Elinkeinot

Kalastus

Savolaiset uudisasukkaat etsiytyivät järvien rannoille. Erätaloudessa kalastus oli ensimmäinen elinkeino, sen jälkeen metsästys ja kaskeaminen. Kalastusverona kannettiin haukia.

Metsästys

Keskiajalla metsästys oli tärkeä. Turkisveroa suoritti jokainen mies, joka jaksoi virittää jousen. Metsästysaseena oli verraton käsijousi, joka on päässyt Savon vaakunaan. Uuden ajan alussa eränkäynti oli jo väistyvä elinkeino.

Kaskiviljely

Elämisen perusta oli kaskiviljely. Ensimmäisenä vuotena tapahtui puiden kaato, toisena vuotena oli vuorossa polttaminen ja siemenen kylväminen tuhkaan. Kolmen vuoden viljelyn jälkeen alue hylättiin. Valittiin jälleen uusi alue raivattavaksi. Tällaiseen työryhmään kuului yksi tai useampia perheitä. Kruunu huolehti verotuksesta.

Kaskessa viljeltiin pensasruista (syysruis). Se kylvettiin edellisenä kesänä. Sato saatiin seuraavana vuotena. Kaskinauris oli tärkeä viljelyskasvi ja maistui hyvältä. Herne, pellava ja hamppu (liina) menestyivät myös kaskessa.

Kaskiviljely kuului olennaisena osana savolaiseen ja karjalaiseen yhteiskuntaan. Täällä olivat maat sopivia kaskiviljelylle. Peltoja ei ollut kuten Länsi-Suomen tasangoilla.

Kaskeamista harjoitettiin syrjäseuduilla yleisesti 1850-luvulla, jopa vielä 1890-luvulla. Toisen vuoden viljakasvi oli usein herne. Kaskeaminen tuhosi metsiä. Hallitus ei sitä aina katsonut suopein silmin. 1700-luvulla tuli monta määräystä, jolloin kaskeamista rajoitettiin tai jopa eräillä paikkakunnilla kiellettiin.

Kaskiruis

Kaskeamiskauden tärkein kasvi oli pensasruis. Se kehittyi vuosisatojen kuluessa kaskiviljelyn hyvin sopeutuvaksi ja runsassatoiseksi. Se oli lyhytkortinen, pienijyväinen ja voimakkaasti pensova.

Ruis kylvettiin poltettuun kaskimaahan elo-syyskuun vaihteessa. Kylvös tehtiin harvaksi ja peittäminen suoritettiin risukarhilla. Harvassa oleva laiho talvehtii paremmin kuin sakea. Keväällä alkoi voimakas pensominen. Harvannäköisestäkin laihosta saattoi kehittyä maantäydeltä kasvava ruis pensomisen ansiosta.

Tämän kaskirukiin menestymisen takasi hyvin poltettu kaski, jossa oli runsas tuhkakerros. Siinä ei ollut rikkaruohoja eikä kasvitauteja. Vain halla saattoi turmella sadon, kuten monesti kävi.

Kaskinauris

Kaskinauriin viljelyllä on pitkät perinteet. Sitä on kasvatettu kaskimailla rukiin rinnalla niin kauan kuin kaskeamista on harrastettu.

Kaskinauriista kehittyi hyvin menestyvä, litteä, keltamaltoinen, pehmeä ja makea.

Nauriin kylväminen suoritettiin juhannuksen maissa. joskus vasta heinäkuun alussa. Mustassa kaskimaassa kasvu tapahtui nopeasti. Kostea syyskesä oli otollista kasvuaikaa. Kasketussa maassa ei ollut rikkaruohoja, eikä muitakaan tuholaisia.

Nauriista saatiin useimmiten hyvä sato hallavuosinakin. Sitä ei halla turmellut, kuten kävi rukiille, Kun pakkanen vei rukiin, jäi nauris usein ainoaksi satoa antavaksi viljelyskasvivksi.

Peruna on varsin myöhään tullut. Sitä ei tunnettu kaskiviljelyukaudella, eikä se kasekssa olisi menestynytkään. Perunan viljely alkoi Kiuruvedellä 1870-luvulla.

Naurista käytettiin ruoaksi monella tapaa. Sitä syötiin sellaisenaan, usein jälttäen, siitä tehtiin paistikkaita uunissa tai nuotion kuumassa tuhkassa. Myös lihakeitoissa naurista käytettiin, kuten nykyään perunaa. Milloin oli jauhoja, tehtiin naurispuuroa ja velliä. Lisäksi leipään käytettiin paljon naurissurvosta jauhojen jatkeena.

Nykyiset peltoviljelynauriit eivät ole läheskään kaskinauriin veroisia. Oikeata kaskinaurislajiketta ei ole enää olemassa, mutta ei ole kaskiakaan. Oikea kaskinauris tarvitsi kasvualustakseen aidon kasken. Vain siellä kasvoi pehmeä ja aromikas nauris.

Kauraloiden kaskisavut 1930-luvulla

Kaskiviljelyä harrasti vielä 1930-luvulla Robert Kaurala (1856-1933) pienessä määrin. Keväisin tuli kova mieli saada nauriskaski. Hänen poikansa Robert Kaurala (1895 – 1991) vastusti sitä, koska pieniä metsäaloja ei kannata tuhlata kaskeamiseen. Silloin Robert lähti metsään salaa ja kaatoi nauriskasken. Välillä isän ja pojan välit pyrkivät tulehtumaan tämän asian vuoksi, mutta isä piti pintansa. Hän sanoi: ”Pitäähän kaskinauriilta saada.” Lopulta nuorempi Robert oli mielissään nauriskaskesta, koska sillä tavoin tuli peltoa raivattua lisää. Perheessä tarvittiin nauriita, koska oli iso lapsilauma.

Robert Kaurala taisi olla viimeinen kaskeaja Oravamäki-Turhala seudulla ja ehkäpä koko Kiuruvedellä.

Sota-ajan kaskeamista

Eräänlaista kaskeamista suorittivat Kauralan miehet sota-aikana. Eikä se mikään ihme ollut, sillä olivathan pojat olleet ukin hyvässä koulussa.

Puut kaadettiin ja kaupaksi menevä puu myytiin. Latvuksista tehtiin heinäseipäitä. Hakkuujätteet ja vesat poltettiin kesällä niiden kuivuttua. Viertämällä saatiin maan pinta poltettua. Tuhkaan kylvettiin kaskinauris. Nauriit kasvoivat hyvin. Niitä tuli niin paljon, että niille jouduttiin tekemään oma kuoppa.

Kaskiviljelyn ja peltoviljelyn rinnakkaiseloa

Kaskiviljely jatkui paikkoin hiljaiselona aina 1930-luvulle saakka. Vähitellen vuosisatojen kuluessa kaskiviljelyu väheni ja hävisi olemattomiin kun taas peltoviljely kiihdytti tuloaan. Mitään jyrkkiä aikaeroja ei ole. Kehitys on tehnyt tehtävänsä.

Peltoviljely

Kaskiviljelystä peltoviljelyyn siirtymiseen pani luonto osittain oman pakkonsa. Kaskimaata viljeltiin kolme vuotta. Jolloin se hylättiin. Jälleen etsittiin uusi alue poltettavaksi. Vähitellen siirryttiin yhä kauemmaksi saloille. Etäisyydet alkoivat olla peninkulmia. Asuminen muuttui hankalaksi.

Ei ihme, jos peltoviljelyyn siirtyminen tuntui aluksi raskaalta ja väkinäieltä. Nyt oli maan kuori revittävä auki, jota ei tarvinnut tehdä kaskeamisvaiheessa. Sitäpaitsi Savon maat olivat mäkisiä ja kivisiä. Maanpinnan rikkomiseen käytettiin sorkka-aatraa, joka oli puuvalmisteinen, mutta sorkat olivat teräksestä.

Todellisuudessa kasken ja pellon ero ei ollut suuri. Kaskimaasta saatiin peltoa rikkomalla maankuori ja jatkamalla viljelyä. Kaskimaat muuttuivat vähitellen viehättäviksi ahoniityiksi, jossa vasikat. Lampaat ja hevoset käyskentelivät.

Mäkisyytensä vuoksi Savon pellot eivät aina ojia kaivanneet. Kesannoimista harjoitettiin, joka johti vuoroviljelyyn. Lanta oli arvokasta.

Peltoviljelyyn alettiin siirtyä PohjoisSavossa 1600-luvun lopulla.

Peltoviljely lisääntyi vähitellen. 1850-tienoilla asukaista suurin osa eli pelloista ja niityistä. Peltoviljely oli Pohjois-Savossa nelijakoista: ruis, peruna, ohra ja kesanto.

Peltojen kasvukunnon parantaminen

Lanta oli arvokasta peltojen kasvukunnon ylläpidossa ja parantamisessa. Se otettiin tarkoin talteen, ajettiin talvella pelloille ns. pattereihin ja ympäröitiin suomudalla, etteivät arvokkaat lannoitusaineet haihtuisi ilmaan.

Virtsakin imeytettiin kuivikkeisiin, joista turve oli paras. Näin saatiin lisää lantaa. Karsinoissa olevalle pienkarjalle käytettiin runsaasti kuiviketta lisälannan saamiseksi.

Keväällä toukotöiden aikaan levitettiin pelloilla olevat patterit sekä tyhjennettiin karsinat navetoista.

Peltojen multakerroksen vahvistamiseksi ja parantamiseksi ajettiin talvikaudet kivennäis-pelloille suomutaa ja suopelloille savea. Suo- ja savihaudoilla kului miesten talvi, jos halusi saada kesällä kunnon kasvustot. Väkilantoja ei ollut ja tuhkakin oli menettänyt merkityksensä sen vähyyden takia.

Edellä mainituilla toimenpiteillä peltojen kasvukunto parani ratkaisevasti.

Kun uutta peltoa raivattiin, riitti maanparannusaineiden ajamista joka talveksi. Lisääntynyt peltoala puolestaan antoi mahdollisuuden suurempaan karjamäärään.

Kehittyi vuoroviljely: heinän ja viljakasvien vuorottelu. Tämä auttoi rikkaruohojen torjunnassa ja paransi pellon multavuutta.

Myös kesannoimista käytettiin paljon rikkaruohojen hävittämiseen. Kesannointi paransi muutenkin pellon kasvukuntoa. Varjopuolena siinä oli yhden kesän kasvuston menetys kesannointialueelta.

Kesannoidulle pellolle kylvettiin tavallisesti syysruista, josta saatiin seuraavana kesänä useimmiten hyvä sato.

