Asutuksen historia

 

Savolaisten saapuminen Pohjois-Savoon

Pohjois-Savoon oli tulijoita.  Suuret erämaat tarjosivat riistaa ja järvet kaloja.  Kaskimaitakaan ei puuttunut.  Eräilijät käyttivät kulkuteinään vesistöjä, koska tiheissä erämaissa oli hankala liikkua.

Savolaisten käyttämät vesitiet olivat Kallaveden ja Iisalmen reitit.  Heidän lähtöseutunsa olivat Juva, Rantasalmi ja Joroinen.  Savolaisten eräretket alkoivat jo 1300-luvulla ja he varustivat eräsijojaan koko Pohjois-Savon alueelle.  Kiuruveden reitin varrella oli eräsijoja Niemisjärvelle ja Nälännölle saakka.

Eräilykausi kesti keväästä syksyyn.  Tuona aikana he metsästivät, kalastivat, polttivat kaskea ja verottivat lappalaisia.  Heidän mainitaan polttaneen tervaa ja harjoittaneen raudan valmistusta olosuhteiden mukaan.

Liikkuminen oli vapaata, koska erämaat olivat ”ei kenenkään maata”.  Niinpä itse kukin otti itselleen suuren maapalan, kävellen päivämatkamitan = se matka, jonka mies kävelee päivässä.  Se vastasi kuutta vanhaa peninkulmaa.

Savolaisista tuli Pohjois-Savon pysyvät asuttajat.

 

Nimi – Savo

Savo -nimi johtuu savu -sanasta, koska savolaiset oivat kovia kaskenpolttajia.  Toiseksi Saimaassa oli lahti = Savolahti = Savilahti.  Tämä nimi mainitaan ensi kerran Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323: ”Tällöin Ruotsi sai Äyräpää, Jääsken ja Savon.”  Nykyisessä Mikkelissä on Savilahden silta ja Savilahdenkatu.

Vaikeita aikoja

”Pitkä viha” ja nuijasota 

Jatkuvat pitkät sodat heikensivät normaalia kehitystä.  25-vuotinen sota, ns. ”pitkä viha”,käytiin vuosina 1570 – 1595.  Heti ”pitkän vihan” päätyttyä alkoi nuijasota vuosina 1596 – 1597.  Parhaassa iässä olevat miehet vietiin sotiin ja monet jäivät sinne.  Työt ja perheen huoltaminen jäivät naisten harteille.  Sotia seurasivat ankarat katovuodet vuosina 1601 – 1602.  Vuosi 1601 oli kaikkein ankarin.  Vuoden tulona saatiin vain olkia.  Siitä nimi: olkivuosi. 

”Pieni jääkausi”

Koettelemukset jatkuivat.  1600-luvun loppupuolella ilmasto oli ankara.  Katovuodet seurasivat toinen toistaan.  Tätä aikaa on nimitetty ”pieneksi jääkaudeksi”.  Puun paksuuskasvun vaihteluja on käytetty ilman lämmön ja kasvun mittareina.

Suuret kuolinvuodet olivat 1695 – 1697.

1600-luvun loppupuolen vaikeina aikoina myönteinen kehitys jatkui Vieremällä ja Sonkajärvellä.  Kerrotaan, että kehitys pysähtyi Kiuruvedellä monien kylien kohdalla.

Suurten kuolonvuosien jäljet näkyivät asutuksessa.  Kuta kauemmaksi pohjoiseen mentiin, sitä enemmän autiotilat lisääntyivät, Kuopio ja Iisalmi näyttelivät ennätyslukuja.  Laki oli kova.  Perintötilan saattoi menettää, jos kolmen vuoden rästi (verot) jäivät maksamatta.  Vouti saattoi silloin tarjota talon sille, joka maksoi rästit.

Maantarkastuskirja vuodelta 1663 – 1664 kertoo, että Kiuruvedelle on perustettu kyliä mm. Luupuvesi, Niemiskylä, Kalliojärvi, Hautajärvi ja Rytky.

Pettuleivät valmistus

Pettuleivät raaka-aineet saatiin nuoresta, vähäoksaisesta petäjästä.  Puu kaadettiin ja tumma kaarnakerros kuorittiin pois petkeleellä.  Kaarnan alla oleva nilakerros (jälsi) irrotettiin.  Nilakerroslevyt kuivatettiin leivinuunissa rutikuiviksi.  Kuivatuksen aikana pintaan kohonnut pihka raaputettiin pois mahdollisimman tarkkaan.

Levyjen murskaaminen jauhoksi tapahtui puuhakkurissa survomalla mahdollisimman hienoksi.  Karkein aine jauhosta puhdistettiin seulomalla.

Tämän jälkeen leivänteko tapahtui tavalliseen tapaan.  Pettujauhojen sekaan sekoitettiin viljasta saatua jauhoa, jos sitä sattui olemaan.

