan ja sieltä aina Englantiin asti.

Puusepänverstaassa valmistettiin ovien ja ikkunanpokien lisäksi keittiökalusteita.  Kun huonekaluja alettiin valmistamaan, perustettiin  Nivantien varteen oma huonekalumyymälä Eräkorven tontilla olevaan taloon.

Mylläriksi tuli Jääskessä jo myllärinä ollut Aarne Huuhtanen.  Koko perhe muutti Kiuruvedelle.  Myös Viljo Mykrä muutti Jääskestä.  Hän oli Matikalla sahatyöntekijänä.   Myös monia muita siirtolaisia oli Matikalla töissä.

Sähkölaitoksen konemestarina oli Kalle Saano.  Puusepänverstaalla puuseppänä oli mm. Johannes Muiniekka ja monia muita.  Matikan yritys oli 1940-luvun puolivälin jälkeen suurin työllistäjä Kiuruvedellä.

Parhaina aikoina työntekijöitä oli yli 100.

Kun sotien jälkeen aloitettiin uudisrakentaminen, oli puutavaran tarve valtava.  Kiuruvedelle rakennettiin kymmeniä omakotitaloja, joihin ostettiin keittiökalusteet, ovet ja ikkunanpokat valmiina.  Ennen ne oli tehty itse.   Lähes joka kylälle rakennettiin oma koulu.  Kalusteet tehtiin Matikan puusepänverstaalla.

Kun yhteislyseon ensimmäinen voimistelusalisiipi rakennettiin, toimitti Matikan saha kaiken tarvittavan puutavaran.

Koneiden käyttämiseen tarvittiin sähköä, jota saatiin omasta sähkölaitoksesta siten, että puulämmitteinen höyrykone pyöritti turbiiniin kytkettyä generaattoria.  Sähköä saatiin niin paljon, että sitä voitiin myydä ulkopuolisillekin, kirkonkylän taloihin.  Maksu perittiin lamppuluvun mukaan, koska mittareita ei vielä ollut. Aiemmin kylässä ei ollut sähköjä.

Sakari Nikkinen oli Matikan konttoripäällikkö (meni naimisiin Maire Matikan kanssa).  Sakarin serkku Soini oli hyvä keihäänheittäjä.  Hän sai sorvata keihäänsä puusepänverstaalla itse.  Yhden keihään sorvaamiseen saattoi mennä kokonainen päivä ennen kuin siitä tuli vaatimukset täyttävä.  Keihäitä piti olla useita.  Niitä katkeilikin harjoitellessa usein.  Ennätysheittokeihäskin oli kai sorvattu Matikan verstaalla.

Puutavarayrityksen toiminta hiipui ja loppui 1950-luvun loppupuolella.

Matikan yritystoiminta siirtyi autoalalle.

Vuonna 1958 Lauri Matikka sai liikenneluvan kuorma-autolle ja taksille vuonna 1962.  Niin sai Matikan kuljetusliike alkunsa.

Antti Matikka ajoi taksia Ramblerilla jonkin aikaa, mutta sydän alkoi reistailla.  Lääkäri kielsi ajamisen. Kalustoa ja työntekijöitä hankittiin lisää. Matikan kuljetusliikkeen autoja työllisti 1960-luvulla pääasiassa puutavaran ja soranajot Kiuruvedellä ja lähiseuduilla. Vuonna 1965 perustettiin Savon Kuljetus Oy, Lauri Matikka oli yksi perustajajäsenistä ja hallituksen jäsen aina vuoteen 1982 saakka. 1970-luvulla Matikan sora-autoja oli ajossa mm. Porvoon moottoritien työmaalla sekä Imatran raja-aseman rakentamisessa .

Myös kiuruvetinen Sermet Oy käytti Matikan kuljetusta suurien lämpövoimalan osien erikoiskuljetuksissa. Kun nelostie kulki vielä Jyväskylän kaupungin läpi, oli Matikan täysperävaunullinen rekka ollut kuljettamassa Sermetiltä pitkää metallista savupiippua.  Ahdas 90 asteen käännös kadunkulmassa oli ollut mahdoton.  Piippu oli rikkonut talon kulman, mutta päässyt kuitenkin jatkamaan matkaansa.  Tapaus oli aiheuttanut kuljetusliikkeelle huomattavia kustannuksia.  Siilinjärvellä toimiva Luja Betoni käytti myös Matikan kuljetusliikettä.

Kiuruveden Työväen Osuuskauppa rakennutti entisen työväentalon paikalle uuden liikerakennussiiven.  Se tehtiin betonielementeistä.  Matikan kuljetus toi elementit ja kaiken betonin Siilinjärveltä.

Kun Kostamusta rakennettiin, ajettiin betonielementtejä Matikan autoilla rajan taakse.  Kuljettajat eivät olleet halukkaita näille vaikeille ”reissuille”. ”Paperisota ” oli rajalla melkoinen.  Lisäksi auton ”syynääminen” oli pikkutarkkaa.  Radion johdot irrotettiin ja mm. ovien sisävuoritkin väänneltiin irti.  Matkan jatkamiseen pääsi vasta, kun kaikki oli taas paikoillaan. Kalle Martikainen kuului pääasiassa tehneen nämä Kostamuksen ajot.  Hänelle ne eivät juuri tuottaneet vaikeuksia.  Saara Matikka muistelee, että Kalle oli yksi heidän parhaista  työntekijöistään. Martikainen oli yli 10 vuotta Matikan palveluksessa.

Betoninkuljetusauto hankittiin myös 1970-luvulla Matikalle.  Betonimassaa ajettiin aluksi Siilinjärven Lujabetonilta.   Pitkän, hankalan matkan vuoksi Lassi alkoi puuhata oman betoniaseman rakentamista.  Hanke toteutui 1970-luvun puolella.  Haapakummuntien varrelta ostettiin tonttimaata, jonne rakennettiin myös autotalleja.

Vuonna 1979 rakennettiin Kiuruvedelle vesitorni.

Tarvittava suuri  määrä betonimassaa toimitettiin Matikan betoniasemalta. Massan valmistus vaati erityistä huolellisuutta ja tarkkuutta. Saara Matikka muistelee, että perhepiirissä tuumailtiin leikillisesti haastavan tehtävän olleen isä-Lassin ”diblomityö”.

Kun puhuttiin autojen remonteista, Saara Matikka  muisti Hiekkarannan pajan, sekä aivan erityisesti Seppo Tikkasen Topilanperältä.  Hän oli taitava ja avulias ”remonttimies”.

Parhaimmillaan Matikalla oli seitsemän autoa ja kolme liikennelupaa, 2 rekkalupaa sekä taksilupa, lisäksi muu kalusto.  Työtä oli enemmän kuin tarpeeksi.  Saara hoiti kirjanpidon ja laskutuksen.

Entinen kotitalo ( Heinon  talo ) purettiin ja paikalle rakennettiin  v. 1972 – 73 suuri kolmelle sukupolvelle kodiksi tarkoitettu talo.  Antti meni rakennusajaksi Imatralle nuorimman tyttärensä luokse.  Hän kuoli joulukuun alussa 1972.  Hän olisi 23.12.72 täyttänyt 70 vuotta.  Uusi talo valmistui v.1973.

Tilaa oli runsaasti Saaran ja Lassin ”suurperheelle”. Lapsia on kuusi: Eija, Ritva, Risto, Esko sekä  kaksoset Päivi ja Pekka.

Lassi suunnitteli aina uusia ”bisneksiä”, vaikka entisiäkin oli ehkä liikaa.  Hän menehtyi autonsa ratin ääreen vuonna 1982 kesken työnsä vain 52 vuotiaana.  Saara jatkoi poikiensa kanssa kuljetusliikkeen toimintaa aina vuoteen 1988 asti.  Kaikki Matikan pojat ovat vieläkin autojen kanssa  tavallista enemmän tekemisissä,  jopa kolmannessa polvessa.  Risto ajaa Kiuruvedellä taksia.