Viljan korjuu ja riihittäminen

Sirppiaikakausi

Egyptiläisissä kuninkaanhaudoissa on säilynyt kuvia, joissa viljan leikkaaminen tapahtuu sirpillä. Sirppi on vanha työkalu. Siitä kehittyi myöhemmin viikate.

Sirppi on se työväline, jolla kaskiviljelijä leikkasi vähät viljansa. Viljan puinti tapahtui savupirtissä tai savusaunassa. Sirppi seurasi uskollisesti ihmisen mukana aina 1930-luvun loppuun saakka.

Viljan leikkuupäivä

Tämän vuosisadan alkupuolella oli vielä runsaasti väkeä talojen elopelloilla. Aluksi olivat vielä torpparit, myöhemmin rengit, piiat, päivätyöläiset ja loiset.

Viljan tuleennuttua menivät Matit ja Maijat pellon reunaan ja jakoivat kullekin leikkaajalle oman laistinsa. Muutamat laskeutuivat polvilleen, jotkut leikkasivat kumarassa. Joskus syntyi kilpailua, kuka leikkaa päivässä suurimman lyhdemäärän tai suurimman alan. Nopeimmat leikkasivat noin 300 – 400 lyhdettä päivässä. Kaikki viljat leikattiin sirpillä, olipa sitten kysymyksessä ruis, ohra tai kaura.

Lyhteiden sitojat kulkivat perässä. He olivat tavallisesti lapsia.

Lyhteet laitettiin kuhilaille. Ohra- ja kaurakuhilas muodostettiin kuudesta lyhteestä: yksi oli jalkana, neljä ympärillä ja yksi taitettiin hatuksi. Ruiskuhilaaseen varattiin kymmenen lyhdettä.

Viikate syrjäyttää sirpin

Sota-aikana, 1940-luvun alussa, oli suuri helpotus, kun viljaa alettiin niittää viikatteella, kuten heinää. Niitoslaisti laitettiin lyhteelle haravalla jalkaa apuna käyttäen. Sitominen ja kuhulaalle asettaminen tapahtui kuin edellä.

Riihen ahtaminen

Kuhilaat saivat olla pellolla jonkin aikaa. Siellä ne kuivuivat ja jyvät kypsyivät lopullisesti. Riihelleajo suoritettiin reellä ja hevosella.

Ahtausparret olivat irtonaisia. Ne olivat orsien päällä. Mies seisoi ahdinlaudalla ja latoi lyhteet rintaukseen. Rintaukseen käytettiin 1-2 ahtauspartta kerrallaan. Lyhteitä ladottiin niin paljon kuin ahtausparsia riitti. Riiheen mahtui tavallisesti noin 300 ruislyhdettä. Ohra- ja kauralyhteitä mahtui paljon enemmän, koska ne oivat pienempiä.

Riihen lämmitys

Riihessä oli sisäänlämpiävä uuni, kuten savusaunassa, mutta paljon tiiviimmin muurattu. yhdenkin kipinän tulo riihen sisälle olisi ollut hyvin vaarallista.

Lyhteitä kuivattiin 2-3 vuorokautta lyhteiden kosteudesta riippuen. Riihi lämmitettiin kerran vuorokaudessa, tavallisesti iltaisin. Kuivatusilman kierto tapahtui avattavien luukkujen kautta.

Robert Kauralan riihen lämmitys

Robert Kaurala (1895-1991) lämmitti riihtä ja oli vähällä menehtyä sillä matkallaan. Tämä tapahtui sota-ajan jälkeen 1940-luvulla.

Oli jo puoliyö, eikä miestä kuulunut palaavaksi. Vaimo, Niina Kaurala, lähti häntä etsimään. Mies löytyi puolitajuttomana istumassa kiukaan edessä ja nojaamassa kynnykseen. Uunissa oli sinisellä liekillä palava hiillos ja ovi oli kiinni. Emäntä puisteli häntä aikansa ja sai hänet vedetyksi ulos raittiiseen ilmaan. Vihdoin jalat tottelivat ja emännän tukemana päästiin perille.

Seuraavana päivänä mies ei pystynyt mihinkään. Oli kova pakotus päässä ja jäsenissä. Mies valitti: ”Ilman äitiä minulle olisi käynyt huonosti.”

Heimo kirja 10

Riihirakennus, jossa viljat puitiin varstalla ennen vanhaan.

Riihipäivä

Riihipäivä oli ankara työpäivä. Syksyn mittaa niitä oli monta, koska kaikki vilja puitiin riihessä. Ylösnousu tapahtui kello 4 – 5 aamulla. Riihi oli saatava puiduksi aamiaiselle kello 8-9:ään mennessä. Aamiaisen jälkeen riihi ahdettiin uudelleen. Kun riihi saatiin ahtamisen jälkeen lämpiämään, pääsivät riihimiehet saunaan pesemään pois hien, noen ja pölyn.

Varsinainen puinti tapahtui seuraavasti:

Parsilta pudotettiin lyhteitä aina sen verran, mikä lattialle mahtui. Tähkäpäät pantiin vastakkain, osittain päällekkäin ja siteet poistettiin lyhteistä. Puinti tapahtui varstoilla, vuorotahtiin. Pareja oli tavallisesti kaksi. Lyhteet puitiin kertaalleen ja sen jälkeen käännettiin. Puiminen tapahtui myöskin toiselta puolelta. Tämän jälkeen jyvät kopisteltiin pois oljista ja oljet kasattiin isoihin kupoihin. Kuvot kannettiin riihilatoon.

Seuraava rintaus pudotettiin alas. Tämä toistui, kunnes lyhteet oli kaikki puitu.

Jyvien puhdistus (ryöppäys)

Heti puinnin päätyttyä jyvät puhdistettiin. Se tapahtui pyöritettävän ryöpän avulla, jossa ilmavirta puhalsi ruumenet pois jyvistä. Jyvät säkitettiin ja ajettiin vilja-aittaan.

Uudisrieska- ja puuro

Melkein jokaisessa talossa ovat olleet jauhinkivet jo 1600-luvulta alkaen. Näillä saatiin nopeasti jauhot uudisleivän ja –puuron tarpeisiin. Jos ei käsikiviä ollut, mentiin lähimpään myllyyn. Riihitetyssä viljassa on voimakas savun aromi. Siksi tämä ”sadonkorjuu”-leipä ja -puuro olivat odotettua, harvinaista herkkua.

Talkkunan valmistus savolaisittain.

Talkkunajauhot valmistettiin ohran jyvistä. Jyvät haudutettiin suuressa muuripadassa, jolloin ne turposivat ja imeltyivät. Niitä ei keitetty. Hauduttamisen jälkeen jyvät valutettiin pärevasussa.

Tuvan uuni lämmitettiin ja puhdistettiin huolella. Jyvät levitettiin uuunin arinalle, jossa ane lievästi paistuivat. Välillä niitä hämmennettiin, jotta saatiin tasainen paistuminen. Jviä pidettiin uunissa. kunnes niissä oli kaunis rusketus.

Talkkunakset jauhettiin useimmiten käsikivillä karkeiksi. Akanat erotettiin jauhoista seuralla.

Talkkuna keitettiin siten, että jauhot sotkettiin kiehuvaan veteen, jossa oli vähän suolaa. Sianrasva tai voi olivat talkkunan kyytimiehiä. Savolainen talkkuna oli niin vahvaa, ett sitä syötiin jopa käsin.

Viljan varastointi pellolle

Vilja-auma

Vilja-aumaan koottiin kuhilailla valmiiksi kuivuneet lyhteet. Ne ladottiin aumaan napapuun ympärille latvat keskelle päin. Kattona käytettiin puituja rukiin olkia tai kuhilaiden hattulyhteitä.

Aumoja tehtiin ainoastaan silloin, jos ne joutuivat pidempään odottamaan riihenpuintia. Auma toimi kuivan tavaran varastona, koska lyhteet olivat siinä paremmassa korjuussa kuin kuhilaina.

Vilja- ja heinähaasia

Viljahaasiassa olivat tapitetut pystypuut. Pystypuita oli 2-3 metrin välein niin pitkälle kuin tarvittiin. Tappien päälle laitettiin riukuja kaksi kappaletta rinnakkain. Riukujen päälle levitetiin kerros lyhteitä tai heiniä. Taas laitettiin uudet riu`ut ja uusi kerros.

Tätä jatkettiin iin kauan, kunnes haasia oli täysikorkuinen. Haasiassa pysyivät lyhteet ja heinät kirkkaina ja kuivuivat hyvin. Haasia oli suuritöinen kuivausmuoto, jonkavuoksi se ei ollut kovin yleinen. Sen tekemiseen tarvittiin paljon tarvikkeita.

Perunakuoppa

Peruna- ja nauriskuopat kaivettiin mäkitörmälle, jotta ne säilyisivät kuivina. Rinne kuoppa oli helppo viermräidä. Syvyys pyrittiin saamaan ihmsien mittaiseksi. Katto oli puukannatteinen. Peitteenä käytettiin tuohia, olkia ja maata. Kuopissa pysyi maalämpö noin +4 – +5 C. Kulkuaukko peitettiin laudoilla, heinillä, pehkuilla ja lumella.

Kuopalle mentiin mieluummin lauhalla säällä. Ensin oli lapioitava kuopalle tie ja etsittävä kuopan suu lumen keskeltä. Perunat kuljetettiin kelkalla pärevasuissa.

Pakkastalvina saattoi osa perunoista paleltua. Perunakuoppia lämmitettiin viemällä sinne peltiastialla hehkuvia hiiliä.

Juurikasauma

Juurikasauma tehtiin tavallisesti pellolle. Ruokamultakerros lapioitiin pois auman paikalta. Siihen kerättiin juurikkaat korkeaan kekoon. Peittäminen suoritettiin oljilla, havuilla ja turpeilla. Päälle lapioitiin vahva kerros multaa.

Näissä aumoissa juurikkaat säilyivät hyvin eivätkä paleltuneet. Lumi antoi vielä lisäsuojan.

Sota-aikana viljeltiin paljon turnipsia karjan rehuksi.

Porkkanan viljely lisääntyi 1950-luvulla. Kaupat ostivat porkkanaa ja se ilmestyi myöskin ravintoloihin.

Koneellistumisen alkuvaiheita 1930 – 1940 –luvuilla

Ensimmäiset hevosvetoiset niitto- ja haraavakoneet tulivat Turhala-Oravamäki alueelle 1930-luvulla. Maanviljelijöiden saadessa parempia maanmuokkausvälineitä, peltoalat suurenivat ja niiden tuotto lisääntyi. Pelloilla kasvoi sekä viljaa että heinää.