Nälkävuosina pettujauho oli oikean viljan jatkeena.  Harvemmin lienee jouduttu pelkän petun varaan.  Pelkällä pettuleivällä ihminen ei voinut elää pitkiä aikoja, koska se oli vähäravinteista ja vaikeasti sulavaa.

Autiotilojen asuttaminen

Tilojen autioitumista vastaan yritettiin taistella jo 1500 -luvulla.  Vuonna 1575 annettiin määräys: Minne kaski kaadetaan, sinne on talo rakennettava ja pantava verolle.  Tämä oli tavallaan pakkoasuttamista.  Näin voitiin valvoa talonpoikien piileskelyä erämaissa ja verojen pakoilua.  Kruunu tarvitsi rahaa.

Isoviha

Vuosina 1700 – 1721 oli käynnissä Suuri Pohjansota.  Suomen sotaväki oli kuninkaansa Kaarle XII mukana sotaretkellä Venäjällä.

Samanaikaisesti venäläiset tunkeutuivat Suomeen, koska täältä puuttui puolustus.  Se oli levotonta aikaa.  Suomi oli Venäjän miehittämä.  Kansaa rasitti sotaväenotot, puute, kurjuus ja taudit.  Väkiluku pieneni Pohjois-Savossa huomattavasti.  Tälle ajalle on annettu nimeksi Isoviha.

Nälkävuodet 1866 – 1868

Vuonna 1866 talvi oli luminen.  Kesä myöhästyi.  Keväiset suvi-ilmat mädännyttivät laihon.  Mooseksen päivää (4.9.) vasten oli kova pakkanen.  Kaikki oli jäässä.  Halla vei kaiken kasvun.

Heikkoja ja nälkäisiä ihmisiä vaelsi talosta taloon.  Heikommat jäivät tiepuoleen, josta heidät korjattiin.  Nälkäkuume seurasi katovuotta.

Pekka Mykkänen (1859 – 1939) kertoi: Väliahon riihessä oli samanaikaisesti seitsemän vainajaa.  Heitä kerättiin pitkin teiden varsia määrättyihin paikkoihin. josta toimitettiin kuljetus edelleen hautaamista varten.

Nälkään kuolleiden hautausmaa sijaitsee Kiuruveden kirkolla, vanhan pappilan takana.

Leipätie

Lapsuudessa kuljimme paljon Leipätietä.  Se alkoi Turpeisen (Kuistilan) tienristiltä Hakosen torpan taitse, Turpeisen ja kunnan maan halki ja päättyi Lapinsalon tielle. Verttilään menevään tienristeykseen.  Turpeisen ja kunnan maan rajalla oli riukuaita ja siinä veräjä.  Nähtävästi se oli paljon käytetty kulkuväylä, koska veräjä oli laitettu jalankulkijoita varten.  Oikeastaan se ei ollut tie sanaan täydessä merkityksessä, vaan oikopolku.

Leipätie.  Mistä periytyy tällainen nimi?

Mykkäsperällä olivat kylän vauraimmat talot, Mykkälä ja Väliaho.  Tarina kertoo, että Väliahosta olisi kuljetettu leipää Verttilään.  Verttilä oli Lepistön torppa.  Torppareiden elämä oli monta kertaa kivulloista, nälkärajoilla elämistä.

Samaa asiaa toistavat myös 1860-luvun nälkävuodet.  Nälkiintyneet ihmiset pyrkivät vauraiden talojen lähettyville avun toivossa, mutta joskus liian myöhään.  Väliahon uusi riihi toimi muutamien viimeisenä palvelupaikkana.

 

 

 

Väestön sosiaalirakenne

Torpparit

1700-luvun alkupuolella alkoi torppariasutus laajeta Suomessa, mutta alkunsa se oli saanut jo 1600-luvulla.  Maita ei enää vallattu ”pilkkoen” ja ”kävellen” päivämatkoja, koska vapaat erämaat alkoivat olla vähissä.  Muutettiin perheittäin kaskisaloille, varattiin palsta, johon sitten pystytettiin torppa.

Torpparilaitos oli Suomessa laajimmillaan 1890-luvulla.  Torppareita oli silloin 30 % maaseutuväestöstä.

Torpparit raivasivat pellot ja rakensivat torppansa isännän omistamalle maalle.  Tästä he joutuivat tekemään määrätyt (sovitut) päivätyöt isännälle. Kaikesta huolimatta torppa pysyi isännän omistuksessa.

Torpparilaki tuli voimaan vuonna 1918, jolloin torppari sai lunastaa tilansa itsenäiseksi.

Mäkitupalaiset ja loiset

Torpparien rinnalle kasvoi toinen ja kolmas tilattomien väestön kerros, nimittäin mäkitupalaiset ja loiset.  Nämä olivat vielä maattomampia kuin torpparit.  Mäkitupalainen asui mökissä, mutta sekä mökki että maa oli talonpojan.