Lassi Matikka oli Kiuruvedellä hyvin pidetty.  Hän oli iloinen ja puhelias.  Musikaalisena ja hyvänä laulajana hän liittyi Mieskuoro Kiurun Lauluun jo kuoron alkuvaiheessa.  Nuorisoseuran näytelmäkerhoon hän kuului

ja Lions-toiminnassa hän oli myös mukana.    Kaikkein mieluisin harrastus taisi kuitenkin olla vapaa-aikanakin autojen kanssa touhuaminen.  Kiuruvedellä Urheiluautoilijat järjestivät 1960-luvulla mm. jäärata-ajoja Hingunniemen rannassa useina talvina.  Lassi oli aina innokkaana auraamassa ratoja.  Hän osallistui tietenkin myös itse kilpailuun. Kolmena peräkkäisenä talvena Lassi voitti kuorma-autoluokan kilpailun ja sai haltuunsa Hiekkarannan lahjoittaman kiertopalkintopokaalin.  Se on vieläkin Matikalla palkintokaapissa kymmenien muiden Lassin palkintojen kanssa.  Jäärata-ajojen pitäminen lopetettiin, joten pokaali jäi sen viimeiselle voittajalle.

JUHO PELTOLA OY:N HISTORIAA KIURUVEDELLÄ

Ks. historian tekstejä ja kuvia osastossa: asematie

J. PELTOLAN HISTORIA MATERIAALEJA: (linkit PDF -tiedostoihin)

J Peltola, kuvagalleria

J. Peltola 50v

J. Peltola 60 v

J. Peltola 70 v.

J. Peltola, lehtileike

 

Linjaautoliikennöintiä                                                                                                                

 Veljekset Laitinen Oy                                                                                                                    Linja-auton kuljettajana Kiuruvedellä : muistelua / Pentti Partanen

Se vanaha linja-autoasema vain jäin niin mieleen.  Siinä oli kahvilakin, johon oli kahen puolen sissäänkäynti, toinen Asematien puolelta ja toinen torin puolelta.  Ja se iso petäjä, joka oli siinä asemarakennuksen ja asematien välissä.  Sen petäjän juurelta lähti ensin linja-auto mikä minnekiin.

 

Siihen aikaan ei ollu vielä olemassa torilla linja-autolaitureita. Kun sillon poikasena ollessa kävin muutaman kerran kylällä, niin silloin oli Tolosella ja Laitisella auto, jossa oli yheksän istumapaikkoo ja sitten siinä oli semmonen karjalava siellä takana, jossa oli ukkoo, akkooo ja akan vakkoo.  Se auto oli aina täys.  Se oli Ford –merkkinen.  Sen väritys jäi niin mieleen, se oli vihertävä.  Se lähti joskus neljän – viien maissa takasin kylille, millon sattu suomaan porukan kassaan.  Sitten se lähti ajelemmaan Akanmäkeen, pohjois-pitäjään.

Postiautohan oli semmonen, että se tuli Kuopiosta ja sen vanahan Peltolan myymälän piässä tankkasivat pensoo.  Olin silloin Tolosessa koulukortteria Peltolaa vastapäätä.  Näin siitä, kun ukot viäntivät käsipumpulla tankin täyteen ja sitten viien aikaan iltasella lähti ajelemmaan pohjoseen ja Ouluun.

Linja-autolaiturit tulivat torille sitten 60-luvun alusta.  Laitureilta lähettiin vinottain ja tultiin kanssa samalla paikalle.  Kun lähettiin yhtä aikaa, laiturit olivat jaettu eri suuntiin lähteville –  kouluvuorotkin.  Niin se oli niin muistaakseni, että ensimmäisestä laiturista lähtivät Iso-Makkosen autot Iisalameen päin.  Kakkosesta lähtivät, kuhan se ei ollut tuonne Pyhäsalameen päin lähteville. Rytkösethän ne ajo sinne. Ja Lapinsalloon suatto olla se kolomonen.  Muistelen että nelonen oli se Laitisen poikien laituri, mistä myö lähettiin ajamaan.

Kolome autoo oli aina jonossa, kun ei ollut laitureita kun ne kolome – neljä.  Siinä piti olla samalle suunnalle lähtevien autojen jonossa, mikä minnekiin lähti.      Uamusella tuli se postiauto Laitisen vuorojen jäläkeen, ja Tihilänperäset suattovat sannoo, että en joutunut Toloseen – Laitiseen, tulin postiautossa.

Tulin Laitiselle autonkuljettajaksi heinäkuun 17. päivä 1962.  Ja kun minä lähin ensimmäisen kerran linja-autolla Akanmäkeen, se oli muistorikas reissu.  Auto oli bensakäyttöinen, pitkänokkainen Volvo.  Siinä sattui semmoinen, että oli lauantai ja uudemmat autot lähtivät kaikki tilausajoon, ja minulle jäi tämä auto, että mää sillä iltavuoro Akanmäkkeen Niemiskylän, Aittojärven ja Korpijoen kautta.    Niinhän sitä lähettiin.  Autossa oli 31 jakkaraa ja kymmenkunta matkustajaa oli vielä seisomassa.  Auto oli ihan täysi.  Piästiin Aittojärven kuluman kohalle ja sillon kuulu kollaus ja auto herkes kulukemasta.  Autossa oli myös Laitisen vanahaisäntä, Rikki.  Kyllä minua hävetti hirveesti.  Se varmaan luuli, että minä taitamattomuuttani rikoin auton.  No, minä seisotin auton, vedin käsijarrun piälle ja menin katsomaan.  Kartaaniakselista oli pultit poikki ja akseli roikku tiellä.  No, ei mittään.  Tutkin etumaisen istuimen alta varaosalaatikkoa, ja löysin sieltä sopivia pultteja, vetelin ne paikoilleen ja matka jatkui.  Linjan päätepysäkkiin Akanmäkeen noustessa, kun pihhaan oli jyrkkä mäki, tuntu, että kestääköhän se akselin korjaus.  No, poika oli hyvillään, kun sai auton tuotua perille.

Kun aloitin autonkuljettajana Laitisilla, sillon oli torilla vielä se vanha linja-autoasema.  Siinä oli kahvipuoli torin puolella ja ruokapuoli Asematien puolella ja oli siinä pikkunen kommakko matkahuollolle. Sitten siinä oli myös huoltoasema, jossa Jaakko Soininvaara oli pomona ja Martti Kainulainen yhtenä työntekijänä ja toisena Heikki Tapaninen Luupuveen Taivallahelta.  Oli siinä vielä joku muukin. Siinä huollatettiin joka päivä Laitisen autot. Päivän huollot tarkoittivat polttoaineen tankkausta, kaikki bensat ostettiin siitä – ei ollu vielä Laitisella polttoainevarastoja. ja kahesti viikkoon piti jouset ja jousien nivelet rasvata.  Etusilta piti nostaa tunkilla ilimaan ja ratista pyöritettiin rattaita, että suatiin oloka-akseliin rasva. Ja kun siihen aikaan jouset olivat lehtijouset, jos niitä ei kahesti viikkoon rasvattu, sieltä rupesi kuulumaan kitinä ja tietystihän ne myös kuluivat..  Kun Laitisilla oli kolome – neljä autoo, niin joka päivähän siellä autoaseman hallissa oli ainakin yksi Laitisen auto rasvattavana.  Kun pesupaikkoo ei ollut olemassakaan, niin Elon varaston takana oli pukki, nykyisen asuinrinteen paikalla ja siellä suatiin käyvä pesemässä autot.  Sitten, se huoltoasema oli Osuusliike Elon, niin Elolla oli sopimus liikennöitsijän kanssa, kuinka monta kertoo käyvät pesemässä ja sitten kassööri kävi johtajalle maksamassa, että nyt on niin monta autoo käyty tällä viikolla pesemässä.

Mutta, kun oli isompi remontti, niin siinä Tolosen pihassa se tehtiin pukeilla.  Siinä rinteessä tehtiin moottoriremonttikin, satoi tai paistoi, oli pakkanen tai helle, niin siinä taivasalla hommia tehtiin.  Siinä oli myös paja, mutta ei ne autot siihen sopineet.  Alakuun oli siinä Erkkii Hyvärinen tekemässä niitä remontteja ja sitten oli Teuvo Korpelin.  Teuvo on jäänyt eläkkeelle siinä Laitisen korjaamolla.  Minäkiin olin muutamina vuosina siellä verstaan puolella ja aina ajamassa.