Samalla vuosikymmenellä tulivat ensimmäiset polttomoottorikäyttöiset puimakoneet Tikkaan ja Roma-ahon Pekkalaan. Nämä kiersivät puimassa pitkin kyliä. Puinnit suoritettiin talkootyönä naapurien kesken.

Viljan korjuu viikatteella yleistyi sota-aikana. Niitetty vilja seivästettiin ja puitiin koneella. Ainoastaan ruis laitettiin lyhteisiin ja puitiin riihessä.

Sota-aika toi polttoainepulan. Oli pari vuotta, jolloin maatiloille ei voitu jakaa moottoreiden tarvitsemaa polttoainetta. Puinnit uhkasivat jäädä suorittamatta, etenkin suuremmilla tiloilla. Monet pikkutilat, joilla oli riihi, selvisivät puinneistaan varstapelillä.

Pelastukseksi tu8livat lokomobiilit, jotka ovat höyrykoneita ja joiden käyttövoima saadaan polttamalla puita. Lokomot olivat painavia siirreltäviä talosta toiseen. Siirrot tapahtuivat hevospelillä talkootyönä. Siinä hommassa särkyi monta rekeä.

Turhala-Oravamäki alueella kierrätettiin Pinoniemen lokomoa. Puinnit venyivät myöhään syksyyn, koska käyntipaikkoja oli paljon ja työ oli aikaa viepää. Viljat saatiin kuitenkin lopulta puitua näinäkin syksyinä.

Puintitalkoot /koneellisesti)

Iloinen, mieleenpainuva. tavallaan syksyn suuri juhlapäivä oli päivä, jolloin puinti suoritettiin koneellisesti talkoovoimin. Ryhmään kuului 2-3 taloa. Työvoima kiersi näissä vuorotellen.

Työvoima

Talkoisiin osallistui sekä isäntämiehiä että nuoria. Kaikkiaan talkoisiin tarvittiin noin 10-12 henkilöä sekä 2-3 hevosta.

Vilja oli ajettava pelloilta tai aumoista puintipaikalle. Siinä tarvittiin jo kaksi miestä ja kaksi hevosta sekä kaksi henkilöä jälkien haravoinnissa.

Puintipaikalla oli koneiden käyttäjä, syöttäjä, lavalle luoja, olkien ottaja, heinäladossa tai suovan päällä olkien vastaanottaja, ruumenten ottaja, jyvien ottaja sekä mies ja hevonen, jotka kuljettivat jyvät aittaan.

Ruokailu

Isäntäväki oli varautunut puintitalkoisiin jo pitkin syksyä. Lammas tai jokin muu teuraseläin oli varattu tätä päivää varten. Talkooväkeä odotti mykyrokka suuressa tuvassa pitkän pöydän äärellä. Jälkiruokana oli sen ajan suuret herkut, kuten riisipuuro ja sekahedelmäkeitto. Ruokapöytään kuului ruisleipä, piimä, maito ja kotitekoinen kalja.

Vehnäset oli leivottu edellisenä päivänä kahvin kera nautittavaksi.

Talkoopäivänä oli emännän apuna keittiön puolella joku naapurin emännistä. Emäntien varaan rakentui myös saunan lämmitys ja kaikki sen mukana tulleet lisätyöt.

Sadonkorjuujuhla” isännän tuntemuksia

Nykykielelle käännettynä puintitalkoopäivä oli ”sadonkorjuujuhla”. Kullankeltaisina kimmelsivät jyvät hinkalossa. Isäntä työnsi kätensä kyynärpäitään myöten jyvien sekaan ja hämmenteli niitä. Laarit olivat täyttyneet. Kiitos nousi auringon, tuulen ja sateen antajalle vilja-aitan tummentuvassa hämyssä.

Kumipyöräiset traktorit

1950- ja 1960-luvuilla tulivat kumipyöräiset traktorit, jotka oli suunniteltu maatalouden käyttöön sopiviksi. Hevostyötä ei enää tarvittu siinä määrin kuin aikaisemmin.

Puimuriporukka

Vasemmalla: Ville Mykkänen, Yrjö Lappalainen ja hänen sylissään Juha Lappalainen, Ilmari Roivainen, Paavo Huttunen ja Veikko Mäyrä.

Kuvassa puimuri Massey Ferguson, jonka edustalla olevat henkilöt hankkivat yhteisomistukseensa elokuussa vuonna 1963. Heillä oli myös yhteinen viljankui-vaamo ja muutakin maatalouskalustoa.

Karjatalous

1850-luvulle saakka karjakanta oli alkeellisella tasolla. Lehmiä oli vähän ja ruoka huonoa. Kesämaitoa piti säästää talveksi, koska lehmät lypsivät vain kesällä, Maito oli hapanta (piimää).

Salahmilla pidettiin kokeiluluontoisesti sekä hollantilaisrotuista että ayshire-karjaa. Tämä tapahtui 1850-luvulla.

Parhaimmaksi maidontuottajakarjaksi katsottiin kuitenkin Kiuruvedellä kehittynyt maatiaiskarjarotu. ”Kiuruve-den rotua” kokeiltiin koetilalla 1870-luvulla. Sen jälkeen rotu kävi kaupaksi ja sitä ostettiin siitoseläimiksi toisille paikkakunnille.

Vuonna 1890 Kuopion Maanviljelysseura antoi toivomuksen, että ”ainoastaan puhdasta suomenrotuista siitoskarjaa käytettäisiin karjarotumme parantamiseksi”. Karjatalous sai tästä uutta intoa. Intoa lisäsi meijerin perustaminen vuosisadan vaihteessa.

Sonniosuuskunta

Turhala – Oravamäki alueen sonniosuuskunta perustettiin vuonna 1955. Hankittiin sonneja hyväsukuisista karjoista Ylä-Savon alueelta.

Vuonna 1955 – 1962 ehti siitossonneja olla neljä kappaletta. Sonnit olivat hyvässä hoidossa Savikkolassa.

Sonniosuuskunta

Mykkäsperän sonniosuuskunnan ensimmäinen sonni sekä hoitopaikan isäntäväki Edla ja Antti Kumpulainen.

Vuonna 1962 alkoi keinosiemennys, joka valtasi alan. Sonniosuuskunta kävi tarpeettomaksi.

Navetta

1800-luvulla rakennetut navetat olivat tuohikattoisia. Tuohien päälle painoksi pantiin turpeet tai malot. Malko oli pyöreä riuku, joka pntiin kulkemaan harjalta räystäälle, 20 cm:n välimatkoin.

heimo kirja 7

Navettarakennus ja siihen liittyvät kota. sekä vinttikaivo 1900 -luvun alkupuolella.

Seinät rakennettiin pyöreistä tai veistetyistä hirsistä. Seinillä oli vain pari pientä luukkua, joiden sijainti oli korkealla. Ikkunat tulivat myöhemmin.

 

Heinälato ja kuja

Navettarakennuksen yhteyteen kuului heinälato, joka toimi heinien varastona. Navetan ja ladon välillä oli kuja, joka oli aikaisemmin ilman seiniä. Kuja toimi myöskin heinävarastona. Seinien korvikkeena käytettiin pystyseipäitä. Myöhemmin kuja varustettiin lautaseinilllä.

Eläinten ruokinta

Ruokinnassa olivat käytössä vähäravintoiset järvi- ja luonnonheinät. Ummessa olevien lehmien ja joutokarjan oli tyydyttävä pehkuihin.

Ruumenet käytettiin tarkkaan. Ne kannettiin riiheltä suurella pärekontilla navetalle ja käytettiin hauteena lypsäville.

Lasten jokakäsäinen touhu oli leppä- ja pajukerppujen teko. Nämä kuivatettiin tyhjien heinälatojen seinustoilla. Talvella niistä tehtiin hauteita. Kuivat kerput olivat herkkuja sekä lampaille että hevosille.

Eläimet juotettiin pitkäkorvaisilla puuämpäreillä.

Eläinten heikot rehut panivat erään isännän tuumailmemaan eläimistään. ”Hyvä, kun saisi nuo eläimet vietyä hengissä seuraavaan kesään.”

Vanha kansa muistaa keväitä 1930-luvulla ja etenkin sotavuosina, jolloin oli huutava puute karjanrehuista. Heinälatojen olkikatot purettiin. Silppumyllylle riitti töitä. Sekaan piti sada koivun oksien ohuita virpoja. Koivu kaadettiin, oksien latvat taitettiin ja silputtiin silppumyllyssä kuten oljetkin. Kaikki nämä, sekä saatavilla olevat heinän murat haudutettiin muuripadassa. Näin eläimet saatiin siirtymään sisäruokinnasta ulkolaitumille.

Massatehtaalta saatiin sotavuosina kauppoihin selluloosahaketta karjan rehuksi. Heikossa ruokinnassa olevat eläimet söivät haketta mielellään.

Kovimman hädän ja puutteen keskellä käytettiin eläinten ruokinnan lisänä jopa hevosenlantaa, johon sekoitettiin rehujen jätteitä.

Karjan kesälaitumet Pohjois-Savossa

Karjan laiduntaminen aina 1920-luvun lopulle tapahtui yhteisillä metsälaitumilla. Aitaukset suojasivat vain pihoja ja ympärillä olevia viljelyksiä. Kaikki muu alue oli yhtenäistä laidunmaata, villiä metsää ja suota.

Piha-alueen lähelle aidattiin erityinen lypsytarha. Lehmät koottiin lypsyä varten tarhaan ja laitettiin lehmisavut eli savua muodostava kytevä nuotio. Eläimet tulivat savuille mielellään. koska siinä sai olla rauhassa syöpäläisiltä. Usein lehmät jäivät savun ympärille makailemaan yön ajaksi.

Tämä kellokas kulki arvokkaasti edeltä ja muu Tähän laiduntamismuotoon kuului tärkeänä osana karjankello. Kello laitettiin kaulaan vanhemmalle, vakaaluontoiselle lehmälle. Tämä kellokas kulki arvokkaasti edeltä ja muu karja seurasi perästä. Kellon äänestä karjaansa hakeva ihminen tunnisti, missä hänen karjansa käyskenteli.

Karja muodosti omat polkunsa metsämaille. Niitä nimitettiin karjanpoluiksi. Nämä polut olivat ihmisillekin mieleisiä metsissä liikkuessa.