Loisilla ei ollut mökkiä.  He majailivat talollisten pirttien nurkissa.  Suven aikana mäkitupalaisilla ja loisilla oli kiire talon töissä.  Talvella oli lisäruokaa kerjättävä.  Näiden elämä oli tavallaan huolettomampaa kuin torpparien, piikojen ja renkien.

Vaivaiset

Yhteiskunnan alimpana kerroksena olivat vaivaiset.  Se oli sekä sairautta että köyhyyttä.  Terveet köyhät hakeutuivat talollisten suojiin. torppareiksi. mäkitupalaisiksi tai loisiksi.  Vaivaisten ja köyhien määrä oli yhtämittaisessa nousussa.

Kerjäläiset

Kerjuu = ihminen jätetään yksityisen armeliaisuuden varaan eli hän joutuu kerjäämään toimeentulonsa muilta ihmisiltä.  1720-luvulla tämä oli koko maakunnassa yleistä.

Joissakin pitäjissä köyhiä asetettiin ruotuihin: siihen kuului muutamia taloja. joissa kerjäläinen kulki vuorotellen sumassa ja syömässä.  Ruotujako hävisi nopeasti ja kerjuu tuli taas tilalle.

Kerjäläisiä jopa kyydittiin ”jonnekin”, jotta heistä päästäisiin eroon.  Kirkoissa kannettiin kaksi kolehtia, toinen kerjäläisille.  Rahaa kerättiin myös perhejuhlissa.  Näin syntyi 1700-luvulla vaivaiskassoja.  Niillä ostettiin viljaa.

Työvoima 

Kaikki työvoima piti saada kiinteään kulutukseen.  Jokainen irtolainen oli vuosipalvelusvelvollinen.  Työvoima oli kuin käsin kosketeltava kansakunnan aarre.  Alimman kerroksen tehtävänä oli lisääntyminen.  Oli tuotettava työvoimaa säädyille, jotka työnteollaan hyödyttivät valtiota.  Työvoiman saantiin olivat oikeutettuja sekä säätyläiset että talolliset.

Liittolaiset: verotus ja luonnon ankaruus

Entisaikainen elämä oli nykyistä kovempaa.  Verotus ja hallinto pitivät ihmisiä kovissa otteissaan ja toisaalta luonto oikkuili ja näytti mahtinsa.  Nämä kaksi oivat ikään kuin liitossa keskenään ihmiskunnan kurittamisessa.

Kiuruveden vanhimmat suvut

Kiuruveden vanhimmat suvut ovat Remekset, Hyväriset ja Tikkaset.  Kerrotaan. että Luupuveden ensimmäinen asukas on ollut Lappalainen.  Hän periytyy Iisalmen Haapajärven Lappalaisista.  Hän valtasi itselleen metsästysmaan kävellen ja ”pilkkoen”.  Hänen kerrotaan sanoneen: ”Kävin puoltamassa Lapinsalon.”  Alue ulottui Luupuvedeltä kauas Salahmille ja Nissilään.

Kämäräisert ovat Luupuveden vanhaa sukua.  He ovat kotoisin Viipurin tienilta.  Ensimmäinen Kämäräinen on asunut Savonniemessä ja kävellyt itselleen laajan alueen maata.  Siihen kuului Luupuveden ja Nälännön välinen jylhä korpi.  Tämän lisäksi hän valloitti vielä Nälännön ja Lahnasten välisen sydänmaan.   Kämäräiset omistivat myös Viitamäen Pyhännällä ja talon Luupuniemellä.  Savonniemen aitan katolla komeilee vielä tänä päivänä vuosiluku 1617.

Niiraset, Partaset ja Kumpulaiset ovat olleet jo aikaisin asuttamassa Luupuvettä.  Partaset mainitaan jo 1500-luvulla Luupuveden asukkaina.  He ovat lähtöisin Sulkavan Partalasta.  Kumpulaisten arvellaan tuleen 1600-luvulla Luupuveden etelärannalle.  Pikkaraiset tulivat Lapinsaloon Paltamosta ja Lämsät Kuusamosta.

Salahmilla oli asutusta jo uuden ajan alussa.  Savon pohjoisin talo kohosi Rotimojärvellä 1500-luvun loppupuolella.

Kruunu osasi verollepanotaidon.  Savolaisia taloja pantiin verolle 1540-luvun lopulla.  Näläntöjärvellä on talo pantu verolle vuonna 1552.

 

Paavola-Savonniemi-Niemi –nimestä

Vuoden 1905 maarekisterin mukaan kylä Luupue on muutettu Luupuvedeksi ja talon nimi Paavola on muutettu Savonniemeksi.  Tästä kartanosta puhuttaessa käytettiin yleensä nimitystä Niemi.  Tavallinen kansa ei tiennyt Paavola- ja Savonniemi -nimestä yhtään mitään.  Savonniemen maista on lohkottu monet Turhala-Oravamäki alueen tilat.