Sitten siitä lähettiin Tolosen pihastakin uamusella ensin torille ja sitten linjalle mikä minnekiin päin.  Heti kun lähettiin liikkeelle kuskin jalkain juureen rupesi tulemaan radion akkuja vietäväksi Mekkaan, kassan talossa olevaan radioliikkeeseen ja ukot olivat tienvarressa tälleemässä myllysäkkejä; ” Otaha nuo minun myllytykset ja vie Koskenjoen myllyyn ja tuo tullessa.”  Sitä oli kun myllymies ainaen, vaatteet jauhossa, kun iltapäivällä otettiin jauhosäkit Koskenjoelta kotiin vietäväksi.  Auton takaosaan saattoi tulla säkissä sianporsaskin matkustajaksi.  Ja kattoteline oli autoissa myös.  Monesti siellä kuletettiin ruumisarkkuakin.  Pyöräkoukut olivat auton perässä ja siellä saattoi olla pyöriä kymmenkuntakin.  Ukot tupakoivat auton peräosassa.  Kun vanhemmissa autoissa oli ovi myös auton peräosassa, sieltä pääsi matkustaja karkaamaan maksamatta.  Siihen aikaan rahastus tapahtui matkan lopussa, kun matkustajat lähtivät autosta.  Iso Makkonen keksi, että otti takaoven sisäpuolelta rivan pois ja kaikki matkustajat joutuivat tulemaan rahastuksen kautta ulos autosta.  Tämä tautihan levisi joka talloon.

Vähä ennen kaheksaa rupesi ensimmäiset linja-autot tulemaan kyliltä takaisin torille.  Siinä oli aina kolome kappaletta nahkan ostajia, Mannerkorpi ja Niskanen ja ..? nämä olivat ovella huutelemassa, että onko nahkoja.  Olihan niillä ukoilla milloin lampaan nahkoo ja milloin vasikan nahkoo ja sitten kilipa, kuka se parraan hinnan maksaa.  Sitä oli kuskin mukava seurata.  Sitten porukka purkautu kylälle.

Ja sitten päivällä tehtiin joku pienempi reissu.  Siitä samalta torilta lähettiin.  Vietiin perukkalaisia pois ja tuotiin iltapäiväksi uusia.  Minäkiin muistan, että sitä oli semmonen kolome vuoroo päivässä, joita ajettiin tuonne pohjoispitäjään, Akanmäkkeen.  Näistä toisen lenkin vuoroista takaisin tuonne syrjäkylille ensimmäinen vuoro lähti puoli ykstoista.  Toinen vuoro lähti kello kaks´toista ja kolomas vuoro lähti kello kolometoista.  Viimenen vuoro viittätoista yli neljä.  Ne oli näitä Laitisen autoja ja siihen ajo sitten myös muut, postiauto ja Karppinen ja Lapinsalloon päin ajo niin sanottu Pikkumakkonen – Väinö Makkonen. Tänne Luupuveellepäin oli Laitisellakin kaks vuoroo päivässä sillon alakuun. Ja uamusella lähti viistoista yli kaheksan Vieremälle ja sieltä takaisin lähti sitten viistoista yli yheksän ja oli kymmentä vaille kymmenen Kiuruveellä.  Siihenhän sitten vielä Makkosen auto tuli Hakoniemen kautta samoja jäläkiä ja se oli kymmen aikaan Kiuruveellä.  Sitten tänne Luupuveelle päin lähti Laitisen auto klo 12.30 ja Vieremältä 13.15 takasin.  Sitten iltasella vielä vähän myöhäsemmässä vaiheessa, joskus 70-luvun taitteessa alko vielä ns. kouluvuoroajo.  Se kävi Vieremällä ja vei Kiuruveen koulukkaat Luupuveelle ja Vieremän koulukkaita Amerikan perälle.  Se vuoro oli neljän aikaan Kiuruveellä.  Näitä vuoroja minä ajelin sillon aikoinaan.  Piippo Topi ajo paljon tuonne pohjois- pitäjään niitä sammaan aikaan lähteviä vuoroja.  Juntusen Vilho oli myös.

Sattuhan sitä linja-autossa monenlaista.  Kerran tulin täältä Luupuveeltä linja-autoasemalle uamulla ja porukka purkautu ja olin sitten tekemässä Tihilään lähtöö, kun huomasin, että auton lattialla oli roskia.  Siellä oli senaikuinen kymmentuhatmarkkanen.  No, minä rupesin muistelemaan, että kuka se tuossa kohti istu.  Ja muistinhan minä sen emännän.  Justiinsa oli sen mies saanut savottatilin ja ja emäntä lähti tekemään hankintoja.  Minä sitten tavoitin sen siinä torin laidalla, sanoin, että onko sinulla kaikki rahat tallella.   Rupes pussiansa kahtelemaan ja silloinhan se herra siunaus aloko.  että nyt on se kymppituhantinen joutunut hukkaan.   Minä kysyin, että mihinkään tuo ois joutunut.  Mistäs minä tiiän, mihin se on joutunut.  Minä sanoin, että oisko tämä Sinun raha.  Sillon emäntä sanomaan; ” Missä se oli.”  ”Tuolla se oli linja-auton lattialla.  Minä muistan, että sinä istuit siinä kohti.”  Se asia tuli kuntoon,  ja sain siitä kiitoksen.

Laitisen kuskeja ja rahastajia

Laitisen kuskeja oli Pentti Partanen, Pentti Hyvönen, Erkki Liimatainen Kalliokylästä ja Piipon Topi.  Pekka Kämäräinen (Rötteikön Pekka) ajoi Akanmäkeen.

Rahastajina olivat Terttu Kekkonen, Leena Remes ja viimeisenä rahastajana Marjatta Lappi.

Meitä tuli porukkaan samana päivänä 1962 Liimataisen Erkki ja Juntus Ville, Hyvösen Pentti ja minä.  Sitten se Tolonen sano, että siellä ois Kärsämäellä yksi linja aloitettava.  Sinne pitäis jonkun teistä lähteä.  Siinä vähän mietittiin, minäkiin ihan nuor poijan toloho. Ettenhä minä osannu aatellakkaan sinne yksin.  Erkki kun oli Kiuruveden kunnassa, raktori- ja autokuskina jo paljon liikkunut, niin ja hyvä suustaan ja ahkera mies, niin se sano, että minähän lähen sinne Kärsämäkkeen.  Tolonen sano, että sulle ei oo asuntoo.  ”Minä oon vaikka rumpun alla ensimmäisen yön, mutta seuraavana yönä minulla on asunto, minä lähen.”  Ja niin Erkki lähti Kärsämäkkeen.  Siihen aikaan linja-autovuoro oli Iisalmi Kärsämäki, niitä entisiä Soininvaaran linjoja.  Erkki tuli iltasella, kun auto oli ollut kolme tuntia Kärsämäellä ja kertoi, että minulla on jo asunto Kärsämäellä.  Minä lähen sinne.  Ja niin Erkki teki elämäntyönsä Kärsämäellä eläkeikäänsä asti.  Ja oli hirveen pietty kuski siellä.  Kun Erkki kuoli ja oltiin kirkossa, niin se oli saattoväkeä aivan täynnä.  Pennasen Osmo on vielä sen aikasia kuskeja elossa.  Pennasen Heikki oli myös kuskina.  Kiuruveden liikenteessä Laitisella oli seitsemän autoa.  