Ruokkolehmä

Maaseudun köyhät mökit, joilla ei ollut varaa oman lehmän hankkimiseen, turvautuivat usein ruokkolehmään. Varakkaammilta karjanomistajilta liikeni usein muutama lehmä. jonka voi antaa sovittuja päivätöitä tai muuta korvausta vastaan ruokolle. Ruokko oli se sopimus, joka tehtiin määräajaksi omistajan ja lehmän lainaajan välillä.

Ruokkolehmä oli monelle entisajan köyhälle eläjälle eräs keino selviytyä pahimmasta puutteesta.

Lehmä oli useimmiten koko perheen keskipiste. Sille kerättiin syötävää kesäkaudet talvenvaraksi. Lapsiperheissä häärättiin tämän eläimen ympärillä, sitä harjattiin ja syötettiin. Lehmän poikimista odotettiin kovasti. Tiedossa oli maidon saanti poikimistapaahtuman jälkeen.

Ruokkolehmän tekemästä lehmävasikasta kasvatettiin usein ikioma lehmä. Oman lehmän saaminen tiesi jo arvonnousua ja pääsemistä vähän elämässä eteenpäin.

Eläimen kannalta tämä ruokolle lähteminen eroon omasta karjasta saattoi olla ikävää. Lisäksi mökkien eläinsuojat olivat useimmiten heikkoja ja pimeitä. Ei ihme, jos yksinäinen ruokkolehmä tunsi aluksi ikävää. Syystä sanotaan: ”Lähtöö ves niin ku ruokkolehmän silimistä.”

Kerman erottaminen maidosta

Lehmät llypsettiin käsin lypsinkiuluun, joka oli puusta tehty. Maito kerättiin suurempaan puuastiaan. Tästä maito jaettiin tuvassa oleviin mataliin puupyttyihhin. Seuraavana päivänä kerma kuorittiin pyttyjen päältä. Jäljelle jäänyt maito käytettiin ihmisravinnoksi maitona tai piimänä.

Kermaa kerättiin useampia päiviä varastoon. Jäähdyttäminen tapahtui kesällä kaivossa tai lähteessä. Jäähdytetty kerma kirnuttiin voiksi puusta rakennetulla pystykirnulla, jossa oli keskellä ylös-alas liikuteltava mäntä.

Voita varastoitiin puupyttyihin viikkoja jopa kuukausia. Se myytiin joko kauppiaille tai vietiin markkinoille. Useimmiten kauppa oli vaihtokauppaa. Vastineeksi saatiin sokeria, suolaa, kahvia, vaatetta yms.

Edellä kerrottu kerman erottamismenetelmä alkoi syrjäytyä vuosisadan vaihteessa.

Separaattorit yleistyvät

Separaattorit tulivat Kiuruvedelle 1880-luvulla. Niiden yleistyminen syrjäseuduille tapahtui hitaasti. Separaattori syrjäytti ”puupyttyjärjestelmän”. Kerman erottaminen maidosta helpottui ja nopeutui. Samasta maitomäärästä saatiin enemmän kermaa kuin kuorimis-menetelmällä. Separaattorin myötä kerman vientimahdollisuudet paranivat.

Separaattorikauppa

Tämän vuosisadan alkupuolella, kun separaattori, tuo maidon kuorimiskone, puuttui vielä monesta taloudesta, ilmaantui innokkaita separaattorikauppiaita. Nämä kauppamiehet myivät moneen mökkiin melkein puoliväkisin hyväksi kehumansa koneen. Valmiiksi täytetty vähittäismaksulomake työnnettiin isännän tai emännän eteen allekirjoitettavaksi ja kone asetettiin kehumisen säestyksellä paikoilleen, muka kokeiltavaksi. Aina ei viitsitty sanoa suoraan, ettei sitä osteta.

Tulipa sitten erääseen mökkiin tällainen kiertävä konekauppias. Mökissä oli muutama laiha lehmä. Kun kauppamies totesi, ettei mökissä ole vielä maitokonetta, alkoi hän kehumaan mukanaan olevaa separaattoria. Kehumisen vahvistamiseksi hän esitti vedenpitävän laskelman, kuinka kone maksaa itse itsensä jo vuoden sisällä. Vaikka isäntä tuumi, että meillä on näitä maidonjuontikoneita jo omasta takaa enemmän kuin maitoa, asetteli tämä innokas kauppamies koneen paikoilleen ja työnsi paperin allekirjoitettavaksi. Lopulta isäntä myöntyi. Jos se kerran maksaa itse itsensä, niin sopiihan tuo tuossa olemaan.

Muutaman kuukauden kuluttua alkoi tulla maksuvaatimuksia, muta milläpä niitä olisi maksettu. Myös muistettiin kauppiaan sanat, että ase maksaa itse itsensä. Kului vuosi ja eräänä päivänä ilmestyi itse kauppamies paikalle. Hän oli hirmuisen pahalla päällä ja yritti syytelläkin, mutta isäntä huomautti, että itsehän tuota väitit sen maksavan itse itsensä jo vuoden sisälIä ja jatkoi vielä, että tuossa se rakkine on samassa paikassa, mihin silloin jätit, ei siihen ole sen koomin koskettu. Vie pois, jos haluat. Me ei sitä tarvita, johan minä sen silloin sanoin. Konekauppias oli hyvillään, kun sai koneena ehjänä takaisin, tosin likaisena ja hiukan ruosteessa.

Maitotalous 1920 – 1930 luvuilla

Kerman kuljetusta meijeriin.

Vuonna 1901 perustettiin Kiuruveden kirkonkylän Osuusmeijeri, joka oli kovin vaatimaton. Vuonna 1908 meijeri siirrettiin uuteen taloon, paikalle, jossa meijeri nykyisin sijaitsee.

Turhala – Oravamäki alueella osa karjatiloista liittyi jäseniksi Kiuruveden Osuusmeijeriin. Nämä kuljettivat kermaa meijerille joko yksityisesti tai vuorotellen naapureiden kanssa. Meijeriltä he saivat kirnupiimää koteihinsa vietäväksi. Toiset maatilat jatkoivat voin valmistusta kodeissaan entiseen tapaan.

Maitotalous sotien jälkeen 1940-luvulla

Meijeriauto ja maitolaiturit

Koneellistumisen myötä peltoalat laajenivat ja kylvöheinää kasvatettiin pelloissa yhä enemmän. Osittain lypsykarja siirrettiin kesäisin peltolaitumille. Väkirehujen käyttö alkoi.

Maidon keräily alkoi meijerin omistamilla autoilla. Alkuun ne kiersivät 2-3 kertaa viikossa. Myöhemmin auto ajoi joka arkiaamu aikaisin, jopa ennen seitsemää. Siihen mennessä maitojen piti olla laiturilla jäähdytettyinä. Tämä tiesi karjanhoitajille aamuisin aikaista ylösnousua.

Maidon jäähdyttäminen tapahtui kesällä jäiden avulla. Jäät nostettiin talvella järvestä tai lammesta. Ne ajettiin pihaan, kasattiin ja peitettiin suomudalla tai sahajauhoilla. Niitä lohkottiin tarpeellinen määrä maidon jäähdytysasiaan, johon maitotonkat nostettiin.

Maitolaiturin historiaa

Maitolaiturin rakenne

Maitolaiturin kustansivat maitoa tuottavat karjatilat. Se rakennettiin maitotilan kohdalle autotien varteen. Se saattoi olla lähekkäin olevien tilojen yhteinen.

Maitolaituri rakennettiin pystytolppien päälle. Lattia oli autolavan korkeudella. Laituri varustettiin seinillä ja vesikatolla. Joissakin laitureissa saattoi olla jopa ovi.

Maitolaituri kohtauspaikkanaHeimon kirja 6

Mitolaiturit ja postilaatikot toimivat ihmisen kohtauspaikkoina.  Siellä kerrottiin tuoreimmat uutiset ja selvitettiin kylän asiat.  Isännät pohtivat politiikkaa, työasioita ja tulevaa säätä.  Nuoret tapasivat iltahämärissä toisensa maitolaiturin kupeella.

 

Karjatalouden suuret muutokset 1950 – 1970 luvulle tultaessa

1940- ja 1950-lukujen vaihteessa rakennettiin betonilla sisustettuja navettoja juomakuppeineen. Vedennosto jakelusäiliöön tapahtui aluksi käsi- tai polttomoottoripumpuilla. Paikkakunnan sähköistyessä voitiin veden jakelu hoitaa painesäiliöjärjestelmällä. Sähköt saatiin paikkakunnalle 1950-luvun puolivälissä.

Sähköjen saanti mahdollisti lypsykoneiden hankkimisen. Karjanhoitajien työtä helpotti suuresti, kun lypsykoneiden myötä käsinlypsy päättyi.

Tilatankki

Tilojen sähköistymisestä johtui, että karjarakennuksiin rakennettiin maitohuone. Tähän huoneeseen sijoitettiin tilatankki, johon maito tuli lypsettäessä suoraan putkia pitkin. Maidon keräily tiloilta alettiin suorittaa säiliöautoilla. Tämä johti siihen, että maitotonkat ja -laiturit tulivat tarpeettomiksi.

Kaikki edellä mainitut uudistukset helpottivat suuresti karjanhoitajan työtä.

Muutokset karja- ja hevostaloudessa vuosisadan alusta 1950-luvun loppuun

Vuosisadan alusta aina 1940-luvulle saakka hevonen oli arvossa, koska muuta vetovoimaa ei ollut kuin hevonen. Hevoskanta hupeni sota-aikana. Hevosia otettiin armeijan käyttöön runsaasti. Sodan loputtua hevosista oli puute ja siitä seurasi, että hinnat olivat korkealla.

1950-luvun puolivälissä tulivat kumipyöräiset traktorit. Tästä johtuen hevosten tarve väheni ja hinnat laskivat. Traktorit korvasivat vähitellen työhevosten tarpeen.

Hevosten ja lypsykarjan tärkeys on kulkenut vastakkaisiin suuntiin. Kun hevonen vuosisadan alussa oli maanviljelijälle elintärkeä eläin, lypsykarja oli vähempiarvoinen. Talvirehut olivat ravintoköyhiä. Lehmät lypsivät pääasiassa kesällä. Talviruokinta turvasi vain hengissä säilymisen.

Peltoalan lisääntyessä karjanrehut paranivat ja lisääntyivät. Kylvöheinä ja peltolaitumet tulivat käyttöön. Tämä lisäsi maidon tuotantoa. Lypsykarjan arvostus ja hinta nousivat. Tämä muutos tapahtui 1950-luvulla.

