Kaislasen ja Valkeisjärven historiaa
Kaislanen
Kaislanen on ollut alun perin järvi, samoin kuin Valkeinen.
Kaislasjärven kuivatus
Kaislasjärven ympärillä olevat maatilat, yksissä tuumin muutamien pielavetisten kanssa suorittivst järven kuivatuksen 1800-luvun puolessa välissä.
Kaislajärven kuivatuksen teki helpoksi lyhyt maakannas Kaislasen ja Luupujärven välillä, sekä vesipintojen suuri korkeusero (yli 5 m). Ongelmana oli Suojoki, josta tuli runsaasti vettä, sekä Heinäpuro, joka piti märkänä suuren alueen. Suojoki ja Heinäpuro kanavoitiin Kaislasjärven pohjaan aina Välijoen suuhun saakka, jolloin järvi kuivui hyväksi heinämaaksi.
Kaislanen eri vuodenaikoina
Keäisin Kaislanen oli niittykuivio. Siitä saatiin runsaasti eläimille järviheinää.
Syyssateiden aikana Kaislanen muuttui järveksi, koska Suojoki ja Heinäpuro laskivat vettä niin runsaasti, että Välijoki, joka laskee Luupuveteen, ei ehtinyt niellä.
Kaislanen oli järvenä koko talven kevääseen saakka. Toukokuun lopulla se muuttui kuivioksi. Vetisinä kesinä matalimmat alueet jäivät vesille.
Kaislanen oli heinämaana kiinteä ja savipohjainen, vastakohta Valkeiselle.
Kaislanen tänään
1950-luvulla Kaislanen menetti merkityksensä heinämaana, samoin kuin Valkeinen. Järviheinä syrjäytyi parempien karjanrehujen tieltä. Tänä päivänä Kaislanen on oman onnensa nojassa oleva pajukoita kasvava heteikkö. Näin ollen Kaislanen on ympäristönsä rumennus ja mitään tuottamaton alue.
Tulevaisuudessa ehkä Natura-suunnitelmissa huomataan tämän alueen arvo.
Valkeisjärven historiaa
Mykkästen sukuhistoriaan läheisesti liittyvä tapahtuma oli vuosisadan vaihteessa suoritettu Valkeisjärven kuivatushanke. Ajatus syntyi heinämaan tarpeesta. Pellot olivat pieniä tilkkuja talojen ympärillä. Kaskimaiden savut olivat juuri ja juuri ehtineet lakastua. Järvi oli hyvin kalaisa.
Robert (Roope) Kaurala (1856 – 1933) kertoi keväisin olleen rantavesissä niin paljon kaloja, että ihmiset saivat niitä pyydystetyksi pärevasuilla ja -konteilla.
Ei ihme, jos monet vastustivat järven kuivaushanketta, sillä järven kuivatus tietäisi paikkakunnalle sen antaman kauneuden ja kalansaaliiden menetystä.
Yhtiökokous
Kesällä vuonna 1898 pidettiin Valkeisjärven kuivatusta käsittelevä kokous, jossa muodostettiin viidentoista osakkaan kuivatusyhtiö ja päätettiin aloittaa kuivatuskanavan suunittelutyöt.
Myllypuron kanava
Suonniemen, Mykkälän ja Väliahon talojen toimesta oli kuivatuskanavan paikalle kaivettu pieni Myllypuron kanava vuosikymmeniä aikaisemmin. Sen tarkoituksena oli juoksuttaa vettä Valkeisjärvestä Heinäpuron uomaan ja saada riittävä virtaus vesiratasmyllylle, jolla suoritettiin viljan jauhatusta.
Katselmus
Kanava-alueella pidettiin katselmus 2.11.1898. Arvioitiin Suonniemen, Mykkälän ja Väliahon taloille maksettava korvaus aikaisemmasta kanavan kaivuutyöstä. Kaivuu arvioitiin 300 markan arvoiseksi.
Käräjät
Oli vuosi 1900 lopuillaan. Kanavan kaivaminen edistyi suunnitelmien mukaan, mutta korvausta ei oltu maksettu. Asia käsiteltiin käräjillä 2.3.1901. Päätös: Korvaus määrättiin maksettavaksi.
Valkeisjärvi kuiviona ja heinämaana
Valkeisjärvi kuiviona oli kaikkein ikävimpiä paikkoja, joka voi syöpyä lapsen mieleen koko elämän ajaksi. Järven pohja oli hyllyvää, pehmeää ja upottavaa. Siellä liikkuminen oli jopa vaarallista. Suuria avorimpiä oli siellä täällä. Painavammat saattoivat sinne upota kainaloitaan myöten. Jotain iloakin se antoi. Pojat tekivät avorimmille talvisin pyörivän jääkelkan, ”hoijakan”, kuten me sitä nimitimme. Se oli Mykkäsperän nuorten ”Linnanmäki”. Silloin oli riemua.
Järven pohja kasvoi runsaasti saraheinää ja kortetta. Se antoi järven ympäristöläisille runsaasti karjanrehua. Märän pohjansa ansiosta se kasvoi kuivinakin kesinä ja varmisti näin ollen rehun saannin. Heinäteko tällaiselta pohjalta oli suuren ponnistelun ja vaivan takana.