Autonkuljettajan työpäivä saattoi olla pitkä

Autonkuljettajan työpäivä saattoi viisikymmentä vuotta sitten venyä pitkäksi. Laitisen autojen pisin linja oli Pyhäsalmen linja, joka oli siitä alakanut, kun tuli Ruotasen kaivos ja siellä kävijät tarvitsivat kyytiä. Rytkönen ajoi suoraan Niemiskylän kautta Pyhäsalamen kaivokselle, Tolonen ja Laitinen keksivät Herukkamäen ja Ohemäen ja Liittoperän linjan.  Ne vuorot olivat jo seitsemän aikaan tuolla Pyhäsalamessa.  Sieltä sitten ajettiin paikallisia vuoroja.  Tolonen ja Laitinen pyörittivät Liittoperän-Lohvanperän puolella kolome reissua ja iltapäivällä auto toi sitten palatessaan porukat pois ja vielä, kun se oli kuuden aikaan tässä Kiuruvedellä, niin pistäyty sitten Iisalamessa.  Ja tuli sieltä kaheksan aikaan kottiin.  Sama kuski.  Siihen aikaa päivällä saattoi olla pituutta, kun siihen sisältyi välillä muutama tunti huilia.  Kärsämäen vuoro alkoi niin, että se lähti 5.55 Iisalmeen ja sieltä takaisin ja Kiuruvedeltä Kärsämäkeen ja tuli sieltä kolomen aikaan.  Kello 15.33 auto lähti taas Iisalameen, tuli sieltä illalla 25 vaille seitsemän pois.

Alkuun, kun olin ensimmäisiä vuosia, niin ei ollut Akanmäessä vielä sähköä, niin pakkasaamuina yhden auton alle vietiin hiilipata ja kun auto saatiin käyntiin, sillä vedettiin toiset autot myötämäessä liikkeelle.  Ja sitten tietysti käytiin käynnistelemässä yölläkin – kaksi kertaa yössä kovimmilla pakkasilla.   Jos lähettiin jonnekkiin reissuun tilausajoon, ei ollut silloin kuin tänä päivänä, että perillä pitää olla kuskille huone lepoa varten.  Ennen monastikkiin otettiin vain tyyny mukaan ja yritettiin nukkua auton pitkällä peräpenkillä.  Työviikko saattoi olla seitsemänpäiväinen, kun sattui niin, viikonlopulle tuli vielä tilausmatka.  Oma lukunsa oli vielä iltamavuorot.  Yhteen aikaan ajettiin vuorosunnuntait Kiuruvedeltä Tihilään ja Remeskylään maamiesseuran taloille tanssiväkeä.  Auto oli aina täysi.  Mutta yöuni jäi lyhyeksi, kun auto saatiin kahden maissa talliin ja linjalle piti lähteä samana aamuna jo kuuden maissa.  Kun tuli tilausajoja, saattoi käydä niin, että tilaaja ratkaisi, minne ajetaan, ja milloin tullaan pois.  Matkalta tultua piti ilmoittaa tallilla isännälle, montako kilometriä matkaa tehtiin.

Autonostoreissu

 Tolonen ja Laitinen aloittivat 1938 linja-autoliikenteen.  Tolonen möi sitten myöhemmin osuutensa Laitisille.

Siitä kerrotaan hyvää tarinaa, kun Tolonen ja Laitinen ostivat ensimmäisen uuden linja-autonsa.  Se oli Volvo –merkkinen auto ja se koritettiin Tampereella Ajokin tehtaalla. Isännät lähtivät hakemaan sitten autoa. Rikki Laitinen ja Olli Tolonen ottivat kuskikseen Erkki Hyvärisen ja sitten mänivät sinne Tampereelle junassa ja ottivat repusta rahat, maksovat sen auton ja sitten oli Olli arvellut, että nyt lähetään pojat syömään.  No lähettiin sitten sinne koritehtaan johonniin nurkkaan istumaan ja omia evväitä syömään.  Sillon oli Ajokin johtaja sanonut, että nyt ei syyvä tiällä.  Nyt lähetään hotelliin syömään.  Talo maksaa.  Kyllä se oli pitänyt autonostajien lähteä vastustellenkin hotelliin syömään.  Minä muistan, kun se auto tuli.  Se oli 50-lukua, syksyä, marraskuuta.  Sitä ei ottu heti käyttöön, kun se vuosimalli olisi vanhentunut.  Vanhat isännät päättivät, että käyttöönotto siirrettään tammikuulle.  Uusi auto seisoi pari kuukautta hallin, verstaan piässä. – Sitä kulettiin ihhailemassa.

Linkki linja-autoliikkeen kotisivulle:

 http://www.linja-autoliikelaitinen.fi/index.phtml

Linja-autoliikenne Oy Rytkönen & Co                                                         Pauli Rytkönen 21.12.2016

Hannes Rytkönen aloitti yritystoiminnan v.1932 kuorma-autoilijana Kiuruvedellä.

Neljä vuotta myöhemmin Hannes hankki ensimmäisen linja-auton, jolla ajettiin linjaa Kiuruveden kirkonkylän ja Niinimäen kylän välillä.

Aluksi ajettiin vain kesäaikaan, koska teitä ei vielä silloin aurattu. Ensimmäinen auto oli 14 paikkainen ”foordi”, joka kuitenkin vaihdettiin pian ns.seka-autoon. Siinä oli tilaa 8 hengelle ja takana lava.

V.1938 aloitettiin sitten jatkuva liikennöinti ja aluksi olimme ”kortteeria” Niinimäessä. Samana kesänä kuitenkin Herman Saastamoinen Koivujärveltä esitti toivomuksen, että linja muutettaisiin Koivujärvelle. Herman myi Koivujärveltä n. 2000 neliömetrin tontin ja Hannes rakennutti jo samana kesänä siihen vanhoista riihen hirsistä talon. Talossa oli alakerrassa tupakeittiö ja kaksi pientä kamaria. Yläkerrassa yksi kamari. Siinä sitten alettiin talostella, minäolin silloin vajaan vuoden ikäinen. Hannes isä ajoi linjaa Kiuruveden kirkolle kerran päivässä.

Autokin oli saatu jo vaihdettua vähän suurempaan. Autona oli tuolloin 28 paikkainen ”letukka” eli Chevrolet. Koivujärvelle saatiin tehtyä pieni navetta ja siihen hankittiin pikkuhiljaa karjaakin. Lopulta navetassa oli 2 lehmää, sika, muutama lammas ja kanoja.

Linja-autoliikenne ei tuottanut mitään, vaan elanto tuli karjataloudesta. Peltoa ei ollut ollenkaan, vaan heinä piti kerätä pientareilta ja järvestä kerättiin kaislaa. Tekijöinä oli äiti Elma ja veljeni Pentti, joka oli silloin n. 8 v. ikäinen. Minä olin 2 v. joten minusta ei ollut vielä minkään tekijäksi. Elettiin siis melko kovia aikoja ja yhä vain aika koveni. Syttyi talvisota.

———

Autot otettiin armeijan käyttöön. Hannes joutui toisella autolla ambulanssiajoihin.

Koivujärvellä elämä jatkui entiseen malliin. Elanto saatiin karjasta. Elma äiti mm. kuljetti postin kolme kertaa viikossa Niemiskylän asemalta Koivujärvelle polkupyörällä, kun tie oli auki. Muulloin jalan. Reissusta kertyi aina 44 km. Elettiin siis kovia ja varsin epävarmoja aikoja. Sota vain jatkui ja jatkui. Siitä huolimatta Koivujärvelläkin päästiin aloittamaan koulun käynti. Kerttu Heikkinen oli opettajana. Myöskin linja-autoliikenne rupesi kulkemaan Koivunurmen autoilla. Koivunurmi tuli Karjalasta siirtolaisena Kiuruvedelle. Hän toi mukanaan puolenkymmentä linja-autoa, joilla hän aloitti liikenteen myöskin Koivujärvelle. Mutta loppuihan se sotakin vihdoin. Hannes palasi autoineen sodasta ja aloitti jälleen liikenteen Koivujärveltä Kiuruvedelle. Koivunurmi joutui lopettamaan liikenteensä, koska hänellä oli vain väliaikainen lupa liikenteen harjoittamiseen sota-ajaksi.

Sodan jälkeen matkustajamäärät alkoivat kasvaa linja-autoissa. Ei ollut yksityisautoja ja ihmisten täytyi kulkea asioillaan kirkonkylällä, joten alkoi ns. linja-autoliikenteen kultakausi.

Väkeä oli kovasti ja autotkin alkoivat suurentua. Järjestettiin uusia linjoja eri kylille, joissa linja-autoja ei vielä kulkenut. Se oli koko ajan sellaista laajentumisen aikaa. Hannes sai ns. rintamamies-tilan, joka lohkaistiin entisen talon vierestä Kymin maista.