Kantakirjaori Kiuru

Muuraismäessä oli Kiuruveden Hevosjalostusyhdistyksen kantakirjaori, Kiuru. Se oli jalo ja komea eläin. Sen pää oli uljaasti pystyssä ja karva kiilsi auringossa kuin peili.

Kiurulle oli rakennettu oma aitaus Muuraismäen mäen alle, tien varteen, Väliahon rajaa vasten. Se oli korkea pisteaita, ainakin kaksimetrinen. Yksinäiset ohikulkijat hiukan kavahtivat teutaroivaa orihevosta. Kiuru seurasi aidan toisella puolella, nousi joskus aitaa vasten seisoen takajaloilleen ja hirnui.

Astutusmatkoilla Kiurun huoltajana toimi Jussi Lappalainen (Kantolan Jussi).

Karjan laiduntamisaitojen kehitys

Perinteinen ja vankka pisteaita oli käytössä niin kauan kuin metsälaitumia käytettiin.

1930-luvulla piikkilanka-aidat alkoivat syrjäyttää pisteaitoja. Siirryttäessä peltolaitumiin käytettiin aluksi piikkilankaa, jonka avulla syöttölohkot aidattiin erilleen toisistaan.

Sähköaidat syrjäyttivät piikkilangan 1960-luvulla.

Kehitys pisteaidoista sähköaitaan on pudottanut laitumien aitaamiskustannukset murto-osaan alkuperäisistä kustannuksista.

Paaluaidasta – pisteaitaan

Paaluaita

Kun uudistusasukas raivasi pihapiiriin ja rakensi asumuksensa keskelle villiä erämaata, hän turvallisuuden vuoksi ympäröi sen vankalla aidalla.

Aluksi nämä aidat olivat paaluaitoja. Ne tehtiin pyöreistä puunrungoista, jotka juntattiin maahan pystyyn vieriviereen. Läheltä yläpäitä paalurivit yhdistettiin vaakasuuntaisilla puunrungoilla lujasti yhteen. Paalujen yläpäät veistettiin teräviksi.

Pisteaita

Suomessa, metsien maassa. kehittyi kevyempi, mutta kuitenkin vankka ja turvallinen aitatyyppi, jota alettiin nimittää pisteaidaksi.

Pisteaitaan tarvittiin paljon erikokoista puuta, jota erämaissa oli riittävästi.

Aidat ladottiin halkaistuista tai pyöreistä pihkapuista, pituus vähintään 3,5 – 4 m. Seiväsparit lyötiin lujasti maahan noin metrin välein ja sidottiin yhteen halkaistuilla nävetitaksilla. Sitominen vuorotteli seiväsparilta toiselle aidaksien latomisien kanssa. Jokainen seiväspari sidottiin 4–5 eri kohdasta ja varustettiin tukiseipäällä vuorotellen eri puolelle. Periaate oli, että aidaksen pituusmatkalla oli 3-4 ja jokaisen aidaksen alapuolelle tuli seiväsparin yhdistävä side jollekin seiväsparille. Tukiseiväs eli varakas sidottiin erityisen lujasti seiväspariin.

Kun oikein hyvä pisteaita tehtiin, ei siitä päässyt läpi jäniskään. Se antoi turvallisuuden tunnetta erämaatakin vastaan.

Pisteaita kehittyi lähinnä kaskimaiden ja pihojen suojaksi metsäneläimiä ja metsässä laiduntavaa karjaa vastaan. Myöhempi käyttö oli karjan laitumien aitaaminen.

Viljelysten laajetessa ja puun arvon noustessa, alkoi pisteaitojen teko vähentyä. Halvempia aitarakenteita tuli käyttöön.

Pohjois-Savossa lienee viimeiset kunon pisteaidat tehty eläinten laiduntamiskäyttöön 1940-luvulla. Museoaidat ovat sitten jo oma lukunsa.´

Teollisuus

Jauhomyllyt

Myllytullivero tuli voimaan 1620-luvulla. Sen seurauksena käsikivet alkoivat ilmestyä jokaiseen taloon. Vesimyllyjä alettiin rakentaa ympäri Suomea. Vuonna 1670 tuli Kiuruveden Luupuvedellä riita myllyn paikasta. Putouksen korottamiseksi omistajat siirsivät myllyä ylöspäin Luupuveden Niskalahdessa. Vesi nousi naapureiden luhdille. Niinpä mylly piti siirtää takaisin entiselle paikalleen.

Vuonna 1705 kiuruvetinen Olli Kärkkäinen pyysi käräjillä itselleen mylllynrakentajan todistusta. Hän rakensi useita myllyjä Iisalmen pitäjään.

Mykkästen vesiratasmylly rakennettiin 1800-luvun looppupuolella Myllypuron kanavaan. Tämä korvattiin myöhemmin tuulimyllyllä.

Myllyretket 1920-1950 luvuilla

Oravamäki-Turhalan asukkaille oli Koskenjoen mylly lähin. Tällä myllyllä käytiin kaikkein eniten, varsinkin eläinten rehuksi jauhatettaessa. Leipävilja jauhatettiin mieluummin Hautajoella. Siellä oli tehokkaampi jauhatus ja puhdistusvälineet olivat paremmat.

Lähin vehnäjauhomylly oli Nivalassa. Jyvät lähetettiin rautatiekuljetuksena. Sota-aikana ei saanut vehnäjauhoja kaupasta, siksi sitä viljeltiin jokaisessa talossa. Nivalasta jauhot tulivat neljänä lajikkeena: leseet, graham-jauho, tavallinen vehnäjauho ja viimeisenä ydinjauho, joka oli kuin liitujauhoa, ohutta ja valkoista.

Sota-ajan jälkeen tuli vehnämylly Ryönänjoelle, jolloin Nivalaan lähettäminen loppui ja myllymatka suoriutui päivässä.

Matkan pituus eri myllyille: Koskenjoelle 15 km, Hautajoelle 20 km ja Ryönänjoelle 24 km.

Myllypäivä oli hevoselle ja miehelle rankka päivä, varsinkin, jos oli kova pakkanen. Hevosen rinnalla juokseminen oli tavallista. Hautajoen myllyllä oli lämmin myllytupa, jonne sai mennä lämmittelemään jauhoja odottaessaan.

Rautamalmista käyttöesineiksi

Kiuruveden tärkein raakaraudan hankintapaikka oli Salahmin rautaruukki, joka on perustettu vuonna 1815.

Järven pohjasta nostettu malmi kuivattiin ja kuljetettiin masuuniin sulatettavaksi. Sulattaminen tapahtui masuuni hytissä, johon lastattiin kerroksittain malmia ja hiiliä. Hiilen sytyttämisen jälkeen siihen puhallettiin jatkuvasti ilmaa. Näin saatiin masuunin lämpö nousemaan niin korkeaksi, että malmissa oleva rauta-aines suli. Sula rauta juoksi pohjalla olevaa kourua pitkin muoteihin. Näin saadusta harkkoraudasta valmistettiin kyläseppien pajoissa kaikenlaisia käyttöesineitä, saranoista lukkoihin. Vain teräaseisiin tarvittiin jalostetumpaa rautaan ns. terästä.

Seppä ja pajatyöt

Teräaseiden valmistukseen ja kunnossapitoon tarvittiin seppää. Luupuveden kuuluisimmat sepät olivat Patolan ja Kallion isännät, Niskaset, jotka olivat veljeksiä. Eniten seppiä tarvittiin kesällä viikatteiden kunnostamisessa.

Sepän työt olivat moninaiset. Oli teroitettavaa sirppejä, kirveitä ja puukkoja. Kaikki teräesineet tarvitsivat kunnostusta ja karkaisua. Karkaisu: kuumennettu teräase kastetaan veteen. Jotkut käyttivät karkaisuvedessä lisäaineita esim. suolaa.

Yleensä tapan oli, että pajatöiden teettäjä toimi palkeiden käyttäjänä, toimi ikään kuin sepän apulaisena.

Nahkan valmistus

Kotona teurastettujen eläinten raakavuodat vietiin nahkurille nahkan kypsentämistä eli parkitsemista varten. Parkitsemiseen käytettiin kuusen ja pajun parkkia, joista paju oli paras. Kypsentämisen jälkeen nahka muokattiin pehmeäksi. Jos nahkaa tarvittiin nahkatuotteiden valmistukseen, poistettiin vuodista karva kalkin avulla ennen kypsentämistä.

Pajunkiskonta

Nahkojen kypsentäminen vaati runsaasti pajunkuorta ns. parkkia. Nahkuriliikkeet ostivat kesäisin pajunparkkia varastonsa täyteen. Tämä pajun kuoren kiskonta antoi maaseudulle kesäisin tarpeellista lisätienestiä. Se oli enimmäkseen lasten ja vanhemman väen hommia.

Paras kuoren kiskonta-aika oli keväällä, toukokuun puolivälistä aina heinäkuulle. Silloin kuori irtosi hellposti suurina levyinä. Kauniilla ilmalla keväisessä metsässä työ oli hauskaa. Sadeilmalla kiskottu ei kelvannut. Kiskotut pajunkuoret kannettiin tyhjiin heinälatoihin, jossa ne levitettiin kuivumaan ohuiksi kerroksiksi. Täysin kuivuneet kuoret ajettiin hevoskyydillä nahkuriliikkeeseen tai välittäjälle. Siellä ne punnittiin ja maksettiin painon mukaan.

Hautatervan valmistus

Tervan raaka-aineet saatiin pystyyn pihkoitetuista männyistä ja honkiutuneiden mäntyjen kannoista. Tervan polttoon tarvittiin tervahauta. Se tehtiin mäkirinteeseen, pyöreä tai soikean muotoinen. Syvyyttä oli noin yksi metri, läpimitta 2-3 metriä. Seinät muurattiin kivistä saviruukilla. Pohja tehtiin savesta, keskelle kaltevaksi, josta johti puinen kouru tai putki rinteen alla olevaan astiaan.

Pilkotut tervashalot ladottiin hautaan pystyasentoon niin monta kerrosta, että saatiin riittävä korkeus. Latauksen peittäminen suoritettiin havuilla ja suomukseen ladotuilla turpeilla. Polttaminen aloitettiin sytyttämällä latauksen yläosa eripuolilta kahdesta tai neljästä kohdasta. Syttymisen jälkeen ilma-aukot pidettiin niin pieninä, että tuli eteni vain kytemällä.

Polttaminen kesti useita vuorokausia haudan suuruuden mukaan. Palaamista oli vahdittava koko ajan, ettei tuli riistäytynyt avotuleksi, joka polttaa tervankin.