Työvaiheet: Niitäminen käsin, haravoiminen ”luolle”, jossa muodossa ne pidettiin kuiviksi saakka. Sen jälkeen haravoiminen karhoon, ”torvelle”, josta ne käärittiin annospaloihin. Kolme tällaista annospalaa pantiin päällekkäin, josta syntyi heinäruko. Rukojen kantajat työnsivät takkavitsansa ruvon pohjan alitse. Toinen henkilö otti sen vastaan ja antoi kantajalle vitsan pään. Vitsa solmittiin. Ruko nostettiin kantajan selkään. Hän vei sen latoon, jos sellainen oli. Muussa tapauksessa oli tehtävä suova. Rukojen selkäännostaja oli usein yltä päältä märkä. Vesi juoksi rukojen pohjalta, sillä ilmivettä oli kaikkialla. Märkiä olivat myös rukojen kantajat.
Suovan teko
Suiovan pohjaksi koetettiin katsoa paikan kuivinta aluetta. Pohjalle oli saatava vähän kovitetta esim. pajuja. Suuria pajukkoja ja koivuja kasvoi entisissä järven saarissa. Suova tarvitsi napapun, jonka ympärille ruvot kannettiin. Suovan päällä oli heinienpolkija ja vastaanottaja. Suova kapeni ylöspäin mentäessä. Päälle laitettiin pajuja. Ne valuivat pitkin suovan kylkiä alaspäin ja suojasivat heiniä tuulelta.
Peltoala laajenee
Ennen sotia valtio alkoi maksaa pellonraivauspalkkiota kautta maan. Maanviljelijät innostuivat lisäämään peltoalaansa.
Tehdastekoisia kääntöauroja alettiin hankkia 1920 – 1930-luvuilla. Nämä mahdollistivat vuoroviljelyksen, koska kääntämistyö helpottui aurojen avulla. Uuden pellon raivaukseen sopivia koneita ei kuitenkaan vielä ollut saatavissa. Niinpä monet joutuivat muuttamaan korvet ja suot entisellä kuokkimismenetelmällä pelloksi. Suorat pellon osat syntyivät miestyövoimin, lapioimalla.
Peltoalan laajetessa kiinnostus koneisiin kasvoi jatkuvasti. 1940- ja 1950-luvuilla koneiden määrä lisääntyi ja monipuolistui. Viljan lisäksi pelloilla viljeltiin heinää yhä enemmän. 1950-luvulla järviheinä menetti merkityksensä karjan ruokinnassa.
Kuivio takaisin järveksi
Järvikuiviota ei enää tarvittu karjanrehun tuottajana. Syntyi ajatus saada kuivio uudelleen järveksi.
Kuivion saanti takaisin järveksi oli monille ympäristöläisille niin tärkeää, että he menivät ja sulkivat eräänä yönä salaa kanavan suun.
Tämän seurauksena vesi nousi rantaviljelyksille. Viljelysten ja rantaniittyjen omistajien toimesta pato aukaistiin. Lopulta asia sovittiin ja anottiin vesihallitukselta vesittämislupa. Lupa saatiin ja kanava suljettiin lopullisesti vuonna 1962.
Kuivio jälleen järvenä
Kuivion muuttuminen järveksi oli hidasta. Irralliset pintakerrokset nousivat veden mukana ylös ja jäivät kellumaan heinää kasvavina saarekkeina. Tämän ansiosta alueesta tuli linturikas järvi. Vähitellen saarekkeet ovat mädäntyneet ja painuneet pohjaan. Järvi on palautunut jälleen ennalleen. Järvessä on kaloja. Niitä on lisätty istuttamalla kalanpoikasia. Paikkakunta on saanut jälleen järvensä. Ihmiset ovat tyytyväisiä.
Valkeisjärvi kuiviona
Positiiviset puolet
Se antoi karjanrehua. Millaista se rehu oli ravintoarvoltaan? Se piti eläimen henngissää, tuskin paljon muuta. Lehmiö ei silloin vielä oltu valjastettu ihmisen ”maitotehtaaksi”, kuten myöhemmin.
Negatiiviset puolet
Paikkakunnalta puuttui järvimaisema. Kalastus elinkeinona päättyi. Lapsilla ei ollut uimapaikkaa ja he jäivät uimataidottomiksi.
Sotavuosina ja sen jälkeen oli huutava puute vedestä. Ei ollut järveä, joka olisi avun antanut. Järven kuivatus laski pohjavettä ja edisti kaivojen kuivumista. Ihmiset saivat siellä rypeä kesästä toiseen. Monen mielestä se oli kuin pakkotyölaitos, josta sai iskiasta, reumatismia ja lonkkavaivoja ym.
Valkeisjärvi oli heinämaana noin 60 vuotta.
Valkeisjärven virtaamissuunta
Luonnontilassa oleva Valkeisjärvi on virrannut Konolanjokea (Valkeispuroa) pitkin Osmankiin.
Vuosisadan vaihteessa kaivettiin Valkeisjärven kuivatuskanava (Myllypuron kanava), joka vei vedet Heinäpuron kautta Kaislaseen ja edelleen Luupujärveen.
1960-luvulla kuivio muutettiin takaisin järveksi patoamalla kanavan suu. Nykyään järvestä poistuu vettä vain tulvan aikana molempiin suuntiin, sekä Osmankiin että Luupujärveen.