Rakennettiin uusi talo ja raivattiin peltoa. Maatalous ja linja-autot olivat perheemme elinkeinona rinnakkain. Hannes lähti linjalle ja äitini hoiti maapaikkaa Pentti-veljeni ja minun kanssani. Olihan meillä myös sekatavarakauppa muutamien vuosien ajan.

Nivan talo valmistui 1955 ja muutimme Koivujärveltä kirkonkylälle.

Pentti jäi asustamaan Koivujärven paikkaa. Linja-autoliikenne Rytkösen kehitys jatkui. Kalustoa uusittiin ja sitä hankittiin lukumääräisesti lisää. Henkilökunta lisääntyi.Toiminta laajeni yrityksen kotikentältä Iisalmi -Kiuruvesi-Pyhäjärvi ensin Keski-Suomeen ja sitten Pieksämäelle.

Linjaliikenteen ohessa lisääntyivät myös tilausajot.

Viime vuosikymmeninä kouluverkostoa on kaikkialla karsittu. Pieniä kouluja on lakkautettu ja oppilaita kuljetetaan koulukeskuksiin. Peruskouluoppilaista on tullut merkittävä asiakasryhmä ja kunnista merkittävä kuljetuspalvelujen tilaaja.

Yrityksemme kalusto on nykyisin 11 kpl n.50 paikkaista linja-autoa ja 15 kpl pienoisbusseja.

Henkilökuntaa, oma väki mukaanlukien, on n. 20.

Linkki linja-autoliikkeen kotisivulle:

Kirkonkylään kuului maataloja : valokuvia Puolakan tilalta

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

______

Aleksanteri Koivunurmen perheen evakkomatka ja asettuminen yrittäjiksi Kiuruvedelle. (Muistelmat ja historiatiedot koonnut Tauno Kinnunen)

Koivunurmien suku on lähtöisin luovutetun Karjalan Impilahden kunnan Pitkärannasta.

 

Aleksanteri Koivunurmen suvun talo Karjalassa sijaitsi lähellä Pitkärannan kylää Konnunkylässä maantien varressa kallionjyrkänteellä. Talosta hieman ylöspäin maantien suuntaan oli ollut navettarakennus, jossa oli ollut muutamia lehmiä, joista saatiin maitoa.

 

 

ALEKSANTERI JA ANNA KOIVUNURMEN TALO

 Anna Koivunurmi o.s. Hanska oli kotoisin Koirinojalta, joka sijaitsi muutaman kilometrin päässä em. talosta Laatokan lahdella. Rannalta avautui näkymä lahdella sijaitsevalle Konnunsaarelle, jonka päässä olevalla telakalla Annan isä oli valmistanut proomuja.

Aleksanteri ja Anna asuivat aluksi perheen perustamisen jälkeen suvun päätalossa, mutta sukutalon jaon jälkeen 1931-1932  he rakensivat  oman talon Konnunkylään Pitkärannantien varrelle suvun päätalosta noin pari kilometriä Pitkärannan kylälle päin. Taloon muuttivat heillä silloin olleet lapset Ilmari, Aaro ja Unto.

Aleksanteri Koivunurmi harjoitti jo ennen talvisotaa Pitkärannassa aluksi taksitoimintaa ja myöhemmin liikennöintiä linja- ja kuorma-autoilla.

Tältä paikalta Aleksanterin perhe lähti evakkoon ensimmäisen kerran joulukuun alussa 1939.

Tuossa 1931-1932 rakennetussa talossa asui silloin talvisodan syttymisen aikaan 30.11.1939 Aleksanteri ja Anna Koivunurmi lapsineen, joita silloin oli syntynyt 6.

Lapset olivat: Ilmari 12 v, Aaro 11 v, Unto 10 v, Aino 6 v, Pirkko 4 v ja Antero 2 v. Anna oli 5-6 kuukaudella raskaana odottaen Penttiä.

 

 

 Aleksanteri Koivunurmi oli käynyt autokoulun 1929 ja hankkinut henkilöauton , joka oli avomallinen  Ford yhtä aikaa hänen sisarensa Annan miehen  Riku Hotarin kanssa. Miehet alkoivat harjoittaa taksiliikennettä. Pitkäranta oli tehdaspaikka ja ajoja riitti miehillä aika mukavasti. Lähinnä tehtaan johtajaväki käytti taksipalveluja ja usein matka suuntautui Pitkärannasta Sortavalaan.

 

 

Ensimmäisen linja-autonsa Aleksanteri osti käytettynä 1938 Heinolasta Helmisen autoliikkeestä. Istumapaikkoja Chevrolet merkkisessä autossa oli 18. Aleksanteri itse ei ajanut silloin vielä linja-autoa vaan hänellä oli kuljettajat ja linjat oli Impilahden, Pitkärannan ja Leppäsyrjän välillä. Tuo auto otettiin armeijan haltuun jatkosotaan ja siitä oli tehty ambulanssi.

Aleksanteri ehti hankkia kesällä 1939 toisen linja-auton Chevrolet -merkkisen, jossa oli istumapaikkoja 24. Alusta hankittiin Sortavalasta ja kori siihen tehtiin Helsingissä Helsingin autokoritehtaassa. 1939 Aleksanterilla oli kaksi linja-autoa liikenteessä ja lisäksi oli kolme kuorma-autoa ja yksi taksi.  Kuorma-autot olivat uutena hankittuja Chevrolet 1937 ja 1938. Aleksanteri osti vielä 1939 käytetyn puoliperävaunullisen kuorma-auton Ford 1937 vuosimallia, jossa oli mekaaniset jarrut. Aleksanteri ajoi taksia. Kuorma-autoilla ajettiin pääasiassa halkoja ja propseja. Kuorma-autoilla oli kuljettajana pidempiaikaisena Olavi Nupponen ja muutamia lyhyempiaikaisia kuljettajia. Olavi Nupponen tuli Koivunurmien tapaan Kiuruvedelle evakkoon ja Nupponen perusti Kiuruvedellä Mikko Ronkaisen kanssa kuljetusliikkeen. Nupponen ehti ennen oman yrityksen perustamista ajaa myös Kiuruvedellä Aleksanteri Koivunurmen autoja.

Aleksanteri oli 16 vuotiaana loukannut jalkansa sen jäädessä reen ja pylvään väliin ja jalkaan oli tullut luumätä. Jalka oli jäänyt toista lyhyemmäksi. Aleksanteri oli luokiteltu toisen luokan invalidiksi ja sen vuoksi häntä ei kutsuttu sotaan.

”Talvisodan jaloista evakkoon lähtö tuli kiireellä joulukuun alkupäivinä sitä lähdettiin” muistelee Aleksanterin poika Ilmari ” arviolta 3.- 6.12.39 se oli lähtöpäivä.” 25- paikkaisella linja-autolla evakkoon lähtö tapahtui ja autoon pantiin tavaraa niin paljon kuin sopi. Ilmari ei muista miten kävi talon karjalle.

Talo ja karja piti yleensä jättää ja mukaan otettiin vain henkilökohtaista omaisuutta. Jouduimme evakkoon Ruskealan ja Uukuniemen rajalla olevalle Kalattoman kansakoululle.

Koululla oli väkeä parisenkymmentä henkilöä. Ilmari muistaa koululla olleen Aleksanterin enon Ignati Aholan perheen. Kun talvisodan rauha julistettiin lähdettiin Liperin Ylämyllylle.

Sortavalassa sijaitsi Laatokan auto niminen autoliike ja korjaamo. Talvisodan aikaan Aleksanteri joutui palaamaan Uukuniemeltä Sortavalaan evakuointipuuhiin. Hän velvoitti poikansa Ilmarin kaverikseen kopeloimaan tien varsia onko tie aurattu tyhjän päälle. Tuolla Sortavalan korjaamolla he olivat korjaamassa linja-autoa, kun tuli venäläisten pommitus. Pommeja tuli Sortavalan kaupunkiin, mutta sillä kertaa ei sattunut kohdalle. Silläkin reissulla tuotiin evakoita sisämaan  suuntaan.