Jos tervahaudan polttaminen onnistuu, tulee siitä tervan lisäksi haudallinen hyviä pajahiiliä.

Luvenlahtelaiset tervanpoltossa

Turhala-Oravamäki alueella polttivat tervaa kannoista Kauralat, uudispihalaiset ja Nissiset. Kannot nostettiin Roma-ahosta. Kauralat polttivat kaksi miilullista ja niistä tuli tervaa noin 120 litraa. Nissiset ja uudispihalaiset polttivat molemmat yhden miilun.

Tämä oli sota-aikaa, jolloin kaupasta ei saatu tervaa. Terva meni pitäjälle hyvin kaupaksi. Tieto levisi suusta suuhun. Tervaa olisi mennyt kaupaksi vaikka kuinka paljon.

Tervamaali

Tämä tapahtui sota-ajan jälkeisen tarvikepulan aikaan. Erään mökin isäntä oli kuullut ylistäviä puheita tervamaalin hyvistä ominaisuuksista. Kun mökin sisustus kauttaaltaan oli kovasti maalin tarpeessa, eikä kaupoista saanut maalia, päätti hän kokeilla tervamaalia.

Niinpä vain tuumasta toimeen. Hankittuaan ämpärillisen hyvää hautatervaa ja toisen ämpärillisen punamultaa, olikin maalin ainekset koossa. Sitten vain maalin sekoitteluun.

Tupa tyhjennettiin ja väki komennettiin aittaan asumaan maalauksen ajaksi. Oli onneksi kesä, joten aitassa tarkeni asustaa.

Aloitettiin maalaustyö. Kokeiltiin ensin penkin päähän miltä näyttää,, kun näytti hyvältä, vedettiin penkkien lisäksi kaikki tuolitkin. Viimeiseksi maalattiin lattia ja vielä ulko-ovikin. Sitten siinä ihasteltiin tehtyä työtä ja maalin loistoa.

Muutaman päivän kuluttua mentiin tarkastamaan. että onko maali jo kovettunut. Epäilyksen häivä kävi mielessä, kun todettiin maali yhtä tuoreeksi ja tarttuvaksi kuin maalaamisen jälkeenkin. Lohduteltiin, että kyllä se siitä, kun annetaan olla rauhassa muutama viikko. Niin jatkettiin asumista aittapuolella, käyden välillä ihmettelemässä maalin hidasta kovettumista. Syksyn lähestyessä ja ilmojen kylmetessä alkoi perheessä ilmetä tyytymättömyyttä maalin keksijää kohtaan. Maali se vain pysyi tuoreena ja tarttuvana, ei ollut tupaan menemistä.

Lopulta ilmojen kylmyys pakotti hakeutumaan tuvan lämpimään. Maalipinnoilla ei ollut kävelemistä, vaan oli aseteltava laudat, joiden päällä liikuttiin. Jos istuit penkille, jäit varmasti takalistostasi kiinni kuin tervaan. Niinpä vieraan tullessa taloon, oli isäntä auliisti pyytämässä vierasta istumaan. Kun sitten aikanaan vierailijalle tuli halu lähteä kotimatkalle, niin eihän se takapuoli suostunut irtautumaan penkistä. Kun lopulta irtosi, oli vaatteiden pesu tiedossa. Eihän tuota kolttosta voinut kaikille vierailijoille tehdä, vain muutamille leikkiä ymmärtäville ja hauskuuden vuoksi.

Istuimet paperoitiin ja lattiamaalikin alkoi kovettua joulun tietämissä, . Maalipinta ei tosin ollut enää kaunis, siihen oli tarttunut likaa ja roskaa asumisien temmellyksessä. Isäntäkin tuumasi, että ”ol vihoviimene kerta, ku erehyn tarvamualiin”.

Kankaan ja vaatteiden valmistus

Pellava ja hamppu (liina)

Pellava ja hamppu ovat perinteisiä hyötykasveja. Niitä on viljelty ammoisista ajoista asti, kun ihmiset ovat tarvinneet vaatetta. Teollisuuden tuottamat kankaat lisääntyivät tämän vuosisadan puolella. Sotien aikana kankaiden tuotanto väheni tai loppui kokonaan. Tämä johtui raaka-ainepulasta. Toisaalta sotateollisuus tarvitsi raaka-aineita ja teollisuuden tuotteita.

Sota-aikana pellavan ja hampun viljely levisi jokaiseen taloon, missä vain pieni peltotilkku oli. Näitä kasveja viljeltiin samoin kuin muitakin peltokasveja. Siemen kylvettiin keväällä ja sato korjattiin siementen tuleentumisvaiheessa.

Pellavan ja hampun korjuu

Sadon korjuu tapahtui nyhtämällä kasvit juurineen maasta. Multa karisteltiin juurista. Siemenet riivittiin riivinlaudan avulla sammioon. Riivintätuote kuivattiin ja sen jälkeen siemenet ryöpättiin erilleen. Varret sidottiin lyhteiksi. Lyhteitä liotettiin umpivedessä noin kuukauden verran. Sen jälkeen ne nostettiin kuivumaan haasialle tai pitkän pisteaidan selkään. Keväällä lyhteet otettiin saunaan tai riiheen. Ne kuivattiin hyvin koska varren sisällä oleva runkoaines on saatava murennettua pois. Kuitu, josta vaatteet valmistetaan, on rungon pinnassa.

Liinasaunassa

Liina- ja pellavasaunan työvälineet olivat loukku, lihta ja puinen sapeli. Loukussa olivat puiset, hammastetut leuat. Tällä hakattiin kuivat lyhteet murskaksi. Lihdassa olivat rautaiset leuat. Viimeinen runko-osien hienontaminen tapahtui tällä työvälineellä. Loppu puhdistaminen suoritettiin ilmassa, hakkaamalla puusapelilla, jolloin viimeiset päistäreet karisivat pois. Käsittelyaikana erottuu heikompi kuituaines tappuraksi ja parempi kuituaines jää aivinaksi.

Tappuroiden kehruu

Tappura kehrättiin langaksi, joka käytettiin piikkokankaan kuteeksi. Paremmat langat tehtiin aivinasta. Näistä langoista valmistettiin erilaisia kankaita, kuten alusvaatekankaat, lakanat, pöytäliinat, ikkunaverhot ja lattiamattojen loimilangat.

Villa

Lampaita oli joka mökissä, missä vain vähänkin oli maata. Lampaasta saatava villa oli tärkeä vaatetuksen materiaali. Kehruuvälineitä olivat rukki ja värttinä, joilla villa kehrättiin langaksi. Kiuruvedellä rukki oli yleisempi kuin värttinä.

Villalangalla oli monenlaista käyttöä. Lampaita oli erivärisiä. Niistä saatiin suoraan valkoista ja mustaa luonnonväristä lankaa. Karttaamisen yhteydessä sekoitettiin keskenään mustaa ja valkoista, jolloin saatiin sopivan väristä harmaata. Myös värjäämällä saatiin erilaisia värisävyjä.

Villalangasta neulottiin ja virkattiin vaatteita. kuten lapasia, sukkia, villapaitoja, villatakkeja, päähineitä ja villahousuja. Kutomalla valmistettiin kaikenlaisia päällysvaatekankaita, peitteitä ja seinävaatteita.

Sarka- ja huopatamppaamo

Kiuruvedellä oli tiettävästi muutama tamppaamo, samoin Runnilla. Tamppaamoissa valmistettiin sarkaa ja huopaa. Sarkaan tarvittiin pohjaksi kudottu villakangas. Kankaaseen tampattiin myös huovat ja huopatossut.

Kotitalous

Syysteurastus

Eläinten teurastus taloissa suoritettiin syksyllä. Lihojen säilyminen ilmojen kylmetessä tuli varmemmaksi. Toisaalta siirryttiin sisäruokintakauteen, jolloin liika eläinkanta poistettiin.

Teurastukseen ei jokainen mies halunnut eikä pystynyt. Kylässä olivat tietyt henkilöt, jotka kiersivät talosta taloon.

Eläin käytettiin tarkkaan. Kaikki sisäelimet otettiin talteen. Mahalaukku puhdistettiin ja siitä saatiin sylttyä. Päästä ja sorkista valmistettiin alatoopia = lihahyytelö. Muut sisäelimet, kuten sydän, maksa ja munuaiset käytettiin erilaisten ruokien valmistukseen, kuten mykyrokkaan, karjalanpaistiin ja lihakeittoihin.

Veri otettiin talteen. Lehmästä tuli paljon verta, jopa pieni saavillinen. Verta oli hämmennettävä, jotta se ei päässyt sakenemaan.

Mykyrokka

Eräs tärkeimmistä ruoista etenkin syksyisin oli mykyrokka. Eläinten teurastusaikana saatiin tähän keittoon hyviä aineksia, kuten lihaa, sisäelimiä ja verta.

Valmistus:

Lihat ja sisäelimet paloiteltiin. Ne kiehautettiin padassa jonkin aikaa mausteiden kanssa, joita olivat suola, sipuli ja pippuri. Tähän keitokseen lisättiin lohkotut perunat. Kun perunat olivat puolikypsiä, asetettiin myvyt kypsymään perunoiden päälle.

Myvyt valmistettiin verestä, ohra- ja ruisjauhoseoksesta sekä maustettiin rasvalla ja suolalla. Ne leivottiin ohuiksi, ohukaisten muotoisiksi, pyöreiksi tai soikeiksi limpeiksi.

Mykyjen lisäyksen jälkeen keittoa kiehautettiin, kunnes siihen muodostui herkullinen liemi.

Mykyrokka oli ja on yhä edelleen Kiuruvedellä paljon kysytty ja paljon valmistettu, perinteinen ruoka.

Makkaran valmistus kotona

Suolet puhdistettiin ja huuhdottiin. Niistä valmistettiin makkaraa kotona.

Valmistus:

Suoli katkaistiin määrätyn mittaisiksi pätkiksi, käännettiin nurin ja puhdistettiin.

Täyte:

Täyte tehtiin jauhoista, rasvoista, suolasta ym. mausteista. Suolta täytettiin siten, että se samalla kääntyi tai tuli takaisin oikein päin. Päät sidottiin narulla. Ennen uuniin panoa ne kiehautettiin. Tämän jälkeen ne pantiin uuniin ja paistettiin rapeiksi. Makkarat olivat väriltään tummia.

Lihojen säilyttäminen

Lihojen säilytysaineita olivat suola ja savu.

Lihojen suolaaminen

Suuret puusammiot täytettiin lihoilla ja väliin pantiin runsaasti karkeaa suolaa. Lihojen piti olla umpisuolassa varsinkin kesällä. Sammiot säilytettiin talven yli yleensä aitassa. Säilymistä auttoi suolan lisäksi pakkanen. Kevättalvella lihat tuntuivat lian suolaisilta, jonka vuoksi ne oli liotettava ennen käyttöä. Suolaamisen osasi suorittaa kuka tahansa.

Lihojen savustaminen

Lihojen savustaminen oli jo paljon vaativampi työ. Sen suoritti kylällä joku sen asian osaava henkilö.

Savustaminen tapahtui savusaunassa. Lihapalat asetettiin saunan orsille riippuvaan asentoon erilleen toisistaan, jotta kypsyminen onnistuisi.

Saunan lämmityspuina käytettiin koivua ja leppää. Lopuksi poltettiin katajia, jolloin lihoihin tuli hieno aromi. Lämmitystä jatkettiin, kunnes lihat olivat kypsiä. Aikaa meni vähintään noin 3-4 vuorokautta riippuen saunan lämpötilasta. Siihen aikaan ei ollut lämpömittareita. Lämpö pidettiin arviolta noin 60 – 80 + C. Savustettaessa tulee lihoihin savvukylläinen kuori, jolloin ne säilyvät hyvin.

Palvattu liha säilöttiin aitan orsilla riippuvassa asennossa.

Kotisaippuan keittäminen

Saippuan keittäminen tapahtui syysteurastuksen aikaan. Raaka-aineeksi kerättiin kaikista teurastusjätteistä suolet, rasvat ja talit. Suolet käännettiin nurin ja puhdistettiin huolella. Jätteet keitettiin padassa yhdessä lipeäkiven ja suolan kanssa. Keittämistä jatkettiin kunnes seos sakeni. Kuuma seos kaadettiin tasapohjaiselle alustalle jäähtymään. Siitä se oli helppo paloitella.

Saippua varastoitiin. Kotisaippuaa käytettiin etupäässä pyykkisaippuana, mutta kelpasi se käsienkin pesuun, varsinkin sota-aikana, jolloin kaupasta ei sellaista ylellisyystavaraa saanut.

Koiran evästä

Talon emäntä oli keittänyt kotisaippua-annoksen ja varastoinut ne ullakolle pärekoriin. Sieltä oli käynyt voimakas rasvan lemu metsästyskoiran tarkkaan hajuaistiin. Koira oli onnistunut lopulta kiipeämään ullakolle ja syönyt saippuat. Sen jälkeen koira ryömi suurine mahoineen tuvan sängyn alle makailemaan. Kun tämä huomattiin, mentiin katsomaan saippuavarastoa. Se oli tyhjä. Perhe oli tapauksen johdosta huolissaan. Pidettiin varmana, että koira kuolee. Makailtuaan tunnin verran, koira ryntäsi vauhdilla ovea vasten ja suoraan ulos. Ehdittyään ulos, koira oksensi itsensä tyhjäksi. Maattuaan vielä kotvasen, asiasta ei tiedetty enää mitään. Koira oli selvinnyt. Suurinta harmia tapahtuman johdosta sai emäntä: ”Siellä ne ovat minun saippuani.”

Kynttilöiden valaminen kotona

Parhaat kynttilät saatiin lampaan talista. Tali keitettiin sulaksi. Sydänlankana käytettiin pehmeää pumpulilankaa. Sula rasva vietiin pieneen pakkaseen. Sydänlangat kastettiin siinä. Kastamisien välillä kynttiläaiheet jäähdytettiin ja kastettiin aina uudestaan niin monta kertaa, että kynttilään saatiin riittävä vahvuus.

Perunajauhojen valmistus kotona

Hyvin pestyt perunat raastettiin joko käsin tai pyöritettävällä raastintelalla. Mäski johdettiin suoraan vedellä täytettyyn saaviin. Tämän jälkeen seos sotkettiin moneen kertaan. Sekoittamisen jälkeen seoksen annettiin rauhassa laskeutua astian pohjalle. Laskeutumisen jälkeen vesi poistettiin ja mäski kuorittiin, jolloin perunajauhokerros jäi pohjalle. Perunajauho kerättiin saavin pohjalta ja pantiin kuivumaan puhtaalle puualustalle. Kuivumisen jälkeen jauhot hienonnettiin ja pussitettiin.

Marjojen ja sienien säilöntä ennen pakastuskaappien aikaa

Tärkein säilöntämarja, puolukka, säilyi hyvin omassa mehussaan, kun se survottiin tiiviiksi massaksi puusaaviin tai nelikkoihin. Astiat säilytettiin kylmässä aitassa, josta hilloa otettiin tarpeen mukaan käyttöön. Talvella se oli tietenkin jäässä.

Mustikan säilöminen onnistui parhaiten kuivaamalla marjat uunissa päreritilän päälle levitettynä. Kuivatut marjat pakattiin kangaspusseihin. Mustikka säilyi myös hilloksi keitettynä, mutta ilman sokeria säilyminen oli heikonlaita.

Lakka säilyi hillona mustikkaa paremmin happoisuutensa ansiosta. Säilöntäastiat käsiteltiin kiehuvalla vedellä ja suljettiin tiiviisti. Säilöttävä hillo kiehautettiin kypsäksi ennen säilömistä.

Vadelman ja mansikan säilöntä tehtiin samoin kuin lakankin, mutta säilyminen oli heikompaa, vaikka säilöntäastiat pidettiin kellareissa ja maakupissa.

Monet säilöivät sieniä suolaamalla talven varaksi. Puhdistuksen ja ryöppäyksen jälkeen ne laitettiin kerroksittain suolan kanssa nelikkoihin, kuten kalatkin. Päälle asetettiin painoja.

Ennen ruokapöytään tuomista oli suolalla säilötty ruokatavara liotettava vedessä, kunnes liika suola saatiin poistetuksi.

Hierimet, vispilät ja varpuluudat

Hierimien, vispilöiden ja varpuluutien ainekset entisajan ihminen haki suoraan luonnosta. Hierimen raaka-aine saatiin nuoren männyn oksaisesta latvaosasta. Paras hierin valmistui, kun runko-osassa oli 5-6 oksahaaraa. Nämä olivat tarpeellisia puurojen, vellien ja leipätaikinoiden sekoittamisessa. Hierimien koko vaihteli käyttötarpeen mukaan.

Pienten annosten, kuten kakkujen ja keittojen vatkaamiseen käytettiin varpusvispilää. Vispilät tehtiin keväällä kuorimalla koivun varpuja lehden ollessa hiirenkorvalla. Varvut koottiin vispilöiksi pantojen avulla.

Varpuluudat tehtiin lehdettömistä, sitkeistä ja hoikista koivun oksista. Luuta sidottiin väännetyillä koivuvitsaksilla. Se sidottiin kaksoispannalla, koska siitä piti tulla luja ja kestävä. Sitä käytettiin sekä sisä- että ulkotiloissa kaikkeen puhdistustyöhön.

Pyykkipäivä

Pyykinpesussa tarvittavat varusteet

Iso muuripata noin 100 litraa, puusaaveja 3 kappaletta, pesupunkka, joka oli korkeilla jaloilla seisova, puukiuluja veden ammentamista varten, puisia karttuja ja puinen karttuamispenkki sekä edellisenä päivänä valmistettu tuhkalipeä. Tuhkalipeän asemasta käytettiin myöhemmin tehdasvalmisteista lipeäkiveä. Lipeäkivi oli voimakasta. Liikaa käytettynä se poltti vaatteita.

Pyykinpesupaikka

Pyykki tehtiin tavallisesti kodassa, jos kaivovesi oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Jos vesi oli ruosteista tai sitä oli vähän, jouduttiin pyykkivesi tekemään lumesta. Kesäisin hakeuduttiin järvien ja lampien rannoille, jos sellaisia oli. Näiden puuttuessa kelpasivat pyykkärille savi- ja suohaudat.

Valmistelut edellisenä päivänä

Tuhkalipeä valmistettiin edellisenä päivänä. Tuhka sekoitettiin saavissa olevaan veteen. Sen annettiin laskeutua. Sen jälkeen se siivilöitiin vaatteen läpi toiseen astiaan. Tähän tuhkalipeäveteen laitettiin vaatteet yön yli likoon.

Varsinainen pyykin pesu

Ensimmäinen vaihe: Pyykki hierottiin käsin. Vasta sota-ajan jälkeen tulivat käyttöön pyykkilaudat, ensin puiset, sitten sinkkiset ja viimeksi lasiset, joiden pinta oli aallotettu pyykin hierontaa varten. Lasiset pyykkilaudat olivat naisväelle mieluisia. Ne olivat liukkaita, eivätkä kuluttaneet vaatteita.

Toinen vaihe: Hieronnan jälkeen vaate nostettiin karttuamispenkille. Kartulla hakkaaminen irrotti vaatteista viimeisen lian ja kasteli pyykkärin saman tien.

Kolmas vaihe: Kartutut vaatekappaleet nostettiin muuripataan ja keitettiin tuhkalipeävedessä noin 15-20 minuuttia.

Neljäs vaihe: Vaatteet nostettiin muuripadasta kylmään veteen, jonka jälkeen vaatteista väännettiin enin lipeävesi pois.

Viides vaihe: Muuripata oli puhdistettava lipeävedestä ja saatava uusi vesi lämpenemään vaateiden huuhtelua varten. Veden puuttuessa oli turvauduttava lumeen. Vaatteet huuhdeltiin kolmella vedellä ja lopuksi väännettiin mahdollisimman kuiviksi. Tämän jälkeen vaatteet oiottiin ja levitettiin kuivumaan, joko naruille, aidan selkään tai vesakoiden korville.

Kauppa

Pohjois-Savon kauppa 1600-luvulla

1600-luvulla kauppa suuntautui Raaheen ja Ouluun. Pietari Brahen aikana Raahe toimi koko vapaaherrakunnan ulkosatamana. Raahesta tavarat vietiin Ruotsiin.

Kun Kajaanin vapaaherrakunta palautettiin valtiolle vuonna 1681, menetti Raahe Savon kaupan merkityksen. Pohjois-Savo ja Karjala alkoivat käydä kauppaa Oulun kanssa. Näin alkoivat ”Vanhan kansan Oulu-matkat”. Vientitavaroina olivat vilja, turkikset, terva, voi ja tali. Matkoja suunnattiin myös Savonlinnaan ja Lappeenrantaan.