 

 

He yöpyivät korjaamon yläkerrassa olevassa huoneessa. Pommitus tapahtui 2.2.1940 ja Aleksanteri ja Ilmari siirtyivät läheisen pankin kellariin pommisuojaan. Sinä yönä pommitus sytytti Sortavalan kirkon tuleen.  Sortavalaa pommitettiin 19.12. ja 20.12.1939 ja 2.2.1940.

Koivunurmen perheen sijoituspaikaksi oli nimetty Riistavesi, mutta matkalla viivyttiin jokunen viikko Ylämyllyllä Piiroisen talossa, jossa Aleksanterin vaimo  Anna synnytti Pentti-pojan 23.3.1940. Tuon synnytyksen takia piti jäädä Piiroisen taloon, josta kohta talvisodan päättymisen jälkeen mentiin Riistavedellä Koposen taloon Ihalanahoon, joka oli Ilmarin muistaman mukaan Hilma Koposen nimissä hänen miehensä oli kuollut vuotta aikaisemmin. Paikka oli Riistaveden Talvilahti. Naapurikylän nimi oli Tuusjärvi.

Kevät ja kesä asuttiin Riistavedellä, kunnes isä Aleksanteri osti Kuopiosta Niiralan kaupunginosasta syksyllä 1940 omakotitalon osoitteesta Omakotitie 17, jota sanottiin ruotsalaisten lahjoittamiksi taloiksi. Koivunurmen perhe muutti tuohon taloon.  Samassa talossa yhdessä huoneessa asuivat myös Aleksanterin äiti Kristiina ja siskot Julia ja Niina ja Julian tytär Lahja. Koirinojalta kotoisin olevien sijoituspaikaksi oli määrätty Rautalampi niinpä Aleksanterin vaimon Annan äiti Martta Hanska evakuoitiin Rautalammin Kerkonkoskelle. Ilmari yritti käydä koulua Kuopiossa, mutta ei viihtynyt kaupungin Valkeisen ”huligaaniporukoiden” koulussa, koska siellä häntä kiusattiin ja” ryssiteltiin”, vaan siirtyi takaisin Riistaveden siirtoväen kouluun jatkamaan siellä aloitettua koulunkäyntiä. kts. koulukuva  vuodelta 1941. Kuvassa Ilmari ylärivissä ja hieman vasemmalla Matti Peltola, joka oli Erkki ja Kalevi Peltolan veli. Mattikin tuli asumaan Kiuruvedelle. Ilmari hiihti suksella Riistavedelle ja meni asumaan evakkopaikan naapuritaloon ja kävi neljännen luokan loppuun. Piti perustaa siihen aikaan oma luokka ”siirtolaisluokka”, kun siirtolaisten lapsia tuli niin paljon kouluihin.

 

 

 

 

 

 

Ilmarin koulu loppui 1941 keväällä ja Hän pääsi sen jälkeen Turo Oy:lle juoksupojaksi ja yleni myöhemmin pakkaajaksi. Turolla valmistettiin sotilaspukuja. Aleksanterin kolme kuorma-autoa ja yksi linja-auto oli otettu armeijan käyttöön ja koska hän oli työvelvollinen siviilirintamalla hän ajoi valtion Rautatiehallituksen Puutavaratoimiston kuorma-autolla, joka oli Ford vuosimallia 1940 halkoja rautatieasemille mm. Kurkimäen asemalle. Ajoja oli myös Kiuruvedellä.  Yksi puutavaratoimiston piirikonttoreista sijaitsi Kuopiossa. Ilmari oli ennen Turolle menoa isänsä apumiehenä. Pieni palkka meni ison perheen elämiseen ja vaatetukseen.

Aleksanterilla oli Kuopiossa yksi linja-auto koska toinen autoista oli jäänyt talvisodasta palautuksen jälkeen matkalla Riistavedelle. Tuo auto oli muunnettu sodassa ambulanssiksi ja siitä oli poistettu penkit ja sen vuoksi sitä ei voitu enää valjastaa linja-autoksi. Auto oli muutoinkin huonokuntoinen sodan jäljiltä.

Tällä yhdellä linja-autolla, jolla tultiin evakkoon Aleksanteri harjoitti Kuopio-Kaavi-Maarianvaara linja-autoliikennettä.  Ilmari ja serkkunsa Olavi Pihanurmi toimivat rahastajapoikina linjalla.

Kuvassa mainittu Rautatiehallituksen Puutavaraosaston puukaasu kuorma-auto, jossa on Saksan Kölnissä tehty puukaasutin merkiltään Imbert. Takana Aleksanterin perheen Kuopion talo Omakotitie 17.

 

 

 

 

Vaikka talot olivat ruotsalaisten lahjataloja Aleksanterin piti maksaa talosta Kuopion kaupungille, joka evakkoasutusta hoiti. Jonkinlaisilla valtion obligaatioilla maksua hoidettiin. Karjalaan takaisin muutettuaan Aleksanteri möi Kuopion talon autonkuljettajansa Antero Kuismasen sedälle.

 

 

 

 

Myös tämän linja-auton K-724 armeija otti lyhytaikaisesti käyttöönsä puolustusvoimien rekisterinumerolla SA 50073.

UUSI PALUU KOTISEUDULLE

Tilanne Karjalan suhteen eteni sikäli parempaan, että paluu takaisin Karjalaan näytti olevan mahdollista.  Sodan jaloista paenneilla oli uskona se, että kun sota päättyy päästään palaamaan takaisin omiin koteihin. Toisin kuitenkin kävi. Suomalaiset olivat polttaneet sodan alkuvaiheessa Pitkärannassa   kotitalot , vanhan suvun kantapaikan-, sekä Aleksanterin ja Annan talon, etteivät ne jääneet vihollisille. Toisten veljesten Juhon ja Mikon talot säästyivät, kun ne olivat kauempana tiestä. Aleksanterin äiti Kristiina ja siskot Niina ja Julia jäivät Kuopioon ja Anna sisko perheineen asettui Rovaniemelle.  Myöskään Aleksanterin vaimon Annan äiti Martta Hanska ei palannut Karjalaan takaisin vaan hän jäi sijoituspaikkaansa Rautalammin Kerkonkoskelle.  Veljeksistä Juho, Aleksanteri, Mikko ja Niilo perheineen palasivat 1942 tilanteen salliessa myös takaisin kotisijoille Pitkärantaan.

Ennen Salmiin muuttoa 15.5.1942 Kuopiossa ehti syntyä Aleksanterin ja Annan perheeseen Paavo-poika 7.7.1941.

Koska Pitkärannassa sijainnutta kotitaloa ei enää ollut Aleksanteri vuokrasi  Salmin kirkonkylän keskustassa eräältä Rantsi -nimiseltä sotaleskeltä mökin, johon Aleksanteri ja Ilmari rahastajapoikana aluksi muuttivat asumaan. He menivät muuta perhettä aikaisemmin Salmiin käynnistääkseen linja-autoliikenteen Salmi-Sortavala harjoittamisen. Myöhemmin Aleksanteri vuokrasi Lunkulansaaren tien varresta Miinalan kylästä työnjohtaja Turusen talon ja siihen Aleksanterin muu perhe pääsi muuttamaan hieman jäljempänä saapuen.

Kun jatkosodan rauha tuli ja selvisi, että Karjala on menetetty lopullisesti tuli heinäkuussa 1944 uusi evakuointimääräys ja alettiin siirtyä sisämaahan päin.  Perhe oli Kiteellä syyskuuhun 1944 saakka. Kiteeltä tultiin siirtolaisiksi syksyllä 1944 Kiuruvedelle.

Sota ja evakkomatka muuttivat Aleksanterin ja Annan perheen elämää samoin kuin Aleksanterin sisarusten Juhon, Annan, Julian, Niinan, Mikon ja Niilon elämää pysyvästi. Ennen sotia he asuivat tiiviissä yhteisössä Pitkärannan Konnunkylässä, mutta nyt sota hajotti heidät eripuolille Suomea kuten Kuortaneelle, Varkauteen, Kuopioon Rautalammille ja Rovaniemelle. Aleksanterin siskon Annan perhe miehensä Riku Hotarin kanssa joutui vielä Rovaniemeltä Vaasaan uuteen evakkoon, kun saksalaiset sotilaat polttivat Rovaniemen.

 

 

 

Perhe tuli tällä autolla Miinalan kylästä syyskuussa 1944. Pitkärannasta matka jatkui linja-autolla evakkoon Kiteelle Alhaisen taloon. Kiteellä viivyttiin kuukauden verran, josta tultiin Kiuruvedelle.  Kiuruvesi oli tuttu paikka, koska siellä Aleksanteri oli ollut puunajossa v.1940-1942 Kuopiosta käsin.

Kiuruvedellä asuttiin aluksi lähellä kirkkoa olevalla paikalla, jossa on nykyisin vanhusten palvelutalo Rinnekoti.  Paikalla oli siihen aikaan koulu ja sen ruokalassa oli lyhytaikainen sijoitus. Siitä perhe hajotettiin useampaan taloon ja yhteen päästiin muuttamaan vasta sitten, kun Aleksanteri hankki nykyisen Teboilin paikalla olleen talon 1946. Aikaisemmin talossa oli asunut Nestori Mähönen, joka teki huonekaluja. Mähönen oli myynyt talon Ilmarin muistaman mukaan jollekin opettajalle, jolta Aleksanteri sai sitten sen ostaa. Talossa oli kolme huonetta alakerrassa ja yksi yläkerrassa. Tuosta talosta käsin Aleksanteri alkoi harjoittaa autoliikennettä.

Kun Aleksanteri Koivunurmi tuli Kiuruvedelle linja-autona oli tuo 1939 uutena hankittu Chevrolet.  Auto oli 25 -paikkainen. Se oli puuhiilikaasuauto. Kaasupönttö asennettiin Kuopiossa Heikkisen konepajalla.

1944 hankittiin Helsingin kaupungin liikennelaitokselta Sisu -merkkinen 1938 mallin linja-auto. Silloin tuli Kuljettajaksi Paavo Kaartinen. Ajettiin 170 kilometrin linjaa Pielavesi-Kiuruvesi-Vieremä-Salahmi-Iisalmi.  Sisu oli myös puukaasuauto.

Ilmari ajoi lyhyen aikaa evakkolinja-autolla Kiuruvesi-Koivujärvi linjaa. Aleksanteri osti myös Imatralta Sisu merkkisen 1937 mallin linja-auton, jossa oli 25 tai 26 istumapaikkaa. Auton oli aiemmin omistanut Viipurin linja-auto Oy.

Tällä autolla Ilmarikin ajoi mm. Kiuruvesi-Rytky-Laukkala linjaa. Linjan kuljettajana toimi myös Uuno Pennanen. Aleksanteri hankki myös kolme kuorma-autoa, joilla ajettiin halkoja ja propseja. Autot oli käsin lastattavia.

Aleksanterin autot olivat ”Kempsuja” GMC, joka oli amerikan armeijan maastoautoksi valmistamia kymppipyöriä, joista kaikki pyörät vetivät.

 

 

 

Aleksanteri  Koivunurmi harjoitti talossaan myös pienimuotoista varaosakauppaa yhdessä talon kamarissa. Varaosayrityksen nimenä käytettiin Kiuruveden Autokorjaamo ja Tarvikekeskus. Suurimmat myyntiartikkelit olivat jarrunesteet ja jarrusylinterien kumit. Perheen tytär Pirkko Koivunurmi työskenteli yrityksessä mm. tässä varaosaliikkeessä. Pirkko oli myös apumiehenä puutavaran ajossa isänsä autoilla yhdessä veljensä Anteron kanssa.

Linkistä avautuu senaikainen lasku vuodelta 1953, josta näkyy yleisiä varaosakaupan tarvikkeita.

Pirkon allekirjoittama lasku vuosi 1953

Perheen tyttäristä Aino toimi nuorena tyttönä koulun käynnin ohessa rahastajana Laukkalan linjalla ja Aino ja Ritva auttoivat kotona äitiään Anna mamman huolehtiessa työmiesten muonituksesta  ja pakkasaamuna uunin lämmittämisestä , koska hiiliä tarvittiin autojen moottorien lämmittämiseen.

Aleksanterin pojista Unto alkoi ajaa jo isällään ollessaan kuorma-autoliikennettä ja myöhemmin hankkii liikennöinnin omiin nimiinsä, kun isä Aleksanteri alkoi luopua liikenteen harjoittamisesta. Aleksanteri ja Anna hankkivat Kiuruveden Honkarannasta maapaikan, jossa harjoittivat eläkepäivillään maanviljelystä. Aleksanterille myönnettiin ansioistaan autoilijana ammattiautoliiton kultainen ansiomerkki, sekä sota-ajan palveluksesta ansiomitalit.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Pojista Aaro harjoitti useita vuosia myös itsenäisesti kuorma-autoliikennöintiä omilla puutavara-autoilla GMC:lla ja Citroenilla, kunnes möi autonsa ja oli lyhyen aikaan Ilmarin ajossa ja saatuaan muuttoasiat järjestettyä muutti perheineen Kanadaan. Pojista Pentti tuli aluksi veljelleen Untolle autonkuljettajaksi ja myöhemmin Ilmarille Catepillarin kuljettajaksi maansiirtotöihin.

Pojista Ilmari hankki ensimmäisen kuorma-autonsa 1949 kun ”osula” luopui vanhasta autostaan, joka oli Ford bensa-auto mallia 1939. Autoon hän rakensi puunkuljetuslavan.

Seuraava hankinta oli vuosimallin 1942 GMC ”Kempsu”, jonka hän hankki Vaalasta. Auto oli amerikan armeijan sotilaskuljetusauto, johon rakennettiin puutavaralava. Auton kaikki kymmenen pyörää olivat vetäviä. Nämä molemmat autot olivat bensa-autoja.

Ilmari alkoi ajaa myös soraa ja silloin hankki GMC sora-auton, joka oli myös kymppipyöräveto.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

”Kempsu” kauden  jälkeen Ilmari osti  1954 Joensuun Hammaslahdesta käytetyn Mersun. Sekin oli neliveto niin kuin edellä mainitutkin hänen autot.  Mersu oli ensimmäinen dieselauto. Se autokauppa oli Ilmarin mielestä hyvin onnistunut.

Hän hankki 1956 Helsingistä ensimmäisen uuden auton, joka oli nokkamallin Mersu.Vuonna 1956 Ilmarille tuli autonkuljettajaksi Ahti Kumpulainen, joka oli Ilmarin pitkäaikaisempia autonkuljettajia ollen palveluksessa 17 vuotta.

Klemes Marjoniemi oli työssä hänellä toistakymmentä vuotta. Hän oli alkuunsa apumiehenä ja myöhemmin kuljettajana. Apumiehenä työskenteli myös Ilmarin veli Paavo Koivunurmi. Puutavara-ajossa olivat myös apumiehinä Ilmarin veli Antero ja Ilmarin vaimon Lyylin veli Toivo Haring. Klemeksen veli Martti Marjoniemi oli apumiehenä lyhyemmän aikaa. Työmiehiä oli myös Eino Piippo (Emu) apumiehenä ja lopulta kuljettajana lyhyemmän aikaa.  Useita vuosia Ilmarilla ja myös Untolla oli autonkuljettajana Eemeli Nikkinen. Ilmarin veli Antero oli nuorena isällään puutavaran ajossa apumiehenä kuten siskonsa Pirkkokin.  Antero hankkiutui töihin Helsinkiin 1953 ja työskenteli teollisuuden palveluksessa ja avioiduttuaan oli perheensä kanssa Karkkilassa 1961-1964 välisen ajan. Antero perheineen palasi  Kiuruvedelle ja hän tuli veljelleen Ilmarille ajamaan sora-autoa vuosiksi 1964-1969. Antero ajoi myös tukkiautoja ja muistaa olleensa  sora-autoilla paljon ajossa Oulun suunnan tien rakennuksessa. Perhe muutti tuon  työjakson jälkeen takaisin Karkkilaan.