Vanhan kanan Oulu-matkat”

1800-luvun lopulla pohjois-savolaiset suuntasivat jokavuotiset kauppamatkansa Ouluun. Näistä matkoista ovat kertoneet Robert Kaurala (1856 – 1933), Pekka Mykkänen (1859 – 1939) sekä Vilhelm Nousiainen (1859 – 1927). Nämä henkilöt ovat itse olleet näillä matkoilla mukana.

Kokoonnuttiin kylälle ja lähdettiin pitkänä hevosjonona matkalle. Näin tehtiin turvallisuuden vuoksi. Pitkälle matkalla saattaa sattua monenlaista vahinkoa, jolloin yksinäinen kulkija voi joutua pulaan. Pelättiin rosvojoukkoja. Niitä piileskeli Oulun metsäisillä seuduilla. Paitsi rosvoja, oli tuohon aikaan petoja suurissa erämaissa. Ryhmässä oli paljon turvallisempaa liikkua. Savolainen kaipasi myös juttukaveria.

Risto Korhosen voimannäyte Oulun satamassa

Kertoja Veikko Nousiainen.

Ryhmä kiuruvetisiä ajoi hevosineen Oulun satamaan makasiinin eteen. Heidän joukossaan oli ukkini Vilhelm Nousiainen.

Kaksi miestä kantaa nyhräsi säkkejä kuormaan. Mitään ei näyttänyt valmistuvan. Säkit painoivat 100 kiloa.

Sopivan tilaisuuden tullen meni Risto Korhonen miesten luokse ja sanoi kuuluvalla äänellä: ”Mitä työ poejat siinä nuhrootta, ajakeehan hevonen poes, että muuttii soap kuorman!”

Saatuaan hevosensa oven eteen, Risto meni makasiiniin, jolloin säkit alkoivat lennellä kaarena rekeen. Kun kuorma oli täysi, hän huikkasi kavereille: ”Ajakoohan työkii tänne. Minä tien kuormat!” Samaan malliin kaikki savolaiset saivat kuormansa ja pääsivät lähtemään kotiin.

Tuo voimanpesä oli luupuvetisiä, kotoisin Taivallahden Häränahosta. Risto Korhonen oli kuulu voimistaan. Tällä kertaa hän halusi niitä näyttää ja samalla jouduttaa kotimatkalle lähtöä.

Eräs tarina Oulun markkinoilta

Aapo Lämsän kertomaa:

Kuljeskelimme Oulun markkinoilla. Eräs saksalainen tyrkki kylkeen ja sanoi: ”konga, konga” ja näytti pulloa. Aapo arveli, että ostetaan kotimatkalle piristystä. Pullo ostettiin. Maistiaiset suoritettiin WC:ssä. Huomattiin, että saksalaisen konjakki oli pelkkää vettä.

Yksityiskaupat

Oravamäki-Turhalan alueen ensimmäinen yksityiskauppa oli lapinsalolaisen Antti Salon. Sen toimipaikka oli Rasila. Tallirakennusta jatkamalla hän sai tilat kaupalleen. Vuosiluku 1926 näkyy vieläkin jäljellä olevissa komeroissa.

Rasilasta Salo siirtyi Väliahoon 1930-luvun alussa. Kauppahuoneena toimi aitta, jota vielä tänäkin päivänä kutsutaan puodiksi. Salo viihtyi Väliahossa noin 2-3 vuotta.

Salon seuraava kauppapaikka oli Luupuveden Vesala.

Juho Kumpulainen osti Luvenlahden tilan ja perusti sinne yksityiskaupan vuonna 1938. Kauppa toimi ainoastaan kaksi vuotta. Vuonna 1940 talo vaihtoi taas omistajaa.

Kiuruveden Työväen Osuuskauppa

Kiuruveden Työväen Osuuskauppa perustettiin kirkolle vuonna 1907. Sen sivumyymälä perustettiin Turhalaan vuonna 1936. Se toimi samassa rakennuksessa, jossa kansakoulu oli toiminut aikaisemmin.

Turhalantien risteykseen rakennettiin oma liikerakennus vuonna 1947- 1948. Urakoitsijana toimi Alfred Nissinen.

Ensimmäiset ”elävät kuvat”

Oli Turhalan Työväen Osuuskaupan syysjuhlat. Lasten mielet olivast jännittyneet, aivan kuin jolupukki olisi tulossa. Kaupan pihassa sijaisevaan aitan seinään vedettiin suuri valkoinen vaate. Kuorma-auto antoi voimavirran. Oli elettävänä 1930-luku. Illan hämärtyessä elokuisessa kuutamossa katselimme ihmetellen ja innoissamme ”eläviä kuvia”, nuoren elämämme ensimmäisiä.

Metsätyöt

Metsä- ja uittotyöt 1800 – 1930 luvun lopulle

Maaseudun elinkeinoissa on ollut huomattava merkitys talvisilla metsätöillä ja joka keväisillä puutavaran uitoilla.

Kun maantieverkosto oli alkeellinen, eikä autokuljetuskalustoa ollut, tapahtui puutavaran kuljetus hevosrahtina ja vesistöjä pitkin uittamalla.

Uitettava puutavara oli sahoille menevää tukkipuuta. Se ajettiin metsistä järvien rannoille,, sekä jokien ja purojen varsille odottamaan kevättulvia.

Veden noustua keväällä riittävän korkealle, tukit vieritettiin avoveteen. Järven rantavedessä ne ympäröitiin puomeilla laatoiksi hinausta varten. Joki- ja puronvarsilla tukit uitettiin irrallaan myötävirtaan. Ne ohjailtiin keksien avulla järven rantaan saakka, missä ne koottiin laatoiksi.

Tukkilaattojen hinaus suoritettiin veneessä olevan kelaustukin avulla, hinausköysi kelattiin kelaustukille veneen ankkuroimisen jälkeen. Hinausköyden pituus määräsi kerralla suoritettavan hinausmatkan. Suurilla järvillä käytettiin lautalle rakennettua hevoskiertoista hinauspuomia.

Jos uittoreitillä oli järviä yhdistävä joki tai kanava, oli tukit uitettava ohjaillen keeksin avulla seuraavan järven rantaan. Siellä oli puomilla rajattu alue odottamassa tukkien kokoamista.

Pienten järvien ja jokien uittoreitit olivat suuritöisiä. Niissä tarvittiin paljon uittomiehiä, varsinkin jos oli pitkä kuljetusmatka. Kuljetus tuli monta kertaa kalliiksi. Suurilla järvillä tukit voitiin hinata samoissa laatoissa perille saakka.

Halkotavara oli kuljetettava hevosrahtina. Ne ajettiin lähimmälle rautatieasemalle.

Myöhemmin saatiin vesistöille halkoproomuja, joita vedettiin höyryhinaajalla.

Tukkilaisia Suojoella 1920 – 1930 luvulla

Metsätöiden tekeminen talvisaikaan oli tärkeä ansiotyö alueen väestölle. Tukkitiet johtivat eri suunnilta mm. Lapinsalosta, Valkeismäestä ja Mykkäsperältä lähimpään joen tai järven rantaan.

Keväällä Kaislanen oli järvenä vanhoja rantapenkereitä myöten ja Suojoki leveänä vesiväylänä. Heinäpuron tulvat ulottuivat metsiin saakka.

Tulvaveden ollessa korkeimmillaan saapuivat tukkilaiset. He aloittivat tukkien vierityksen. Järvien rannoilla puut koottiin laattoihin. Suojokivarsilla oli pitkä uittomatka keksien kanssa. ennen kuin päästiin Kaislasen rantaan.

Kun tukkilaatat oli hinattu järven yli, ne purettiin Välijoen suulla. Sen jälkeen ne ohjailtiin keksien avulla Välijokea pitkin Luupujärvelle. Siellä ne koottiin jälleen laatoiksi.

Keväinen uittokausi toi oman vaihtelunsa ympärillä asuville paikkakuntalaisille. Uittomiehet olivat usein vieraspaikkakuntalaisia. He yöpyivät enimmäkseen lähinnä olevissa taloissa ja torpissa. Muutamat olivat hyviä tarinan kertojia. Jotkut heistä majailivat lähistöllä olevissa heinäladoissa tai havulaavuilla.

Yövartija piti huolta lämpöä antavista nuotioista. Rannoilta nousevat savut ilmaisivat uittoporukan etenemisen.

Yleensä tukkilaiset olivat iloista ja huoletonta väkeä. Usein kuului äänekästä leikinlaskua, vitsejä ja laulua. huonolla säällä kiroiltiinkin.

Ruoka- ja kahvitavarasta he maksoivat tinkimättä. Tukkilaisten jättämät rahat olivat tarpeeseen monessa perheessä, koska eläminen oli kaikin puolin niukkaa ja puutteenalaista.

Lankun ja laudan sahaus miesvoimalla

Muistelma 1920-luvun loppupuolelta:

On jäänyt mieleeni keskustelu, jossa isäni Robert Kaurala puhui ukin kanssa sahatavaran tarpeesta. He tulivat siihen tulokseen, ettei pienen tarpeen takia kannata lähteä puita ajamaan kymmeniä kilometrejä, vaan laitetaan pukit ja sahataan itse.

Seuraavana päivänä alkoi ukkini tehdä sahauspukkeja. Pukit olivat yli kaksi metriä korkeita. Ne asetettiin noin neljän metrin päähän toisistaan ja yhdistettiin puusillalla. Keskellä siltaa oli avonainen sahausväylä. Näin olikin sahausalusta valmiina. Alkoi sahapuiden kaataminen. Lankkusaha lainattiin jostakin. Sahaukseen tuli kolmanneksi mieheksi Paavo Ruotsalainen.

Sahaus tapahtui seuraavasti: Kun tukkipuu oli hinattu johteiden avulla pukkien päälle ja ankkuroitu kiinni. lyötiin siihen sahausviiva värjätyllä nyörillä. Sahaus aloitettiin viivaa seuraten. Viivan seuranta kuului pukkien päällä olevalle miehelle. Saha oli pitkä, koukkuhampainen. Leikkaava veto tehtiin aina alaspäin. jolloin alapuolen mies sai purut silmilleen. Koppalasit olivat tarpeen.

Vaikka sahaus näytti hitaalta, kertyi sahattua tavaraa kuitenkin viikon aikana suuri kasa. Parhaat laudat varastoitiin tuvan orsien päälle käsityötarvikkeiksi. Näin päästiin suurimmasta laudan puutteesta. Tällä tavoin hankittu sahatavara oli kovan työn tulosta. Laudan käyttäjä osasi arvostaa näin saatua tarviketta.