Myöhemmin Ilmari hankki Buldog mallin ”mersuja”. Kaikki Mersut oli nelivetoja. Välillä Ilmarilla oli Volvo nokkamallinen ja 2 kpl Fordeja 1965. Fordit hän hankki hiekka-autoiksi Hän hankki 1960 Osuusliike Elosta Sisu myymäläauton, josta hän valmisti maansiirtokoneen kuljetuslavetin. Siinä oli bensakone.

1960 luvulla Ilmari hankki maansiirto telakoneita. Allis-Chalmers ”pillareista” telakoneita oli 2 ja pyöräkoneita 2. Kaikki autot ja koneet hankittiin vekselipelillä ja korko oli loppuun 20 prosenttia muistelee hän. 1953 Ilmari rakensi ensimmäisen tallirakennuksen, mutta kuorma-autoja jouduttiin korjaamaan ulkona. Hänellä oli yksi työmies, joka korjasi omia autoja ja myös vieraille.

1953 tai 1954 alkoi tukkiautoihin tulla Joutsalaisen vaijerinosturit ja se alkoi helpottaa tukkien lastausta. Hänellä ei ehtinyt olla puutavaran lastauksessa Hiabeja ja hän muistaa että vielä 1965 ajettiin propsia käsin lastaten.

1965 Ilmari rakensi uudemman korjaamorakennuksen ja korjaamotoiminnassa oli 6 vierasta miestä. Tuohon aikaan hänellä oli kolme kuorma-autoa, joista 2 oli hiekkahommassa.

Parhaimpaan aikaa Ilmarilla oli töissä 16 miestä. Heistä kuusi korjaamolla ja loput olivat autonkuljettajina kahdessa vuorossa.  Puutavaran ajossa käsin lastauksessa tarvittiin autoa kohti kolme miestä.

Kiuruvetisiä autoilijoita olivat mm. Oskari Tuovila ja Voitto Kattainen.  Yleisimmät automerkit olivat Ford ja Zitroen. Olavi Nupponen ja Mikko Ronkainen olivat Impilahden miehiä ja olivat myöhemmin keskenään porukassa ammattiliikenteen harjoittajina.

Ilmari luettelee merkittäviä Kiuruveden autoilijoita olleen sodassakin palvellut Viljo Waarna ja Lauri Matikka. Yli 50 kuorma-autoyrittäjää sai elantonsa parhaimpaan kasvun aikaan Kiuruvedellä.

Ilmari osti itselleen Tuikan Heikiltä, Heikki Pietikäiseltä, talon tuosta Teboilin paikasta kylälle päin elokuussa 1950. Talossa tehtiin iso remontti.Hän rakensi 1952-1953 pienen korjaamorakennuksen em. talon pihapiiriin. Tuohon rakennukseen tuli yläkerran huoneet ja alakertaan sauna.1960 Ilmari hankki hieman kylän keskustan suuntaan Niemistenkatu 12 osoitteessa olevan talon, joka oli Matti Hyvärisen rakentama. Hän teki talossa myöhemmin remonttia 1964 ja perhe muutti taloon asumaan.

1963-1965 rakennettiin nykyisin Kukkomäentie 3 sijaitseva korjaamorakennus  ja lämpökeskus. Tuossa korjaamossa hän harjoitti korjaamotoimintaa, jota jatkoi myöhemmin ensin  työnjohtajana ja myöhemmin vuokralaisena ja omana yrityksenä 1970-1980  Ilmarin veli Paavo Koivunurmi.

Paavolla oli lisäksi Ilmarin vanhassa korjaamossa metallisorvi, jossa tehtiin sorvaustöitä.

Paavo harjoitti myös maansiirtotoimintaa hänellä olleilla kahdella Ford Coynty merkkisellä maansiirtotraktorilla ja yhdellä kuorma-autolla. Lisäksi hänellä oli telakuormaaja. Paavolla oli parhaimmillaan 9 työmiestä. Hän rakensi myös Savikon suoralle teollisuushallin 1980 luvun alussa, jonka möi edelleen 1985. Paavolla oli lisäksi Savikon alueella tontteja, joista hän luopui viimeisimmästä 2015.

Ilmarin kuljetus- ja maansiirto -toimintaa jatkoi muutaman vuoden ajan myös hänen poikansa Seppo Koivunurmi.  Ilmarin jäätyä eläkkeelle, siirtyi korjaamokiinteistö 1987  hänen tyttärilleen. Kiinteistö on ollut vuokrakäytössä siitä lähtien.

Viittaukset:

Näitä tuntoja on Aleksanteri Koivunurmi kertonut Laatokka lehden 11.6.1948 ilmestyneessä lehdessä:

”Autoliikennöitsijä Aleksi Koivunurmi Impilahden pitäjän Pitkärannan kylästä kertoili vaikeuksistaan aloittaessaan uutta elämää uusissa oloissa. Vaikeuksia olikin ollut paljon, niin kuin kaikilla siirtolaisilla etsiessään uutta paikkaa, joissa voisi jatkaa entistä ammattiaan. Tosin sellainen vihdoin löytyi Kiuruveden kirkonkylästä, josta ostin pienen asuintalon, kertoi liikennöitsijä Koivunurmi edelleen. ……”Nyt ajaa yksi linja-auto linjaa Iisalmi-Vieremä-Pielavesi-Kiuruvesi matkan ollessa 170 km. Kuorma-autot, joita on kolme, ovat puutavaran ajossa ja työtä riittää sikäli kuin ehtii ajaa”……”Nyt tässä ehtiikin olemaan paremmin autojen parissa, koska ei ole maanviljelystä kuten Pitkärannassa ja pojatkin ovat jo kasvaneet miehiksi, niin että pystyvät auton rattiin”….”Omistin ….maatilan, jota oli ehdittävä hoitamaan vaikka autot veivätkin suurimman osan ajastani. Omistin silloin kaksi linja-autoa, jotka liikennöivät linjalla Sortavala-Salmi, sekä kolme kuorma-autoa. Kyllähän tässä nyt alkaa hyvin mennä kun on kerran alkuun päässyt sillä alku on aina hankala, lopussa kiitos seisoo, lopetti haastateltava kertomansa”.

Lähteenä talvi-ja jatkosodan linja-autot teos 2007.

Yli 30 merkittävää Viipurin läänin linja-autoyrittäjää menettivät kotinsa talvisodan jälkeen luovutetulla alueilla.

Kirjasta käy ilmi, että Aleksanteri Koivunurmi on omistanut Viipurin läänissä (V) ja Kuopion läänissä (K) seuraavat linja-autot:

Rekisterinumerolla V-113 Chevrolet B.T. 185D vuosimallia 1939 25 istumapaikkainen. Alusta T-2032849

Rekisterinumerolla V-2530 Sisu SH-7 vuosimallia 1938 27 istumapaikkainen. Alusta  591640

Rekisterinumerolla V-7455 Chevrolet vuosimallia 1934 18 istumapaikkainen, joka otettiin Suomen talvisotaan armeijalle SA-kilville SA 5933. Alusta TR3192215

Rekisterinumerolla K-357 Volvo LV 95D vuosimallia 1937 26 istumapaikkainen, joka otettiin jatkosotaan armeijalle SA-kilville SA 50274. Alusta 64852/91253.( kirjoittajan huomautus: Ilmari sanoo ettei muista tällaista olleen.)

Rekisterinumerolla K-724 oleva  linja-auto Chevrolet ( tässä teoksessa on kuvattuna Jännevirran lossilla) ,joka otettiin jatkosotaan armeijalle SA-kilville  SA 50073.

Rekisterinumerolla K-783 Volvo LV 95D vuosimallia 1938 9 istumapaikkainen, joka otettiin jatkosotaan armeijalle kilville SA 50084. Alusta 59754/61684. ( Ilmari sanoo, ettei muista tällaista olleen.)

Rekisterinumerolla K-3152 Chevrolet BT 185D vuosimallia 1939 27 paikkainen. Alusta 215739.

Rekisterinumerolla K-3154 Sisu SH-7 vuosimallia 1938 27 paikkainen. Alusta 591640.

Rekisterinumerolla K-3158 Chevrolet vuosimallia 1939 25 paikkainen.